Aa-aa-aläpäästä löytyy innoittaja Antin

  • Artikkeli
  • Arviot ja esittelyt
  • Ossi Halme

Antti Holma:
Kauheimmat runot
Otava 2015, 192 sivua
ISBN 978-951-29044-5

Arvostelukappale


Monen muun alustan tavoin kirja ei ole vieras väline Antti Holmalle (s. 1982); Holman esikoisteos, romaani Järjestäjä kun oli vuoden 2014 parhaimpia kirjatuttavuuksia. Tällä kertaa nuorenpuoleinen renessanssimies on valloittanut runomaailmaa.

Kauheimmat runot ei ole kirja, joka ostetaan hartaalle isoäidille 80-vuotislahjaksi, paitsi jos tarkoituksena on hankkiutua eroon mummosta. Kirja avaa lukijalle neljän vähemmän tunnetun runoilijan eli Reino Leinon, Sirsi Sunnaksen, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Södermalmin hengentuotteita.

Reino Leinon runoista välittyy kansallisromanttinen, ehkä jopa kansallissosialistinen paatos, jolla on tapana kokea äkkipysähdys. ”Millaista oiskaan itse seistä / taisteluiden vainioilla / vasten Tuonen herran peistä / pelon tantereilla, joilla / armoa ei kukaan saisi? Kyllä varmaan vituttaisi.”

Lastenrunoilija Sirsi Sunnaksen elävän elämän esikuvaa ei tarvitse nimenkään perusteella miettiä. Näin siitä huolimatta, että Sunnaksella ei ole ollut omia lapsia enää oikeuden päätöksen jälkeen. Omalla kohdallani juuri Sunnaksen lyhyet ja reippaat, rallattelevat runot olivat kirjan iskevintä antia. Vai miltä kuulostaisi ”Hoo-hoo-hc-kuvat / veivät aseenkantoluvat. / Pekan rakkaus vainajiin / johti toimenpiteisiin.” tai ”Äl-äl-älykkyyttä / hoitsu epäillyt ei syyttä. / ’Vatkain sieltä löydettiin, / sekin mahtuu ahteriin.”

Karin Toisiks-Paraske taas kirjoittaa runonsa lounaismurteella. On yhdentekevää, että Toisiks-Paraske ei ole edes käynyt Lounais-Suomessa. Viime vuosina uuteen lentoon noussut murreteksti nojaa vahvasti siihen, että kerrankin muoto ratkaisee, ja sisältö saa olla miten köykäistä tai tajunnanvirtaa tahansa. Omalla kohdallani yleinen puistatus murretekstiä kohtaan teki Toisiks-Parasken tuotoksista vähiten iskeviä.

Edith Södermalmin runoissa nousee esille pääkaupunkiseutulaisen urbaanin nykyihmisen tuska. Kuten kirjan esipuhekin toteaa: ”Södermalmin rehellisyys on tekstiviestipalstan rehellisyyttä. Se ei ole kohottunutta, tai yksityisestä yleiseksi avautuvaa sanataidetta, se on paskaa.” Tästä hyvänä esimerkkinä runo Sähkö:. ”Seison alasti edessäsi. / Tämä jännite, / tämä virta, joka kulkee / kaikkien vastusten läpi, / kuka sen mittaisi? / Minä olen nimittäin / tutkitusti sähköyliherkkä / ja saatan saada / ihottumaa tästä.”

Monissa Holman runoissa on oivaltavia pikku tölväisyjä nykyihmiseen liittyvistä ilmiöistä, mutta erityisen korkealentoiseksi ei Kauheimpia runoja voi sanoa - ja tuskin sitä on sellaiseksi tarkoitettukaan. Kovakantinen ja kahden metrin päästä arvokkaalta vaikuttava (mutta lähempää tarkasteltuna hyvinkin elimellisesti toteutut teinin kouluvihkopiirrokset mieleen tuova), kultakirjaimin koristelluin kansin varustettu kirja on näennäiseen runomuotoon kääritty Holman oodi alapääjutuille. Alapääjutuille on naurettu kautta kirjoitetun historian, eikä tämä kirja tee poikkeusta.

Kauheimmat runot ei ole samanlainen lukunautinto, kuin Holman Järjestäjä. Kirja tarjoaa kuitenkin monia tilaisuuksia hymähdellä. Kenen kirjahyllystä tämä kirja löytyy, häneltä voit odottaa hieman toisenlaisilla värssyillä varustettuja onnittelukortteja.

Hieman alamittaiseksi tämä ihmisen intiimialueista voimansa ammentava huumorirunoteos jää. Karvan – kirjan henki arvioiden se karvakin on intiimialueilta – verran alle 200 sivua on pikkuisen liian vähän. Tai sitten se vain tuntuu siltä, sillä kirjan sivukoko on se tavallinen. Joko formaatti olisi saanut olla pienisivuisempi tai sitten sivumäärä suurempi.

Mutta Kauheimmat runot ansaitsee kyllä paikkansa hyllyssä, mutta muistakin kuin aakkosjärjestyksellisistä syistä vasta Järjestäjän jälkeen.

Kommentoi juttua ja keskustele aiheesta