Aaria (it. aria, ilma, ilmapiiri, ilmestys; ransk. air)
Orkesterisäestyksellinen soololaulunumero. Oopperan, oratorion tai kantaatin osa tai itsenäinen konserttikappale. Alun perin säkeistölaulu, joka kehittyi barokkioopperan kulta-aikana (n. 1650-1750) vaativaksi, osin virtuoosiseksi laulunumeroksi. Barokin aikana suosituin aariamuoto oli ns. da capo -aaria, joka on rakenteeltaan muotoa A-B-A; ensimmäinen jakso kerrataan välijakson jälkeen. Vaihtoehdon italialaiselle ja ranskalaiselle aarialle tarjosi 1800-luvulla dramaattinen monologi (esim. Wagnerin oopperoissa), mutta myös nykyoopperat sisältävät aarioita.
Alkusoitto (ransk. ouverture)
Johdatteleva orkesterisävellys näyttämöteoksen tai suurimuotoisen vokaaliteoksen alussa. Jo 1500-luvulla oopperasäveltäjät sijoittivat teostensa alkuun orkesterijohdannon. Varhaiset ooppera-alkusoitot, joita kutsuttiin sinfonioiksi, olivat vielä hyvin lyhyitä. Napolissa ja Venetsiassa kehitettiin 1700- ja 1800-luvuilla kolmiosainen italialainen alkusoitto. Alkusoiton draamallinen merkitys kasvoi yhä 1800-luvulla, sen tärkeydestä kertoo se, että Beetoven sävelsi neljä erilaista alkusoittoa oopperaansa Fidelio. Wagnerin ja Verdin musiikkidraamoissa alkusoiton korvasi esinäytös, joka yleensä edustaa ja symbolisoi koko teoksen perusideaa.
Altto (lat. sanasta altus, korkea)
Matalin nais- tai poikaääniala.
Ballad opera (engl. oopperaballadi)
Englantilainen oopperalaji, joka koostuu proosadialogista ja lauluista. Sen kultakausi kesti 1600-luvun loppupuolelta 1700-luvun alkupuoliskolle. Laulut ovat pääasiassa kansanlaulumukaelmia sekä mukaelmia muista tunnetuista melodioista. Tunnetuin englantilainen ballad opera on John Gayn ja Christopher Pepuschin Kerjäläisooppera vuodelta 1728.
Baritoni (kreik. sanasta barytonos, täyteläinen, syväsointinen)
Keskimmäinen miesääniala. Tärkeimpiä baritonityyppejä ovat lyyrinen baritoni (Germont, Verdin La Traviata), karakteribaritoni (Fra Melitone, Verdin Kohtalon voima), ja buffobaritoni (Gianni Schicchi, Puccinin samanniminen ooppera). Bassobaritoni (Hans Sachs, Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat) sijoittuu basson ja baritonin väliin.
Basso (lat. sanasta bassus, matala)
Matalin miesääniala. Tärkeimpiä bassotyyppejä ovat basso profondo, matala basso (Sarastro, Mozartin Taikahuilu), buffobasso (Don Basilio, Rossinin Sevillan parturi), basso serioso eli basso cantante (Kuningas Filip, Verdin Don Carlos), karakteribasso (Mefisto, Gounod'n Faust) ja korkea basso (Kaspar, Weberin Taika-ampuja). Basson ja baritonin välimuotoa kutsutaan bassobaritoniksi (Wotan, Wagnerin Nibelungin sormus).
Bel canto (it. bel canto, kaunis laulu)
Määritelmä, joka kuvaa italialaista laulutaidetta 1600-luvulta 1800-luvulle. Bel canto on laulutyyli, jossa pyritään jalostuneeseen äänenmuodostukseen ja soinnin kauneuteen. Tyyli saavutti huippunsa Bellinin ja Donizettin oopperoissa.
Contralto (lt. lat. sanoista contratenor altus, korkea tenori)
Matalin naisääniala, käytetään myös nimitystä altto.
Duetto (it. sanasta due, kaksi)
Säestyksellinen numero kahdelle soololaulajalle, jo Monteverdin ensimmäinen ooppera Orfeus (1607) päättyi duettoon. 1700-luvulta lähtien duetto sai yhä keskeisemmän merkityksen oopperataiteessa, ja 1800-luvulla lähes jokainen ooppera sisälsi lemmendueton.
Ensemble (ransk. yhdessä)
Ryhmä laulajia tai soittajia. Ensembleja voi olla monen kokoisia: duo (2 henkilöä), tertsetti (soitinmusiikissa trio) (3), kvartetti (4), kvintetti (5), sekstetti (6), septetti (7), oktetti (8) ja nonetti (9). Barokkioopperassa suuria ensembleja ei juuri esiintynyt vaan silloin tyypillisiä olivat lähinnä aariat ja duetot, joskus harvoin tertsetit. Ensemblekohtausten kausi alkoi varsinaisesti Mozartin oopperoiden myötä.
Finaali (it. sanasta finale, loppu)
Suurimuotoisen sävellyksen päätösosa. Oopperassa finaalilla tarkoitetaan näytöksen loppukohtausta tai viimeistä numeroa.
Grand opéra (ransk. suuri ooppera)
Suurimuotoinen, koristeellinen oopperatyyppi, joka oli hallitseva Pariisissa vuosina 1830-50. Tyylisuunnan tärkeimpiä edustajia olivat säveltäjät Aubér ja Meyerbeer sekä libretisti Eugène Scribe. Grand opéra edusti mahtipontisuutta, se edellytti massiivisia lavasteita ja näyttämökoneistoa, suurta orkesteria ja kuoroa sekä lukuisia solisteja. Aiheet olivat lähes poikkeuksetta historiallisia.
Johtoaihe (saks. Leitmotiv)
Ytimekäs musiikillinen motiivi, joka liittyy tiettyyn asiaan, henkilöön tai ideaan symbolisoiden sitä. Richard Wagnerin musiikkidraamoissa johtoaiheet ovat merkitykseltään keskeisiä.
Kadenssi (lat. sanasta cadere, kaatua)
Sointujakso, joka päättää musiikillisen fraasin. Kadenssilla tarkoitetaan myös soolokonserton osan tai aarian lopussa olevaa virtuoosista jaksoa, jossa solisti voi esitellä teknistä ja taiteellista osaamistaan ilman orkesterin säestystä.
Kastraatti (lat. sanasta castrare, kuohita)
Mieslaulaja, joka on kastroitu lapsena äänenmurroksen estämiseksi. Musiikillisesti lahjakkaita poikia kastroitiin 1400-luvulta 1700-luvulle saakka. Aikuisessa kastraattilaulajassa miehinen keuhkokapasiteetti ja resonanssitila yhdistyivät poikaääneen, joka saattoi kehittyä hyvin voimakkaaksi ja loisteliaaksi sekä saavuttaa ennenkuulumattoman virtuositeetin. Kastraatiokäytäntö kehittyi Espanjassa ja Italiassa; korkeita äänialoja tarvittiin myös kirkkomusiikissa, jonka esittämiseen naiset eivät saaneet osallistua. Kastraattien varsinainen kultakausi koitti kuitenkin oopperataiteen kehittyessä. Barokin aikana suurimmat laulajatähdet olivat kastraatteja, ja heistä tunnetuin oli Farinelli (oikealta nimeltään Carlo Broschi). Ainoastaan Ranskassa he eivät olleet yleisön suosiossa. Kun luonnollisuuden ihanne 1700-luvun lopulla yleistyi, myös kastraattien aikakausi päättyi. Katolisissa kirkkokuoroissa kastraatteja esiintyi kuitenkin vielä 1800-luvun lopulla asti.
Koloratuuri (lat. sanasta colorare, värittää)
Laulusävellyksen virtuoosimainen koristelu mm. nopein juoksutuksin, hypyin ja trillein. 1800-luvun alkupuolelle asti kaikkien äänialojen laulajilla oli mahdollisuus esitellä taitojaan koloratuurien avulla. Siksi esim. barokkioopperoiden bravuuriaariat sisälsivät improvisoidun kadenssin. 1800-luvulta lähtien koloratuurit ovat kuuluneet lähinnä sopraanoaarioihin. Tunnettuja koloratuuriaarioita ovat mm. Yön kuningattaren kaksi aariaa Mozartin Taikahuilussa, Lucian mielipuolisuusaaria Donizettin oopperassa Lucia di Lammermoor sekä Zerbinettan aaria Richard Straussin oopperassa Ariadne Naxos-saarella.
Kontratenori (lat. sanasta contratenor)
Korkein miesääniala, sijoittuu samalle korkeudelle kuin altto. Kontratenoreilla oli tärkeä merkitys 1500- ja 1600-lukujen laulumusiikissa, ennenkaikkea Englannissa, jossa kontratenoriperinne oli säilynyt myös ensemble-laulussa. Vanhan musiikin autenttisuusliikkeen myötä ääniala on kokenut uuden tulemisen; kontratenorit ovat esimerkiksi alkaneet esittää alunperin kastraateille kirjoitettuja rooleja.
Maestro (it. ransk. maître, mestari)
Arvostettu, epävirallinen nimitys kapellimestarille, merkittäville opettajille ja säveltäjille.
Mezzosopraano (it. mezzo soprano, keskisopraano)
Naisääniala, joka sijoittuu sopraanon ja alton välille. Tunnetuin mezzosopraano-osa on Bizet'n Carmen.
Musiikkidraama
Nimitys Richard Wagnerin oopperoille sekä niiden saksalaisille ja italialaisille seuraajille. Musiikillisella draamalla tarkoitetaan sitä vastoin mitä tahansa teosta oopperan alueella.
Numero-ooppera
Oopperan muoto, joka rakentuu erillisistä yksiköistä, kuten aarioista, ensembleistä ja orkesteriosuuksista, ja jossa resitatiivi erottaa varsinaiset laulunumerot toisistaan. 1600-luvun lopulta 1800-luvulle numero-ooppera oli hallitseva oopperamuoto, vaikka Mozartin oopperoiden finaaleissa saattoikin jo havaita merkkejä läpisävelletystä tyylistä. Richard Wagner ja Giuseppe Verdi hylkäsivät numero-oopperakäytännön ja käyttivät teoksissaan läpisävellystekniikkaa, jossa kohtauksesta toiseen siirrytään huomaamattomasti. Uusklasissmin seurauksena numero-oopperoita kuitenkin sävellettiin vielä 1900-luvullakin.
Näytös
Yksi pääjaksoista, joihin näyttämöteos voidaan jakaa. Käsite on peräisin antiikin kreikkalaisista draamoista, jotka jakautuivat viiteen näytökseen. Näytös muodostaa suljetun yksikön niin tapahtumien kuin musiikinkin suhteen.
Ooppera (it. sanasta opera, teos)
Merkittävin musiikkidramaattinen näyttämötaidemuoto länsimaisen taidemusiikin historiassa. Vuosien 1600 ja 1900 välillä ooppera oli kiistatta tärkein kaikista sävellysmuodoista. Jo sana ooppera (opera = teos), jota alettiin käyttää Italiassa 1700-luvun lopulla, kertoo taidemuodon merkityksestä ja kompleksisuudesta. Ooppera syntyi sekä aristokraattisen hovikulttuurin että ylemmän porvarisluokan elämäntavan hienostuneena ja tyyliteltynä ilmaisumuotona. Eri maissa ja yhteiskuntaluokissa vallinneiden historiallisten, poliittisten, sotilaallisten ja musiikillisten olosuhteiden erot johtivat siihen, että oopperataide jakautui useisiin alalajeihin.
1900-luvulla ooppera menetti johtavan asemansa musiikissa, mutta monikaan merkittävä säveltäjä ei ole silti voinut vastustaa oopperan
vetovoimaa. Oopperaa pidetään yhä ns. vakavan musiikin suosituimpana muotona.
Opera buffa (it. koominen ooppera, rans. opéra bouffe)
Italialainen, 1700- ja 1800-luvulla vallinnut oopperalaji, jonka juuret olivat improvisaatiokomediassa (commedia dell'arte). Opera buffa oli alkujaan lyhyt, koominen intermezzo, jota 1700-luvun alussa esitettiin opera serian tauolla. Tälläinen teos oli esim. Pergolesin Palvelijatar emäntänä. Myöhemmin opera buffa kehittyi itsenäiseksi oopperalajiksi, jonka tunnetuin teos lienee Rossinin Sevillan parturi.
Opéra-comique (ransk. koominen ooppera)
Ranskalainen oopperalaji, joka syntyi 1700-luvun alkupuolella ja josta tuli esikuva saksalaiselle Singspielille. Opéra-comique koostuu puhutusta dialogista ja laulunumeroista, joiden sisältö on pääosin kevytmielinen, joskus aiheet voivat kuitenkin olla myös lyyrisen koskettavia ja poikkeuksellisesti jopa traagisia. Opéra-comiquen kultakausi sijoittui vuosien 1770 ja 1870 välille, ja tyylilajin viimeinen merkittävä edustaja oli Bizen't Carmen (1875).
Opera semiseria (it. puolivakava ooppera)
Italialainen, 1700- ja 1800-luvuilla vallinnut oopperalaji, jossa yhdistellään vakavia ja koomisia elementtejä.
Opera seria (it. vakava ooppera, ransk. opéra serieux)
Italialainen oopperalaji, joka kehittyi 1600-luvun lopulla erilaisista tyylielementeistä yleväksi musiikkidraamaksi. Opera serian aiheet liittyivät kreikkalaiseen ja roomalaiseen mytologiaan sekä historiaan. Noin vuoteen 1770 asti opera seriaa pidettiin tärkeimpänä ja vaativimpana oopperalajina. Mozartin vuonna 1791 säveltämää oopperaa Titus pidetään tuolloin jo vanhentuneen tyylilajin jäänteenä.
Operetti (it. sanasta operetta, pieni teos)
Kevytmielinen musiikkidraaman laji, joka koostuu puhutusta dialogista, laulusta ja tanssista ja joka puhkesi kukoistukseen 1850-luvun Pariisissa Jacques Offenbachin ansioista. Opereteille on tyypillistä oopperan ja sen edustaman maailman parodiointi, ja sen lähtökohtana oli aina yleisön viihteennälkä. Operetin aikakausi kesti 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin saakka, ja tuona aikana syntyi tuhansia operetteja monissa eri maissa ja lukuisilla eri kielillä. Oopperalajeista lähimpänä operettia ovat Singspiel ja opéra-comique. Olennainen ero oopperan ja operetin välillä on perussävy, joka operetissa on hävytön, satiirinen tai suloisen
sentimentaalinen. Offenbachin ja Johann Straussin operetit ovat vakiinnuttaneet paikkansa myös oopperanäyttämöillä.
Oratorio (lat. rukoushuone)
Suurimuotoinen, sisällöltään kirkollinen tai maallinen vokaaliteos solisteille, kuorolle ja orkesterille. Erityinen kertoja on vastuussa tarinan etenemisestä. Oratorio syntyi Italiassa 1600-luvun puolivälin vaiheilla, ja se palveli uskonnollisia tarkoituksia, vaikkakaan se ei koskaan muodostunut liturgian osaksi. Dramaattinen oratorio, Händelin merkittävä keksintö, muistutti lähinnä oopperaa, ja se voitiin esittää myös näyttämöteoksena. Jotkin 1900-luvulla sävelletyt oratoriot, kuten Stravinskin Oedipus rex ja Honeggerin Jeanne d'Arc, on alun perinkin tarkoitettu näyttämölle, eivätkä ne juurikaan eroa oopperoista.
Partituuri (lat. sanasta partire, jakaa)
Vuoden 1600 vaiheilla kehittynyt nuottiyhdistelmä, joka sisältää oopperan tai muun moniäänisen sävellyksen kaikki äänet. Partituurissa samanaikaisesti soivat äänet on asetettu samalle kohdalle allekkain, jolloin syntyy tarkka kuva teoksen etenemisestä. Partituuri on välttämätön apuväline kapellimestarille harjoitus- ja esitystilanteessa.
Primadonna (it. ensimmäinen nainen)
Naispääosa oopperoissa 1600-luvulta 1800-luvulle. Primadonnan osa oli oopperan vaativin mutta myös vaikuttavin naisrooli. Primadonnat olivat yksinomaan sopraanoja; jos pääosan lauloi mezzosopraano, italialaisessa teatterikäytännössä puhuttiin primadonna mezzosopranoista.
Resitatiivi (it. recitativo, lat. sanasta recitare, esittää, lukea ääneen)
Laulullinen osuus, jonka muoto jäljittelee puhuttua kieltä. Resitatiiviin liittyy yleensä soitinsäestys. Stile recitativon, resitoivan tyylin, kehitti vuoden 1600 tienoilla Florentine Camerata, ja siitä tuli yksi varhaisen oopperan tärkeimmistä elementeistä. 1600-luvun loppupuolella resitatiivi alkoi vähitellen erottua aariasta omaksi laulumuodokseen. 1700-luvun italialaisissa oopperoissa (opera seria) varsinaiset tapahtumat etenivät resitatiivien kautta, kun taas aarioiden tarkoituksena oli tunteiden välittäminen. Resitatiiveja on kahta lajia: recitativo secco (it. kuiva resitatiivi), jota säestää pelkkä basso continuo, sekä orkesterin säestämä recitativo accompagnato (it. säestetty resitatiivi), jota käytetään draamallisesti merkittävissä kohdissa. Myös ranskalainen barokkiooppera (tragédie lyrique) sisältää pitkiä resitoivia lauluosuuksia, mutta ne muistuttavat enemmän monodiaa kuin resitatiivia. Läpisävelletyn oopperan syrjäytettyä numero-oopperan myös resitatiivi menetti asemansa oopperassa. Resitatiiveja esiintyi 1800-luvulla lähinnä opéra-comique -teoksissa ja 1900-luvulla uuklassisissa oopperoissa.
Singspiel (saks. laulunäytelmä)
Saksankielinen koominen oopperalaji, joka sisältää myös puhuttua dialogia. Singspiel kehittyi 1700-luvulla (samoin kuin sen ranskankielinen
vastine opéra-comique) vaihtoehdoksi opera serialle, ja se saavutti huippunsa Mozartin teoksissa Ryöstö Seraljista ja Taikahuilu. Singspiel
vaikutti saksalaisen romanttisen oopperan kehittymiseen.
Sopraano (lat. sanoista suprema vox, korkein ääni)
Korkein nais- tai poikaääniala. Erilaisia sopraanotyyppejä ovat koloratuurisopraano (esim. Yön kuningatar, Mozartin Taikahuilu), dramaattinen sopraano (Leonore, Beethovenin Fidelio), täysdramaattinen sopraano (Isolde, Wagnerin Tristan ja Isolde), lyyrinen sopraano (Mimí, Puccinin La Bohème), nuordramaattinen sopraano (Agathe, Weberin Taika-ampuja) ja subretti (Blonde, Mozartin Ryöstö Seraljista).
Tenori (it. sanasta tenere, pitää, kestää)
Korkea miesääniala. Tärkeimpiä tenorityyppejä ovat tenore di forza eli dramaattinen tenori (Otello, Verdin Otello), Heldentenor eli sankaritenori (Siegfried, Wagnerin Nibelungin sormus), lyyrinen tenori (Belmonte, Mozartin Ryöstö Seraljista), Spieltenor (it. tenore altino) (Pedrillo, Mozartin Ryöstö Seraljista), tenore spinto (Mantovan herttua, Verdin Rigoletto), buffo-tenori (Trabuco, Verdin Kohtalon Voima), karakteritenori (Herodes, Straussin Salome) sekä tenore brillante (kuningas Kustaa III, Verdin Naamiohuvit).
Tragédie lyrique (ransk. lyyrinen tragedia)
Ranskalaisen hovioopperan merkittävin muoto 1600- ja 1700-luvuilla. Tragédie lyriquen kehitti Jean-Baptiste Lully ranskalaisen tragedian,
comédie-ballet'n, ballet de cour'in ja italialaisen oopperan elementeistä, ja Jean-Philippe Rameau jatkoi Lully viitoittamalla tiellä. Tragédie lyrique koostuu prologista (liittyy yleensä hovin ajankohtaisiin tapahtumiin) ja viidestä näytöksestä. Aiheet ovat peräisin kreikkalaisesta ja roomalaisesta mytologiasta. Tärkeitä rakenneosia ovat deklamoidut monologit, lyhyet aariat ja duetot sekä pantomiimi- ja tanssijaksot.
Verismi (it. sanasta vero, tosi)
Italialainen oopperalaji, jolle on tyypillistä naturalistinen ympäristönkuvaus. Verismi kehittyi vuosien 1890 ja 1910 välillä vastareaktiona romanttiselle oopperalle, ja siihen vaikutti kirjallisuudessa esiintynyt naturalistinen tyylisuunta. Tärkeimpiä veristisiä oopperoita ovat Mascagnin Cavalleria Rusticana ja Leoncavallon Pajatso. Verismin tyylissä naturalistiset tunteenilmaisut, kuten huuto, huokaus ja nyyhkytys, yhdistyivät lauluun. Verismin vaikutuksen voi havaita useissa saman aikakauden oopperaoissa (esim. Puccinin Tosca, Charpentier'n Louise, d'Albertin Alamaa).
Zeitoper (saks. ajankohtaisooppera)
1920-luvulta ja 1930-luvun alkupuolelta peräisin oleva oopperalaji, jonka tapahtumat liittyvät ajankohtaiseen arkipäivään ja jossa käytetään
hyväksi ajalle tyypillisiä teknisiä keksintöjä, kuten puhelinta, uudenaikaisia kulkuneuvoja ja muita laitteita. Suhteellisen lyhytaikaiseksi jääneen tyylilajin säveltäjät yrittivät uudistaa oopperanäyttämöä.
Ääniala
Soittimen tai ihmisäänen ylimmän ja alimman äänen rajoittama alue. Klassisessa laulussa perusäänialat jakaantuvat seuraavasti: sopraano,
mezzosopraano, altto, tenori, baritoni ja basso.