NoDiva

Paistaahan se päivä ris.. No, paistaahan se. Kiitokset vaan kommentoijille, vallan kiva huomata, että joku huomaa, vaikkakin vain sähköisesti.
Tänään on taas ollu huomattavasti parempi päivä, ja paranee vaan, kun perjantainen lomanalotuspäivä on koko ajan vaan enemmän käsillä.
Oma jaksaminen on ollu kyllä koetuksella, kuten blogiani kommentoinut jaksoi muistuttaa, että siitä täytyy pitää huoli. Mahtava tukiverkosto pitää huolen siitä, että minulla on voimia huolehtia. :] Siitä kiitos kaikille ihanille ihmisille. Myös tuntemattomien toivotukset ovat ihania ja erittäin kiitollinen niistäkin, yhtä paljon kuin konkreettisista halauksista ja juttutuokioista.
Joku minua jonnekin muualle pyyteli tiskaamaan, no toki, se on niiiin ihanaa puuhaa että pitääkin varmaan hyökätä naapurinkin altaalle kohta. :D
Mutta nyt, ensin syömään, sitten tiskaamaan :P

Taas on paha mieli, kun ei voi auttaa rakastaan. Ei osaa sanoa oikeita sanoja, ja hiljaisuuskaan ei ole hyvästä, kun luullaan välinpitämättömäksi.
Sisällä raastaa oma voimattomuus.
Onneks sentään on tulossa taas vähän valoisampiakin aikoja, ansaittua lomaa ja irroittautumista arjesta.
Kun nyt vielä saisi unen päästä kiinni, tiskaamaan kun ei enää viitsi ruveta :D

Mielenkiintoista se, miten ihmisen mieli voi vaihdella aivan laidasta laitaan älyttömän nopeasti. Minuu on sentää siunattu suhteellisen rauhallisella ja tasalaatusella mielellä (olematta apaattinen) joten aina sitä jaksaa ihmetellä miten joku jaksaa..
Ei se huono asia tietty ole, mutta kun ei osaa taas toiselle antaa mitään konkreettista neuvoa. Pitää vaan kuunnella, tuputtamatta omia neuvojaan, ja omia aivoituksiaan.
Turhauttavaa sinänsä, kun kumppanilla on itsetuhoisiakin ajatuksia huonona hetkenä, eikä osaa auttaa. Jos pyytää ohjautumaan ammattiauttajalle, tulee sellasta kuraa niskaan, kuin oisit pyytänyt työntämään neuloja varpaankynnen alle.
Hyvinä hetkinä, ne on niitä todella hyviä, tuntuu kuin ruusun terälehtiä satelisi taivaalta ja olis ainaista auringonpaistetta. Hymy sulattaa sydämen ja nauru on keijukaisten siipien havinaan verrastettavissa. Eli ei siis mitään ihanampaa voi ollakaan.
Nyt oon kuitenkin alkanut miettimään, rikonko tässä suhteessa enemmän itseäni, kuin että suhde laitettaisiin poikki ja olisin yksin. Olen niitä ihmisiä, joille sopii kumpikin asia vallan loistavasti. Kumppanin kanssa on tietysti miellyttävämpi olla, ja rakkautta tässä riittää, siitä ei ole kyse. On vaan mielen järkkymisestä johtuvaa epävarmuutta.
Ehkäpä kuitenkin tällä hetkellä jäähdyttelen näitä asioita pois mielestä ja upotan kädet, ah niin terapiseen, tiskiveteen.