Suomalaisessa mediassa on viime vuosina tapahtunut hiljainen mutta merkittävä kielellinen muutos. Se koskee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvien ilmiöiden käsittelyä.
Seksuaalivähemmistöistä puhuttaessa yhä useammin käytetty kehys ei enää ole homoseksuaalisuus, lesbous tai biseksuaalisuus sellaisinaan, vaan laajempi queer-ajattelu ja sen mukainen identiteettikieli. Saman kehyksen alla ovat myös sukupuolivähemmistöt, kuten transsukupuoliset ja intersukupuoliset.
Muutos näkyy erityisesti kulttuuri-, nuoriso- ja lifestyle-journalismissa. Samalla siitä keskustellaan hämmästyttävän vähän, vaikka kyse ei ole pelkästä neutraalista sanavalinnasta, vaan tavasta hahmottaa ihmistä ja identiteettiä.
Queer ei ole vain neutraali kattotermi
Queer ei ole pelkkä uusi sana vanhalle asialle. Se on myös akateeminen ja ideologinen viitekehys, jossa sukupuolta ja seksuaalisuutta tarkastellaan liikkuvina, sosiaalisesti rakentuvina ja normeihin sidottuina ilmiöinä.
Kun tämä kieli siirtyy mediasta arkiseksi oletuskieleksi, muuttuu myös tapa, jolla ihmiset oppivat ymmärtämään itseään. Siksi ei ole yhdentekevää, puhutaanko homoseksuaalisuudesta omana ilmiönään vai pääasiassa osana queer-kehystä.
Ongelma ei ole queer-identiteetin olemassaolo. Ongelma voi syntyä silloin, kun akateemisesta queer-teoriasta tulee käytännössä oletuskehys kaikelle sille, mikä ei vastaa perinteistä cis-heteronormatiivista mallia.
Nuorisomedia omaksui uuden identiteettikielen nopeasti
Muutos näkyy erityisen selvästi nuorille suunnatussa sisällössä.
Esimerkiksi Yle Kioski ja monet kansainväliset nuorisomediat ovat jo pitkään käyttäneet queer-käsitteistöä hyvin laajana sateenvarjona. Nykyään puhutaan queer-rakkaudesta, queer-identiteeteistä ja queer-yhteisöstä tilanteissa, joissa aiemmin olisi puhuttu yksinkertaisesti homoista, lesboista tai biseksuaaleista.
Muutos ei ehkä tunnu suurelta, mutta sillä on merkitystä: kieli alkaa vähitellen ohjata sitä, mikä näyttäytyy modernina, hyväksyttävänä ja tiedostavana tapana ymmärtää itseä.
Samalla yksinkertainen itseymmärrys voi alkaa näyttää vanhanaikaiselta. Jos nuori sanoo olevansa vain homo, hän saattaa kohdata kulttuurin, jossa identiteetin odotetaan olevan jatkuvasti avoin, liikkuva ja analysoitava.
Someympäristö ruokkii identiteetin jatkuvaa määrittelyä
Sosiaalinen media on kiihdyttänyt ilmiötä entisestään.
TikTokissa, Tumblrissa, Instagramissa ja muissa verkkoyhteisöissä algoritmit näyttävät suosivan sisältöä, jossa identiteettiä analysoidaan ja sanoitetaan jatkuvasti. Mitä enemmän identiteettiä eritellään ja sanoitetaan uusilla termeillä, sitä paremmin sisältö löytää yleisönsä omissa kuplissaan – ja vuotaa myös niistä ulos.
Osalle ihmisistä tämä voi olla vapauttavaa. Toisille se voi luoda paineen nähdä oma identiteettinsä jatkuvana projektina.
Erityisesti nuorille homoseksuaalisille miehille tilanne voi olla ristiriitainen. Vielä muutama vuosikymmen sitten keskeinen psykologinen askel oli hyväksyä ajatus "olen homo". Nyt osa kohtaa ympäristön, jossa pelkkä homoseksuaalisuus saattaa näyttäytyä liian yksinkertaisena tai jopa epäilyttävän normatiivisena.
Kritiikkiä kuunnellaan valikoivasti
Yksi kiinnostava piirre keskustelussa on myös se, miten nihkeästi osa medioista suhtautuu niiden käyttämää terminologiaa koskevaan kritiikkiin.
Kun Ylen tai muiden medioiden queer-kieltä koskevia ratkaisuja kyseenalaistetaan, vedotaan usein toimitukselliseen riippumattomuuteen, journalistiseen autonomiaan tai siihen, että käytetty kieli nähdään inklusiivisena ja ajanmukaisena. Kritiikki voidaan sivuuttaa helposti vain merkkinä siitä, ettei kriitikko ymmärrä nykyistä käsitteistöä.
Tässä näkyy kuitenkin erikoinen epäsymmetria.
Mediat ovat viime vuosina herkistyneet hyvin tarkasti siihen, millä sanoilla etnisistä vähemmistöistä, alkuperäiskansoista tai muista vähemmistöryhmistä puhutaan. On ymmärretty, että ihmisillä itsellään pitäisi olla oikeus määritellä, millä käsitteillä heitä kuvataan. Tällöin sensitiivisyyttä pidetään tärkeänä osana vastuullista journalismia.
Samaa herkkyyttä ei kuitenkaan aina näytä löytyvän silloin, kun osa homoseksuaaleista kyseenalaistaa queer-käsitteen käytön itseään koskevana kattoterminä.
Jos homoseksuaalinen ihminen sanoo, ettei koe itseään queeriksi vaan yksinkertaisesti homoksi tai lesboksi, hänen näkökulmansa voidaan ohittaa vetoamalla toimitukselliseen linjaan tai siihen, että queer nähdään "laajasti hyväksyttynä" kattokäsitteenä.
Toisinaan queer-käsitteistön käyttöä puolustetaan sillä, että yksilöillä on vapaus valita, asettuuko median valitseman kattokäsitteen alle. Kun jutun sisältönä on silti tunnistettavia omaan viiteryhmään liittyviä yksityiskohtia, näyttäytyy valinnanvapauteen vetoaminen kyseenalaisena.
Kyse ei ole vain neutraalista kielestä, vaan siitä, kenellä on oikeus määritellä vähemmistöjen kokemuksen virallinen sanasto.
Muualla maailmassa käydään samaa keskustelua
Muualla maailmassa jo pitkään käyty keskustelu kertoo siitä, ettei kyse ole yksistään täkäläisestä tai marginaalisesta ilmiöstä.
Britanniassa osa homoseksuaalien oikeuksia ajavista toimijoista kritisoi sitä, että homoseksuaalisuus määritellään yhä useammin queer-ajattelusta kumpuavan kielen kautta. Osa homo- ja lesbokeskustelijoista on kokenut, että selkeään seksuaaliseen suuntautuneisuuteen tai sukupuolikäsitykseen liittyvät termit hämärtyvät jatkuvasti laajenevan identiteettikielen alla.
Tämä näkyi esimerkiksi keskusteluissa, joita käytiin BBC:n ja The Guardianin ympärillä sukupuoli-identiteettiä käsittelevistä ohjeistuksista ja sanastovalinnoista.
Kyse ei siis ole vain yksittäisten ihmisten mielikuvista, vaan laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta, jota käydään läpi monissa länsimaissa.
Median ongelma ei välttämättä ole ideologia vaan vinouma
Median toiminnan taustalla tuskin on pahantahtoisuus tai tietoinen propagandaprojekti. Kyse on pikemminkin kulttuurisesta vinoumasta.
Toimituksissa työskentelee paljon korkeakoulutettuja ihmisiä, jotka omaksuvat akateemisista keskusteluista peräisin olevaa käsitteistöä usein huomaamattaan ja tarkemmin ajattelematta. Kun queer-teoreettinen kieli leviää yliopistoista kulttuurimediaan, siitä tulee vähitellen hyvän, inklusiivisen ja edistyksellisen puheen standardi.
Silloin katoaa helposti herkkyys sille, etteivät kaikki vähemmistöihin kuuluvat ihmiset tunnista itseään tästä kielestä. Heistä queer-puhe voi tuntua toiseuttavalta.
Paradoksaalisesti lopputulos muistuttaa joskus juuri sitä ilmiötä, jota queer-ajattelussa ajatellaan kritisotavan: ulkopuolelta tulevaa määrittelyä.
Moninaisuuden pitäisi sisältää myös oikeus yksinkertaisuuteen
Jos homoseksuaalinen mies sanoo olevansa yksinkertaisesti homo eikä koe itseään queeriksi, hänen ei pitäisi joutua perustelemaan itseään tai näyttämään vähemmän tiedostavalta.
Moninaisuuden pitäisi sisältää myös oikeus yksinkertaiseen identiteettiin. Siksi medioissa olisi hyvä pysähtyä pohtimaan muutamaa peruskysymystä:
- Puhuuko media vähemmistöistä vai tietyn akateemisen viitekehyksen kautta vähemmistöistä?
- Kuvaako käytetty kieli ihmisten omaa kokemusta vai toimituskulttuurin ihanteita?
- Ja ennen kaikkea: osaako media enää erottaa inklusiivisuuden ja ideologisen oletuskielen toisistaan?
Näistä kysymyksistä pitäisi voida keskustella avoimesti ilman, että kriitikko leimataan vihamieliseksi tai taantumukselliseksi.
Ongelma on siinä, että yksi teoreettinen viitekehys on muuttumassa hallitsevaksi. Moninaisuuden idea menettää merkityksensä, jos oikeus yksinkertaiseen ja vakaaseen identiteettiin alkaa näyttää vääränlaiselta.