Suomalaiskokemuksia Washingtonista
WTC-iskun jälkeen joulukuussa matkustin mieheni kanssa Yhdysvaltojen kautta pitkään odotellulle ja valmistellulle maailmanympärimatkalle. Se oli etukäteen tehty häämatkamme. Parisuhdelakihan mahdollisti liittojen rekisteröinnin ensimmäisen kerran 8.3.2002. Täytin Washingtonissa olomme aikaan myös pyöreitä vuosia.
Olimme käyneet sitä ennen Yhdysvalloissa monet monituiset kerrat työmatkoilla ja myös lomailemassa. Maahantulo oli joulukuussa vielä entisen kaltainen. Valkoinen pohjoismaalainen käveli suhteellisen nopeasti rajamuodollisuuksien läpi. Maahantulo hankaloitui vasta myöhemmin, kun viranomaiset toipuivat shokista ja ryhtyivät keksimään keinoja matkailijoiden kyykyttämiseksi. Apea tunnelma iski vastaan heti kaupungille tultua. Amerikkalaiset räikyvät jouluvalot ja koristeet olivat poissa. Näkyvissä oli vain muutama koriste ja valo siellä täällä. Kaikkialla oli synkkää ja harmaata. Ihmiset ikään kuin väistelivät ja välttivät ventovieraiden kohtaamista edes katsekontaktilla.
Majoituimme ystävämme luokse aivan Washingtonin homoskenen läheisyyteen. Homokapakoihin emme ehtineet, mutta ulkoa päin katsellen sama synkkä tunnelma vallitsi niin homoskenessä, kuin muuallakin kaupungilla.
Suomessa oli uutisoitu amerikkalaisten syvä inho heidän tragediansa tirkistelijöitä kohtaan. New Yorkin WTC-tornien jäänteitä tuijottelemaan matkaavia ihmisiä kutsuttiin raatoturisteiksi. Tämän vuoksi päätimme olla edes ehdottamasta käyntiä New Yorkissa. Koko monipäiväisen vierailumme aikana tragediaan viitattiin tasan yhden ainoan kerran. Eräässä kahvikeskustelussa amerikkalainen tuttavamme totesi: ”…kun elämme näitä vaikeita aikoja.” En jatkanut aiheesta mitenkään. Ajoimme kerran Pentagonin ohitse. Näimme aivan selvästi valtavan rakennuskompleksin yhden kulman sortuneet seinät. Kukaan autossa matkanneista amerikkalaisista ei huomioinut näkymää mitenkään. Tökkäsin ukkoani vaivihkaa kylkeen ja osoitin Pentagonin suuntaan.
Amerikkalaisilla ystävillämme oli mitä ilmeisin tarve jotenkin piristää tunnelmaa. Sellaiseksi keinoksi osoittautuivat syntymäpäiväni, minun siitä etukäteen tietämättä. Olin ilmoittanut alleviivaten ennakkoon: ”En sitten odota mitään huomionosoituksia syntymäpäivänäni”. Pyyntöni huomioitiin kirjaimellisesti, kuten hetken kuluttua selviää. Sinä iltana kävimme aivan pienellä joukolla syömässä hampurilaispaikkaa hieman laadukkaammassa kuppilassa. Tunnelma oli hiljainen ja jotenkin apea koko päivällisen ajan.
Syntymäpäivän jälkeisenä aamuna heräilin ja kuulin puhetta suomeksi. Ihmettelin sitä siksi, että mieheni piti olla ainoa suomea puhuva minun lisäkseni koko talossa. Kun menin katsomaan ketkä suomea puhuvat, löysin veljenpoikani rupattelemassa mieheni kanssa. Hän oli lentänyt aamulla kotoaan länsirannikolta Washingtoniin. Hän on amerikkalaisen ystävämme hyvä kaveri. Hän toi vaimoltaan ja lapsiltaan onnittelut minulle.
Samaan aikaan talossa hääräsi kaksi nuorehkoa, hyvin bodattua miestä. Kyselin, että mitä he puuhaavat. Naureskellen he vastasivat olevansa floristeja ja koristelevansa taloa. Kukkia kannettiin kaikkialle, myös talon eteen. Samaan aikaan keittiöön kannettiin ruokaa ja juomaa mittava määrä. Illansuussa, työpäivän jälkeen alkoi ovikello soida tiuhaan. Porukkaa lappoi sisään kaikkineen ehkä 30-40 henkeä. Kaverimme on omaksunut suomalaisen tavan, että kengät jätetään eteiseen. Siinä oli vierailla ihmettelemistä. Kaikki merkit viittasivat, että alkamassa olivat isot washingtonilaiset herrakutsut. Minä olin tilaisuuden kunniavieras, josta roolista en oikeastaan pitänyt. Oli ehdittävä rupattelemaan jokaisen kanssa. Yhdessäolo ja seurustelu sujuivat amerikkalaisen letkeästi kauniisti aseteltua tikkuruokaa ja juomaa siinä rinnalla nauttien. Vaikka alkoholia oli tarjolla runsaasti, kukaan ei selvästi humaltunut taikka käyttäytynyt sopimattomasti. Juhlat päättyivät puolen yön jälkeen. Sama apea tunnelma iski heti vieraiden poistuttua. Seuraavana päivänä se tuntui vieläkin selkeämmin.
Loppumatkalla kohtasimme vain kerran terrorismiepäilyn aiheuttaman tarkastuksen. Sydneyn kentällä kaikkien kengät tarkastettiin. Tepastelimme sukkasillamme pitkin odotushallia kengät kädessä. Lento myöhästyi tarkastuksen vuoksi toista tuntia.
(Teksti ja kuva: JuhaniV)
Saksalaisen toimittajan keräämiä havaintoja New Yorkin tunnelmista
QUEER-lehden toimittaja saksalaissyntyinen Torsten Bless lensi New Yorkiin runsas viikko terrori-iskun jälkeen. Hän meni keräämään tunnelmia New Yorkin homoyhteisöstä
On syyskuun 20. päivä 2001, klo 8.45. Samaan aikaan yhdeksän päivää aikaisemmin ensimmäinen kone törmäsi WTC-tornitaloon. Kone laskeutuu hieman myöhässä JFK-kentälle. Terrori-iskujen jälkeen turvallisuusmääräykset muuttuivat kerralla hyvin radikaalisti. Kuitenkin esim. passintarkastuksessa puhutellaan hyvin lempeästi: "Heippa hyvä ystävä, mikä toi sinut USA:han". Matkalaukkutarkastuksessa virkailijat katsovat pitkästyneen näköisinä muualle.
Mieleen alkaa tulla ajatus, että ei kaupungissa oikeastaan mikään ole muuttunut. Kun shuttle-bussi lähestyy Manhattania, tajuaa, että jotain olennaista puuttuu. Kaksoitornit ovat kadonneet. Presidentti George W Bush vaatii radiossa, että maailman on asetuttava USAn rinnalle, muuten maailma asettuu terroristien rinnalle. "Olette joko meidän puolella tai meitä vastaan". Sotilaille hän sanoo: "Olkaa valmiina ja toimikaa ylpeinä maamme puolesta".
Kaikkialla kaupungilla liehuu Amerikan lippuja. Niitä on yksityistaloissa, liikkeissä, autoissa, jopa herrasmiesten kravateissa. ABC-tv-asema otsikoi: "USA iskee takaisin". CNN puhuu Amerikan uudesta sodasta. Ja kaikkialla iskulause: Me pysymme yhdessä.
Homoyhteisö seuraa mukana. New Yorkin lesbo- ja homokeskus vaihtoi sateenkaarilipun sellaiseksi, jossa on myös USAn lipun logo. Nahka- ja fetissikapakka Luressa West 13. Streetillä on lauantaina kerran tunnissa ilmainen kierros solidaarisuuden osoituksena palomiehille ja poliiseille.
Eurooppalaisen mielessä tämä kaikki vaikuttaa kiihkoisänmaalliselta, mutta newyorkilaiselle se on balsamia haavoille. Sosiaalityöntekijä Jim Scholle (48v) sanoo, ettei hän ole ollut isänmaallinen Vietnaminsodasta lähtien, mutta nyt hän tuntee erityistä vetoa tätä kaupunkia ja lippua kohtaan. Paul Schindler, joka toinen viikko ilmestyvän ilmaisen homolehden päätoimittaja on huolissaan: Onko jokainen lipunnosto samalla kehotus hyökkäämiseen. Kirjailija Sarah Schulman muistuttaa, miten amerikkalaiset eivät voi ymmärtää, miten heitä, rauhaa rakastavia amerikkalaisia vastaan hyökätään. Ehkä se, mitä tapahtui, on myös meidän amerikkalaisten omaa syytä. Joka kerta, kun Bush antaa luvan tappamiseen, lipun nostaja osoittaa sille solidaarisuutta.
Christopher Streetillä elämä sykkii jälleen. Terassit ja kahvilat ovat täynnä. On loppukesä ja tunnelma vapautunut. Kuitenkin jotain on ilmassa. Haastattelupyyntöön baarin ovimies toteaa, että juuri nyt on kerättävä tyhjiä tuoppeja. Kirjakaupan myyjä Kim joutuu juuri sillä hetkellä poistumaan
hyllyjä täyttämään.
WTC oli vain muutaman korttelin päässä New Yorkin homoyhteisön keskuksesta. Sosiaalityöntekijä Jim Scholle kertoo, että tornien tuhon jälkeen laaja alue keskustasta eristettiin ja eristysalue ulottui Greenwich Villageen saakka. Kaikki coffeshopsit ja vanhat ravintolat olivat kiinni. Keskiviikkona, toisena päivänä terrori-iskun jälkeen Hangar oli ainoa Christopher Streetin baari, joka pysyi auki. Parikymmentä ihmistä rauhallisina katseli tv:tä.
Kirjakauppa Creative Vision Hudson-kadulla avattiin uudelleen vasta perjantaina. Siellä työskenteli Stephanie Nolan (34v). Aluksi asiakkaita ei näkynyt. Ihmiset kulkivat kuin aaveet kadulla. Vasta vähitellen normaali elämä alkoi palata, kertoo kirjakaupan henkilökunta.
Jim Scholle kertoo edelleen, että vielä viikko iskun jälkeen hän istui toimistossa ja tuijotti seiniä. Työtovereilla meni samalla tavalla. Jotkut tuttavat alkoivat esim. tehdä remonttia ja maalata seiniä uusiksi - tarkoituksena saada jotain aktiviteettia aikaan eikä vain miettiä tapahtunutta.
Juuri uudistetussa Lesbian, Gay, Bisexual & Transgender Centersissä West 13 Streetillä pidetään pikaisesti muistotilaisuus niiden homojen ja lesbojen muistoksi, jotka menettivät henkensä. Keskuksen tiedottaja Robb Davies (28v) kertoo, miten monilla jälkeenjääneillä kumppaneilla ei ollut mitään perimysoikeutta eikä heitä tunnustettu perheenjäseninä. Tämä homo/lesbokeskus oli ainoa paikka, jossa heitä kuultiin. Tv-kanavat kertoivat jatkuvasti uusista kadonneista ja heidän perheistään. Niissä tarinoissa ei ollut homoja. Mainstream-uutisissa ei kerrottu edes siitä homoperheestä, joka vei David-poikaa länsirannikolle. Paul Schindler, LGNY:n (Lesbian and Gay in New York) päätoimittaja omistaa kuitenkin raunioihin kuolleelle katoliselle papille etusivun jutun.
Union Squarella joka päivä sadat ihmiset ovat paikalla. Siellä on kukkameri, kynttilöitä ja muistotauluja. Timothy on Gay Men's Health Crisis -aids-kriisipalvelusta. Hänellä on mukanaan kansallinen lippu, mutta siihen on vasempaan nurkkaan lisätty sateenkaaren värit. Chris Crain vertaa tätä tapahtumaa aids-kriisiin 15 vuotta aikaisemmin. Silloin koettiin valtavat menetykset. Amerikassa kuoli vuosien mittaan puoli miljoonaa miestä aidsiin. Nyt koko Amerikka on kokemassa jotain samantyyppistä. Harvey Fierstein, kirjailija ja näyttelijä, ei pidä vertausta osuvana. Silloin tiedettiin vamistautua ihmisten kuolemiin. Nyt kuolemat tulivat yhtäkkiä, yllättäen.
Pari viikkoa iskujen jälkeen tunnelma kaupungissa alkaa muuttua. Union Square raivataan tyhjäksi. Se ei enää ole miettimisen paikka. Nyt siellä kokoontuvat uudet rauhanaktivistit. Syntyy aivan uusi kansalaisliike. Sen tulevasta suunnasta kukaan ei tiedä. Syntyy pienryhmiä kuten "Taiteilijat sotaa vastaan". Yhtenä perustajana on homokirjailija Michael Cunningham ja Urvashi Vaid, National Gay and Lesbian Task Force -liikkeen puheenjohtaja. Ei ihme, että homot ja lesbot ovat heti liikkeellä uusissa projekteissa. He ovat viime vuosina olleet muutenkin aktiivisia. On ollut ACT-OUTia, aborttiliikettä, vasemmistoa, yms. Heterot eivät ole juuri mistään aktivoituneet Vietnamin sodan jälkeen. Jotkut toivovat, että homoliike radikalisoituisi. Viime aikoina se on alkanut kääntyä oikeiston suuntaan.
Jon Schwarzbach (49v) säilyi hengissä. Hän on toimistovirkailija, työpaikka WTC:n 106. kerroksessa. Hän myöhästyi töistä ja pelastui. Homopoliisi Edgar Rodrigues (42v) työskentelee rauniokasalla. Elossa olevia ei enää löydy, mutta nyt yritetäään löytää omaisille vainajien ruumiita.
(Nämä havainnot kirjoitti QUEER-lehteen Torsten Bless, synt. 1967 asuu Kölnissä ja hän on toiminut mm. Magnus-lehden ja nykyisen Rik-lehden edeltäjän toimittajana. Vuosina 1997-2003 hän oli QUEERin kakkospäätoimittajana. Hän on kirjoittanut mm.Kölnin nahka- ja fetissikulttuurin historian viimeisen 30 vuoden ajalta ja HLBT-kaupunkioppaan Kölniin. Hän matkusti New Yorkiin pian syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkeen. Queer.de -sivusto julkaisi artikkelin nyt uudelleen muistopäivän kunniaksi. Vapaasti suomennettuna.)
