Pidän itseäni varsin outona ihmisenä. Ajatukseni voivat harhailla kuin sokea porkkana hiekkakasassa toisinaan: tarkkana, mutta täysin tietämättä missä mennään. Kuinka oudoista yhtymäkohdista sitä syntyykään toista tuntia kestäviä ja havainnoimiskykyä hämärtäviä ajatuksenkulkuja. Voisi kuvitella, että kävelee seiniä päin ajatellessaan ja pohtiessaan. Toisinaan kävelen ystävieni ohi Helsingin keskustassa vaikka he huutavat minua nimeltä muutaman metrin päästä. Mutta minkäs teet; blondi mikä blondi. Tässä eräs ajatukseni töistä tulomatkaltani.
Junani oli saapunut Rautatientorille ja suuntasin kohti metroasemaa. Ajatukseni harhailivat työasioissa ja kokosivat hiljalleen seuraavan päivän aikataulua kävellessäni kuin hajamielinen professori kävelee keskellä oman asuntonsa käsittämätöntä sotkua ihmeellisesti kompastumatta kertaakaan roiniinsa. Muista seuraavan päivän palaveriin kerätä se yhteenveto. Ja ai niin se yks juttukin vielä.. äh.. en mitenkään kerkiä. No ehkä se mahtuisi siihen yhteen väliin. Ai niin, muistinkohan mä maksaa sen laskun mikä oli jo viikon myöhässä?.. Tänään pitäs pestä pyykkiäkin... Metroaseman laiturin äärimmäisessä päässä (Tietysti tiedän mihin kohtaan pitää mennä laiturilla jotta määränpäässä olisi mahdollisimman lähellä liukuportaita. Sehän on selvä. Ajankäytön tehostamista? Ei tosiaan. Pölvästismiä se on.) ajatukseni pysähtyy kuin seinään.
Useamman vuoden kaapista ”ulostautumisen” jälkeen tutka on kehittynyt ja sillä havaitsee melko hyvin toiset homoseksuaaliset ihmiset. Ja kyllä, tutkalla oppii havaitsemaan myös lesbot vaikka homomies olenkin. Tällä kertaa tosin havainnointi on erittäin helppoa. Kaksi hyvin poikamaista nuorehkoa tyttöä seisoo metroaseman laiturilla melko lähellä toisiaan. Aika hyvin stereotypiaan sopivia sanoisin - ajattelen. Hetken päästä he ottavat toisiaan kädestä kiinni, katsovat toisiaan, hymyilevät ja jatkavat metron odottelua käsi kädessä. Ja huomatkaa, että asema on täynnä ihmisiä, koska on ruuhka-aika. Tyttöpari saa useammalta taholta katseita. Yhtäkkiä huomaan itsekin katsovani pariskuntaa ja hieman paheksuvani moista käytöstä. Eivätkö he voisi tehdä tuota jossain vähän rauhallisemmassa paikassa eikä kaikkien edessä paheksuttavana?
Saman tien tunnen häpeäväni ajatuksiani. Mistä yhtäkkiä sain tuollaisen ajatuksen päähäni? En pidä itseäni millään tavalla ”kukkahattutätimäisenä”. Tunnen ihmisiä, jotka eivät siedä katsoa rakastuneen pariskunnan julkisia hellyydenosoituksia, mutta minä taas hyväksyn ne enkä pidä niitä mitenkään pahana asiana. En välttämättä koe tarpeelliseksi kopeloida poikaystävääni julkisella paikalla joka hetki, mutta olen varastanut suukon tai halin silloin tällöin kun siltä tuntuu ja kukaan ei katso. Kun kukaan ei katso? Yhtäkkiä tajuan, että reaktioni ei johdukaan siitä, että paheksuisin näiden kahden tytön tekemisiä vaan kateudesta. Tunnen olevani kateellinen näille kahdelle tytölle, koska en itse kuuna päivänä uskaltaisi tehdä moista ruuhka-aikana tupaten täynnä olevalla metrolaiturilla.
Metro saapuu kolisten asemalle ja nousemme metroon, joka lähtee matkaamaan kohti itää. Katselen samaan vaunuun tullutta pariskuntaa uudestaan. Nyt he eivät enää pidä toisiaan kädestä vaan juttelevat niitä näitä eivätkä kiinnitä muihin huomiota.
Olen homo ja olen ylpeä siitä. Ihmettelen vain miksen uskalla olla homo tuntemattomien edessä. Toiset sanovat, että heille asia ei ole uskaltamisesta kiinni, he vain eivät tunne sitä tarpeelliseksi eivätkä saa siitä tyydytystä millään tavalla. (Tämä sama keskustelu käydään joka kerta Priden tullessa.) Ei siis kannata huolehtia ulkopuolisesta paineesta, koska ethän sinä edes halua näyttää homolta. Niinkö? Oikein. Ja väärin. Kysymys tässä ei ole, että haluaisi näyttää homolta ja tulla hyväksytyksi sellaisena vaan siitä, että jos haluaa pitää poikaystäväänsä kädestä julkisella paikalla tai suudella, koska rakastaa häntä, miksi tämä herättää paheksuntaa? Tyttö ja poika voivat suudella tai halata julkisella paikalla eikä kukaan lotkauta korvaansa. Poika ja poika tai tyttö ja tyttö taas saavat paheksuvia katseita, silloin tällöin vihaisia huutoja ja toisaalla jopa joukon kimppuunsa. Tiedän siis miksi en itse uskalla osoittaa hellyyttä julkisilla paikoilla. Asia kiukuttaa minua enkä haluaisi jättää asiaa sikseen.
Poistun metrosta ja lähden kävelemään kohti kotia. Kävelen melkein vastaantulevan ihmismassan päälle. Pois tieltä, blondi tulee! Kävelen pitkin suurempaa katua, jonka melussa ei tahdo kuulla edes omia ajatuksiaan.
Ajatukseni keskeytyvät yhtäkkiä ja tajuan, että tämä on yksi niistä syistä miksi olen mukana tekemässä ranneliike.net -sivustoa. Ei pelkästään siksi, että minulla on hauskaa luodessani toisten kanssa Suomen suurinta homoportaalia ja tämä on myös keino päästää luovuuteni purkautumaan, vaan myös siksi, että normiväestö oppisi hiljalleen hyväksymään meidät joukkoonsa ja voisimme elää nauttien niistä oikeuksista, joita muillakin on.
Ranneliike.net ja myöhemmin ranneliike ry perustettiin, jotta homoseksuaalisilla ihmisillä olisi oma paikkansa, joka kertoo asioista ja tapahtumista, jotka kiinnostavat heitä sekä tarjoaa informaatiota. Paikka, jossa pohdittaisiin asioita, jotka koskettavat heitä sekä ennen kaikkea tarjoaisi foorumin omien ajatusten vapaaseen ilmaisuun ilman ennakkoluuloista ja loukkaavaa kielenkäyttöä ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä mitä homous on. Pyrimme tekemään sivustosta joka hetki paremman ja jokaisella lukijallamme on mahdollisuus päästä myös vaikuttamaan sen sisältöön. Ranneliike.net on homokansan yhdistävä tekijä, mutta myös luotettava ja kiinnostava linkki normiväestölle seksuaalivähemmistöön kuuluvaan väestöön tutustumisessa.
Tässä vaiheessa saavun kotiin ja pamautan oven kiinni. Näyttää siltä, että tämä ilta menee koneen ääressä naputtaessa. ;)
- Camille
"Camille"
Mikko Kivinen (camille@ranneliike.net).
Kirjoittaja työskentelee media-alalla sekä maskeeraajana ja on ranneliike ry:n puheenjohtaja.