Eräänä tavallisena tiistaina kello kaksi

”Toivo on hyve, jota kohti haluaa mennä, vaikka ei tuntisi toiveikkuutta. Tehtävänä on nimenomaan ryhtyä kävelemään eteenpäin. Toivon hyve on ajatusta siitä, että vielä kerran kaikki on toisin.”

Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo; HS 24.12.2016

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan;
ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan
Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo
Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Giv mig ej glans, ej guld, ej prakt i signad juletid.
Giv mig Guds ära, änglavakt och över jorden frid.
Giv mig en fest, som gläder mest den Konung jag har bett till gäst.
Giv mig ej glans, ej guld, ej prakt, giv mig en änglavakt.

Ei au, ei hiilgust otsi ma, ei taha kulda ka,
vaid taeva valgust palun ma ja rahu maailma.
See jõulud toob ja rõõmu loob, kes meeled puhtaks, vabaks teeb.
Ei au, ei kulda taha ma, vaid rahu maailma.

I need no fanfares, gold nor worth this holy Christmastide:
God's glory give me, peace on earth, an angel as my guide;
A humble feast, the table dressed as best befits the King, my guest;
No fanfares give me, gold nor worth, but give me peace on earth.
(Translation by Andrew Mackie)

Rauhaa ja rakkautta kaikille!

Onpa ollut todella synkkä loppuvuosi, enkä nyt tarkoita säätä. Liian monta liian aikaisin poislähtenyttä, vastoinkäymisiä ja sairautta lähipiirissä. Niin monia hetkiä, kun ei ole ollut sanoja lohdutukseksi, eikä ole ollut antaa tarpeeksi myötäsurua (Mitleid). Suomen kielen osanottoni ja surun valitteluni pitäisi hävittää kokonaan sanastosta. Ne jotenkin aina särähtävät omassa korvassani. Itse olen jo pitkään korvannut nuo sanomalla sen mitä noissa tilanteissa tunnen eli minulla ei ole sanoja. Se avaa toiselle mahdollisuuden puhua niin halutessaan.

Niin tein jo aikanaan, kun kauppaneuvos Lempi Hilden keskeytti joulun viettonsa Espanjassa tyttären kuoleman vuoksi. Se puhelu oli todella pitkä, vanhan surun murtaman ihmisen yksinpuhelu. Aivan puhelun lopuksi muistutin Lempiä, meille yhteisestä, elämän vuoristorata filosofiastamme. ”Juuri tuon takia minä halusin soittaa juuri sinulle” oli Lempin kommentti. Joitakin vuosia myöhemmin Lempi oli jo itse melko huonossa kunnossa, kun soitin. ”Minä olen jo 89-vuotias. Se on aivan hirveä ikä ihmiselle. Sitä minä vain odotan, että kuolema korjaisi ja sinne Helvettiin pääsisin.” Yritin toppuutella tuota helvettiin lähtemistä. ”Niin kun ne kaikki kaverit jo odottavat siellä”. Lempin huumori kantoi aivan loppuun asti.

Kuka lähtee sateenkaaren tuolle puolen, kuka helvettiin. Jotkut kuten äitini, joka on nyt saman ikäinen kuin Lempi kuollessaan, uskoo taivaaseen ja toivottavasti aikanaan sellaiseen pääsee. Sen hetken koittaessa kaikki on valmiiksi suunniteltuna kuolinkansiossa. On halunnut varmistaa, että kaikki tehdään sen suunnitelman mukaisesti. Omalta osaltani olen varsin realisti. Sitten joskus, toivottavasti ei vielä pitkään aikaan, sieluni tai mikä sen onkaan, lähtee viimeisen henkäyksen myötä ikuiselle matkalla avaruuden galakseihin.

Kaiken tämän syksyn synkkien asioiden keskellä olen oppinut arvostamaan entistä enemmän sitä, mikä on meille kaikille tärkeintä vastoinkäymisten kohdatessa; Ystävät. Sanattomat halaukset, hiljainen myötäeläminen tai kaikkeen aivan muuhun liittyvä keskustelu, joka saa ajatukset hetkeksi irti synkkyydestä. Neljännesvuosisata sitten olin vuosien tauon jälkeen käymässä vanhassa kotikaupungissani saattamassa kolmekymmentävuotiaana kuollutta veljeäni viimeiselle matkalle. Hautajaisia edeltävälle illalle olin sopinut tapaamisen lukioaikaisen ystäväni kanssa Teatteriravintolaan. ”Mä en tiedä mitä mä sanoisin” oli Arin avaus. Vastasin, että älä sano ainakaan sitä. Sen jälkeen vietimme kostean illan ja puhuimme politiikkaa kuten aina aikaisemminkin. Ehkä jotkut paikalla olleet minut vielä tunnistaneet saattoivat hieman paheksua käytöstäni, sen verran hauska ja hilpeä tuo hautajaisia edeltänyt illanvietto oli.

Ihmiset ovat erilaisia. Itse en ole sietänyt selkään taputtelijoita en hyvillä enkä huonoilla hetkillä. Sanaton halaus läheisimmiltä ystäviltä toimii kuitenkin aina, kiitos Harri ja Mark!

Elämä jatkuu eteenpäin, onko muuta vaihtoehtoa. Elämän vuoristoradassa on tärkeä muistaa, mikä merkitys ystävillä on. Mentiin sitten ylös- tai alaspäin, varsinkin kun tulee se viimeinen yllättävä notkahdus, kun luuli jo saavuttaneensa pohjan.

“It's so easy now, cos you got friends you can trust,
Friends will be friends,
When you're in need of love they give you care and attention,
Friends will be friends,
When you're through with life and all hope is lost,
Hold out your hand cos friends will be friends right till the end.”

Se yksi olut todellakin muutti elämäni.

Ei, ovi ei auennut eikä maailma pysähtynyt. Todennäköisesti haimme eri asioita. Toinen haki ehkä seikkailua. Itse hain ystävää ja jotakin kestävämpää. Halusin aikaa ja tilaisuuden rakentaa mahdollisuuden sellaiseen.

Harva ymmärtää, miten iso ihminen oma pikkumieheni, puolisoni on. Lupa suhteen ulkopuoliseen rakkaussuhteeseen tuli hyvin lyhyellä keskustelulla, pika-aterialla ennen Manhattan Transferin konserttia. ”Toteutan sen, mistä olet haaveillut, jos minä saan mitä minä haluan”. Kuulostaa todella itsekkäältä kirjoitettuna. Ja kai se myös oikeasti on sitä.

Toteutan sen, mistä olet haaveillut, tarkoittaa itselleni työtä / projektia, josta seuraa stressiä, vatsahaava ja todennäköisesti vielä yksi burnout lisää. Siis juuri sellaista tekemistä, mitä olen pakoillut enenevässä määrin viimeiset kymmenen vuotta. Sekin on iso uhraus. Iso uhraus, mutta todella pieni uhraus verrattuna siihen, että kaikkien vuosien jälkeen puoliso antaa luvan, oikeuden rakastua, rakastaa toista miestä.

Puolisoni oli varmasti oikeassa todetessaan, ettei siitä kuitenkaan mitään tule.

Siinä nuoressa miehessä tunnistin niitä piirteitä, joita itselläni oli nuorena, rohkeutta ja uskallusta pienellä silauksella röyhkeyttä. Muistin ne ajat, kun nuorena ja vielä vähän vanhempanakin ylpeänä ja selkä suorana annoin maailman nähdä, millainen on itseään häpeämätön Tomin mies.

Nyt vastoinkäymiset ja surut, myös ikä, ovat vuolleet pysyviä juonteita kasvoihini, ylpeyskin on saanut monia kolhuja. Sinulle nuori mies toivon helpompaa ja parempaa tulevaisuutta. Itseäni vastoinkäymiset ovat kasvattaneet voimakkaammaksi, kaikille ei käy yhtä hyvin.

Toivottavasti saan tilaisuuden kohdata vielä yhden kerran. Palautit minulle elämän, elämänuskon. Haluan osoittaa sinulle vilpittömän kiitoksen siitä.

Paikkakoordinaatit ovat voimassa tämän viikon, keskiviikkoa lukuun ottamatta. Jos maailma saa pysähtyä, sano niin. Muussa tapauksessa ota ylpeänä vastaan kiitokseni ja kunnioitukseni. Se yksi olut, toinen liikaa, muutti maailmani, eikä sitä muutosta voi enää pysäyttää.

Jos et uskalla tai voi tulla, tai jos et muista paikkakoordinaattia, toivotan sinulle sydämestäni kaikkea hyvää.

Kiitos!

Ei ollut mikään tavallinen tiistai, oli hyvin erityinen sunnuntai.

Siellä ravintolassa vilkuilin vaivihkaa, salaa kuten varatun miehen täytyy tehdä. Jäin kiinni, huomasit – et kerran vaan useammankin. Ajattelin realistisesti, saavuttamaton tapaus. Poistuimme ystävieni kanssa seuraavaan paikkaan. Vielä muutama paikka lisää. Lisää olutta, liian monta. Kiitos Hans.

Aamuyöllä viimeinen kapakka, ravintola, jossa en ole koskaan ennen käynyt enkä varmaan koskaan toista kertaa tule menemään. Sinä olit siinä kadulla ravintolan ulkopuolella. Menin ystävieni kanssa sisälle, mutta palasin takaisin ulos luoksesi. Olit minulle magneetti, joka veti puoleensa. Tulit kanssani sisälle.

Mitä juot? Yhden oluen. Tarjoan. Ei tarvitse. Tarjoan silti.

Maailma pysähtyi ympärillämme. Ei ollut ketään muuta kuin me kaksi; yhden oluen ajan. Tai oli siinä läsnä eräs kolmaskin. Jossakin siinä oikealla yläviistossa hymyili astraalihahmona musta mies lierihattu päässään. Suutelimme pari kertaa siinä kaikkien normiheteroiden keskellä. Ei tullut edes mieleen, että kahden miehen välisissä hellyyden osoituksissa voisi olla jotakin paheksuttavaa tai edes siinä, että ikäeromme oli huomattavan suuri. Sitten tein, mitä vanhemman varatun miehen täytyy tehdä, poistuin.

Kotiuduttuani tunnustin: olen rakastunut ja ehdottomasti aivan liian nuoreen mieheen. Kyyninen ja aivan realistinen kommentti: ei siitä kuitenkaan mitään tule.

Emme vaihtaneet puhelinnumeroita tai edes sähköpostiosoitteita. Jätin kuitenkin oven raolleen, annoin paikkakoordinaatit. Jos joskus tulet ja avaat sen oven, maailma saa pysähtyä. Maailma on meidän ja se hymyilköön kanssamme.

Kohtalo on oikukas, eikä sen kanssa pidä leikitellä. Jotenkin kuitenkin uskon vahvasti, että se pieni musta mies sateenkaaren tuolta puolen saa vielä kerran polkumme yhteen.

Kirjoitin tämän täysin tietoisena siitä, että kirjoituksen lukee puolisonikin ja lukuisa joukko ystäviä ja tuttuja. Iän myötä olen kuitenkin oppinut, että on olemassa hetkiä ja asioita, joita ei pidä eikä saa katua tai hävetä.

Toivottavasti sinäkin eksyt tämän kirjoituksen pariin.

Ja lopuksi: kiitos vielä kerran Morgan Kaikesta!