Aleksanteri Suuri. Tuttu juttu. Parikymppinen kaveri nousee Makedonian kuninkaaksi isänsä salamurhan jälkeen pari vuosisataa ennen ajanlaskun alkua, pistää haisemaan ja valloittaa 90% tunnetusta maailmasta ennen kuin kuolee 32-vuotiaana. Mitä ihmeellistä tässä on? Se, että Aleksanterin muotokuvaa on harvoin maalattu näin tarkoin vedoin.
Oliver Stonen elokuvan punainen lanka on 40 vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen muistelmiaan saneleva sotapäällikkö (Sir Anthony Hopkins), joka muistelmiensa muodossa mahdollistaa hyppimisen ajanjaksojen yli ja palaamisen niihin jälkikäteen. Leffa kattaa koko Aleksanteri Suuren elämän aina syntymästä saakka kuolemanjälkeisiin valtataisteluihin. Mukaan on mahdutettu sekä historialliset anekdootit että Aleksanterin (Colin Farrell) homoseksuaalinen parisuhde ikätoveriinsa Hefaistioniin (Jared Leto). Lisäksi Stone on panostanut luottonäyttelijöihin, kuten Val Kilmeriin Aleksanterin isänä ja Angelina Jolieen Aleksanterin äitinä.
Vaikka jälkimaailmalle Aleksanteri Suuri on ensisijaisesti sotapäällikkö, niin elokuva ei sorru pelkkään ”sormi kartalla” –historianluennoksi. Taisteluissa on väkeä, verta, hikeä ja ruumiita, sillä niitähän oikeissakin sodissa tulee. Sotaa ei elokuvassa ihannoida, sitä pidetään vain Aleksanterin tavoitteen –kuolemattomaksi myytiksi tulemisen- välineenä. Yhtä paljon kuin Aleksanterin mieltä hallitsee haave valloittaa koko maailma ja yhdistää sen sotaisat kansat, on siellä tilaa myös rajattomalle rakkaudelle. Vaikka elokuvan aikana Aleksanteri Suuri ehtii ottaa vähintään kolme vaimoa, niin silti hänen sydämensä on varattu lapsuudenaikaiselle ystävälleen, Hefaistionille, jota Aleksanteri vakuuttaa seuraavansa vaikka ”Kuoleman taloon” (kuulostaako tutulta? kunnes kuolema heidät erottaa). Sormuksiakin vaihdetaan. Aleksanterin vaimoilla on tasan yksi tarkoitus: tuottaa miespuolinen perillinen. Elokuvan ainoa kohta, jossa Aleksanteri nähdään ilman rihman kiertämää on se, kun hän menee vuoteeseen ja vinkkaa hovipojan vierelleen.
Kun tehdään 160 miljoonan dollarin elokuva historiallisesta henkilöstä, ja ohjaaja kieltäytyy vieläpä pehmittelemästä päähenkilön vähintäänkin biseksuaalisuutta, niin mennään Hollywoodin heikoille jäille. Stone tiesi tarkkaan, minkä riskin hän otti kieltäytymällä heteronormittamasta Aleksanteria. Väkisinkin tätä elokuvaa tulee verrattua keväiseen Troijaan, jossa Akilleuksen ja Patrokluksen suhde hyssyteltiin poliittisesti korrektiksi holhoussuhteeksi lipputulojen pelastamiseksi. Oliver Stonen Aleksanteri puhuu tunteistaan ja suutelee miehiä suoraan suulle. Myöskään Hefaistionista ei ole tehty liian feminiiniä ilmestystä, vaan hän ratsastelee kenraalina Aleksanterin mukana.
Elokuva kuvattiin Marokossa ja Aasiassa, eikä kuvausryhmä astunut jalallaankaan Kreikan maaperälle. Juuri ennen elokuvan ensi-iltaa 25 kreikkalaisen juristin ryhmä uhaksi Oliver Stonea ja Warner Bros. –yhtiötä kanteella, mikäli elokuvan alkuteksteihin ei lisättäisi mainintaa siitä, että tapahtumat olisivat puhtaasti fiktiivisiä; kansallissankarin homo-leima kun olisi liikaa kreikkalaisille.
Aleksanteri on elokuvana vakuuttava. Lopputulos hivelee silmiä ja korvia, sekä ennen kaikkea mieltä. Klisee-miinat on onnistuttu välttämään ja päähenkilöstä on saatu moniulotteinen henkilö. Stonen elokuvien päähenkilöille tyypillinen maanisuuden palo on saatu syttymään myös Aleksanteriin. Jos Braveheartin tyylinen sota-rakkaus-politiikka –yhdistelmä kiinnostaa, niin suosittelen Aleksanterin katsomista. Eikä se Colin Farrellkaan ole niin pökkelö kuin voisi luulla.
Elokuvan kotisivut Alexander
