"Viha, se on asia jota olen täynnä ja rakastan sitä."

Olen muutaman tunnin ajan seurannut Tuusulan koulutapahtumien kehitystä. Tiedot ovat yhä ristiriitaisia, mutta mittaamaton määrä kärsimystä ja surua!

Samalla olen lukenut ampujan päiväkirjaa ja katsellut hänen videoidaan. Missä vaiheessa ainoaksi vaihtoehdoksi jää tämä - taistelussa maailmassa ilmenevää pahuutta vastaan.

"Mieluummin taistelen ja kuolen kun elän onnettoman ja pitkän elämän."

Nuorella miehellä ei enää mitään käsitystä hyvyydestä, inhimillisyydestä, rakkaudesta. Seuraavat viikot luemme hänestä ja uhreista. Siinä missä yksi yrittää ymmärtää, toiset uhoavat kostaa. Näinkö asiat sitten lopullisesti ratkeavat ja "kääntyvät raiteilleen"?

Ja onko tässä ääriesimerkki pitkälle viedystä "hyvinvointisuomesta"? Jossa kaikki on ulkoisesti reilassa, mutta sisäisesti niin pielessä kuin olla ja voi.

Kuka voi rakastaa ja ketä? Kuka voi antaa anteeksi, kenelle ja miksi? Olisiko jotakin vielä tehtävissä? Vähemmän korulauseita ja enemmän oikeita tekoja?

Niin paljon on nyt kysymyksiä - mutta vastauksia? Ei taida olla ainuttakaan.

Jonkinlaista armollisuutta pitäisi löytää keskinäiseen elämään, ettei tarvitsisi kirjoittaa: "Jokaiselle se minkä ansaitsee." Jos asia on noin, tulevaisuus ei lupaa mitään hyvää.

http://www.albaani.org/~ilmari/Tuusula/ig-paivakirja.png