Viro viettää itsenäisyytensä julistamisen 100-vuotisjuhlapäivää lauantaina 24. helmikuuta.
Itämerensuomalaista kieltä puhunutta väestöä on elänyt tuhansia vuosia Suomenlahden eteläpuolella Peipsijärven ja Itämeren välissä ja laajemmallakin alueella erilaisina yhteisöinä ja yhteiskuntina. Keskiajalta lähtien aluetta ovat hallinneet vuoroin tanskalaiset, saksalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset. Kansallisuusaate oli tsaarin hallitseman Venäjän vallan alla olleessa Virossakin virinnyt 1800-luvun mittaan. Viron tasavallan itsenäisyys julistettiin Ensimmäisen maailmansodan melskeissä 24.2.1918, kun venäläiset bolševikit vetäytyivät saksalaisten alta, mutta saksalaiset eivät vielä olleet ehtineet miehittää Tallinnaa. Saksan keisarikunta romahti marraskuussa 1918, jonka jälkeen alkoi Viron vapaussota Neuvosto-Venäjää vastaan. Varsinainen valtiollinen elämä pääsi Viron tasavallassa käynnistymään vasta vuonna 1919. Helmikuussa 1920 solmittiin lopulta Tarton rauha, ja vuonna 1921 Virosta tuli kansainvälisesti tunnustettu valtio ja Kansainliiton jäsen.
Itsenäistymisen jälkeen maa alkoi kehittyä, joskin nuoressa valtiossa vallan instituutiot eivät olleet ehtineet vakiintua samalla tavoin kuin Suomessa, jossa takana oli jo vuosisadan mittainen autonomian aika. Ensimmäinen vapauden aika oli poliittisesti epävakaista aikaa. Hallinto oli välillä ääriparlamentaristinen ja välillä lähes yksinvaltainen. Yksi itsenäistymisen voimahahmoista, Konstantin Päts, oli vahvassa asemassa koko runsaan kahden vuosikymmenen mittaisen ajan.
Toinen maailmansota päätti Viron ns. ensimmäisen tasavallan ajan ja katkaisi maan länsimaisen kehityksen puolen vuosisadan ajaksi.
Myöntyväisyyspolitiikka muuttui neuvostomiehitykseksi ja liittämiseksi Neuvostoliittoon kesällä 1940. Noin vuosi sen jälkeen alkoi useamman vuoden mittainen saksalaismiehitys, kunnes Saksan jouduttua vetäytymään, otti vallan taas Neuvostoliitto - ja neuvostokommunistinen yhteiskuntajärjestys vakiinnutettiin. Virolaisia pakeni neuvostovaltaa meren yli länteen, ja uudet vallanpitäjät lähettivät uhkaksi kokemiaan virolaisia esimerkiksi karkotukseen Siperiaan. Neuvostovalta näki erityisesti maan perinteisen sivistyneistön uhkana. Neuvostoliittoa johtaneen Stalinin kuoltua 1953 olo rauhoittui ja rajoitetut yhteydet avautuivat esimerkiksi Suomeen, mutta 1970- ja 1980-luvulla Neuvostoliitto pyrki rajusti venäläistämään Viroa. Mihail Gorbatšovin nousu Neuvostoliiton johtajaksi 1980-luvun puolivälissä lisäsi sananvapautta. Virossa nousivat esiin huolet ympäristön sekä oman kielen ja kulttuurin tilasta, joihin tosin oli jo aiemminkin kiinnitetty huomiota. Liikehdintä itsemääräämisoikeuden lisäämiseksi kasvoi samalla kuin Neuvostoliiton ote irtosi Varsovan liiton maista. Pian liikehdintä muotoutui vaatimuksiksi täyden itsenäisyyden palauttamisesta. Itsenäistyminen tuli konkreettisesti mahdolliseksi, kun vanhoilliset kommunistit yrittivät elokuussa 1991 epäonnistuneesti vallankaappausta Moskovassa ja pyrkivät syrjäyttämään Gorbatšovin - todellinen valta liukui Venäjälle ja Boris Jeltsinille, joka hyväskyi Viron, muiden Baltian maiden irtautumisen.
Käytännössä itsenäisyytensä palauttaneen Viron tasavallan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän perustaksi otettiin neuvostomiehitystä edeltävä aika, ja lainsäädännön modernisoimisessa haettiin mallia Pohjoismaista. Sitä silmälläpitäen oli tehty työtä jo useampia vuosia.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema
Vapaassa Virossa ei ole koskaan rangaistu samaa sukupuolta olevien aikuisten välisistä vapaaehtoisuuteen perustuvista seksuaalisuhteista.
Esihistoriallisen ajan kulttuurin suhtautuminen samaa sukupuolta olevien välisiin suhteisiin on hämärän peitossa, eikä paljon vihjeitä ole paria viime vuosisataa aiemmilta ajoiltakaan. Tsaarin hallitseman Venäjän alaisuuteen kuuluneen Viron alueella noudatettiin Venäjän lakeja, ja samaa sukupuolta olevien aikuisten välisestä lihallisesta suhteesta sai 1800-luvulla jopa viiden vuoden vankeusrangaistuksen ja vielä 1900-luvun alussakin vähintään kuukausien mittaisen vankeusrangaistuksen.
Ensimmäisen itsenäisyyden aika
Vuonna 1920 Viro sääti ensimmäisen oman rikoslain, eikä siinä puututtu aikuisten ihmisten vapaaehtoiselta pohjalta lähtevään keskinäiseen intiimielämään. Samaa sukupuolta olevien välinen seksuaalinen kanssakäyminen katsottiin yksityisyyden piiriin kuuluvaksi asiaksi - toisin kuin Suomessa, jossa homosuhteet dekriminalisoitiin lopulta 1970-luvun alussa.
Rangaistavuuden puutuminen ei kuitenkaan tarkoittanut myönteistä suhtautumista samaa sukupuolta olevien välisiin suhteisiin, eikä esimerkiksi parisuhteita tunnustettu. Lisäksi sotaväessä käytössä oli vielä pykälä, jossa kiellettiin samaa miesten välinen seksuaalinen kanssakäyminen. Pitkälti maatalousvaltaisessa Virossa samaa sukupuolta olevien väliset suhteet olivat tabu ja asenteet yhteiskunnassa ilmiötä kohtaan kaikkea muuta kuin sallivat. Mieltymys omaan sukupuoleen nähtiin paljolti pilkan arvoisena ja häpeällisenä. Mitään joissakin harvoissa eurooppalaisissa suurkaupungeissa syntyneen homokulttuurin kaltaista ei virolaiskaupungeissa ollut, eikä avointa homoseksuaalisuuttakaan. Tavallisen kansan keskuudessa homosuhteita saatettiin pitää kaupunkien ylempien yhteiskuntaluokkien piirissä tapahtuvana merkillisenä toimintana, jos koko aihepiiri ylipäänsä jossain yhteydessä tuli esiin.
Toki kiinnostusta samaa sukupuolta olevaa henkilöä kohtaan on kaikissa yhteiskuntaluokissa ollut, ja oletettavasti kiinnostus on myös johtanut toimintaan, jos mahdollisuus on tarjoutunut.
Miehittäjien lait
Toisen maailmansodan yhteydessä Viro jäi niin kommunistisen Neuvostoliiton kuin natsien hallitseman Saksankin intressien jalkoihin, ja oma lainsäädäntö korvattiin miehittäjän lainsäädännöllä. Molemmissa tapauksissa suhtautuminen miesten väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen oli kielteinen. Saksassa noussut natsivalta ei hyväksynyt homoseksuaalisuutta. Neuvostoliitossa taas sen alkuaikoina homosuhteet oli nähty yksityisoikeudellisina kysymyksinä, mutta Stalinin valtaannousun jälkeen 1930-luvulla tilanne muuttui. Homoseksuaalisuutta alettiin pitää kapitalismiin kuuluvana rappiollisena ilmiönä ja homoseksuaalisia tekoja yhteiskunnan vastaisena toimintana. Ilmiö liitettiin propagandistisessa mielessä pedofiliaan.
Neuvostomiehityksen aikana Virossa olivat voimassa Neuvostoliiton lait, ja homosuhteet olivat kiellettyjä aluksi maksimissaan viiden vuoden työleirirangaistuksen ja myöhemmin kahden vuoden vankeusrangaistuksen uhalla. Vielä myöhemmin, 1970- ja 1980-luvulla Neuvostoliitossa käytiin jonkinlaista keskustelua siitä, onko perusteltua pitää homoseksuaalisuutta rikoksena. Usein homoseksuaalisuus nähtiin enemmänkin hoitoa vaativana sairautena, samoin transsukupuolisuus, jota vasta viime vuosisadan loppupuolella alettiin pitää homoseksuaalisuudesta irrallisena ilmiönä. Neuvostovallan kulkiessa kohti luhistumistaan, vähenivät ideologiaan perustuvat kansalaisten yksityiselämää koskevat rajoitukset - ja ainakin niiden valvonta väheni.
Uuden itsenäisyyden aika
Vuoden 1991 itsenäisyyden palauttamisen jälkeen vuonna 1992 toteutetussa Viron rikoslain kokonaisuudistuksessa homosuhteet lakkasivat olemasta rikos, joskin homosuhteiden korkeammat suojaikärajat yhtenäistettiin vasta 2001. Vuosikymmenen mittaan säädettiin kattava syrjintäsuoja. Vuodesta 2002 lukien on myös juridisen sukupuolen vahvistaminen ollut mahdollista, eikä sen edellytyksenä ole sukupuolenkorjausleikkaus tai steriliteetti, eikä sen vuoksi ole erottava aviopuolisosta.
Vuoden 2016 alusta lähtien sekä samaa että eri sukupuolta olevat kumppanit ovat voineet tehdä avioliittoinstituutiosta erillisen parisuhdesopimuksen, mutta lainsäädäntö on yhä puutteellinen, sillä riittävää poliittista tahtoa ei asian loppuun saattamiseksi ole ollut. Oikeuslaitos on joutunut ratkomaan lainsäädännön puutteesta johtuvia käytäntöjen epäselvyyksiä esimerkiksi adoptio- ja perintökysymyksissä.
Vuonna 2017 oikeus päätti, että Virossa on tunnustettava ulkomailla solmitut samaa sukupuolta olevien avioliitot.
Keväällä 2017 julkaistun Euroopan hlbti-järjestöjen katto-organisaatio ILGA-Europen raportin mukaan Virossa toteutuu 33 prosenttia organisaation asettamista tavoitteista, kun keskimäärin toiminta-alueella luku on 38 prosenttia ja esimerkiksi Suomessa 68 prosenttia.
Asenteet yhä torjuvia
Asenteet seksuaalivähemmistöjä kohtaan ovat Virossa selvästi torjuvammat kuin monissa monissa muissa läntisen Euroopan maissa.
Suurimpana syynä torjuviin asenteisiin on pidetty puolivuosisataista neuvostomiehitystä, jonka alla länsimaissa 1960-luvulta lähtien tapahtunut seksuaalisuuteenkin liittynyt arvojen vapautuminen jäi väliin. Samoin länsimaailmassa oli 1980-luvun Aids-kriisi, jossa epidemia yhdistettiin homoseksuaalisuuteen - ja aihepiiri kokonaisvaltaisesti tuli koko kansan tavalla tai toisella käsittelemäksi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevat tiedot ovat yleisesti Virossa vähäiset, ja ennakkoluulot ovat yleisiä. Lisäksi Virossa laajasti hlbti-vähemmistöjen yhdenvertaisuuteen kielteisesti suhtautuvat uskonnolliset voimat saivat todellista kannatustaan vahvemman äänen itsenäistymiskehityksen yhteydessä, niiden tukiessa vahvasti itsenäistymistä. Myös viime vuosiin asti jatkunut muuttotappio on verottanut nimenomaan nuorempaa väkeä.
Hidasta muutosta parempaan
Vaikka kielteisesti suhtautuvia on yhä enemmän kuin myönteisesti suhtautuvia, on asenneilmapiiri kuitenkin mittausten mukaan muuttumassa hyväksyvämmäksi. Asenneilmapiiriä selvittävissä tutkimuksissa on nähtävissä, että varsinkin nuoremmissa ikäryhmissä ja ulkomailla asuneiden kotiin palanneiden keskuudessa asenteet ovat selvästi keskimääräistä myönteisempiä. Tiedotusvälineissä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvien asioiden käsittely on muuttunut yhä asiallisemmaksi. Kirkkojen piirissä on myös jouduttu käsittelemään suhdetta seksuaalivähemmistöihin.
Viron talouden kohentuessa ja elämänmahdollisuuksien parantuessa odotetaan muuttotappion kääntyvän muuttovoitoksi - ja kotiin palaavien mahdollisesti vaikuttavan merkittävästikin asenteisiin.
Virolaista hlbti-aktivismia
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa kohentamaan pyrkivä aktivismi käynnistyi Virossa jo ennen itsenäisyyden palauttamista. Syntyi yhdistyksiä, järjestettiin seminaareja ja päättäjille viestittiin yhdenvertaisuuden lisäämisen tarvetta. Alkuaikojen aktivismi oli erityisesti naisten ylläpitämää. Ensimmäinen yhdistys oli vuonna 1990 perustettu Eesti Lesbiliit.
Virossa hlbti-aktivismi ja -aktiviteetit ovat keskittyneet lähinnä Tallinnaan. Yliopistokaupunki Tartossa on ollut satunnaista toimintaa.
Tallinnassa järjestettiin vuodesta 2004 vuoteen 2007 pride-tapahtumia, jolloin pääosassa on ollut perinteinen paraati. Tallinnan paraati joutui kuitenkin jokaisena vuonnaan jonkinlaisen väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi. Vuonna 2009 alkoi Baltian maiden - Viron, Latvian ja Liettuan - pääkaupungeissa vuorovuosin kiertävän Baltic Priden aika. Kesällä 2017 järjestettiin kymmenen vuoden tauon jälkeen Tallinnassa jälleen pride-kulkue, ja lähes 2 000 ihmisen kulkue sujui rauhallisesti.
Wikipedia: LGBT rights in Estonia
Õhtuleht: Himu oma enese soo järele ehk Kuidas on võim Eestis suhtunud homodesse
Kapiuksed valla - arutlusi homo-, bi- ja transseksuaalsusest (pdf)
