Katarina Wennstam: Petturi
413 sivua. Otava, 2015.
ISBN 978-951-1-28760-5
Arvostelukappale
Mitä Ruotsissa on tehty, kun maa on saanut niin monta kansainvälisen tason dekkarikirjailijaa? Katarina Wennstam (s. 1973) on journalisti, jolla on taustaa television rikostoimittajan työstä. Kotimaassaan näkyvä Wennstam on hieman tuntemattomampi kirjailija Pohjanlahden tällä puolen, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Petturi on kelpo dekkari, joka on julkaistu alun perin jo vuonna 2012. Petturi on myös uuden trilogian avausteos.
Petturin tapahtumat sijoittuvat nykyajan Tukholmaan. Tarinaa kerrotaan kahden naishahmon kautta. Ruotsissa syntynyt iranilaistaustainen Shirin Sundin on lapsia haluavasta aviomiehestään etäisyyttä ottava juristi, joka toimii oikeusavustajana. Rikostutkija Charlotta Lugn puolestaan on sinnikäs rikostutkija, joka elää uusperheen elämää avioliitossa naisen kanssa.
Kirjan alkumetreillä huippujalkapalloilija Sebastian Lilja surmataan silmitöntä väkivaltaa käyttäen. ”Sebbe” on vaihtanut seuraa, mitä ei fanaattisten kannattajien keskuudessa katsota hyvällä. Rikostutkimuksen lähtökohta onkin, että joku kannattajista on julman surmatyön takana. Tarinan edetessä surmatyön jäljet alkavat kuitenkin osoittaa urheilupiirien ytimeen. Liljan kohtaloksi ei tainnutkaan koitua seuran vaihtuminen, vaan Sebastian Liljan rakkauden kohteen sukupuoli.
Vanha sanonta ”tätä kirjaa et malta laskea käsistäsi” ei mielestäni päde tähän kirjaan, mutta neljäsataa sivua tulee kyllä luettua parissa illassa. Tekstissä ei ole erityisen dramaattisia käänteitä, mutta missään vaiheessa tarina ei myöskään lipsauta vaihdetta vapaalle.
Wennstamin rooli seksuaalisten väärinkäytösten esiintuojana näkyy kirjan naishahmojen ajatuksissa ja tapahtumissa. Muutamassa kohdassa tulee jo mieleen feministinen saarna, mikä ei ole viihdekirjalle erityisen suuri kunnia, mutta kirjan ruotsalainen tausta huomioiden sen kyllä kestää. Jos nimet jättää sikseen, maininnat purjehtimisesta ja tietysti myös mantelipullaa tarjoavasta tädistä pitävät huolen siitä, että lukijalta ei pääse tapahtumamaa unohtumaan.
Paljon mielenkiintoisempaa on kuitenkin urheilupiirien homofobia sekä ”virallisen totuuden” ja (kirjan esittämän) todellisuuden ero. Sebastian Liljan kohtalo on revitetty yli realismin, mutta tämä onkin fiktiota. Sen sijaan monet dialogit ovat paikoin hykerryttävää luettavaa. Siinä missä pääkaksikon feministinen saarna on naamioitu lähinnä henkilöiden ajatusten kirjoittamiseen, on homofobia ja viharikokset laitettu tyylikkäästi dialogiksi mm. Lugnin ja hänen alaisensa lounaskeskusteluun. Myös television urheiluohjelmassa ilmoitusasian vuoksi paikalla olevat kolme entistä urheilun supertähteä (kaksi jalkapalloilijaa ja yksi jääkiekkoilija; asetelma kuvaa sattumalta osuvasti lajien nokkimisjärjestystä Ruotsissa) esiintyvät tavalla, joka mielestäni vastaa sitä todellisuutta, mikä oikean elämän urheilijoiden kanssa käydyistä keskusteluista on syntynyt. Juuri tämä lyhyt kohtaus televisio-ohjelmassa tuntuu enemmän realismilta, kuin fiktiolta.
Aihevalinta nostaa lopputuloksen pois siitä tietystä stereotypioiden ja kliseiden urasta, mihin rikoskirjallisuus ja ruotsalainen maailmankatsomus helposti sysää lukijansa. Vaikka kyseessä on trilogian avaus, Petturi toimii täydellisesti myös itsenäisenä teoksena. Kirja herättää myös ajatuksia. Suomessakin on käyty lupaavaa keskustelua urheilun nurjasta puolesta, mutta joko keskustelu on tukehtunut tai sitten yhteiskunnallisen keskustelun puheenjohtajaksi itse itsensä nimittänyt media on jättänyt aiheen käsittelyn kesken.
Kirjan ainoat selvät miinukset annan suomennoksen toteuttamisesta. Laatukustantajan kovakantiseen laitokseen on lipsahtanut pikkuvirheitä. Sen sijaan 2010-luvulle sijoittuvan teoksen kanssa pitäisi pystyä välttämään päivänselvä emämunaus eli olla kääntämättä ruotsin kielen sana ”homsexuell” muotoon ”homoseksuelli”, kun yleisesti käytettävä suomen kielen sana on ”homoseksuaali”. Älylaitteita, nettiä ja metroseksuaaleja jalkapalloilijoita vilisevä tähän aikaan sijoitettu teksti kaatuu suoraan sanottuna turvalleen joka kerta, kun törmää tuohon vanhentuneeseen sanaan, joka kuulostaakin naurettavalta. Alkuteoksen ja käännöksen julkaisujen välillä on kulunut ainakin kaksi vuotta, joten hätäisestä virheestä ei pitäisi olla kyse.
Kaikkiaan kuitenkin oikein passelia ja jouhevasti etenvää lukemista, jonka kanssa saa pari iltaa kulumaan.