Tänään, töistä kotiin tullessa, eteisen lattialla odotti jälleen kirje (ihan oikea paperille kirjoitettu ja kuoreen pakattu kirje – niitäkin vielä lähetetään) hyvältä ystävältä (ystävyytemme alkoi jo lapsuudessa). Emme ole välimatkan – maantieteellisen etäisyyden lisäksi myös elämäntilanteemme ovat ajautuneet aika kauas toisistaan – tavanneet vuosiin, mutta kirjeet kulkevat harvakseltaan tasaisesti; kirjeissä etäisyyttä ei huomaa, ne ovat yhtä välittömiä kuin aina ennenkin.
Opettajan työn etuihin kuuluu se, että talvisena arkipäivänä saattaa ehtiä kotiin ajoissa iltapäivällä, valoisaan aikaan. Ylimmän kerroksen asuntoani valaisi talvinen aurinko, koti tuntui lämpimältä. Katselin pitkään, mietteliäänä, ikkunoistani koko kaupungin yli merelle asti avautuvaa huikeaa esteetöntä näkymää. Valkoinen kaupunki, taivaansini, Tuomiokirkko, auringonpalo vielä ikkunoissa.
Avasin kirjeen ja jo tunnustelemalla ja tuoksusta olisin voinut arvata keneltä se on. Jättimuki kahvia ja runebergintorttu. Minun vuoroni aloittaa kirje, jota saatan jatkaa ja täydentää useana seuraavanakin päivänä.
