Kaksi runoilijaa Kaivopuiston maisemissa: Gunnar Björling ja Mirkka Rekola

  • Artikkeli
  • Ihmisiä ja ilmiöitä
  • vaeltaja2006
Gunnar Björling ja Mirkka Rekola. Gunnar Björling on esitelty mm. Sateenkaari-Suomi -kirjassa vuodelta 2007. Mirkka Rekolan kirja Esittävästä todellisuudesta on samalta vuodelta.

Kaksi runoilijaa, aforistia ja ajattelijaa: Gunnar Björling ja Mirkka Rekola. Molempien mielenmaisemaan kuului Etelä-Helsinki, Kaivopuisto ja meri. Molemmat kuuluivat homoseksuaaliseen vähemmistöön. Helsinki Priden 2018 puistojuhla pidetään Kaivopuistossa.

Gunnar Björling

Gunnar Björling (1887-1960) oli 1900-luvun alkupuolen runoilija. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa ”Vilande dag” ilmestyi 1922.

Gunnar Björling käveli nuoruudessaan paljon. Hän oli viisi kertaa Virossa vaeltamassa. Muulloin hän liikkui paljon kotikulmillaan Kaivopuistossa, Tähtitorninmäellä ja Sinebrykoffin puistossa. Talvisin hän oli paljon kotona. Hän katseli ulos ikkunastaan – se oli hänelle ”ikkunataulu”.

Gunnar Björling oli syntyntyt 1887 Kruunuhaassa, Mariankatu 23:ssa, uusrenessanssirakennuksessa, joka rakennettiin aikoinaan sotilastarkoituksiin upseerikasarmiksi. Se sijaitsee Liisankadun ja Mariankadun kulmassa. 1920-luvulla se muuttui virastotaloksi ja nyt siitä on ehkä tulossa hotelli. Perhe asui eri puolilla Kruuunuhakaa ja Katajanokkaa.

Gunnar Björling kävi koulua Svenska reallyceetissa Fabianinkadun alkupäässä. Elämä oli aika köyhää. Isä, Viipurin postimestari oli saanut aivohalvauksen 1896 ja invalidisoitunut. Jo kouluaikana Gunnar alkoi löytää ns. kirjallisia piirejä. Hän opiskeli yliopistossa modernia kirjallisuutta ja filosofiaa, tärkeänä opettajana Edward Westermarck.

Gunnar muutti 20-vuotiaana 1907 Kaivopuiston eteläkärkeen, vanhaan kylpylärakennukseen. Hän oli vähän aikaa myös Viipurissa ja vuoden Haminassa kadettikoulussa. Hän vietti lapsuuden kesiä myös Kangasalalla, josta tuli hänelle merkittävä maaseutukohde. Se oli hänelle lapsuudenmaisema, mutta Kaivopuisto oli hänelle tärkeä mielenmaisema. Kaivopuisto on ehkä edelleen kauneinta mitä Helsinki tarjoaa. Hänen luokkatoverinsa Tove Jansson kuvasi kirjassaan vuonna 1927 Kaivopuistoa ”kartanon puistoksi”. Alueella asui sekä rikkaita että köyhiä, joukossa taiteilijoita ja opiskelijoita. Nykyään se on rikkaiden valtakuntaa.

Kun Gunnar Björling muutti kylpylärakennukseen, kylpylä oli jo nähnyt parhaat vuotensa. Kylpyläyhtiö oli perustettu vuonna 1834, vuosi keisari Nikolain Helsingin vierailun jälkeen. Keisari oli ollut suosiollinen kylpylän rakentamiselle. Kylpylärakennus valmistui 1836 ja samana vuonna aloitettiin Kaivohuoneen rakentaminen puistokäytävän toiseen päähän. Seuraavat kaksi vuosikymmentä olivat vilkasta kylpyläaikaa. Venäläiset aateliset Pietarista mielellään saapuivat viettämään vapaa-aikaa rauhalliseen Helsinkiin. Mm. Aleksanteri II vieraili kylpylässä. 1860-luvulla kylpylätoiminta tyrehtyi maailmanpoliittisen tilanteen takia lähes kokonaan ja 1900-luvun alussa kylpylän huoneita alettiin vuokrata mm. opiskelijolle ja taiteilijoille.

Kylpylärakennus oli puinen, pitkä rakennus aivan meren ääressä. Rakennuksen edessä oli pitkä laituri, joka yhä on tallella Cafe Ursulan vieressä. Kylpylä oli taiteilijoiden ja opiskelijoiden rakastama asuinpaikka, kun kylpylätoimintaa ei enää ollut. Mm. Eero Järnefelt, Magnus Enckell, Marcus Collin ja Tyko Sallinen asuivat siellä. Siellä asui myös Gunnar Björlingin ystäviä kuten Tove Jansson. Gunnarin isän kuoleman jälkeen 1914 Björling pääsi muuttamaan Kaivopuiston kaakkoiskärjessä sijaitsevan veljen rakennuttaman kivitalon kellarihuoneeseen. Sieltä oli näköala merelle ja Suomenlinnaan. Myöhemmin monet taiteilijatutut vierailivat Björlingin kellarihuoneessa ja monet saivat sieltä myös yösijan. Myös pohjoismaiset kirjailijat ja taiteilijat tunsivat Björlingin ja vierailivat hänen luonaan.

Päiviö Tommilan kirja Helsingistä kylpyläkaupunkina on vuodelta 1982.

Opiskeluaikana hän oli ajattelumaailmaltaan lähellä sosialidemokraatteja, mutta sisällissodassa 1918 hän oli valkoisen puolella. Sisällissodan aikana hän piilotti huoneeseensa telegrafin, lennnättimen, jolla piti yhteyttä Mannerheimin valkoisiin ja saksalaisten miehittämään Viroon. Sodan jälkeen hän oli jäsenenä sotarikostuomioistuimessa, joka tuomitsi punaisia. Jotkut varmaan tuomittiin kuolemaan, muttta myöhemmin Björling otti etäisyyttä tähän nuoruutensa elämänvaiheeseen.

Björlingistä ei koskaan tullut opettajaa, vaan hän pysyi vapaana kirjailijana. Hän eli köyhyydessä. Apurahoja hän sai vasta elämänsä loppuvaiheessa. 1940-luvulla Ruotsiin perustettiin Björling-seura, jonka tarkoituksena oli tukea kirjailijaa.

Toisen maailmansodan lopulla, Helsingin pommituksissa helmikuun 26. päivänä 1944 pommi tuhosi sekä Kaivopuiston kylpylän että talon, jonka kellarikerroksessa hän asui. Neljän vuoden ajan 1940-luvun lopulla Björling asui Hietalahdentorin laidalla professori Tallqvistin alivuokralaisena. Seitsemäs kerros, ei hissiä. Kun veli oli rakennuttanut uuden talon Kaivopuistoon tuhoutuneen talon paikalle, Björling sai asunnon talon saunasta. Talon seinässä on muistotaulu Gunnar Björlingille.

Gunnar Björlingin ensimmäinen symbolistinen runoteos ilmestyi 1922. Hänen runojaan pidettiin vaikeina ja yleisölle ne jäivät vieraiksi. Vain muut runoilijat ja kirjailijat olivat niistä kiinnostuneita ja he saivat ideoita omiin töihinsä. Björlingin elämänfilosofia oli mukana runoteosten aforismeissa ja lyhyissä esseissä. Runoissa esiintyy usein Kaivopuiston maisema, Suomenlinna, lokit, laivat ja meri.

Gunnar Björling kuoli vuonna 1960. Hän oli toivonut, että tuhka levitetään Suomenlahden aaltoihin, mutta se päätyi sukuhautaan Hietaniemeen.

Gunnar Björling piti homoseksuaalisuuden omana tietonaan, mutta siitä jupistiin. Mitään dokumentteja hänen homoseksuaalisuudestaan ei ole. Hän kirjoitti kuitenkin käyttäen ”sympati”-sanaa ja se on tulkittu kiertoilmaukseksi homoseksuaalisuudesta. Hänestä piti tulla opettaja ja hän auskultoi Svenska normallyceetissä, mutta sai potkut. On arveltu, että koska hän usein kävi oppilaiden kanssa tupakalla Tähtitorninmäen puistoalueella, häntä ehkä epäiltiin.

Omana aikanaan Gunnar Björling oli Kaivopuiston yksinäinen kulkija, joka paljon istuskeli puistossa, katseli merta ja kuunteli.

Mirkka Rekola

Maisemat olivat tärkeitä myös vuonnna 1931 syntyneelle Mirkka Rekolalle. Rekola kertoi lukeneensa Gunnar Björlingin runoja, vaikka he olivatkin eri sukupolvea.

Mirkka Rekola käyskenteli mielellään myös Tähtitorninmäellä. Leena Krohn on kirjoittanut kirjan Donna Quijote ja muita kaupunilaisia. Leena Krohn kertoo, että Donna Quijote oli Mirkka Rekola. Kirjan ensimmäisessä novellissa he tapaavat Haaksirikkoisten patsaalla. http://www.kaapeli.fi/rekola/donna.html

Mirkka Rekola asui pitkään Huvilakadulla ja käveli rakentamattomia rantoja. Hänen kotinsa oli kuin laivan ruuma, ja hän kertoi radiohaastattelussa, miten syysmyrskyllä se huojuu ja ehkä jopa nitisee.

Viimeisinä vuosinaan Mirkka Rekola jaksoi kävellä vain rantaan ns. Kompassiaukiolle. Hän oli muuttanut Neitsytpolun alkupäähän, koska ei psytynyt enää nousemaan Huvilakadun kodin portaita neljänteen kerrokseen. Mirkka Rekola kuoli 5.2.2014.

Mirkka Rekola kritikoi ankarasti sitä, että häntä pidettiin vain "naiskirjailijana". Siinä kuvastuivat vahvana erottelevat valta-asemat. Rekolan suosio nousi 1990-luvulla ja se on varmaan yhteydessä homoseksuaalisuuden hyväksynnän lisääntymiseen. Toiseus käsitteenä oli hyvin paljon esillä julkisuudessa.

Rekola ei teksteissään peitellyt homoseksuaalisuuttaan koko kirjallisen uransa aikana. Silloin tällöin hän kävi mm. Gambrinissa läheisen ystävänsä Mirjam Polkusen kanssa. Kirjassaan "Esittävästä todellisuudesta" Mirkka Rekola kertoo paljon yhteisistä ajoista ystäviensä Helvi Juvosen ja Mirjam Polkusen kanssa. Juvonen vastusti Mirkan ja Mirjamin suhdetta. Kun he 1955 asuivat hotellissa Helsingissä, hotellihuoneeseen tehtiin ratsia. Siihen aikaan kuka tahansa saattoi antaa ilmi, käydä kimppuun tai lyödä.

Mirkka Rekola piti kovasti lemmikkieläimistä ja hän silloin tällöin lähetti viestilappuja ja tervehti koiraa ja sen isäntää/emäntää.

Rekolan isä Eero Rekola oli äärioikeistolainen ja joutui vangituksi sodan jälkeen. Hän toimi Tampereeella erilaisissa äärioikeistolaisissa liikkeissä. Mirkka Rekola ilmaisi, että hänen on vaikea kestää vastakkaisuuuksia. Siitä hän kirjoitti mm. silloin, kun myöhemmin levisi ”pakkovasemmistolaisuus”. Runoissaan hän pyrki vastakkaisuuksien purkamiseen.

Myös Mirkka Rekolan runot tuntuvat vaikeilta. Asiantuntijat sanovat, että kannattaa ottaa vaikka yksi runo ja antaa sen vaikuttaa oma aikansa. Vähitellen se jollain tasolla alkaa avautua.”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”on runokokoelma, josta voisi olla hyvä aloittaa.

Materiaalia tähän artikkeliin on saatu mm. Richardinkadun kirjaston järjestämästä runokävelystä alkukesästä 2018.

Kommentoi juttua ja keskustele aiheesta