Sinänsä aika rankka yhteensattuma, että juuri tähän tupakanpolton lopettamiseen ajoittuu samalla tällainen helvetillinen huonon karman jakso.
Ehkä asia täytyy yrittää nähdä positiivisessa valossa. Jos tämän myllytyksen läpi onnistun pitämään tupakoimattomuuspäätökseni, ei ihan hevin tule vastaan sellaista järkytystä, joka ajaisi sytyttämään ensimmäistä tupakkaa.
Vuoristoratafilosofian mukaisesti tuokin oli kyllä vaarallinen ajatus.
Vuoristorata yllättää aina. Juuri, kun kuvittelet, ettei syöksylasku voi kestää enempää ja asiat eivät enää tämän huonommin voi mennä, tulee se viimeinen uusi yllättävä notkahdus.
"Elämä on kuin vuoristorata, jossa jokaista nousua seuraa lasku. Aina kun kuvittelee saavuttaneensa mäen alapään, tulee vuoristoradalle ominainen loppusyöksy.
Toisaalta jokaisen alamäen jälkeen seuraa uusi nousu. Huvipuistossa vuoristoradan nousut ja laskut voi opetella tuntemaan. Elämän vuoristoradassa ei koskaan voi tietää miten pitkiä nuo nousut ja laskut ovat ja miloin tapahtuu taas uusi käänne."
(lainaus valmiiksi kirjoitetusta puheesta vuoden takaa - tilaisuudessa revin puheeni ja puhuin omasta päästäni)
Onko tupakoimattomuus parantanut elämänlaatuani - EI
Onko se huonontanut - EI
Jotakin se on tuonut tullessaan:
"God, I feel so strong,
I feel so strong
I´m so strong" (Alice Cooper, 1973, Hello Hooray)
Jotakin positiivista tupakoimattomuudessa keksin eilen. Jokakesäinen "taskuongelma" helpottuu. Inhoan reppuja ja kasseja, joten olen joutunut läpi kesän roikottamaan mukanani jonkin sortin takkia tavaroitani varten: avaimet, lompakko, kk-kortti, kännykkä, sätkärasiat, sätkäkone, purut, filtterit ja paperit.
Metroasemalla junan mentyä haistoin tuoksun, jota en ole vuosiin haistanut:
Lapsena tuli leikittyä paljon (Märklinin) pienoisrautateillä. Pienoisveturin kuumentuessa siitä, lähtee tietty ominaistuoksu, jossa yhdistyvät kuumentuneet koneöljy ja metalli.
ÄSH! Olisi tietysti ensin pitänyt kertoa tuo pienoisrautatiejuttu. Olisi syntynyt loistavan kömpelö aasinsilta vuoristoratafilosofiaan.
