Vain (homon) elämää

Aiemmassa postauksessa kirjoitin pysyväni sinkkuna. Älä hätäänny. En ole pariutumassa.

Saakohan tätä sanoa ääneen. No en ainakaan voisi sanoa sitä kavereilleni joilla on lapsia, tai ainakin se olisi vaikeaa. Jep, olen homo ja rakastan lapsia. Niissä on sitä elämän riemua ja iloa, mikä meiltä aikuisilta puuttuu. Kattilasta voi tehdä hetkessä avaruuskypärän ja pomppia voi missä vaan ja milloin vaan.

Mutta siihen sanomiseen. Mikä haikeus aina iskeekään, kun käyn tuttujen luona, jotka ovat joko minun ikäisiä tai nuorempia. Siellä ne syövät yhdessä iltapalaa ja katsovat Avaraa luontoa. Joka kerta, kun ajan yksin kotiin, itken. Mietin miksi minun pitää elää yksin, kun haluaisin juuri sitä elämää oman perheen kanssa. Rapsutella pihaa. Ajaa nurtsia. Lähteä autoretkelle tai lähipuistoon keinumaan ja tekemään hiekkakakkuja tai syödä yhdessä sitä iltapalaa.

Tiedän, tiedän. Ei pidä vertailla omaa elämää toisiin. Ja olen hirmuisen onnellinen kaikkien kavereitteni puolesta. Jokaisen häissäkin olen tirauttanut salaa muutaman onnenkyyneleen, sillä eihän mies voi itkeä.

Toisinaan inhoan koko tätä tapaa ajatella, ja että mistä se tämä koko perhekeskeinen tapa ajatella tulee. Äidinmaidosta? Naapurin Kertulta? Vai Sepolta?

En toisaalta enää tiedä haluanko lapsia. Siinä hommassa pitäisi olla mukana kumppani, joka jakaisi arkea. Se onkin kokonaan toinen tarina se.

Toiset ne osaa tehdä olon kurjemmaksikin, ehkä osin tietämättään, mutta osin tarkoituksella. "Ei elämästä tiedä mitään, jos ei ole lapsia" -mantra on kuultu pariin otteeseen. Tämän lausahduksen kertoneen ladyn kanssa en tosin enää ole juurikaan tekemisissä, kun en taida sopia hänen uudistuuneeseen maailmankuvaansa. Omapahan on menetyksensä. :D

Olenpa joskus saanut pitkiä katseita, kun olen kertonut avoimesti pitäväni lapsista. Pari kertaa minulle on sanottukin, etten saisi asiasta puhua ääneen, että "Tiedät varmaan mitä ihmiset ajattelevat homoista ja lapsista?" Olen aina sanonut, että "Niin mitä sitten? Enemmän tuo sanomasi kertoo sinusta itsestäsi."

Elän nyt elämää yksin, mutta ajattelen niin, että vietän aikaani auttaen kavereita, ystäviä ja niiden lapsia. Ne kaikki ovat minulle perhettä, myös silloin jos joskus saan ihan omankin perheen.

Näihin lapsellisiin aatoksiin.

Pikaisesti on pakko suositella SKAMia ja muutamaa muutakin sarjaa.

Te jotka ette mahdottomasta hehkutuksesta huolimatta ole tutustuneet tarkemmin SKAMiin, niin SKAM on nuorille suunnattu sarja, mutta voi kuulkaa, kyllä sitä meidän entistenkin nuorten on hyvä katsoa ja muistella erittäin hyvin kuvattua ja käsikirjoitettua liikkuvaa kuvaa nuoruuden päivistä. Jos et ole katsonut, niin hopi hopi Yle Areenaan. http://areena.yle.fi/1-3666602

Tämä Norjassa kuvattu sarja oli globaali menestys, eikä ihme! Kyllä norjalaiset osaa!

Ja pysytäänpä Areenan parissa. Kaapista ulos on useampi osainen dokumenttipläjäys, jossa seurataan norjalaisten nuorten kaapin raottelua. Uusia jaksoja tulee joka torstai, ja löydät ne täältä http://areena.yle.fi/1-3821235

Sitten minun uuteen ihastukseen. Jos HBO on sinulle kirosana, niin ei enää. Mikäli haluat tihrustaa hyvää homosarjaa (2 kautta + leffa), niin suosittelen The Lookingia. Taisi pyörähtää Suomenkin kanavilla taannoin. Jos missasit ja omistat HBO Nordicin, niin löydät sen sieltä. Itsehän katson tätä jo kolmatta kertaa ja tilasin sarjan+leffan blue-raynakin. Ja slurps, Russell Tovey. <3

Lisää sarjasta HBO:n sivuilta osoitteesta http://www.hbo.com/looking
Enjoy!

Ja hei! Jos teillä on tiedossa hyviä sarjoja missä liikutaan vähemmistöpiireissä, niin vinkatkaapa kiitos! Jaettu ilo, on jaettu kilo!

Hyvänen aika. Avasin blogin viime vuonna. VIIME VUONNA. Ja nyt vasta saan aikaiseksi kirjoittaa toisen raapustuksen. Noh. Ensinnäkin pahoittelut. Tästä piti alkaa tulla viikoittainen tapa. Ehkä jopa päivittäinen. Lupaan kunnostautua. *pörhistää rintaa*

Tänä aikana on tullut tehtyä aikamoista matkaa itseensä. Tiedättekö miten vaikeaa on opetella olemaan yksin? Niinpä. Huhuu?? Välillä tuntuu, että ajatukset omassa pääkopassa suorastaan huutaa, mutta kaikkeen tottuu. Itseensäkin.

Tässä olen siis tehnyt matkaa omaan itseeni, myös junalla ja autolla. Kerran lentokoneella ja ai niin, laivallakin. Kaikkea sitä ihminen ehtii.

On paljon muutakin tullut tehtyä. Mietittyä sitä, miksi kaikilla on niin hoppu uuteen suhteeseen. Itse aion nyt katsoa ensin, että kuka minä olen. En halua juosta uuteen suhteeseen ja kadottaa taas itseäni tai epätoivon vimmalla yrittää täyttää sitä tyhjiötä mikä edellisestä aina jää.

Moni pitää minua tämän takia outona. Juu ei sitä kuulkaa homomies saisi olla sinkkuna tai ainakin pitäisi käydä homobaarissa ja jörniä kaikkea mikä liikkuu. Klisee, klisee ja klisee sanon minä. Nautin alkoholista ja sen mausta juu, mutta en tarvitse sitä turruttamaan sitä ettenkö osaisi olla myös itsekseni. Tässä on kuulkaa oppinut monta asiaa itsestä ja muista.

Nauroin muuten omalle nimimerkilleni "Gayndalf". Tsiisus. :D Mielikuva "muka hauskasta" liian nörtähtävästä kaverista on väistämätön. Sori nörtit. En tarkoittanut pahalla. Olen sitä vähän itsekin. *vulcan-tervehdys* (Piti googlettaa ensimmäinen scifi-klassikko mikä tuli mieleen - Star Trek ja klingonit. Siitä tämä. Yrittäkää ymmärtää.)

Mutta siitä nimimerkistä. Olen aina digannut viisaista ja elämää kokeneista hahmoista, ovatpa ne sitten naisia tai miehiä. Yleensä Morgan Freeman möreine äänineen, tai Batmanin butlerinakin toiminut Michael Caine, tai sitten tämä Gandalf, josta väänsin tämän iloisen vesselin Gayndalfin.

Ja lisää nippelitietoa. Gandalfia näytteli Ian McKellen. Ihastuttava vanha herrasmies. En tykkää ihan noin vanhoista miehistä, myönnettäköön, siis sillä tavalla. Vaikka tuleehan minustakin vielä sellainen.

Ehkä minustakin tulee samanlainen elämän ihmettelijä, joka tallustelee maailmaa itsekseen. Siltä tuntuu nyt. Liity mukaan matkaan, niin jaetaan itsenäisyyttämme tai kokemuksiamme. Itse pidän eniten naurusta.

Ensi kertaan!

Tästä se alkaa. Pitkäaikainen aikomus tai tuleva painajainen. Oma blogi. Vähän homompi blogi. Heh. Kuvittele tähän väliin loistava sateenkaari tai pari Tom of Finland jäbää. Kuolaa.

En lue blogeja. Olen siis melko out. Pidän kirjoittamisesta ja lukemisesta. Olen ehkä fonttiholisti. Tykkään lukea kolumneja ja hyviä haastatteluja. Mielenkiintoisia juttuja, joista saa vastakaikua omille aatoksille ja uusille. Ehkä minä voin auttaa sinuakin siinä, tai tarjota vertaistukea. Tai sitten en. Snif.

Luvassa on elämän ihmeitä homomiehen silmin. Elämän kipukohtia ja kasvua. Mitä on olla homo nykypäivänä ja Suomessa. Varmaan aika koluttu aihe. Kaikkihan sen tietää, vai tietääkö? Nyt uskallan kirjoittaa, mutta nimeäni en paljasta, enkä naamaa. Ainakaan nyt.

Kuka minä olen?

Et löydä minua Tinderistä, Grinderistä tai edes Kinderistä, joten älä turhaan etsi. Eksyn toisinaan baareihin, mutta joka kerta itken sisäisesti. Ainakin seuraavana päivänä.

Asun pohjoisempana kuin Tampere, mutta etelämpänä kuin Sodankylä.

Olen eronnut, karannut ja taas eronnut. Olen pettänyt. Minua on petetty. On jätetty. On naurettu. Otettu tilkka viiniä iloon ja suruunkin, ja keskiviikolle. On itketty. On eletty. On homosteltu. On eletty ihan homona. Ja mitä kaikkea onkaan universumilla minulle tarjottavanaan. Älä huoli. Kerron kyllä mitä tapahtuu ja tapahtui.

Olen melko nuori, ainakin omasta mielestäni. En alle 25, mutta en yli 45. Ajatukset juoksee ja se on tärkeintä.

Paljon minussa on muutakin. Suuri sydän. Sydän jota pelottaa. Sydän joka haluaa elää ja vielä kokea. Sydän, joka haluaa kivuta pohjalta. Sydän, joka haluaa nauraa ja hymyillä.

Tästä se lähtee. Pidä piposta kiinni, sillä nyt sitä alkaa tulla. Blogia ja lunta!