Mirkka Rekolan esikoiskokoelma "Vedessä palaa" on vuodelta 1954. Esikoiskokelman runossa "Tänään" hän kyselee, saako hän olla omana itsenään. Hän oli elämän ja normien välissä, ja "luvaton liekki" oli hänessä elossa. Radiossa Eeva Luotosen runo-ohjelmassa vuonna 2010 kerrottiin, että jo nuorena hän joutui salaamaan omalaatuisuutensa, koska hän koki olevansa poika. Runossa on oman erityisyyden ja oman paikan etsimistä. Hän on yksin, mutta haluaisi saada äänensä kuuluviin.
Luvaton liekki syttyi sävelistä / ja kielsin sanat ennen syntymistä / En jaksa toisten kylkeen kipunoida /
jos tähän jään niin saanko tässä soida
Mirkka Rekolaa pidettiin aikansa modernistina. Hän ei kovin helposti saanut omaa lukijakuntaansa. Vuodelta 2007 on Mirkka Rekolan esseekokelma"Esittävästä todellisuudesta". Siinä hän pohtii taiteen ja myös runouden olemusta. Runoissa aika pysähtyy tuokioiksi. Kuvat ovat tärkeitä, mutta kuvat välitetään kielen avulla.
Rekolan esseekokoelmassa on myös jokin muistikuva lapsuudesta:
Muistin kun kuljin pihalta ylös liiterinmäkeä ja pohdin itsekseni, kuinka en ollutkaan poika vaikka minun piti olla. Se oli peruuttamaton ongelma, ja minä rohkaisin itseäni sanomalla, että menee se näinkin. Silloin en voinut tietää, millaisiin sosiaalisiin paineisiin elämässäni joutuisin. Ehkä kuitenkin aavistin. Niissä oli kestämistä, mutta vieraan logiikan taju sai ymmärtämään enemmistöä. Silti oli turha odottaa hyväksyvää katsetta.
1950-luvulla naisena ei ollut helppo olla runoilija. Mirkka Rekola muistaa, miten hänen esikoiskokoelmansa aikaan nainen saattoi olla vain runotyttö, kun mies oli herkkä lyyrikko. Maailma ei ollut tasa-arvoinen, ei edes runouden alueella. Kirjallisuudessa oli miehille varattuja alueita. Mirkka Rekola julkaisi vuonna 1969 ensimmäiset aforisminsa, vuosia ennen Haavikkoa, Paasilinna tai Parosta, mutta edelleen 2000-luvulla virallisesti aforismeja ovat kirjoittaneet vain nuo miehet. Naisilla ei ole omaa klaania, mutta olisipa edes solidaarisuutta, sanoo Rekola esseessään.
Mirkka Rekola ja Mirjam Polkunen tapasivat toisensa Helvi Juvosen kautta. He molemmat olivat huolestuneina seuranneet Helvi Juvosen heittelehtivää mielentilaa ja huonoa kuntoa. Mirjam ja Mirkka ystävystyivät paremmin aivan opintojen loppuvaiheessa. Kun Mirjam oli lähdössä opettajaksi Suonenjoelle, Mirkka oli saattamassa, ja he puhuivat Pirandellosta, jonka näytelmistä Mirjam oli tehnyt gradunsa. Seuraavan keväänä he olivat pitkään yhdessä ja tekivät souturetkiä Pyhäjärven rantavesissä, Tuuliniemessä. Puhuttiin paljon. Mirjam tunsi paremmin kirjallisuutta, Mirkka filosofiaa ja uskontotiedettä. Vuotta myöhemmin he asuivat jo yhdessä Helsingissä, pienessä yksiössä. Mirjam oli auskultoimassa tyttönorssissa. Myöhempinä vuosinaan Mirjam oli lehtityössä, radion kirjallisuustoimittajana ja sen jälkeen radioteatterin päällikkönä. Jo vuosia sitä ennen he olivat menettäneet yhteisen kotinsa, mutta lämmin kontakti säilyi läpi elämän.
Viime vuosina Mirkka Rekola asui paljon Tampereella, mutta koti Helsingin Huvilakadulla säilyi. Ystävien ja rollaattorin tukemana hän silloin tällöin piipahti Merikadun puistikkoon katselemaan merta.
Jo Mirkka Rekolan esikoiskokoelmassa on runo, jossa yksinäisyys on katoamassa ja veden kalvossa hehkuu toisen ihmisen katse, kuin tulisina kaloina. "Vedessä palaa" (1954)
Syöttinä veteen, kuvasi eteen valuu hopea, polttava, nopea / Näetkö ne kaksi tulista kalaa / silmäsi syttyvät / Vedessä palaa
Lähteet: esseekokoelma Mirkka Rekola: Esittävästä todellisuudesta 2007, muistiinpanot Eeva Luotosen radio-ohjelmasta 2010,
Elävässä arkistossa Tarleena Sammalkorven henkilökuva Mirka Rekolasta