Tekee näköjään taas yötöitä ja alkaa olla niin uuvuksissa, että jupisee ääneen Diktoniusta. Merkillisiä runoja; ne täytyy lukea ääneen, terävästi, "äänteitä sylkien". Olisin nuorena varmaan kirjoittanut tämänkaltaisia, jos... Jos. Välillä naurattaa, sillä tämä ei ole mitään lastenkirjallisuutta (ja minulle tätä on luettu iltasatujen sijaan). Rivejä, jotka maistuvat suussa verenpunaisilta.
Olen lukioikäisestä asti (ja erityisesti silloin) pitänyt myös Markku Lahtelasta. En ole koskaan ajatellut, että herrojen Diktonius ja Lahtela tuotannoilla olisi mitään keskinäistä yhteyttä (D:n Min dikt on kaksikymmenluvun alusta ja Lahtela sijoittuu 1960- ja 70-luvuille) – mutta ilmiselvästihän yhteys on. Täytyy palata tarkastelemaan tätä myöhemmin, ja toisaalla.
