Tänä aamuna aamubussissa suljin silmäni ja nautin auringon paisteesta kasvoillani. Musiikkia korvilla, se peittää sopivasti mummojen mölinät, peittäisikin myös mummojen hajuvedet. Migreenin saan niistä nimittäin.
Viikonloppu oli rentouttava. Perjantaina hieman kavereiden kanssa syntymäpäiväsankarin juhlimista ja lauantaina kulttuuripäivä pienen pipopäisen tytön kanssa. Kulttuuripäivät on tähän asti olleet ihan huippuja, vaikkakin tällä kertaa kulttuuri oli jo aiemmin nähtyä ja koettua, mutta seura korvasi kaiken. Jotenkin taas vaan niin välitöntä. Sitä niin kovin arvostan.
Olen tässä miettinyt taas noita järjen ääni asioita. Ja uskaltamista. Kun ne ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan. Että mikä on järkevää ja mitä uskaltaa. Eri ihmiset ovat erilaisen paikan vallanneet minusta. Sydämestäni ja ajatuksistani. Toiset ovat sitä luokkaa jotka haluan mahdollisuuksien mukaan säilyttää elämässäni pidempään ja toiset taas tiedän katoavan joka tapauksessa ajan myötä. Näiden katoavien suhteen en niin paljoa tee ajatustyötä, vaikka rankalta se saattaakin kuulostaa, haluan kuitenkin vain keskittyä olennaiseen. Ihmiset taas joiden kanssa löydän Suuren Yhteyden olen valmis kulkemaan vaikka hieman rankemmankin reitin. Vaikka toisaalta. Tarvitseeko ystävyydessä tehdä niin kovasti työtä? Eikö pitäisi vain riittää että on ja antaa itsestään sen mitä voi? Pitääkö ystävyydessä yrittää?
Niin. Niinpä niin.
