Perinteinen sateenkaarilippu ei pyri rajaamaan eikä sijoittamaan ketään muiden ylä- eikä alapuolelle.
Kun Gilbert Baker suunnitteli alkuperäisen sateenkaarilipun vuonna 1978, sen voima oli juuri sen yksinkertaisuudessa. Alkuun kahdeksan ja myöhemmin kuusi väriä eivät olleet luettelo ryhmistä, identiteeteistä tai alakulttuureista. Lippu ei kysynyt, kuka kuuluu mihinkin lokeroon. Se sanoi vain: olemme täällä.
Juuri siksi siitä tuli poikkeuksellisen onnistunut symboli. Se pystyi yhdistämään ihmisiä, joiden elämäntavat, identiteetit, poliittiset näkemykset ja kulttuurit erosivat toisistaan valtavasti. Homoja, lesboja, biseksuaaleja, transihmisiä, drag-artisteja, leather-yhteisöjä, queer-aktivisteja ja harmaata arkea eläviä ihmisiä yhdisti sama lippu ilman, että eri ryhmät näkyivät siinä erillisellä merkinnällä.
Tämä universaalisuus on sen vahvuus.
Niin sanottu progressiivinen pride-lippu syntyi eittämättä hyvästä tarkoituksesta. Sen tavoitteena oli korostaa ryhmiä, joiden koettiin jääneen vähemmälle huomiolle myös sateenkaarivähemmistöjen sisällä. Tarkoitus oli lisätä näkyvyyttä ja tunnustusta.
Mutta samalla symbolin luonne muuttui: se siirtyi yleispätevästä yhteisyydestä kohti ryhmäkohtaista painotusta.
Ja juuri siinä alkaa ongelma.
Kun jotkin ryhmät nostetaan näkyvästi esiin, syntyy väistämättä kysymys: miksi juuri nämä? Mikä periaate ratkaisee, kuka saa oman tunnuksensa ja kuka ei? Miksi jotkut identiteetit näkyvät lipussa erikseen, mutta toiset — esimerkiksi monet fetissi-, bdsm- tai muut kink-identiteetit — eivät, vaikka niillä on ollut merkittävä historiallinen rooli pride-kulttuurissa? Tai aseksuaalit, polyamoriset ja muut seksuaalisuuden ja sukupuolen kirjon edustajat?
Tähän ei ole olemassa täysin ristiriidatonta vastausta.
Perinteinen sateenkaarilippu vältti tämän ongelman tyylikkäästi. Se ei yrittänyt tehdä sisäisiä hierarkioita näkyväksi. Se ei antanut ymmärtää, että jotkin ryhmät ovat symbolisesti keskeisempiä kuin toiset. Juuri siksi lähes kaikki pystyivät kokemaan sen omakseen.
Universaalin symbolin tehtävä ei ole kuvata kaikkia yksityiskohtia. Sen tehtävä on yhdistää.
Mitä enemmän yhteisestä symbolista tehdään identiteettipoliittinen kartta, sitä enemmän se alkaa myös rajata ja hajottaa. Jokainen uusi lisäys ratkaisee yhden näkyvyysongelman mutta samalla synnyttää uuden kysymyksen siitä, kuka jäi edelleen ulkopuolelle.
Siksi perinteinen kuusiraitainen sateenkaarilippu on edelleen ainutlaatuisen vahva symboli. Ei siksi, että se olisi täydellinen tai historiallisesti virheetön, vaan siksi, että se onnistuu siinä, missä monet modernit symbolit epäonnistuvat: se kokoaa yhteen hyvin erilaisia ihmisiä ilman tarvetta luokitella heitä näkyvään arvojärjestykseen.
Sen viesti on yksinkertainen ja siksi kestävä: yhteinen ihmisarvo ei tarvitse alaviitteitä.