Täällä tänään

Mielenkiintoista se, miten ihmisen mieli voi vaihdella aivan laidasta laitaan älyttömän nopeasti. Minuu on sentää siunattu suhteellisen rauhallisella ja tasalaatusella mielellä (olematta apaattinen) joten aina sitä jaksaa ihmetellä miten joku jaksaa..
Ei se huono asia tietty ole, mutta kun ei osaa taas toiselle antaa mitään konkreettista neuvoa. Pitää vaan kuunnella, tuputtamatta omia neuvojaan, ja omia aivoituksiaan.
Turhauttavaa sinänsä, kun kumppanilla on itsetuhoisiakin ajatuksia huonona hetkenä, eikä osaa auttaa. Jos pyytää ohjautumaan ammattiauttajalle, tulee sellasta kuraa niskaan, kuin oisit pyytänyt työntämään neuloja varpaankynnen alle.
Hyvinä hetkinä, ne on niitä todella hyviä, tuntuu kuin ruusun terälehtiä satelisi taivaalta ja olis ainaista auringonpaistetta. Hymy sulattaa sydämen ja nauru on keijukaisten siipien havinaan verrastettavissa. Eli ei siis mitään ihanampaa voi ollakaan.
Nyt oon kuitenkin alkanut miettimään, rikonko tässä suhteessa enemmän itseäni, kuin että suhde laitettaisiin poikki ja olisin yksin. Olen niitä ihmisiä, joille sopii kumpikin asia vallan loistavasti. Kumppanin kanssa on tietysti miellyttävämpi olla, ja rakkautta tässä riittää, siitä ei ole kyse. On vaan mielen järkkymisestä johtuvaa epävarmuutta.
Ehkäpä kuitenkin tällä hetkellä jäähdyttelen näitä asioita pois mielestä ja upotan kädet, ah niin terapiseen, tiskiveteen.