Tiistaiajatuksia: Kehittyneisyyteensä nähden alaikäinen

  • Näkökulma
  • Näkökulma
  • Hiiru

JÄLLEEN kerran, kolisevassa paikallisjunassa työmatkalla istuessa mieleen nousi elämän peruskysymys, "miksi minä olen tälläinen". Aamu-unisia kanssamatkustajia katsellessa huomaa kuuluvansa monella tapaa vähemmistöön. Se, että sattuu elämään toisen pojan kanssa ei enää, näin parisuhdeaikana, ole niin iso asia... vai onko? Parisuhde, kahden ihmisen kiinteä yhteiselo saman katon alla, vanhoillinen määritelmä, kieltämättä. Likaisesta junanvaunun lasista tuijottaa takaisin väsähtäneet, mutta rauhalliset kasvot. Peilikuva kuuntelee selvästikkin musiikkia, mutta silmistä näkee, että ajatus vaeltaa monen peninkulman päässä fyysisestä kehosta.

---

EI niin montakaan vuosikymmentä sitten lapset lähtivät kodeistaan vasta lähempänä 30 ikävuotta. Parikymppiset olivat vielä pojankloppeja, vasta ruumiin fyysinen ikä toi uskottavuutta kanssaihmisissä. Kun mies pääsi "siihen tiettyyn" ikään muodostui hänelle velvollisuuksia jotka heijastuivat kauttaaltaan aivan peruskäytökseen asti. Oli hyvin epäsuotavaa käyttäytyä, kuten "pojanklopit". Se, oliko mieli henkisesti valmis toteuttamaan näitä velvollisuuksia oli toisarvoista.

Nyky-yhteiskunnassa roolimallit on käännetty päälaelleen. Juuri puberteetista selvinneet nuorukaiset ovat jo täyttä päätä "isojen pisneksissä" mukana ja 4-kymppiset juoksevat metsissä ammuskellen toisiaan värikuulilla tai harrastamassa pyllylaskua liukurilla. Jos kysyt 17-vuotiaalta, lähtisikö se pulkkamäkeen saat halveksivan tuhahduksen, 37-vuotias kysyy, "milloin" ja virnistää päälle.

---

AJATUKSET harhailevat menneessä ajassa, mitä itse on tehnyt ja milloin. Peilikuvan ilme ei muutu, vain maisemat vaihtuvat. Mitä tapahtui sille pikkupojalle, joka istui lego-kasan keskellä rakennellen mitä eriskummallisimpia hilavitkuttimia. Simppeli vastaus, ei yhtään mitään! Mutta mitä ihm... fyysinen kello näyttää lähes kolmea kymppiä. Missä on se kahden lapsen isä ja omakotitalon omistaja. Ei missään. Nyt on jotain vikaa...

Katse kiertää junassa, nuoria menestyksekkäitä ihmisiä matkalla "IT-helvettiin". On liituraitaa-, perinteistä- ja nuorisotyyliä. Itse lukeudun viimeiseen. En omista yhtään paria pikkukenkiä, en suoria housuja saati kravattia, kaappini tursuaa T-paitoja, löysiä farkkuja ja lenkkareita.

Korvissa raikaa elektropoppi, joku teini laulaa kuinka haluaa seurata tanssiani, sähköistä liikehdintääni.

---

PÄÄSSÄNI pyörii ajatus, epäselvä taistelu, olenko henkisesti alikehittynyt vai fyysisesti ylikehittynyt. Kliseiden klisee pikkupojan mielestä aikamiehen ruumissa tuntuu pelottavan todelta. Mutta hei, miksi minua pelottaa. Miksi yrittäisin olla jotain mitä en ole. Miksi yritän vääntäytyä normiyhteiskunnan lokerikkoon. Miksi edes vaivaan mieltäni mokoman asian kanssa. Minua on suotu poikamaisella olemuksella, joka helpottaa piiloutumista yhteiskunnan oletuksilta. ALKO:n henkilökunta tarkistaa säännöllisesti ajokorttini, saan edelleen ostaa vaatteeni nuorisomyymälästä, jopa "senttiosastolta" ja työpaikalla saan päivittäin osoituksen kuinka minua pidetään "parikymppisenä". En nykyisin jaksa edes korjata ruumiini todellista ikää ihmisten tietoihin vaan olen tyytyväinen, etten joudu pällisteltäväksi "epänormaalina".

---

YSTÄVÄPIIRINI koostuu järjestään alle "kaksvitosista". Muutama vanhempi joukkoon eksynyt kuuluu kanssani samaan ihmisryhmän, joilla kroppa on karannut kehityksessä karkuun ja/tai mieli on jämähtänyt nauttimaan leppoisemmasta elämästä. Nautin suunnattomasti "teinien" seurasta, pidän mieluummin kunnon lattialla kaksinkerroin nauramisesta, kuin "hyvääpäiväämitäkuuluuonseilmojapidellyt"- keskusteluista. Jos saisin valita, juoksisin mieluummin alkkareissa asuntolan käytäviä jahdaten naapureita tyynyllä kuin istuisin leppoisasti nautiskellen suomiviihteen "herkkupaloista" televisiosta. Stereoni eivät ole eläessään soittaneet Mattia saati Eskoa, mutta "Duppiduppi dap dap"-barbieta useammankin kerran.

Tatuoinnit olkapäissäni ja korvikset kertovat karua totuutta arvomaailmastani. Vanhempani eivät ole enää vuosiin kyselleet "perheeni" perään, sukulaiset tiedustelevat korrektisti kuulumisia, mutta jättävät tarkemmat syväluotaukset tekemättä. Jossain on selvästikkin herännyt ajatus, että olen "niitä"! Äitini puhuttelee minua yhä enemmän ja enemmän lapsuuden lempinimelläni. Minua vain 11 vuotta vanhempi isäpuoleni on minulle kuin "isoveli".

---

OLENKO sinisilmäinen, naivi tai peräti lapsellinen. Ihan taatusti olen! Mutta en syvällä sisälläni koe sitä pahana asiana. Tunnen pystyväni käsittelemään paljon laajempaa kirjoa tunteita ja asioita kuin "vakio" mies. Tekeekö tämä minusta sitten huonon, epävarman kansalaisen? Yhteiskunnan jäsenen, joka ei ymmärrä ihmissuhteista tai maailmasta mitään, eikä osaa ottaa vastuuta itsestään ja muista? Ihan varmasti ei!

Silti en malta olla ajattelematta, että toiminko minä oikein. Hyväksyykö yhteiskunta minut ja maailmani. Leimaudunko muiden ihmisten silmissä vastuuntunnottomaksi, jälkeenjääneeksi, pahimmassa tapauksessa vain ylikiinnostuneeksi teineihin??!! Korkeimmat tahot minut siltä suojelkoot!

---

JUNAAN nousee rypäs parikymppisiä matkalla kouluun. Pysäytän musiikkini hetkiseksi, kuuntelen mistä he puhuvat. Kuin kokeeksi siirrän huomioni vastapäiseen nuoreen mieheen, joka keskustelee tuttavansa kanssa. Pari sanaa riitti, jatkan parikymppisten seuraamista. Se, oliko "Arskan" lumilauta tarpeeksi uusi tai "Pekan" PC:ssä tarpeeksi muistia kiinnosti minua huomattavasti enemmän kuin se, miten "Juhanin" esikoispoika sai lahjaksi polkuauton.

En ole lapsirakas, vaikka tulenkin hyvin toimeen ihan vauvojenkin kanssa. Sain kaksi pikkuveljeä juuri puberteettini alussa, jotka kummasti kasvattivat minua opettaen samalla aivan perusteita hoidosta. Vaipat vaihtuvat siinä missä syöttäminenkin. Omat lapset eivät kuitenkaan kuulu suunnitelmiini, edes "muumimukilla". Minulle on sanottu, että olen itserakas kakara, kun en ota vastuuta suvunjatkamisesta ja yhteiskunnan tukemisesta. Haluan vain päästä helpolla ja nauttia leveästä elämästä. Ehkä niin, en ainakaan aiheuta yhteiskunnalle ylimäärisiä kuluja vastuuntunnottomalla lastenteolla. Kaikille se ei vaan sovi. Piste.

---

AJATUSRYÖPPYNI katkeaa. Korvissani pauhaa poikaporukan "Love me for a reason". Kasaan fyysisen rankani taas tälle puolen astraalitasoa ja valmistaudun jäämään pois junasta. Jättäydyn tarkoituksella ihmismassasta jälkeen jotta voin paremmin valita kävelyseurani. Suuntaan kohti työpaikkaa miettien, miten kirjoitan kaiken tämän "paperille". Haluan purkaa ajatukseni sanoiksi, sanoiksi, jotka ehkä joku muukin tuntee osaksi itseään ja joka myös etsii vastausta kysymykseen:

"onx kaikki iha OK"

Kommentoi jutun aihetta

Sinun tulee kirjautua sisään voidaksesi aloittaa uuden keskustelun

Ei vielä tunnusta? Liity nyt!