avioero,äitiys,myöhäinen herääminen.

Löysin sivun hetki sitten ja tuntuu siltä että tänne voin kirjoittaa miten elämäni on pyörähtänyt ympäri. En tiedä onko muita, luultavasti on, jotka ovat huomanneet myöhään, kun on lapset tehty ja avioliitossa asuttu, olevansa lesbo.
Itseäni pidän yksinkertaisena siksi, että kuinka kauan minulla kesti hoksata tämä asia. Ei riittänyt, että nuoruudessa ( en ole kovin "vanha" vieläkään, lähellä kolmeakymmentä) seurustelin tytön kanssa, taisin laittaa sen sekoilun nuoruuden ja masentuneisuuden piikkiin. Toiseksi aina kun minulla on ollut mahdollisuus, olen etsinyt homobaarin tai ainakin kysellyt missä niitä on( lomalla Prahassa, Englannissa, tietenkin Helsingissä käydessä jne...), katsonut naisia sillä silmällä, pettänyt miestäni kahdesti naisen kanssa ja silti laittanut asian humalan piikkiin. Nyt tänä keväänä ymmärsin että kyllä tässä on jotain muutakin. Ihme että aviomies on pysynyt völjyssä näinkin kauan kun on ollut aika hiljaista sillä saralla. Huonosti liitto oli voinut jo vuosia,olin yrittänyt lähteä jo kolme kertaa aikaisemmin ja molempien masennus ei ole myöskään sitä parantunut. Noh, nyt minä tein sen, ja jätin paperit. Muutin lasten kanssa uuteen kotiin ja yritän rakentaa elämääni uudelleen.
Ja kolmanneksi tässä on klassinen kolmiodraama mukana, nainen, jonka olen tuntenut 5 vuotta. Mitään ei ole aikaisemmin tapahtunut molempien kömpelyyden ja minun parisuhteeni vuoksi. Tänä kesänä kuitenkin näin hänet sellaisessa valossa että hyökkäsin kimppuun kuin sika limppuun jos näin tökerösti aisian voi ilmaista. Siitä hetkestä ( 1,5kk) en ole saanut ajatuksiani irti hänestä, eikä hän minusta. Hän on ollut luonani uudessa kodissa ja tuntuu etten voi hetkeäkään olla ilman häntä.
Se, että tämä kaikki minun ja hänen osaltaan tapahtui näin äkkiä, ahdistaa hieman minua koska haluan,halusin aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä. Käydä läpi mitä on tapahtunut, käydä läpi miten lapset ( 3v ja 1V) reagoivat erosta jne..ja tiedän että hitaasti hyvä tulee, mutta tunteen palo on niin voimasta. Hänen seurassaan voin olla oma itseni, hän voi olla minun seurassa oma itseni, en edes muista koska viimeksi olen voinut näin hyvin. Lapset pitävät hänestä,hän lapsista. tästä voisi kirjoittaa romaanin..
Nyt kysynkin onko muita myöhäisiä, ja jos on, miten kauan kesti ennenkuin aloit julkisesti tai miten sen muotoilisi elämään naisen kanssa. Siskoni ja paras ystäväni tietävät asiasta ja haluavat vain minun olevan onnellinen.Ja ovat iloisia kun uskalsin tunnustaa itselleni mitä olen ja lopettaa valheellisen elämäni mitä kirjaimellisesti näyttelin seitsemän vuotta. Kaikki kommentit otan vastaan.
Kiitos kun sain purettua tätä vyyhtiä.

Itse menin naimisiin tänä vuonna naisen kanssa (44v) joka oli ennen ollut miehien kanssa pelkästään elikkä hetero.
Eikä hän varmaan 2 vuotta sitten vielä voinnut edes kuvitella että vois 2 vuoden päästä elää normaalia perheelämää Naisen kanssa jne...
Kuitenkin tärkeäntä on elää näin niinkuin tuntee.. sydämmestä.. sielusta asti.

Onhan meitä "myöhäisheränneitä" varmaan pilvin pimein. Itse olen aikanani aviossa ollut ja kaksi lasta, nyt jo aikuista, maailmaan saattanut. Onneksi näin, suuremmoisia ja meille rakkaita ihmisiä. Itselleni tämä mahdollinen lesbouteni konkretisoitui avioeroni jälkeen, sitä ennen vain olin niinkuin kuului olla. Eron jälkeen "uskalsin" alkaa ajatella myös mitä oikeastaan haluan jne. Olin kyllä jo aiemmin havainnut pieniä ihastumisia naisiin, ehkä jopa rakastumisia. Aloinkin nyt ajatella, että mitä hiivattia minä enää sumutan ketään tai elän niinkuin muka kuuluisi, omaa elämäänihän tämä on ja ei meillä taida olla niitä kovin monta;) Ja nyt jo pari vuosikymmentä olen elänyt vähemmän kaapissa parisuhteissa naisten kanssa. Heh, siis tietenkin vain yksi kerrallaan. Suhteet kuitenkin parista vuodesta yli kymmeneen vuoteen. Ja nykyisen kihlattuni kanssa olemme yhdessä olleet n. kolme vuotta ja kosittu on.
Se miten lapsenne reagoi eroon ei tuossa iässä (3 ja 1 v.) riipu mitenkään siitä oletko jatkossa naisen vai miehen kanssa. Pääasia lienee, että he ovat edelleen tärkeitä ja rakastettuja niin sinulle, isälleen ja muille läheisilleen.
Omat lapseni olivat ko. tilanteessa 5 v. ja 6 kk. Lasten isän kanssa välit ovat olleet aina hyvät ja erosta yritimme tehdä lapsia mahdollisimman vähän traumatisoivan. En tiedä onnistuimmeko, mutta lapset ovat paikkansa löytäneet ja läheisissä väleissä ollaan. Ja ovat siis tiennet minun lesboudestani ja rakkaistani pienestä pitäen.
Eli tsemppiä sinullekin, Phoebe (lempparihahmo frendeissä muuten):)

joo minä tunnustaudun kuuluvani tähän porukkaan tiesin tosin jo 16v ett oon ihastunut tyttöihin mutta en uskaltanut siitä kenellekkään sanoa.ja kotona minulle muistutettiin usein ett älä sit pety jos et pääse naimisiin ja saa lapsia koska olet VAMMAINEN!!!!!No kun mun yks koulu kaveri (mies) rakastui muhun ihan tosissaan niin minä päätin näyttää kaikille et saanpa MIEHEN JA lapsia(3 kpl) ja vielä sen punasen tuvan ja peruna maankin sain mutta en ollut onnellinen ihastuin naiseen useamman kerran avioliittomme aikana. naisiin jotka eivät edes tulleet tietämään tunteistani.9v kestin sain pahat mt ongelmat aktivoitumaan sinä aikana ja yritin jopa itsemurhaa kun eihän uskovainen kiltti kotivaimo voi hakea eroa oli tilanne mikä hyvänsä.no mieheni lopulta haki eroa4½v sitten ja uskon sen oikeasti pelastaneen henkeni ainakin pitkittääneen sitä jos ei muuta.joskus olisko jo kohta lähemmäs 3v sitten ihastuin uskovaiseen naiseen joka minun järkytyksekseni huomasi asian.....ok ei siinä vielä mitään mutta kun hän tunsikin samoin minua kohtaan sitä olikin sitten mahdoton sulattaa.Mutta me syöksyimme päätä pahkaa seurustelemaan kummallekkaan ei jäännyt aikaa miettiä mitä tapahtui ja missä nyt mennään ja MIKSI joten hän lopetti seurustelun 9kk jälkeen ja sovimme että olemme edelleen VAIN bestikset mitä olimme oikeasti olleet jo 14 v ja luulimme että asia on siinä.mutta joskus viime vuoden vaihteessa häneltä rupesi tulemaan viestiä joka paljasti ettei ainakaan hänen tunteensa ole kuolleet mihinkään aluksi olin kun en olisi huomannut mitään mutta kun ne tunteet alkoi jyllätä minunkin sisällä niin en voinut sitä häneltä kätkeä.Ja nyt tilanne on kehittynyt pikkuhiljaa omalla painollaan tähän mitä se nyt on emme "virallisesti" seurustele koska sen sanan sanominen toisi ulkoisia paineita joita emme nyt kestä mutta sisimmässämme TIEDÄMME olevamme paljon paljon muuta kuin vain pelkät bestikset oikeasti olemme rakastavaiset.mutta emme kestä mitään kuittia aiheesta jo pelkkä"olettepa te molemmat tänään hyvällä tuulella" meinasi olla liikaa ainakin minulle.Lapseni asuvat isällään jo liikunta vammani ja mt ongelmieni vuoksi ja he eivät vielä tiedä edes että äiti on erilainen koska en ole kokenut tarvetta sitä heille kertoa koska he ovat kuitenkin aika pieniä ymmärtämään näitä asioita 9,7,6 vuotiaat ja en ole ollut minkäänlaisessa suhteessa kenenkään naisen kanssa että olisi ollut mitään konkreettista kerrottavaakaan.Mutta luultavasti siihen menee jokunen vuosi ennen kuin lapsille kerrotaan jos tämä tästä nyt kasvaa ja kehityy tämä tilanne.

Niin, minä olen joutunut tahtomattani huomaamaan, että käyn läpi vaihetta, jossa en yhtään tiedä, kuka oikein olen. Ja olen jo 35-vuotias! Tätä hämmentävää, häiritsevää, elämääni hankaloittavaa vaihetta on kestänyt ehkä noin vuoden. Sitä ennen en ollut koskaan edes ajatellut, että voisin olla jotakin muuta kuin hetero.

Olen ollut jo kohta 10 vuotta naimisissa harvinaisen hyvän miehen kanssa, ja meillä on kaksi pientä lasta. Meillä on kaikki päällisin puolin hyvin, näytämme varmasti oikealta ihanneperheeltä. Mieheni mielestä meillä on varmasti kaikki ihan oikeastikin hyvin. Puhumme asioista, vaikeistakin asioista, kunnioitamme ja tuemme toisiamme. Ja rakastamme toisiamme. Niin, kyllähän minä edelleen rakastan miestäni, ei kai monen vuoden rakkaus omaa puolisoa kohtaan voi yhtäkkiä katketa kuin seinään, vaikka alkaakin itse haaveilla naisista.

En olisi ikinä uskonut, että alkaisin haaveilla naisista tällä tavalla. Niin vain on käynyt, en osaa selittää miksi. En ole edes tavannut ketään konkreettista naista, johon olisin ihastunut. Mieleni on vain alkanut tuottaa ihan itsekseen henkilöitä, naisia, joita ei ole oikeasti edes olemassa, mutta joille olen mielikuvituksessani keksinyt kasvot ja persoonankin; olen alkanut rakentaa mielessäni kokonaisia tarinoita heidän ympärilleen. Joskus pelkäänkin, että tämä on ensioire puhkeamassa olevasta mielisairaudesta.

Minulla ei ole ketään, jolle voisin puhua tästä. Miehelleni voin puhua periaatteessa ihan kaikista asioista - paitsi tästä. Tästä en voi, koska pelkään sen loukkaavan miestäni. Hän voisi säikähtää, että minusta onkin tullut äkkiä lesbo enkä rakasta häntä enää. Kaikki olisi ehkä tavallaan helpompaa, jos meidän suhteessamme olisi muutenkin jotakin vialla. Mutta kun ei ole. Jos keksisin edes jotakin negatiivista sanottavaa miehestäni tai avioliitostani, minun olisi helpompi tunnustaa myös oma haaveiluni naisista. Ei tulisi ihan niin syyllinen olo. Mutta kun mies ja avioliitto ovat niin hyvät, mikä oikeus minulla on mennä järkyttämään tätä kaikkea, mitä meillä on ja mistä olen toisaalta myös hyvin kiitollinen?

Olen miettinyt, johtuvatko lesbofantasiani vain siitä, että elämä on tällä hetkellä aika tasapaksua ja seksielämä on lasten synnyttyä väistämättä lässähtänyt, kuten monille käy. Perusluonteeltani olen nimittäin kuitenkin aika tunteikas ja kaipaisin vähän enemmän tietynlaista jännitystä ja "kivoja juttuja" kuin mitä elämä juuri tässä vaiheessa voi tarjota. Siksikö haaveilen naisista - siis vain piristääkseni mieltäni - vaiko siksi, että olenkin oikeasti lesbo tai pikemminkin bi, joka on oivaltanut sen toisen puolensa vasta tällä ikää? Vai olisiko pitänyt olla edes jotain merkkejä/ajatuksia siihen suuntaan jo aikaisemmin, jotta voisi uskoa itsensä biseksuaaliksi?

Entä mihin tämä oikein johtaa? Nämä ajatukset hallitsevat arkeani päivä päivältä voimakkaammin. Niiden vuoksi olen usein poissaoleva kotonakin. En haluaisi olla - haluaisin olla perheelleni aidosti läsnä. Eihän tämä ole heidän syynsä. Mutta ei kai minunkaan? Syyllisyys piinaa kuitenkin. Haluaisin, että joku vapauttaisi minut siitä sanomalla: "Katso, tässä on tieteelliset todisteet siitä, että sinä olet ihan sama hetero kuin ennenkin, tässä on siitä mustaa valkoisella, joten nyt voit rauhallisin mielin luopua naishaaveistasi ja jatkaa tylsää ja turvallista elämääsi tyytyväisenä heteronpulliaisena."

Mistä sen todella, todella tietää, mitä oikeasti on? Onko se kokemuksena jotenkin samanlainen kuin esimerkiksi uskoontulo? Entä jos jossain vaiheessa todella, todella tiedostan, että olen oikeasti bi? Mitä voin tehdä, jotta saan jälleen rauhan? Sillä en minä halua tehdä mitään sellaista, mikä voisi aiheuttaa särön nykyiseen perheonneeni. Kuitenkin minusta tuntuu, että minulta jää nyt kokematta jotakin tärkeää, minkä olisin ansainnut kokea. Ja elämä on niin lyhyt!

VIIMEISELLE VIESTILLE VASTAUKSEKSI!

Elämä on lyhyt.. se on totta!

Minulle kävi melkein samanlaisesti kun olin 21v (nyt 27v, naimisissa vaimoni kanssa.
Siis siinä mielessä samanlaisesti että mulla ei ollut tullut mitään sellaista ees mieleen!
Että joku nainen niinku..
Olin ollut suhteissa vain miesten kanssa.. no mitä nyt siihen 21vuotiaan asti kerkis:)
Ja sit se vaan pamahti! Silloin kun näin telkkarista yhtä sarjaa missä 2 naista suuteli..
Ja silloin iski niinkuin suoraan taivaalta salamanisku päähän..
ja ajattelin, vitsi mä haluun tätä! Mä haluan tätä kokeilla! Aloin haaveilla...
Mä haluan sitä tuntea.. toista naista.. koskettaa..

Tietenkin siinä oli se, että mulla ei ollut perhettä eikä lapsia..
Oli helpompi mennä kokeilemaan .. sitä makeaa maailmaa..
Siihen makeaan elämään mä sitten jäin.
Mulla ei tarvinut ottaa huomioon ketään muuta..
Sulla sentään on rakastava mies ja lapset ja onnellinen yhteinen perhe-elämä..

TUNTEITA ei voi kieltää..
eikä haaveiluja pakottaa lentää pois..
jos ne leijuilee päähän..
tai jonnekin..

Olisi todella hyvä jos saisit puhua siitä jonkun ystävän kanssa.. joka ymmärtäisi Sinua ehkä edes vähän!
Toiseksi.. pakko kait sanoa, että eihän se selvämmäksi tule jos et ole naisen kanssa läheisempi ollut..
kyllä siitä ne vastaukset varmasti sitten tulee..

Ja Sinulla on vain yksi elämä!!!

Kerron vielä yhen jutun.. mitä olen ajatellut joskus puolisoni kanssa, että voi voi kun varmaan on monia naisia olemassa jotka elää "standardelämää", just "niinkuin pitää". Ja sit salaa haaveilee naisesta.. ja ei uskalla koskaan asialle tehdä mitään. Ja sit joskus 80v. miettii keinutuolissa että voi kun mä olisin silloin... mut sit on jo myöhäistä. Ja EHKÄ ei saa koskaan elämässä tietäkään MITÄ KAIKKEA IHANAA NAISESSA on..

Ihanaa syksyä Sulle!

Kiitos Withyou. Tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa oikeasti saanut puhua tästä asiasta jonkun kanssa, vaikkakin näin anonyymisti verkossa. Mutta voitte ehkä kuvitella, mikä on fiilis, jos ei ole IKINÄ sanallakaan saanut puhua asiasta KENENKÄÄN kanssa, ja sitten saa kertoa siitä edes jollakin lailla. Parasta olisi saada tietenkin puhua jollekin ystävälle. Minulla on pari hyvää ystävää, mutta edes heille en voi tästä puhua. Ihailen teitä kaikkia, jotka olette löytäneet itsenne, riippumatta siitä, minkä ikäisiä "löytöhetkellä" olitte, ja olette oikeasti tehneet asialle jotakin.

Luulenpa, että minäkin uskaltaisin "tehdä asialle jotakin", jos olisin sinkku ja siinä mielessä vapaa. Olen itse asiassa aika varma, että silloin minua ei pidättelisi mikään, koska mukana ei olisi ketään, jota voisin samalla loukata. Uskon myös, että uskaltaisin "toimia" tässäkin elämäntilanteessa, jos nykyinen liittoni olisi huono. Sinänsä en näitä asioita pelkää. Mutta salaa en voi enkä halua tehdä mitään, koska pettämään minusta ei ole. Enkä tällä tarkoita, että olisin jotenkin niiden yläpuolella, jotka syystä tai toisesta ovat uskottomia parisuhteessaan. Omalla kohdallani se ei vain käy.

Olen ajatellut, että tarvittaisiin rakastuminen, jotta voisin varmistua omasta mahdollisesta biseksuaalisuudestani. Mutta en minä nyt ainakaan rakastua haluaisi, sehän olisi tässä tilanteessa kaikkein vaikeinta. Olen kuvitellut, että nämä haaveiluni eivät vielä sinänsä riitä todisteeksi biseksuaalisuudesta/lesboudesta, koska niihin ei liity konkreettista rakastumista. Mutta jos kerran sinullakin riitti oivallukseksi se, että näit kahden naisen suutelevan tv:ssä, niin samanlaisia "passiivisia" oivaltamisen kokemuksia minulla on ollut vaikka kuinka paljon. Itse asiassa joka päivä. Minulla on ikään kuin ihan oma telkkari omassa päässäni, ja se pyörittää noita kuvia välillä jatkuvalla syötöllä. Ne eivät ole pelkästään rakastelukuvia, vaan myös arkipäiväisiä kuvia: ihan "tavallisen" ihana nainen kietomassa käsivartensa hartioideni ympärille keittiössä, kun teen ruokaa, tms. Ja usein olen näissä kuvitelmissa itse joku toinen, kaipa se joka olisin voinut olla, jos olisin valinnut toisin.

Mutta enhän minä olisi voinut valita toisin, siis silloin 10 vuotta sitten, kun tapasin nykyisen mieheni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ollut silloin minkäänlaista mahdollisuutta valita toisin, kun koko asiaa ei ollut vielä olemassa minulle. On tämä pirullista, kun ihminen "syttyy" näin myöhään. Tai ei se ikä, vaan se elämäntilanne. Täydellisen väärä ajoitus.

Mutta on tuo käynyt minullakin mielessä monta kertaa: että mitä sitä ajattelee elämästään sitten, kun sitä miettii 80-vuotiaana keinutuolissaan. Ja kun kaikki tilaisuudet, kaikki mahdollisuudet on jo käytetty - tai jätetty käyttämättä. Ja kuinka monelle tosiaan on niin käynyt. Mietin usein myös sitä, kuinka monet naiset muualla maailmassa eivät saa koskaan edes teoreettista mahdollisuutta valita, kuinka ja kenen kanssa elämänsä elävät, koska elävät kulttuurissa, jossa se ei kerta kaikkiaan käy päinsä. Puhumattakaan kaikista meitä ennen eläneistä, niistä jotka elivät tavallaan vääränä aikana. Vastahan homoseksuaalisuus poistettiin Suomenkin rikoslaista 70-luvulla! En voi olla joskus ajattelematta, että ehkä tavallaan helpompaa oli/on niillä, joilla ei ole edes valinnan mahdollisuutta. Vaikka kamalampaahan se tietenkin oikeasti on. Mutta silti: itse satun elämään siinä mielessä oikeassa kulttuurissa ja oikeana aikana, minulla on siis periaatteessa valinnan vapaus, mutta joskus tuntuu, että muserrun tuon vapauden alle. Joskus tuntuu kohtuuttoman raskaalta olla yksin vastuussa omasta onnestaan.

Ehkä kaikkein kauheinta on se, että olen alkanut haaveilla kivuttomasta ja lempeästä avioerosta. Haluaisin, että olisimme mieheni kanssa oikein hyviä ystäviä. Asuisimme vierekkäisissä taloissa ja jakaisimme vastuun lapsista tasan. Olisimme iloisia, lapsetkin olisivat, ja välittäisimme edelleen syvästi toisistamme, mutta emme enää seksuaalis-romanttisessa mielessä. Siinä mielessä olisimme kumpikin "vapaita". Ja minä olisin vapaa ihastumaan johonkin naiseen ilman syyllisyyttä, jos niin sattuisi käymään. En joutuisi enää pelkäämään mahdollista rakastumista. Ja jos niin kävisi, mieheni olisi vilpittömän iloinen puolestani. Niin kuin minäkin olisin hänen puolestaan, jos hän löytäisi elämäänsä jonkun toisen.

Tuntui epätodelliselta kirjoittaa tuo ajatus auki. Sehän on aivan abstrakti. Sitä paitsi tämän kirjoittaminenkin tuntuu jo uskottomuudelta. Olen myös miettinyt, että jos olen bi, niin miksi sitten en voisi olla ihan tyytyväisesti mieheni kanssa naimisissa loppuelämäni? Miksi pitäisi saada nainen? Jos tuntuu, että pitäisi, niin olenko siis sittenkin oikeasti lesbo? Biseksuaalisuus on minulle muutenkin arvoitus. Jos bi-nainen on miehen kanssa, kaipaako hän aina naista, ja päinvastoin? Jos jotakuta tämä kysymys ärsyttää, niin pyydän anteeksi. Yrittäkää ymmärtää: kysyjä on noviisi. :-) Tajuan kyllä, että eihän se noin voi mennä, ja että nimenomaan IHMISTÄHÄN sitä kumppanissaan rakastaa, JUURI sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa elämänsä. Mutta pakko myöntää, että silti tämä kysymys biseksuaalisuudesta askarruttaa minua. Varsinkin kun en oikein tiedä, mitä itse olen.

Olisin tosi iloinen, jos kuulisin taas teidän muiden ajatuksia. Kun on ihan yksin omien ajatustensa kanssa, ne tuppaavat hämärtymään.

Hyvä kuulla että edes VÄHÄN helpotti kun sait siitä puhua. Vaikkakin tuntemattomalle.
Kauheeta on elää asian kanssa yksin.. pitää ajatuksia sisällä. Vaikka asiat ei tuliskaan koskaan selväksi niin PUHUMINEN tekee jo niin paljon hyvää.. sielulle.
Ymmärrän hyvinkin sen että et halua edes hyville ystäville kertoa.. koska Teillähän on kaikki hyvin ja perheidylli jne. Uskon että useat ei voiskaan ymmärtää.. vaikka kuinka hyvät ystävät oliskin..
Minulla on käynnyt tuuri, koska olin kuitenkin niin nuori silloin ja myös ystäväni olivat nuoria, ei ollut kellään vielä perheitä tai sellaista "aikusten" elämää vielä. Helpompi hyväksyä ehkä..
Tuuri on käynnyt myös näinkin että todella ON maailman parhaat ystävät mulla, jotka on ottanut minun valintani aivan täysin postitiivisesti.
Jopa oma rakas äitikin. Joka ihmisen kohalla on kuitenkin oma tarina. Eikä ihan helppo ole aina ollut. Ei lainkaan.

You say: "Olen ajatellut, että tarvittaisiin rakastuminen, jotta voisin varmistua omasta mahdollisesta biseksuaalisuudestani. Mutta en minä nyt ainakaan rakastua haluaisi, sehän olisi tässä tilanteessa kaikkein vaikeinta. Olen kuvitellut, että nämä haaveiluni eivät vielä sinänsä riitä todisteeksi biseksuaalisuudesta/lesboudesta, koska niihin ei liity konkreettista rakastumista."


Uskottomuus. Olen aivan samaa mieltä Sinun kanssa. Varsinkin kun Teillä on asiat todella hyvin.
Ei tietenkään tarvitse pettää. Se ei käy myös minun elämässä.
Ja siitä rakastumisesta (naiseen).. ei se tietenkään hyvää tekis.. Sinun liitolle miehes kanssa.
En tiedä edes sitä tekiskö Sinulle..
Vai tekiskö..?

Tästä Sinun kirjestä ilmenee näitä jonkinlaisia "todisteita" melko monta jo..

You say: "Minulla on ikään kuin ihan oma telkkari omassa päässäni, ja se pyörittää noita kuvia välillä jatkuvalla syötöllä. Ne eivät ole pelkästään rakastelukuvia, vaan myös arkipäiväisiä kuvia: ihan "tavallisen" ihana nainen kietomassa käsivartensa hartioideni ympärille keittiössä, kun teen ruokaa, tms. Ja usein olen näissä kuvitelmissa itse joku toinen, kaipa se joka olisin voinut olla, jos olisin valinnut toisin."

Se on kumma, kun minulla oli myöskin sellaisia kuvia keittiöstä.. kun teen ruokaa.. silloin kun en ollut vielä kokenut mitään.. naisen kanssa.. :)

Bi-seksualisuus. Sehän on minullekin oikein mielenkiintoisa teema. Olen itse lesbo. Puolisoni on bi. Hän eli 44v. saakka heteroelämää.. (paitsi jotain suutelua joskus hyvin nuorena naisen kanssa). Minä lesbona en ymmärrä miten ylipäätänsä voi olla Bi:) Koska olen muutenkin elämässä niin "joko tai " tyyppi.. niin usein en ymmärrä miten voi yhtä paljon molemmasta tykätä koska mies ja nainen ovathan NIIN erilaisia. Bi-t vastaa siiheen usein niin että sukupuolella ei ole väliä, he vain rakastaa sitä persoonaa.. sitä ihmistä. Näin minunkin vaimo sanoo:)

Ja elämät miehen kanssa ja elämät naisen kanssa ovat niin erilaisia.
Jos valitsen miehen ja elän hänen kanssa.. niin siinä on mulla mies sängyssä, on jätkien jutut, miesten hommat, miehen hellyys, on MIES.
Jos valitsen naisen ja naisten elämän.. on mulla nainen sängyssä, naisten jutut, naisten hommat.. naisten hellyys, on NAINEN.
Niin niiden elämät ovat NIIN erilaisia.
Olen myös lukenut useita juttuja jossa bi-seksuaali nainen naisen kanssa kaipaa miestä ja miehen kanssa naista.. elikkä koskaan ei ole hyvä:)

Onneksi mulla ei tarvikaan ymmärtää. Tottakai jokainen elää niinkuin itse tykkää ja haluaa. :)

Minä elän sydämmen mukaan.


Olen myös lukenut kirjaa "Married women who love women". (Sitä muistaakseni saa tilata amazon.com kautta ja se on engalnniksi jos kiinnostaa..)
Siellä oli esimerkiksi päälle 4kymppinen perheenäiti joka ajoi illalla autolla töistä kotiin ja joka juutui valoihin koska sille iski ihan TÄYSIN selvältä taivaalta päähän se että hän haluaa naista. Ja haluski niin kovasti.. että jätti kaiken ja rakastui naiseen jne..

Siellä on paljon tarinoita just niistä naisista jotka pikkusen myöhemmin "syttyy" niinkuin sanoit.

Olen itse niin onnellinen siitä, että kun aloimme puolisoni kanssa seurustelemaan 1.8v. sitten niin hän ei pohtinut kovin paljon suuntautumista.. tai mitä muut ajattelee tai mitään muutakaan.. Meille vaan tuli molemmille niin kovasti halolla päähän ja rakastuttiin tulikuumasti...Ihan oikeesti jalat meni alta:)
annettiin vain asioiden mennä.. luisua.. ja tässä elokuussa rekist. parisuhteemme ja vauvaa ollaan hankimassa..minulle tulee se isompi tehtävä:) Seurustelun alussa kyllä minua vähän pelotti.. koska elämä naisen kanssa oli hänelle niin uutta.. ja erilaista.. mutta se olikin sitä oikeaa sitten kun "keittiössä hänelle kietasin käsivarret hartioiden ympärille" :) Ja koko meidän tarina on niin uskomatonta että olen ajatellut että joskus vanhina päivinä siitä vielä kirjan kirjoitan... :)
Taaskin oli se helpotus että hänelläkään ei ollut lapsia eikä perhettä.. ei tarvinut ketään satuttaa.

Ei mulla ole Sinulle mitään sanottavaa mitä tekisit tai mikä olis oikein.. halusin vaan jakaa Sun kanssa ajatuksia.. ja halusin sanoa että mä AIVAN täysin ymmärrän Sinua ja Sinun tunteita. Kyllä tämä asia on ihan Sinun käsissä.. Sinun elämä.

En yleensä osallistu minkäänlaisiin nettikeskusteluihin ja täälläkin vasta aloitin. Siksi olen tosi hämmästynyt huomatessani, kuinka puhdistavaa on saada vuodattaa tänne ajatuksensa ja saada niihin vielä vastauksiakin. Samalla toisaalta tajuan entistä selkeämmin, kuinka suuri tarve mulla on puhua, ja kuinka pitkään olen tätä tarvetta tukahduttanut.

Withyou: sinun ja vaimosi tarina kuulostaa aivan ihanalta. Hassua, kuinka iloiseksi tulin puolestanne, vaikka olette mulle ihan tuntemattomia.

Ymmärrän hyvin tuon joko-tai-ajattelun. Kuten sanottu, itsekin ihmettelen, miten biseksuaalisuus toimii. Paitsi että itse en olisi kyllä ikinä rakastunut kehenkään ns. perusmieheen, jolla on ns. miesten jutut, kuten ilmaisit. Siis näin ei minulle olisi käynyt edes silloin aikoinaan, kun en osannut edes kuvitella itseäni minään muuna kuin heterona. Olen ylipäätänsäkin rakastunut elämäni aikana oikeasti vain yhteen mieheen, siihen jonka kanssa olen nyt naimisissa, eikä hän todellakaan ole mikään miehen prototyyppi, jos tuommoista ilmaisua nyt voi käyttää. Ehkäpä tämäkin osoittaa, että olen tosiaan jotakin muuta kuin hetero: olen elänyt yli 30 vuotta niin sokeana ja jotenkin niin tynnyrissä, etten kerta kaikkiaan ole osannut katsoa naisia "sillä tavalla", ja sitten kun lopulta rakastuin mieheen, kyseessä oli nimenomaan mies, jonka kanssa pystyin ainakin puhumaan melkein kuin naisen kanssa. Ja mitä tulee fyysiseen puoleen... no, olen ajatellut, etteivät kaikki naiset muutenkaan niin kauheasti piittaa seksistä eikä se ole niin tärkeää. Mutta johtuuko se siitä, että kumppani on väärä (sukupuoleltaan?), vai siitä, että seksielämä usein muutenkin väljähtää näin pitkässä parisuhteessa ja varsinkin lasten synnyttyä - seksuaalisesta suuntautumisesta ja sukupuolesta riippumatta? (En tarkoita, etteikö lapsia kannattaisi hankkia. Ehdottomasti kannattaa! Toivon siinä kovasti onnea teillekin.)

Ehkä jos homoseksuaalisuuteen suhtauduttaisiin yleisesti ihan yhtä normaalisti kuin heterouteenkin, ihmiset saisivat jo nuorina paremmat mahdollisuudet etsiä oman seksuaali-identiteettinsä ja välttyisivät vääriltä valinnoilta, joita on paljon vaikeampi "korjata" sitten myöhemmin, kun monet painavat ratkaisut on jo tehty (kuten omassa tapauksessani). Nuorena moni pitää nimittäin ehkä itsestäänselvyytenä, että on hetero, eikä tule miettineeksi avoimesti muita vaihtoehtoja, koska ei ensinnäkään vielä muutenkaan tunne täysin itseään eikä toiseksi saa minkäänlaista kannustusta oman seksuaali-identiteetin pohtimiseen. Itse en ainakaan saanut, heterous oli ainoa olemassa oleva vaihtoehto, ja sitten se juurtuikin selkärankaan harvinaisen pitkäksi ajaksi. Kaikki ihmiset eivät ole yhtä tiedostavia. Ehkä se olisi helpompaa, jos pohdinnan mahdollisuus tarjottaisiin ihan arkisesti. Esim. nyt kun teini-ikäiseltä tytöltä kysytään, että "onkos sulla jo poikaystävää?", niin toivoisin, että sen sijaan kysyttäisiin: "Onkos sulla jo poikaystävää... niin, tai tyttöystävää, enhän minä tiedä, kumman mieluummin haluaisit!" Mua ainakin ahdistaa se, että heterous on edelleen ainoa normaliteetti ja homous jotakin, joka koskee aina vain muita ja josta ei sovi puhua. Jos näin ei olisi, en ehkä itsekään olisi nyt tässä tilanteessa, eivätkä kaikki muutkaan. Tämän kun ehtisi nähdä muuttuvan vielä elämänsä aikana!

Minäkin olen pitänyt itseäni jossain määrin "myöhäisheränneenä", vaikken varmaan todellisuudessa edes ole. 16 olin, kun ensimmäisen kerran rakastuin tosissani. Hämmästys oli suuri, kun kohde olikin nainen, siihen astihan en ollut edes ajatellut omaa suuntautumistani, mitä nyt 15-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaan, että pidän luonnollisena ajatusta, että minullakin olisi edes yksi lesbokokemus. Rakastumisesta huolimatta ajattelin monta vuotta olevani kuitenkin hetero, mitä nyt naiseen rakastunut hetero, mutta kuitenkin. Sitten se varmuus alkoi pikkuhiljaa murentua. Huomasin, etten koskaan ole oikein osannut kiihottua miehen ajattelemisesta, kaikki seksiunenikin koskivat naisia. Ehkä alitajuntani yritti valmistaa minua kohtaamaan totuuden, eikä se sitten niin shokkina tullutkaan, kun viimein kahdenkympin tienoilla tajusin, etten halua miestä, en ole koskaan oikeasti halunnutkaan. Tajusin senkin, miksi kaikki miessuhteeni järjestään epäonnistuivat ennen kuin pääsivät alkamaankaan. Vaikka oikeastaan en kai ole antanut itselleni edes mahdollisuutta rakastua kehenkään, sillä koko nuoruuteni 16 vuodesta 20-vuotiaaksi olin rakastunut samaan naiseen, joka sitten kuitenkin paljastui heteroksi. Se rakkaus teki kipeää, mutta tajusinpa viimeinkin mistä "omituiset" fantasiani johtuivat. Nyt olen 22 ja otan varovasti ensiaskeliani sappholaisuudessa. Halu löytää oma nainen on kova, mutta ehkä ensin täytyy opetella yksinään tähän uuteen tilanteeseen, sillä siltä tämä minusta tuntuu, kuin uudelta maailmalta!

Joku saattaa ihmetellä, miten muka pidän itseäni myöhään heränneenä, mutta olen jotenkin kuvitellut, että kaikki lesbot ovat tienneet lapsesta asti suuntautumisensa, minullehan se oli täysin pimennossa tuohon 16 ikävuoteen asti ja siitäkin eteenpäin vielä monta vuotta. Vasta parikymppisenä tajusin ja tunnustin itselleni (ja muille, osittain) mikä ja kuka olen.

Edelliseen kirjoitukseeni lisäisin vielä sen verran, että oon oikeasti hurjan iloinen ja kiitollinen siitä lempeästä ymmärryksestä, jota olen saanut vastaukseksi. Luulin nimittäin, että mulle vastattaisiin suunnilleen näin: "No mitä siinä valitat, sen kun otat ja panet toimeksi, itsehän sanoit, että elämä on lyhyt!" Olen itse ollut nuorempana kärkäs toteamaan asioistaan mariseville ihmisille, että no mikset sitten tee asian eteen jotakin, jne. Olen halunnut aina ajatella, että ihminen on oman onnensa seppä, ja että on omaa saamattomuutta ja heikkoutta, jos ei osaa ottaa onnea omiin käsiinsä. Nyt tajuan omakohtaisesti, kuinka suppea tällainen näkemys on. Siihen ei mahdu se, että ihmiset ja elämäntilanteet ovat todellakin erilaisia eikä jokaiseen tilanteeseen voi soveltaa samaa oppia. Minä joka olen pitänyt itseäni avarakatseisena, olenkin siis itsekin sortunut tahattomasti tietynlaiseen ahdasmielisyyteen niitä ihmisiä kohtaan, joita olen luullut aroiksi ja saamattomiksi. Ehkä tämä on ollutkin mulle jonkinmoinen opetus. Kiitos kaikille lempeille ja suurenmoisille naisille viisaudestanne!

No nyt ihan hymyilyttää, kun just totesin, kuinka erilaisia me ihmiset elämäntilanteinemme ollaan, ja sitten luin Marvinin kirjoituksen "heräämisestään". Siis hyvä jos olin itse edes ajatellut seksiä tai seksuaalisuutta vielä 16-vuotiaana! Tai no, tietenkin olin, mutta oikeasti olin sen ikäisenä vielä niin lapsi, etten olisi mitenkään voinut vielä määritellä itseäni. Omasta mielestäni olin siis tietysti hetero, mutta se ei ollut vielä aikuisen ajatus, jota olisi voinut arvioida aikuisin kriteerein. Uskon toki, että toiset ovat jo 16-vuotiaanakin noin kypsiä. Ja toiset näköjään vasta 35-vuotiaana... :-)

Tunnustaudun 'myöhäisherännäiseksi'. Ja nimen omaan tunnustaudun, sillä minusta siitä todella tehdään jotenkin hävettävää. Toisaalta olen aina ollut kiinnostunut myös miehistä.

Hävettää ja suututtaa. Kun tajusin herkässä iässä tuijottelevani tyttöjä, umpiheterot kasvatusoppaat neuvoivat, että se on "nuoruuden kuohuissa" aivan normaalia ja o h i m e n e v ä ä. Niinpä keskityin poikiin, vaikka jotenkin mietin, että jos tilaisuus joskus tulisi, ei kai siihen tarttumisessa mitään pahaa olisi... Mutta oikea havahtuminen, tilanteen tiedostaminen jäi tekemättä. Kunnes tajusin, että kaapissahan tässä kykitään. Eikä niitä naisia tipu taivaalta. Eikä mulle kelpaa ollenkaan kuka tahansa mieskään, vaan tiettyä queer-henkeä on löydyttävä.

Johonkin normimuottiin koetin siis sulloutua minäkin, vaikka luulin olevani jotenkin vapaamielinen. Ihmetyttää ja nolottaa, eikä oikein osaa tutustuakaan kehenkään, kun pelkää jotain ihme leimautumista. Ojasta allikkoon, kaapista toiseen...

PS.Samaa mieltä, on ihanaa lukea vaimoista ja tyttöystävistä, pitäkää toisistanne huolta...

Mielenkiintoinen termi tämä "myöhäisherännyt". Itseäni mietityttää tuo koko "herääminen". Jokin "keskimääräisestä poikkeava" ominaisuus on aivan varmasti kulkenut minunkin mukanani aina. Elämäni on ollut ehkä jonkinlaista rajapinnalla taiteilua - monessa mielessä ihan positiivisestikin. Tässä ikäluokassa valinnanvapaus ei ole ollut kovinkaan selvästi tarjottimella. Itse olen ainakin kokenut vaihtoehdot liian rajuiksi ja mustavalkoisiksi. Monet teistä varmasti ovat sitä mieltä, että olen pelkuri. He saattavat olla oikeassa. Minulla on perhe, aikuiset lapset, perheyhteisö joka suhtautuu hyvin konservatiivisesti samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen, työ jossa leimautuminen seksuaalivähemmistön edustajaksi olisi hyvin riskaabelia jne. Elän siis "normaalia" aikuisen ihmisen elämää.

Olen aika tietoisestikin rakentanut itselleni jonkinlaisen ristiriitojen roolin: saatan samassa lauseessa esittää ihastustani toiseen naiseen ja sitten kuitata asian jotenkin huumoriksi. Joskus on myös käynyt niin, että fyysinen läheisyys toisen naisen kanssa julkisilla paikoilla (siis halailu, tanssiminen tms., ei kuitenkaan esim. suutelu) toimii kohdallani jonkinlaisena "suojautumiskeinona". Ehkä haluan toisten ajattelevan, että eihän tuossa mitään oikeasti ole, sehän on naimisissakin ja eihän se voisi noin toimia jos takana olisi jotakin syvempää tunnetta, kunhan taas pelleilee.

Noin 4 - 5 vuotta sitten valitettavasti kuitenkin rakastuin. Tietenkin ajattelin ja toimin siltä pohjalta, että platonistahan tämä on, sillä olenhan kuitenkin "normaali" vaikkakin "avarakatseinen". Hän nautti ihailusta ja provosoi minua monin tavoin. Tunnepuolella on ollut aika hankalaa sen jälkeen. Se mitä tunsin tätä toista naisa kohtaan muutti jotenkin käyttäytymistäni. Ehkä tästä syystä myös toinen tuttavani, nainen hänkin, alkoi tuntea hyvin voimakasta vetoa minua kohtaan. Tämä oli minulle sokki, vaikkakin positiivinen. Koin hänen asettavan mahdottomia vaihtoehtoja: kaikki tai ei mitään. Hänelläkin oli perhe. Olin imarreltu, sekaisin ja epätoivoinen. Yritin ajatella järkevästi ja tulin siihen tulokseen, että jos "yhtään välitän" tästä vaativasta henkilöstä, niin minun on torjuttava hänet sillä pitkällä tähtäimellä tuhoaisin hänen elämänsä muuten. Näin sitten toiminkin. Ja aloin katua ajatellen, että entäpä jos sittenkin... Kiinnyin tähän henkilöön entistä enemmän. Mikä soppa.!Yritin ratkaista tilannetta lähtemällä pois. Vuosi ei riittänyt selkityttämään tilannetta. Välillämme vallitsi edelleen jokin kummallinen viha-rakkaus suhde, vihamieliseen käyttäytymiseen painottuen. Niinpä sitten hän lähti pois. Se oli helpotus, sillä objektiivisesti ajatellen hänen kanssaan minulla ei olisi ollut mahdollisuutta löytää "kultaista keskitietä". Sitä paitsi "heikolla itsetunnolla" vaurstettuna en voi uskoa, että hän olisi pitkän päälle mietenkään jaksanut kiinnostua minusta.

Mutta,mutta olen jälleen kovasti kiintynyt uuteen henkilöön, jota kohtaan tunnen suurta hellyyttä ja jonka vieressä on kovin hyvä olla silloin harvoin kun siihen on mahdollisuus. Nyt alan olla jo totaalisesti hukassa. Mutta herännyt? - sitä en taida vieläkään olla...

Simonen kirjoituksesta tajusin, että kyllä minuakin tavallaan hävettää. Samalla tiedostan, ettei ole oikeasti syytä hävetä "myöhäisherännäisyyttään". Elämä kun menee eri ihmisillä eri tavalla. Silti tuntuu, että olen pettänyt paitsi itseäni, myös kaikkia niitä lesbo- ja bi-naisia, jotka ovat uskaltaneet elää aina avoimesti omana itsenään. Tai siis tuo on väärä ilmaisu, oikea ilmaisu kuuluu: joilla on ollut keinoja, ymmärrystä ja rohkeutta löytää oma itsensä aikaisemmin. Uskon nimittäin, ettei minultakaan puuttuisi nyt rohkeutta kuunnella sydämeni ääntä myös käytännössä, mikäli ei olisi tätä elämäntilannetta eli hyvää miestä ja pieniä lapsia. Ja tietenkin olen pettänyt edellisten lisäksi myös miestäni, joskin vielä viime vuoteen asti tavallaan tietämättäni. Mutta hän ei sitä todellakaan olisi ansainnut.

Kun aloin kirjoittaa tänne, pohdin vielä sitä, olenko sittenkään bi tai lesbo vaiko kuitenkin hetero, joka on vain kyllästynyt tämänhetkiseen elämäntapaansa ja yrittää kompensoida tylsyyttä jännittävillä ajatusleikeillä. Mutta ihan muutaman päivän sisällä olen tajunnut, ettei jälkimmäinen vaihtoehto voi olla selityksenä tälle kaikelle. Totuus kuitenkin on, että olen varmaan ainakin vuoden ajan joka päivä fantasioinut naisista, ja nämä ajatukset käyvät koko ajan voimakkaammiksi. Samalla ahdistun lisää, koska pääni on täynnä kuvia ihanista naisista silloinkin, kun olen yhdessä perheeni kanssa. Ja avioseksi on onnistunut pitkään vain siten, että suljen silmät ja kuvittelen olevani naisen kanssa... Sekin alkaa kuitenkin käydä jatkuvasti vaikeammaksi. Pelkään sitä hetkeä, jolloin en ehkä pysty siihen enää ollenkaan - mihin tässä sitten joudutaan?

Kun Withyou kertoi siitä kirjasta, jossa miesten kanssa naimisissa olevat naiset rakastavat naisia ja jossa eräskin nainen oli autoa ajaessaan yhtäkkiä liikennevaloissa tajunnut, että haluaa naista (vai miten se meni?), niin pystyin äkkiä tunnustamaan itselleni aivan selkeästi: herranjumala, niin mäkin haluan!

Mulle oli korkea kynnys tulla ylipäänsä lukemaan tätä foorumia saatika itse kirjoittaa tänne, koska pelkäsin, että tässä kävisi näin. Siis että tiedostaisin tilanteeni tätä kautta entistä selkeämmin. Nyt olen yhtä aikaa iloinen ja harmissani, että tulin tänne. Mutta kai se oli väistämätöntä. Onko lisää muita ("onnellisesti") naimisissa olevia myöhäisheränneitä naisia, kenties pienten lasten äitejä, joilla on samanlainen dilemma kuin mulla? Miten te pärjäätte sen kanssa? Olen varma, että meitä on vaikka kuinka paljon, mutta useimmilla tosiaan on tässä elämäntilanteessa todella korkea kynnys tunnustaa näitä asioita edes itselleen saatika ryhtyä puhumaan niistä netissä. Toivoisin, että löytäisitte tänne! (Pitäisikö tästä avata uusi aihe?)

Ai että tää on niin mielenkiintoisaa.. tämä teema. Palaan illalla:)

Hih, nyt mua huvittaa, kun Pihlaja pitää mua "kypsänä". Sitä en suinkaan ollut 16-vuotiaana, enkä minäkään ollut juuri ajatellut seksuaalisuuttani siltä kannalta, että kenen kanssa haluan sen jakaa. Masturboimaan sen sijaan opin jo hyvin nuorena ja seksifantasioita minulla on aina ollut, mutta naisiin en eivät kohdistuneet ennen kuin 15-vuotiaana ekan kerran. Sitten olikin taukoa, jollon en edes ajatellut seksuaalista suuntautumistani, ennen kuin 16-vuotiaana kohtasin tuon Tytön. Hän oli ihana. Pieni, hoikka, tummakiharainen, nenällä paksusankaiset silmälasit. Niiden takana maailman kauneimmat ruskeat silmät. Luin hänen nimensä (tietämättä vielä sillon kuka hän on) ekana lukiopäivänä ja jostain syystä tunsin, että tuon nimen omistajasta voisi tulla minulle vielä tärkeä. Kun sitten lopulta tapasimme ruokalassa, se oli menoa, joskaan en tajunnut sitä vielä silloin. Piankin huomasin, etten saanut silmiäni enkä ajatuksiani irti hänestä. Pian tajusin olevani ihastunut, kohta rakastunut. Pian jo rakastin, ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli todella iso asia! En ollut kypsä enkä varhaisvanha, rakastumiseni oli lapsellisen kiihkeää ja nuoruuden palossa uskoin sen kestävän ikuisesti. Siinä ei paljoa saanut aikaa miettiä, missä mennään ja saako näin tehdä, minä vain rakastuin. Ja vasta nyt monen vuoden jälkeen osaan analysoida tilannetta ja tajuan, että naisen rakastaminen on sitä, mitä olen aina halunnutkin.

Tämä on muuten eka kerta, kun kirjoitan tästä millekään "viralliselle lesbopalstalle", olo on aika hurja! Tuntuu kuin olisin astunut uuden askeleen ulos kaapistani.

Melkeinpä itku tuli, kun löysin tämän keskustelun.. Juu, täällä myös vasta herännyt ja elämä ihan sekaisin. Toinen avioliitto menossa ja lapsiakin on 3. Ikää minulle on kertynyt 33v ja olen luullut eläväni todella mukavaa ja onnellista elämää. Mikään ei ole ollut vikana tai ainakaan sellaisia ongelmia ei ole ilmennyt, jonka takia olisi pitänyt edes harkita avioeroa. Vielä muutama kuukausi sitten ajattelin eläväni loppuelämäni mieheni kanssa, onnellisesti. Kaikki perusjutut on todella hienosti. Paitsi, että en ole hetero. Olen tiennyt olevani bi ja mieskin on sen tiennyt. Se on ollut ihan ok kummallekin, koska eihän se ole elämään mitenkään vaikuttanut. En ole aiemmin edes ihastunut naiseen. Olen vain pitänyt tiettyjä naisia hyvin viehättävinä ja tuntenut kummallista vetoa. Mutta sitten tapahtui jotain ihan mieletöntä.. Mun elämään ilmestyi Maailman Ihanin Nainen eikä mikään ole enää ennallaan. Nyt en tiedä olenko miehistä koskaan oikeasti pitänytkään. Oli helppo tunnustaa olevansa bi, mutta nyt tunnen olevani ihan täysi lesbo. Hui, kirjoitinko tosiaan noin! Miten tää on mahdollista? Onneksi en näköjään ole ainoa. Voi mikä helpotus.

Elämästä on tullut vähintäänkin hankalaa. Tilanne on mielestäni jo ihan mahdoton avioliiton jatkumisen kannalta. En voi olla miehelleni vaimo, en sellainen jonka hän ansaitsi. En pysty olemaan mieheni lähellä,en suutelemaan ja seksin jälkeen olo on kuin minut olisi raiskattu. Ei hyvä. Viimeisen seksiYRITYKSEN jälkeen olo oli niin paha, että aloin itkemään. Tuntui, että teen väärin. Vaikka mulla ei fyysistä suhdetta olekaan "naiseni" kanssa, niiin minusta tuntui, että petän häntä mieheni kanssa! Ihan sairasta, mutta tunne oli oikeasti juuri sellainen. Mun tunteet on jossain ihan muualla kuin tässä avioliitossa. Olen ihan toivottoman rakastunut, naiseen!!!!! Minä en halua, että asia olisi niin, mutta en pysty hallitsemaan tunteitani millään tavalla. Enkä enää haluakaan. Tämä tunne EI VOI olla väärä.

Elän helvetillistä arkea. Mieheni tietää tilanteen tarkalleen. Se on toisaalta hyvä, nyt ei tarvitse enää teeskennellä eikä valehdella mitään. Loukkaan miestäni puheillani ja rehellisyydelläni, mutta mielestäni ollaan siinä pisteessä, että se on ainoa vaihtoehto. Olen syöksymässä johonkin todella pelottavaan asiaan. Mun on vaan pakko hypätä sinne! Vaikka suhde tämän jumalaisen naisen kanssa on lähes yhtä mahdoton kuin avioliiton jatkaminen, niin mun on vaan lähdettävä. En voi jäädä mieheni luo pelkästään siksi, että en saa tätä naista. Toivoisin tietenkin sydämeni pohjasta, että joskus hamassa tulevaisuudessa tämä nainen kuuluisi mun elämään enemmänkin. Se ei ehkä ole mahdollista, mutta se ei ole syy jatkaa avioliittoa. Mieheni ansaitsee enemmän ja niin minäkin. Mun on tehtävä tämä itseni vuoksi. Mun mieltä jää muuten ikuisesti kalvamaan se, että tällainen tunne voi olla mahdollista. Miehen kanssa sitä ei ole eikä tule.

Pihalaja says: "Mulle oli korkea kynnys tulla ylipäänsä lukemaan tätä foorumia saatika itse kirjoittaa tänne, koska pelkäsin, että tässä kävisi näin. Siis että tiedostaisin tilanteeni tätä kautta entistä selkeämmin. Nyt olen yhtä aikaa iloinen ja harmissani, että tulin tänne."

Ei ole tähän asti vielä kukaan tässä keskustelussa vastannut Sulle, ohh älä murehdi, se on ohimenevää ja pelkkää jotain vaihetta..
Elikkä nyt näet että on toisiakin.. kellä sama tilanne. Sä et ole ainut.

Pihlaja says: "Ja avioseksi on onnistunut pitkään vain siten, että suljen silmät ja kuvittelen olevani naisen kanssa... Sekin alkaa kuitenkin käydä jatkuvasti vaikeammaksi."

Muistan niin selkeästi ne hetket kun aloin pikkuhiljaa sukeltumaan naistenväliseen maailmaan.. tai naiseen.
Miten kiehtovaa.. kiellettyä..tulista.
Kun ei osannut olla..
kun ei ollut kokemusta.. oli vain haaveilut.. unelmat.
Ja kun sitten sain sitä omalla iholla kokea.. naista.
Hänen tuoksua..
hänen vartalonsa kaarta..
hänen kosketusta..
Sitä sametinpehmeyttä..
niin pehmeää että en edes tiennyt että jotain NIIN ihanan pehmeää voi olla olemassa.
Ja sitä himoa.. ja janoa.. tulisia katseita..
Se oli jotain ihan kuin toiseelta planeetalta.
Minullakin oli ollut useita suhteita miesten kanssa jne..Siis heterona. Aina kuitenkin ihmettelin että aijaa, että sellaistako tää sitten onkin vai. Nooh, ollaan sitten. Eikä mitään sen kummempaa.. Rakastelu miehen kanssa oli mulle aivan samaa.. ajattelin että voiko se oikeesti olla niin tylsää.. Enhän mä voinnut tietää silloin että on jotain AIVAN muutakin olemassa. .. Olin omasta mielestä rakastunutkiin miehiin ja ajattelin että se onkin sellaista.. onhan kaikki muutkin .. seurustelee ja muuttaa yhteen saa lapsia ja on onnellisia!! Näinhän on "normaalia". Ei mulla ole mitään miehiä vastaan.. tykkään hyvännäköisistä, tyylikkäistä miehistä nyttenkin, mutta vain pelkästään silmäniloksi, ei mitään muuta. Voin sanoa että jopa flirttailen miesten kanssa ehkä joskus.. mutta se on vaan niinkuin jotain huumoria, ei yhtään mitään muuta. Ei mulla olis mitään sitä vastaan jos suutelisin miehen kanssa.. mutta.. mä en saa siitä mitään.. se on mulle merkitsemätöntä..Ei kiinnosta vaan.
Mutta minähän olenkin lesbo:)
Ennen nykyistä puolisoa oli mulla useita seurustelu ja/tai yhdenyön suhteita naisen kanssa. Olin onnellinen kun seurustelin.. Silti jotenkin AINA tiesin, että ei tää ole vielä tässä. Hyvin nuoresta asti olen vähän niinkuin tuntenut että mulle kolahtaa joku päivä joku vielä NIIN kovasti että..
No tiedätte näin että omenat tippuu kadulla maahan ja joku ohimenevä nainen auttaa ne kerätä ja sit sä katsot häntä silmiin ja molemmat huomaatte että siinä se nyt on:):) Tai jotain vastaavaa:) AINA seurustellessaan tunsin että kyllä siellä "jossain nurkan takana" on SE MINUN OIKEA odottamassa. Ja niinhän se olikin.
Juuri nyt mun täytyykin mennä hänen syliin koska hän juhli eilen vähän liikaa.. :)

Aurinkoista päivän jatkoa kaikille:)
Palaillaan.

Voi vitsit, Withyou, kirjoitat niin avoimesti, että riipaisee. Ja tulen samalla kateelliseksi. Anteeksi tämä kateus. En voi sille mitään. Eikö se ole inhimiillistä? Mäkin olin aina ajatellut, että jaa, tällaistako se seksi nyt sitten on (miesten kanssa siis). Että eipä kovin ihmeellistä. Mutta ajattelin, että ehkä en vain itse ollut erityisen seksuaalinen tyyppi. Se tuntui jotenkin loogiseltakin, koska ainahan sitä toitotetaan, että naisia ei yleisestikään seksi kiinnosta yhtä paljon kuin miehiä. Oli helppo ajatella, että oma laimea kiinnostus oli normaalia.

Nyt alan hämärästi aavistaa, että multa on vain jäänyt jotakin näkemättä. Siis kokematta. Ehkä voisin löytää ihan uuden maailman - siis jos tosiaan voisin. Jos olisi se mahdollisuus. Nyt tuntuu, että ei ole. Mimmin tarinakin riipaisi, mutta tavallaan kadehdin vähän Mimmiäkin, niin helvetillistä kuin sinulla Mimmi tällä hetkellä onkin, mutta ainakin miehesi tietää ja voit olla rehellinen - kaikesta kivusta ja ratkaisujen vaikeudesta huolimatta. Itse taas elän täydellisessä valheessa. Ajatelkaa mitä tahansa tuntemaanne perinteisen mallista heteroperhettä, joka näyttää ulospäin todella idylliseltä. No, mä olen juuri sellaisen perheen äiti. Ja vaimo. Siis juuri sellainen nainen, josta kukaan ei ikinä osaisi kuvitellakaan, että toi vois olla lesbo. Tai että sillä vois olla edes minkäänlaisia ajatuksia siihen suuntaankaan. Kenelläkään, joka katsoo mua ulkopuolelta (tai edes oman perheen sisältä), ei vois tulla sellaista ikinä mieleenkään. Revi sitten siitä.

Tuntuu kuin olisin vankilassa. Tuntuu kuin olisin ollut tähän asti joku ihan muu, ja nyt se oikea minä oliskin kertaheitolla tunkeutumassa esiin. Tavallaan vastoin mun tahtoani. Helpompaahan mulla olis, jos olisin jäänyt vanhaan rooliini, jonka olin itselleni vuosien saatossa oikein sisulla rakentanut. Kuinka murtautua siitä nyt ulos, kuinka tehdä edes ensimmäinen pieni särö, kun sitäkään ei vielä ole? Olisi varmaan helpompaa, jos ei olisi lapsia. Miksi mun elämälleni piti käydä näin? Tässä on vaarana katkeroitua, ja katkeroituminen on pahinta, mitä voin kuvitella. Olen saanut nähdä katkeroituneita ihmisiä läheltä ja ajatellut, että mulle ei ainakaan käy noin. Kun on vain tämä yksi elämä. En haluaisi satuttaa ketään, en varsinkaan niitä joita rakastan, mutta en toisaalta myöskään itseäni. Pelkään, että harhaudun vielä jossain vaiheessa etsimään naista salaa. En usko, että omatunto kestäisi sellaista, mutta toisaalta en vielä kuukausi sitten olisi uskonut, että kirjoittaisin ikinä tännekään. Nyt se raja on ylitetty, joten käykö ennen pitkää niin, että ylitän toisenkin rajan, sen jota en myöskään voisi kuvitella ylittäväni..? Pelottaa. Vaikka toisaalta: miten mä muka oikeasti pääsisin etsimään naista, kun en muutenkaan pienten lasten äitinä pääse oikein mihinkään? Joten onneksi se ehkä tyssää ihan käytännön esteisiin... Kaipaan vain niin kovasti sitä pehmeyttä, juuri sitä jota Withyou niin kauniisti kuvaili. Voin vain kuvitella. Voi kunpa joskus, jotenkin...

Pihlaja: Mä ajattelinkin ennen pitkää mitä mä tänne kirjoitan.. ja ajattelin myös sitä, että miten tämä koko keskustelu on tuonnut Sulle harmia ja iloa..
Kerroin naisesta.. siitä toisesta plaaneetasta sen takia.. koska näin minä sen koin. Silloin.

Minulla on tietenkin tässä helppo ajatella..
kun ajattelen että pitää elää niin kuin tuntee..
ja yhden kerran me vaan tällä eläätään..
vaikka onkin rakastava mies, rakkaat lapset..
olet myös SINÄ.
Ja SINUN elämä..
SINUN sydän.. ja sielu..
ja sen toiveet ja halut.
Oikeus haluta.

Kaikesta kauheinta olis katkeroitua..
Mutta ..
mä toivon niin ja uskonkin että näin ei käy Sulle.
Koska Sä todella olet jo niin ison askelen tehnyt ja tänne kirjoittanut tilanteestasi.
Eikä mitkään asiat ratkoaa jos niitä vaan yritetään poistaa tai jättää selvittämättä..
nehän jää kummittelemman.. väkisin..
Koska.. niinkuin voi huomata
on olemassa jotain paljon suurempaa voimaa kun järjelliset asiat/selitykset.


Mitä Sä luulet muuten, miten Sun miehes reagois siihen, jos jotain kertoisit sille?
Miten pois-suljettu se olisi?

Kiitos Withyou. Luulenpa, että mieheni särkyisi, jos kertoisin. Ei ehkä vihastuisi, vaan järkyttyisi ja murtuisi. Ei siinä auttaisi varmaan sekään, että homoseksuaalisuuteen hän suhtautuu sinänsä ihan yhtä luontevasti ja mutkattomasti kuin kuka tahansa muukin fiksu ja sivistynyt ihminen. Kaikkien muidenhan homouteen tai lesbouteen niin voi suhtautuakin, mutta ei sentään oman puolisonsa, jota on pitänyt kaikki vuodet heterona ja joka on itsekin pitänyt itseään heterona. Totuuden tunnustaminenhan olisi samalla viesti: "En halua sua enää, haluan toista, sellaista mitä sinä et voi tarjota mulle." Ja uskon, että se murskaisi. Mies on nimittäin minuun ehkä ihan poikkeuksellisen kiintynyt, rakastaa mua suuresti. Kun me tavattiin, hän oli jo ehtinyt ajatella, ettei varmaan ikinä löytäisi elämänsä naista. Ja oli sitten ihmeissään ja kiitollinen, kun löysi mut. On jopa onnistunut mun mielestä säilyttämään sen kiitollisuuden ja fiiliksen kaikki nämä 10 vuotta. Joku sanoisi, että sellaisia miehiä on harvassa. Ja voin vain kuvitella, mitä kaikki sanoisivat mulle, jos "ryssisin" tämän: "Miten sä saatoit, kun oli niin hyvä mieskin, jne." Vaikka en mä niin kauheasti muiden ihmisten puheista tässä vaiheessa enää piittaa. Miehen ja lasten tunteista sitäkin enemmän.

Jos teoriassa ajatellaan, että kertoisin miehelleni ja hän jopa jaksaisi ymmärtää, niin en silti tajua, kuinka me voitaisiin jatkaa yhdessä sen jälkeen. Enkä toisaalta pysty myöskään ajattelemaan, että me ei jatkettaisi. Pelissä on niin paljon, etenkin lapset. Tavallaan houkuttaisi ajatus, että elettäisiin kuten ennenkin, ulkoapäin ei huomaisi mitään, oltaisiin ystäviä, mutta kummallakin olisi vapaus tavata ketä haluaa ja miten haluaa. Jos saisin ikään kuin luvan tavata jonkun naisen... Mutta pidemmän päälle siitä tulisi väistämättä helvettiä. En mä halua enkä voi vain "kokeilla" jotakin ihmistä. En edes vaikka se toinen suostuisikin "kokeiltavaksi" eikä vaatisi muuta. Mä en vain pysty sellaiseen. En usko, että todellisuudessa pystyisin harrastamaan seksiä naisenkaan kanssa, jos en oikeasti tuntisi jotain syvempää häntä kohtaan. Fantasiat ovat ihan eri juttu. Oikeassa elämässä pitää olla tunteet mukana, mun elämässäni siis. Ja jos taas tunteet olisivat mukana - jos siis olisin rakastunut tai syvästi ihastunut - niin silloin ajatus tämän heteroavioliiton jatkamisesta siinä sivussa tuntuu joka tavalla mahdottomalta. Tuollaiseen kompromissiin en siis ainakaan halua luisua. Taidan olla myös joko-tai-tyyppi. Itse asiassa olenkin, näen sen kaikesta muustakin elämässäni. Ja se biseksuaalisuus... No jaa. Miehistä mulla ei ole kyllä ollut minkäänlaisia seksuaalisia ajatuksia koko tänä pitkänä aikana, kun olen haaveillut naisista. Olin ajatellut, että jos kerran en olekaan hetero, mun täytyy olla bi, koska olen sentään yli kolmekymppiseksi pysynyt vain miesten kanssa. Mutta ehkei se olekaan mikään kriteeri. En osaa sanoa, mutta sen tiedän, että naista ja vain naista kaipaan tällä hetkellä hirveästi.

Pelkään kyllä, että tämä tulee ennen pitkää väistämättä puheeksi mieheni kanssa, koska hän on varmaan huomannut poissaolevuuteni ja sen, että ajattelen usein jotain, mitä en sano. Hän on liian kohtelias ja kunnioittava kysyäkseen siitä, mutta ehkä hän jossain vaiheessa kysyy suoraan. Vastaanko silloin suoraan? En tiedä. Tietenkin tekisi tavallaan mieli uskoutua ja purkaa sydäntä hänelle, mutta toisaalta tuntuu liian suurelta vastuulta joutua murskaamaan joku niin läheinen ihminen. Mietin kyllä, olisiko jotain lievempiä tapoja ilmaista asia. Ehkä ei ainakaan kannata suoraan töräyttää, että "olen lesbo!" :-) Jos sanoisi, että mulla on alkanut olla tällaisiakin ajatuksia, sehän on kai aika tavallistakin jossain vaiheessa elämää, jne. Mutta se kuulostaa musta vain puolitotuudelta, se kuulostaa siltä kuin sanoisi, että olenhan mä tietysti oikeasti hetero, ja heteroillekin voi tulla joskus tällaisia ajatuksia, älä niistä välitä... Just noinhan mäkin vielä vähän aikaa sitten halusin ajatella, mutta nyt tajuan, että ettei se ihan noin voi olla. Olen surkea valehtelija, ja siksi en tiedä, pystyisinkö kertomaan mitään puolitotuuksiakaan. Siinäkin mulle on olemassa kaksi vaihtoehtoa: joko-tai.

Olen tosi iloinen kaikkien teidän puolesta, jotka olette löytäneet itsenne suotuisammassa elämänvaiheessa, ja varsinkin teidän puolesta, jotka saatte lisäksi elää rakastamanne naisen kanssa. Se on mahtava juttu.

Tää "myöhäinen herääminen" on todellakin mielenkiintoinen teema. Samalla tavalla kuin Tessie sanoi, aina on tiennyt, että jokin on mukana kulkenut... Mutta miksi, oi miksi sitä ei ole voinut tajuta silti aiemmin. Kuten edellisessä kirjoitin, minäkö vain odottelin sitä tilaisuutta? Ei kai olisi niin, että olenkin koettanut vältellä tilaisuutta kaikin tavoin sulkeutuneisuudellani.

Kuten Pihlaja kirjoitti, se häpeä tulee jotenkin siitä, ettei ole uskaltanut olla oma itsensä, on siis pelkuri. Minunhan piti vähät välittää siitä mitä muut ajattelevat, mitä siis pelkäsin? Niin hyvin sanottu myös että tuntee jotenkin pettäneensä kaikki muut lesbo- ja bi-naiset. Sehän on ihan älytön tunne tavallaan, mutta kuitenkin olemassa oleva. Kieliikö se siitä, että sittenkin jotenkin on arvostanut miehiä enemmän kuin naisia. Vai olenko aina vain pelännyt naisia?

Huomaa miettivänsä asiaa niin monelta mahdolliselta kannalta. Entä jos sittenkin Nainen onkin se myyttinen jokin, joka tekis elämästä parempaa. Että heterona onkin niin tylsää, jospa vaihtais sopivasti lesboksi.. :P

Niinkuin tässä ketjussa monta kertaa on sanottu, ihmiset ja elämäntilanteet ovat erilaisia. En todella usko itsekään että mistään voisi löytyä jotain yksiselitteistä totuutta, että mitä on. Ihminen ei vo olla yksi minä koko elämäänsä, minuudet muuttuu ja vaihtelee ja niin se pitää ollakin. Miksi sitten vaadin itseltäni jotain kaunista kertomusta siitä mikä olin ja mikä nyt olen. Miksi märehtiä tätä kun vois ihan oikeesti pitää hauskaa - naisten kanssa :)

Se on muuten kumma,
että jotenkin en ole kertaakaan kuullu sellaista
jossa lesbo huomaakin olevansa hetero.

Huomaan olevani yhtä aikaa aivan innoissani ja kauhuissani siitä, kuinka tärkeä tästä keskustelusta täällä on mulle tullut. En osannut odottaa tällaista etukäteen, siis että teidän muiden tänne kirjoittavien naisten ajatukset koskettaisivat ja ravistelisivat mua näin paljon. En tiedä, mihin olen menossa, mutta tajuan, että sisälläni on käynnistynyt jotakin, mitä en voi enkä halua enää pysäyttää.

Totesit Withyou, että kukaan lesbo ei yleensä oivalla olevansa sittenkin hetero, ja siinä taas yksi syy lisää, miksi ns. kunnon lesboja ihailen. (Apua mikä ilmaisu tuo "kunnon lesbo", ei tehdä siitä mitään uutta termiä!) Siis juttuhan on varmasti niin, että lesbo, joka tietää olevansa lesbo, on jo käynyt päänsä sisällä läpi sen, mikä on käymättä läpi hererolta tai heterona itseään pitävältä. Eli lesbo on jollain lailla joutunut ajattelemaan tietoisesti lesbouttaan, siinäkin tapauksessa, että se on ollut itselle aina selvää, mutta muillehan se ei sitä ole. Hetero ei välttämättä koskaan joudu tietoisesti ajattelemaan omaa seksuaalisuuttaan, koska se annetaan ikään kuin valmiina. Jännä juttu kyllä, kuinka pitkään tämmöisen "valmiiksi annetun" asian kanssa voi todellakin elää, ennen kuin sen vasta kyseenalaistaa. Ja miten suuria eroja siinä ihmisillä on. Toiset kyseenalaistavat sen jo tosi aikaisin, toiset elämän puolivälissä - ja onkohan sellaisiakin, jotka olisivat voineet tajuta erilaisuutensa, mutta eivät sitä koskaan tajua? Joskus ennen vanhaan näitä tapauksia varmaan todella oli, kun ympäristö tarjosi vielä vähemmän mahdollisuuksia edes pohtia seksuaalista suuntautumista. Ei tainnut olla silloin edes koko sanaa olemassakaan. Vaikea varmaan tiedostaa asia, jolle ei ole edes sanoja.

Toisaalta mä alan tajuta, miksi mulla on kestänyt näin kauan ja miksi olen tiedostanut tämän vasta nyt. Muistan jo teini-iästä, että halusin olla mahdollisimman "tavallinen", kuvittelin siten olevani muille mieliksi. Lapsuudesta asti oon tuntenut itseni aina jotenkin erilaiseksi, vaikka en ole ikinä osannut määritellä, mistä se johtuu. Siispä pyrin kaikessa samanlaisuuteen muiden kanssa. Tämä Simonen lause kolahti: "Ei kai olisi niin, että olenkin koettanut vältellä tilaisuutta kaikin tavoin sulkeutuneisuudellani." Mä luulen, että mulle on käynyt just noin. Olen nimenomaan pyrkinyt aina pois tilaisuudesta nähdä oikean minäni. Kun luin tuon lauseen, muistin äkkiä monta sellaista hetkeä, jolloin olen kaikin voimin ikään kuin juossut pakoon - tosin sitä silloin tiedostamatta.

Muistan esim. hetken, jolloin muutamia vuosia sitten (ennen lasten syntymää) istuin lounaspöydässä uuden työkaverini kanssa. Muut olivat lomalla tai jossain muualla, me oltiin ainakin sillä hetkellä kahdestaan koko toimistolla ja siinä ruokailuhuoneessa, juteltiin niitä näitä, ja ihan yhtäkkiä tahtomattani tajusin, kuinka viehättävä nainen tuo työkaverini olikaan. Tieto iski muhun kuin moukari, ja täysin äkkiarvaamatta. Tunsin hetkellistä, mutta kauhistuttavan voimakasta, selkeän seksuaalista vetovoimaa työkaveriani kohtaan (joka oli hetero). Muistan vieläkin, miten järkyttynyt olin. Häivytin tietysti mahdollisimman nopeasti kaikki tällaiset ajatukset mielestäni, väkivalloin suorastaan, ja osasin olla sen jälkeen tuon työkaverin seurassa "varuillani", ettei niin pääsisi enää käymään. Mutta en silloinkaan hetkeäkään ajatellut, että voisin itse olla jotakin muuta kuin hetero. Pidin sitä vain kiusallisena mielen oikkuna. Se hetki oli siitä harvinainen, että toiseen naiseen kohdistuva seksuaalinen ajatus pääsi silloin tietoisesti yllättämään mut. Ymmärrän nyt, että olen ollut lähellä samanlaisia hetkiä usein muulloinkin, mutta olen osannut ajoissa väistää ne niin, että tunteet eivät ole ehtineet tietoisuuteen asti. Olen tainnut kehittää tästä suorastaan taiteenlajin. Voittaisin varmaan mitalin itsepetoskilpailuissa, vaikka lohdutuksekseni sentään huomaan, että mulla on tässä lajissa myös kilpailijoita... :-)

"Vai olenko aina vain pelännyt naisia?" miettii Simone. Erittäin mielenkiintoinen näkökulma sekin. En ole tajunnut tuota itseltäni kysyäkään, mutta nyt kun kysymys on kirjoitettu auki, tajuan, että mä todellakin olen pelännyt aina naisia. Tietenkin olen, kuinkas muutenkaan, munhan on pitänyt aina vältellä tilanteita, joissa sattuisin viehättymään johonkin naiseen. Vaikka en olekaan tätä näin tietoisesti edes ajatellut. Olen vain halunnut välttää sen epämääräisen kiusaantuneen tunteen.

Simone: "Huomaa miettivänsä asiaa niin monelta mahdolliselta kannalta. Entä jos sittenkin Nainen onkin se myyttinen jokin, joka tekis elämästä parempaa. Että heterona onkin niin tylsää, jospa vaihtais sopivasti lesboksi.. :P"

Niinpä. Jotenkin tosi helpottavaa kuulla, että nuo ajatukset ovat pyörineet jonkun toisenkin päässä. Kun ekan kerran kirjoitin tänne ja pyörittelin vielä tuotakin ajatusta päässäni (että jospa olenkin ihan vain hetero, joka ei enää jaksa tylsää heteroelämäänsä), oli melkein rikollinen olo. Tuo ajatus tuntui loukkaukselta niitä "oikeita" lesboja kohtaan, ihan niin kuin he olisivat vain jotain jännää namia, kiinnostava kuriositeetti. Ajattelin, että ehkä mulla ei ole oikeutta kirjoittaa tänne, jos en ole täysin varma siitä, mitä todella itse olen. Nyt olen kuitenkin koko ajan vain varmempi. Tässä vaiheessa tuntuu tärkeältä tutustua omaan itseensä (ja samalla teihin muihin!), vaikka en toistaiseksi sen eteen mitään konkreettista tekisikään.

Apua, kirjoitan taas liian pitkästi, mutta näin tässä aina käy: kun alan vuodattaa näitä ajatuksia, niistä ei tahdo tulla loppua ollenkaan. Kertokaa taas omia ajatuksianne!

Jatkanpa juttuani. Tässä viime päivinä on tapahtunut niin paljon asioita, että tuntuu ihan kummalliselta miten voikaan tapahtua niin paljon. Tänne on hyvä purkaa.

Minä olen valinnut totuuden miestäni kohtaan. Tavallaan jouduin siihen aluksi tahtomattani. En tiedä missä vaiheessa minusta olisi löytynyt oikeasti rohkeutta kertoa miehelleni, että rakastan naista. Mutta asia olikin niin ilmiselvä, ettei mun tarvinnut sitä kertoa. Mies näki minut ja "naiseni" yhdessä ja jotenkin vaan näki tilanteen. Tämä tapahtui ravintolassa. Yritettiin istua tuoleillamme ns. normaalisti niin kuin naiset nyt yleensä istuvat ja keskenään juttelevat. Mutta mies vaan näki, ilman sanoja tai tekoja. Hän ei edes kysynyt, että onko välillämme jotain. Kaikki oli ihan selvää. Siinä ei enää selittelyt auta. Tilanteesta on jo muutamia viikkoja aikaa ja pikkuhiljaa olen kertonut miehelleni TOTUUDEN. Se ei ole ollut ihan yksinkertaista, sillä mun on täytynyt käydä tätä asiaa samalla läpi omassa päässäni, mikä se totuus on? Alkuun kun asia paljastui, niin kaikki tuntui kaaokselta. Olisin mielummin synnyttänyt 24h/vrk, niin kipeää teki käydä läpi kaikkea tapahtunutta ja tulevaisuutta. Mun yöunet meni täysin, en pystynyt keskittymään mihinkään. Ajattelin oikeasti tulevani hulluksi, minä pelkäsin myös että kaikki on oireita puhkeavasta mielisairaudesta. No niin ei onneksi ollut. Nyt olo on rauhallinen, selkeä, paras mitä koskaan. Nyt minä olen minä. Mieheni sanoo rakastavansa minua yli kaiken ja pelkää kuollakseen menettävänsä minut. Ikävä kyllä en näe tässä oikeaa rakkautta. Miten voi rakastaa oikeasti ihmistä, jota on kuvitellut ihan muuksi. Mieheni ei tunne minua ollenkaan, en ole tuntenut itsekään.

Totuus tekee usein kipeää, mutta se on paras vaihtoehto kaikkien kannalta. Se ei muutu miksikään, vaikka sitä yrittäisi salata. Totuus ei pala tulessakaan. Se, missä vaiheessa totuuden on valmis kertomaan, on sitten jo ihan toinen juttu. Ehkä sen aika on sitten, kun sitä ei kertakaikkiaan pysty pitämään sisällään. Sen aika tulee vielä sinullekin Pihlaja. Luultavasti rakastut jossain vaiheessa naiseen eikä sen jälkeen mikään ole niin kuin ennen. Koko maailma näyttää erilaiselta ihan konkreettisesti. Se on hurja tunne. Onneksi se näyttää kirkkaammalta ja isommalta eikä suinkaan ahdistavalta. Saatat kohdata naisesi missä tahansa. Ei siihen tarvitse olla haku päällä. Ei minullakaan ollut, ei todellakaan. Minä rakastuin työkaveriini joka oli menossa naimisiin miehen kanssa! Toivottomalta kuulostava yhdistelmä. Jotkut asiat on vaan näköjään tarkoitettu tapahtuvaksi. Jostakin sain ihan hullun rohkeuden kertoa tunteistani päivää ennen häitä. Helpotti kertoa tunteista, mutta toisaalta pelkäsin menettäväni ystävän. Onneksi niin ei käynyt. Häät pidettiin ja elämä jatkui. En kuitenkaan saanut rauhaa tunteiltani ja mulla oli vahva aavistus siitä, ettei tunne ole kuitenkaan yksipuolinen. Vaikka naiseni muuta väittikin, niin silti olin VARMA että tässä on jotain. Jotkut asiat vaan tietää, ei tarvita sanoja. No, olin ihan oikeassa. Tunne ei ole yksipuolinen, vaikka en voi tietenkään toisen puolesta Rakkaudesta puhua. Jotain mielettömän suurta tässä on kuitenkin tapahtunut. Tätä ei mikään maailman mahti olisi voinut estää.

Nyt painaa aikataulu päälle, mutta tulen myöhemmin jatkamaan juttuani. Toivon ajatusteni purkamisestani olevan apua muillekin, vaikka ne tällä hetkellä hyvin omanapaisia ovatkin.

Hih, pakko lisätä vielä tämä.. Heippa ihanaiseni, jos uskaltauduit tänne lukemaan.. *vilkuttaa* :) Varmaankin tekstini tunnistat.

Tässä nyt vähän työt kärsivät, mutta sallin sen itselleni, koska vastaan tuloksesta yksin eikä just nyt ole kiire ja tämä on NIIN tärkeä asia. Upeaa, Mimmi! Kuulostaa huimalta. Voin kuvitella sekä kaaoksen että totuuden puhdistavuuden. Olet myrskyn keskellä, mutta kaikki myrskyt laantuvat ennen pitkää. Tiedät, ettei laivasi voi enää kaatua, koska sinulla on nyt totuus pitämässä laivaa pystyssä. Pelkään ja toivon pääseväni joskus samaan kuin sinä. Nämä ovat vain niin vaikeita asioita, että ehkä ratkaisu tosiaan tulee vasta sitten, kun siihen tilanteeseen vain tahtomattaan joutuu. Eli jos vaikka todella rakastuu. Jos totuus vain räjähtää esiin ihan itsestään, vaikka sitä yrittäisi kaikin voimin pidätellä.

Itse ainakin tajusin eilen, että en ainakaan toistaiseksi voi kertoa itsestäni miehelleni senkään takia, että hänen äitinsä on tällä hetkellä kuolemansairas, ja se on koko perheelle raskasta. Samalla tietysti ahdistun itse lisää. Mutta en todellakaan halua juuri nyt lisätä mieheni taakkaa. Ajoitus on muutenkin huono tälle "myöhäiselle heräämiselle", mutta juuri nyt oikein erityisen huono. Siis voiko olla huonompi ajoitus?! Onko jollakulla? Edelleen ajatellen, että voi kun tässä avioliitossa olisi edes jotain muutakin vikaa. Se helpottaisi niin paljon. On niin kauheaa, kauheaa kertoa olevansa joku muu kuin mitä toinen on luullut. Helpompaa olisi kertoa olleensa vain uskoton ja katuvansa sitä. Vaikka edellinen ei ole edes oma vika ja jälkimmäinen yleensä on...

En voi olla ajattelematta Eva Dahlgrenin ja Efva Attlingin tarinaa. Kun he tapasivat, Efvahan oli naimisissa miehen kanssa ja kahden pienen lapsen äiti. On sekin mahtanut olla aikamoista sotkua alussa. "Pahempaa kuin jossain saippuaoopperassa", Dahlgren totesi jossain varhaisessa haastattelussa. Mutta niin vain ovat olleet nuo kaksi naista jo yli 10 vuotta naimisissa keskenään ja vaikuttavat kaikesta päätellen tosi onnelliselta ja harmoniselta parilta, ja lapsetkin ovat jo isoja ja käsittääkseni oikein fiksuja, ja jopa Efvan ex-mieheen näyttää olevan hyvät välit. Onneksi on tämmöisiä esikuvia, tuhkimotarinoita. Jostakin syystä tuntuu tosin siltä, että tuokin käy kaikesta huolimatta helpommin (= hyväksytymmin) kulttuuri- ja taiteilijapiireissä kuin vaikkapa omassani...

Tämä ”herääminen” oli aivan mielettömän jännää minunkin elämässä. Sillä kun ei osannut aavista mitään..kun elin hetero-elämää.
Minulla oli vähän samanlainen tarina, kun Pihlajalla. Oli yksi läheinen naishenkilö, minua melko huomattavasti vanhempi.. ja miten yhtäkkiä tunsin jotain mitä kummallisimpia tunteita.. sellaisia mihin en keksinyt ollenkaan selityksiä . Vaikka muuten olen erittäin analysoiva ja omasta mielestä tunsin itseäni erittäin hyvin. Ne tunteet oli syvemmät kun ystäväpohjalta.. kun katsoin hänen käsivartta.. kuuntelin hänen ääntä.. oikein upposin siihen.. ja hänen hiuksia.. ja hänen tuoksua.. Ja sitten itselleni sanoin.. hei haloo mitä helvettiä tämä nyt on???? Ne tunteet ei ollut sellaisia ihan seksuaalisia.. mutta jotain sinnepäin..Ja minä yritin karkottaa ”tyhmiä” ajatuksia. Luulin myös että hulluksiko tässä nyt tulee??:)
Jälkeenpäin tiedän, että se oli just sitä, että kun synnyt valmiiksi tänne maailmaan heterona. Kaikki on valmiina. Esikuvat.. esimerkit, jotkut standartit.
Ja sitten huomaa miten joku voima sinussa .. mihin ei ole selityksiä.. alkaa antaa jotain merkkejä.. itseeni sisältä.. sieltä mistä luulin että tiedän jo kaiken.. joo-joo näin tämä asia on.
Ja sit on kaikki pään päälle käännetty! :)
Samalla tavalla kuin Pihlaja tunsin minäkin AINA nuorena/lapsena että olen jotenkin erilainen kuin muut. Mut en pitkään tiennyt että miten sitten oikein:) Nooh.. sain myöhemmin tietää.
Nyt jälkeenpäin kun muistelen.. niin muistan hyvin kun vihasin yli kaiken pienenä lapsena mekkoja ja hameita, leikin pyssyillä ja poikien kanssa enimmäkseen. Ja muuten.. olin sanonut vaarille että haluisin vaihtaa hänen kanssa pimpsuni ja haluisin itselle hänen kikkelinsä:)
Olin muuten melko naisellinen nuori ja olen edelleen .. vaikka en tosikaan mekkoja paljon käytä. Mutta meikit, naisellisuus ja kaikki siihen kuuluva on ihan olemassa. Tosin kyllä tietynlaista poikamaisuutta minussa on.
Enkä todellakaan haluaisi olla mies eikä mitään vastaavaa.. Olen onnellinen juuri näin. Tykkään just joskus olla oikein naisellinen ja joskus vähän enemmän poikamainen.. enimmäkseen sen näkee ehkä vaatetuksesta. Ihan riippuu päivästä:)
Mutta nyt kun ajattelen sitä lapsuutta.. niin JO siinä oli melko selvät merkit:)
Ihan varmasti sillä oli joku lesboisuuden selitys:) MUTTA se ei todellakaan tarkoita sitä että toisillakin niin olisi käynnyt.
Ja siinä sitten lapsesta kasvoin teiniksi.. ja oli poikaystäviä ja kaikkea kivaa. ihan niin kuin pitikin. Ei ollut pyssyleikkejä eikä mitään erikoista. Kaikki meni niin kuin pitikin. SILTI VIELÄKIN tunsin olevani jotenkin erilainen. Teinistä-aikuiseksi.. siinä vaiheessa jo kun alkaa miettimään niitä elämänasioista vähän enemmän.. kun on teini-hulluudet selän takana.. silloin minä ”heräsin” pikkuhiljaa.
Kun tapasin ensimmäisen naisen.. ja sain sitä kaikkea kokea.. niin tiesin heti, että se on minun juttu. SE on minun erilaisuus. Voi vitsi että mä haluan sitä!
Tiesin myös sen, että tämä ensimmäinen nainen oli minulle koepala.. VAIKKA en ole myöskään sen tyyppinen ihminen.. mutta mulla oli PAKKO kokeilla.
Toinen nainen oli se johon sitte rakastuin ihan täysin.. Se oli taas lyhyt suhde koska hän jätti minut.
Kärsin vuoden.. itkin.. ja elämä meni eteenpäin.
Nyt ollaan hänen kanssa erittäin hyviä ystäviä ja jälkeenpäin ajattelen vaan että se oli sitä aikaa. Se oli minulle niin uutta.. ja niin helppo oli rakastua.. koska sitä mä juuri halusinkin.
Muuten.. joku aika sen jälkeen ajattelin että mä vielä kokeilen.. jos tää ei olekaan mun juttu. Tämä nainen-nainen elämä..
Tutustuin netin kautta useaan mieheen.. tapasin jonkun heistä.. ja ne oli ihan mukavia. No tunne oli sellainen että sain itselle hyvän kaverin. Oli kiva jutella ja nauraa ja sellaista. Ja siinä se olikin. Kun menin sitten treffin jälkeen kotiin ajattelin, ketä mä oikein tässä nyt petän???? ITSEÄNI! Voi että mä voin olla tyhmä!!! TAAS kerran sain todistaa itselle että nainen on mun juttu.:)
Palaan vielä jatkamaan, koska minunkin työt kärsii
Voi että on niin ihana jakaa kokemuksia täällä:)
Aurinkoa!

Voi että on mieletöntä nähdä yhtäkkiä asiat, jotka on olleet silmien edessä aina, mutta joita ei vain ole nähnyt. En ole koskaan halunnut myöntää, että sillä voisi olla mitään tekemistä ihmisen seksuaalisuuden kanssa, leikkiikö tyttölapsi poikaleikkejä vai ei, jne. Eikä sillä se tietysti siihen mitenkään liitykään. Mutta erilaisuuteen se liittyy, ja erilaisuudestahan tässä on kyse. Mäkin olin lapsena aina hyvin poikamainen, nuket ja mekot ei kiinnostaneet yhtään. Muistan, kuinka kiihkeästi toivoin, että voisin muuttua pojaksi, koska silloin kaikki mun tekemiseni ja koko mun olemukseni olisivat saaneet aikuisten hyväksynnän. Kyllä mä toki tyttönäkin sain ihan vapaasti leikkiä poikien leikkejä, kukaan ei sitä kieltänyt, autojakin sain lahjaksi, kun niistä osoitin tykkääväni. Mutta silti mun on täytynyt syvällä sisimmässäni kokea, että multa odotettiin jotakin muuta.

Tätä taustaa vasten on ehkä loogistakin, että myöhemmin halusin nimenomaan täyttää muiden odotukset. Koin jatkuvasti epämääräistä erilaisuutta ja pyrin siitä jatkuvasti eroon. Tää pyrkimys kohti "normaalia" oli niin voimakas, että onnistuinkin siinä aivan mainiosti. Kun mieheni kosi, muistan kuinka helpottunut olin; ajattelin, että vihdoinkin mä pääsen virallisesti osoittamaan, että olen "normaali". Olin aina epäillyt, että muut jotenkin näkivät mun läpi, eivät sitä, että olisin seksuaalisesti "poikkeava" (enhän mä itsekään uskonut olevani), vaan että olisin jotenkin "kummallinen" (vaikkei sille ollut mitään konkreettisia perusteita). Ja ajattelin, että kun mäkin vihdoin menisin naimisiin miehen kanssa "kuten kaikki normaalit naiset", pääsisin siitä epäilyksen taakasta. Voi että nyt hävettää. Mikä siinä "normaaliudessa" oikein mahtoi olla niin tavoiteltavaa? Mutta kai se oli vain se, kun en itsekään tiennyt, miksi tunsin itseni erilaiseksi. Kyse ei siis ollut siitä, etten halunnut olla lesbo. Kyse oli siitä, etten tajunnut olevani! Jos olisin sen silloin tajunnut, kaikki olisi mennyt toisin.

Nyt musta tuntuu, että oon joutunut väärään maailmaan, ja että jossain on olemassa maailma, johon kuulun, mutta en pääse sinne enää. Se on liian kaukana, ovi on lukossa, avain on multa kadonnut jo vuosia sitten. Avautuminen tässä foorumissa on kuin kolkuttamista tuolle ovelle. Se ei ole ehkä paljon, mutta just nyt tuntuu, että se pitää mut tällä hetkellä elossa.

Hyvä kun poistettiin.

Pihlaja.. Sinä olet aivan täysin oikeassa maailmassa.
Eikä mitkään ovet ole lukossa.
Ne ei ole koskaan.
No ok, ehkä silloin 80v. keinutuolissa:):)
Mutta siihen on Sulla vielä yli puoli elämää edessä:)
Ja se AVAIN on vain Sinun kädessa koko ajan.. ihan sinne 80kymppiseksi asti.

Kirjoitit jos olisit tajunnut aikasemmin näitä ”juttuja” kaikki olisi mennyt toisin.
Ehkä niin.. mutta olen niin iloinen Sun puolesta koska sait lahjaksi elämältä Sun ihanat lapset, jotka on kaikesta tärkeimmät::)
Ymmärrän toki kaiken sen mitä miehellesi aiheuttaisit.. varsinkit nyt.. mitä juuri kerroit.
Ja ymmärään myös miehiä.. koska.. ne alkaa syyttää itseää.. ja kaikennäkösiä kysymyksiä.. ”enkö ole tarpeeksi hyvä .. ”
etenkin kun teillä on idylli-perhe ja hän on täydellinen mies.
Se on niin jumalaton vaikeaa.. Voin vaan kuvitella.. Miten Sä menet särkemään toisen sydäntä.. elämää.. jne..?
Tai käännetään vaikka juttu toisinpäin.. jos mies tekee naiselle samaa.. no ihan varmaan tuntuu aivan kauhealta olla se nainen.. sitten tulee ajatukset että onko hän aina ajatellut toista miestä kun me.. jne.. siis siinä on niin paljon tuskaa ja kaikkea sitä mitä ei ymmärrä.. Huhhhuhh.

Ja SITTEN jos ajatellaan asiaa ihan eri tavalla.. Sinä, ihana nainen.. elät sitä elämää.. idylliä.. sitä ihanaa standardi-elämää ja haaveilet siitä miten nainen laittaa kädet Sun ympäri keittiössä.. kun laitat ruokaa.. tai .. Rakastelua naisen kanssa.. petät miestä haaveiluilla koko loppu-elämän…
Niin Sinä sitten elät sitä elämää loppuun asti koska Sä et voi särkeä Sun miehen sydäntä..? Jotta Sun miehellä olisi hyvä ja ”rakastava” vaimo..?

Entäs mihin jäät Sinä ja Sinun tunteet ja Sinun SYDÄN..? Jotka ovat ehkä jossain aivan muualla..

Tottakai ei tarvitse tehdä tällaisissa asioissa nopeita päätöksiä, koska pitää ottaa huomioon niin paljon asioita.. rakkaita ihmisiä ympärilläsi..

Pidä huolta perhestäs ja etenkin miehestäs juuri nyt kun sillä on niin vaikeat ajat..

Ovet ovat täysin auki, 24/7 :)

Withyou: Olet aikaisemmin kirjoittanut siitä, kuinka kuuntelet sydämesi ääntä, ja sen huomaa myös siitä, että kirjoitat niin suoraan sydämestä. Olisipa kaikilla yhtä suora yhteys omaan sydämeensä - ja sitä kautta myös toisten sydämiin, joihin varmaan näkee sitä paremmin, mitä selvemmin näkee omaan sydämeensä. Loogista, yksinkertaista - ja monelle niin vaikeaa. En tiedä, mitä teet työksesi, mutta toivottavasti jotain, missä muut ihmiset saavat kokea empatiasi ja ihmislempeytesi.

Kaiken vaikeuden keskellä mulla on äkkiä yllättävän hyväksytty tunne: pystyn nyt just melkein hyväksymään sen, että tämä on nyt mun tilanteeni eikä vanhaan ole ehkä enää koskaan paluuta (en siis usko, että pystyn enää tämän jälkeen hautaamaan näitä tunteitani ja ajatuksiani kokonaan, vaikka jossain vaiheessa haluaisinkin), enkä juuri nyt voi enkä halua enkä uskalla jakaa tätä mieheni kanssa, mutta SEKIN on ihan ok. Kun luin sun kirjoitustasi, ehdin juuri ajatella: "Kyllä kyllä, tässä on kyse mun elämästäni, mutta mä en just nyt voi tehdä mitään, en vain voi!", ja heti sen jälkeen luin seuraavan lauseesi, joka oli tämä: "Tottakai ei tarvitse tehdä tällaisissa asioissa nopeita päätöksiä, koska pitää ottaa huomioon niin paljon asioita.. rakkaita ihmisiä ympärilläsi.." Se tuntui niin armolliselta. On niin armollista tulla oikeasti ymmärretyksi.

Sitäkin raskaampaa sitten on se, jos ei tule ymmärretyksi ollenkaan. Tapaan huomenillalla erään ystävän, joka on oikeastaan ainoa, jolle edes teoriassa voisin kuvitella joskus kertovani tästä. Periaatteessa tekisi mieli kertoa jo huomenna. En kyllä varmaan pysty vielä, vaikka yrittäisinkin. Mitään tuomitsemista ystäväni taholta ei varmasti tarvitse pelätä, mutta sen sijaan luulen, että hän ei kerta kaikkiaan vaan uskoisi mua, vaan kuittaisi tämän jonain stressaantuneen ja väsähtäneen perheenäidin hupsutuksena. Lohduttaisi, että se menee ohi eikä sitä kannata ottaa niin vakavasti. No, sitähän mä tavallaan itsekin toivon. Olisihan se ihanaa tajuta, että jee, olen sittenkin tavallinen hetero ja rakastan ja himoitsen omaa miestäni ja elän loppuelämäni näin ja olen 80-vuotiaana onnellinen ja tyytyväinen. Nyt vain kaikki todistaa sitä vastaan. Mutta tuntuu lempeältä ajatukselta antaa asioiden mennä nyt omalla painollaan. Tämä tosin sotii sitä ajatusta vastaan, että "ota onni omiin käsiisi, kukaan muu ei voi muuttaa elämääsi", jne. Mutta silti: nämä ovat niin isoja asioita, kai ne vain vaativat aikansa. Olen kaikissa asioissa yleensä hätiköijä, tässä en halua olla. Tai haluaisin kyllä: sen lisäksi, että haluaisin rakastella naisen kanssa ja tuntea ne naisenkädet ympärilläni ruokaa laittaessa, haluaisin myös tanssia pehmeän ja lämpimän naisen kanssa (hitaita). Tämäkin on minusta aika ihmeellistä, koska en ole IKINÄ halunnut tanssia enkä ole tosiaan ikinä tanssinutkaan, paitsi ypöyksin.

Oletko muuten lukenut Dahlgrenin kirjaa "Kuinka lähestyä puuta"?

Se on aivan ihana:) Mun lempikirjani.

Voi että, arvaa vaan kuinka monta kertaa oon sen lukenut... :-) Ensin luin sen alkuperäiskielellä, kun suomennos ei ollut vielä ilmestynyt, ja sitten suomennoksen, ja välillä luen siitä edelleen joitakin kohtia ihan vain mieleni piristykseksi. Siitä saa aina jotenkin sellaista nostetta. Mulle se oli kirjana jotenkin ihan järisyttävä kokemus, koska löysin siitä kaikki omat ajatukseni ihan suoraan. En tarkoita, että niissä ajatuksissa olisi sinänsä ollut mitään maailmoja mullistavaa, mutta Dahlgren ILMAISI ne jotenkin just silleen kuin mä olisin itse ne ilmaissut. Miestä nauratti joskus, kun luin sitä kirjaa vierelläni ruotsi-suomi-sanakirja sekä lyijykynä ja viivotin alleviivaamista varten. Myös mies luki kirjan myöhemmin ja tykkäsi siitä. Tosin en silloin ollut vielä "herännyt", vasta pikkuhiljaa heräilemässä, kuten nyt jälkeenpäin tajuan.

Pikaisesti Pihlajalle..

On erittäin vapauttava kokemus puhua asiasta jollekin. Jos sinulla on olemassa ihminen, jolle uskallat asiasta puhua, niin tee ihmeessä se. Rohkaisen sinua siksi, että minulle se oli merkittävä asia. Siskoni sai tietää ensimmäisenä ja sen jälkeen heti erittäin läheinen ystävä, vieläpä miespuolinen. Kommentit olivat kaikkea muuta kuin olin odottanut. Sain oikeasti täyden hyväksynnän. Tämä miespuolinen ystävä sanoi, että on erittäin onnellinen puolestani. Hänen mielestään olen vapautunut ja oma itseni pitkän lukkotilan jälkeen ja se näkyy kauas. Sen täytyy olla totta, sillä minulla on hyvä olla. Tietysti pieniä epätoivon hetkiä mahtuu elämään edelleenkin. On erittäin suotavaa jakaa ajatuksensa jonkun ihmisen kanssa. Se antaa asialle ihan uutta näkökulmaa.

Mimmin tarina on todella ihana ja rohkea.. ja jotenkin "go girl(s), go! :)


Dahlgren – olen minäkin sen monesti lukenut..
tosin olin sen silloin kyllä kirjastosta lainannut ja en ole vieläkään itselleni ostanut.
Tästä muuten saankin hyvän joululahjavinkin antaa läheisilleni:)

Minullekin kolahti jotenkin se kirja ja Evan ajatukset ..
kun itse ajattelen todella paljon asioita samalla tavalla.
Mä luen vähän, mutta silloin kun luen, niin silloin sen kirjan pitää olla just sellainen että ei raaski laittaa kädestä pois..
Evan kirja oli sellainen.
Valitettavasti en ole koskaan ruotsin kieltä opiskellut
enkä tiedä siitä kielestä yhtään mitään ja sen takia NIIN kovasti harmittaa että en ymmärrä hänen laulujen sanoja..
Minulla on paljon hänen musiikkia, mutta tuntuu niin tyhmältä kuunnella kun ei ymmärrä mitään.
Olen muuten erittäin suuri musiikin ystävä.. no just sellainen että jään kuuntelemaan sanoja.. katson jonnekin kaukaisuuteen… haaveilija tyyppi:)
Mp3 päässä kun kävelen ja autossa tietenkin kun ajan.

Pihlaja, kirjoitit siitä että tapaat tänään ystävän ja haluaisit kertoa hänelle..
Ja ajattelit myös sitä että jos hän luulee sitä Sun ”juttua” hupsutuksena. jne..
Se on varmaan kova pala ymmärtää hänellekin, joka on ilmeisesti itse hetero ja nainen (vai onko?)
Koska vain meillä tytöillä täällä piilossa.. keskenään.. lepakkolaaksossa..
jolla kaikilla on pikkusen samanlainen tarina….. kukaan ”ulkopuolinen” ei voikaan ymmärtää tätä kaikkea yhtä hyvin kun me jolla on OMAA KOKEMUSTA.

Tärkeintä ehkä Sun ystävänkin kohdalla olisi ensiksi se hyväksyminen, eikä tuomitseminen..
etenkin kun hänkin varmaan tietää Sun täydellisestä perhe-elämästä.. ja kaikesta siitä..

Aurinkoa kaikille!

Mimmille ja Withyoulle kiitokset rohkaisusta. Olen samaa mieltä Mimmin tarinasta. Olen itsekin miettinyt, näkyykö tämä mun sisälläni vellova tilanne jotenkin ulospäin. Ja miten se sitten näkyisi, jos saisin tämän lukon auki. Sen tiedostan, että kotona tämä on näkynyt jollain lailla varmaan jo pitkään. Sen tietynlaisen poissaolevuuden ja omissa ajatuksissaan olemisen voi kotona varmaan tulkita yksinkertaiseksi väsymykseksi, stressiksi ja turhautumiseksi, jota tämä muutenkin raskas, joskin myös (lasten kautta) palkitseva elämänvaihe helposti tuottaa. Näin olen ajatellut.

Nuo lapset, niitä olen tietysti ajatellut paljon. Totesit Withyou joskus aikaisemmin, että olen saanut lahjaksi lapset ja he ovat kaikkein tärkeintä. Se on kauniisti sanottu ja aivan totta. Mulla on ihanat lapset, joita kovasti toivoin (ja joita paitsi luulin jo jääväni) ja joita olisin varmasti toivonut myös siinä tapauksessa, että olisin "herännyt" jo nuorena. En mä mitään muuta ole viime vuodet ajatellutkaan kuin lapsiani. Niin että ehkä senkin takia on vihdoinkin tullut aika ajatella myös omaa itseään... (No, suomalaiselle naiselle, etenkin edellisten sukupolvien kasvateille, taitaa olla tyypillistä elää koko elämänsä ajatellen aina muita, mutta ei koskaan itseään!)

Kun eka lapseni syntyi, muistan ajatelleeni (helpottuneena), että mun ei tarvitsekaan enää ajatella itseäni, kun on nyt olemassa tämä ihminen, joka ei pärjää ilman mua ja jonka hyvinvointi ja onnellisuus on mun elämäntehtäväni. Mutta eihän se voi mennä niin. Nyt kun en ole enää osannut olla lapsilleni aina yhtä läsnä kuin haluaisin, olen tajunnut, kuinka tärkeää nimenomaan lasten kannalta on se, että vanhemmat ovat onnellisia ja tasapainoisia myös sisäisesti ja aikuisesti eivätkä ainoastaan lastensa tähden. Siis suomeksi sanottuna: että vanhemmat eivät ole pelkästään äitejä ja isiä, vaan samalla myös omia aikuisia yksilöitään. Jos äitiä ahdistaa - niin kuin nyt mua - niin lapset takuulla aistivat sen, vaikkakaan eivät ehkä tietoisesti. Ja vaikka lapset eivät tietenkään ymmärrä kaikkea, niin väitän, että lapset jos ketkä haluaisivat omien vanhempiensa olevan onnellisia. Ahdistuksen tukahduttaminenkaan ei pidemmän päälle auta, senkin aistii. Eikä ahdistusta voi myöskään poistaa jotain on/off-nappia painamalla. (Sinänsä melkein huvittavaa, kuinka jotkut ahdasmieliset käskee ikään kuin painamaan sitä poistonappia ja ajattelemaan lapsia, jotka "kärsivät". Juuri niitä lapsiahan me kaikki äidit varmasti eniten ajatellaankin, myös ja nimenomaan silloin, kun uskaltaudutaan ottamaan askelia kohti sitä, mitä me itse todella ollaan.)

Luulen muuten, että oma "heräämiseni" liittyi jotenkin juuri äidiksi tuloon. Siitä tämä prosessi jollain lailla taisi käynnistyä, vaikkakin käynnistymisestä on nyt jo vuosia ja varsinainen oivallus muotoutui päässäni sanoiksi vasta nyt. Mutta äidiksi tuleminen muutti mua nimenomaan siinä mielessä, että aloin miettiä ekan kerran elämässäni, kuka oikein olen ja mitä haluan. En heti, koska alussa tosiaan ajattelin vain, että voisin keskittää kaiken huomioni lapseen ja unohtaa samalla mukavasti itseni. Mutta myöhemmin, pikkuhiljaa. Koin oikeasti muuttuvani, kun tulin ekan kerran äidiksi, eikä se muutos ollut pelkästään siinä, että mulla oli äkkiä se konkreettinen lapsi elämässäni. Se oli myös jotakin muuta, jotakin lähti siitä liikkeelle, vaikka en osannut sitä silloin mitenkään määritellä. Äitiys vahvisti tavallaan itsetuntoa (= itsensä tuntemista) tai halua pyrkiä sitä kohti. Äitiyden kautta olen muuttunut vähän suurpiirteisemmäksi kaikessa. Vähän liioitellen voisi sanoa, että ennen olin pedantti nipo, nyt oon rento boheemi. :-) Mieleltäni ainakin. Ja se on todellakin lasten ansiota. Samalla se on avannut silmiä vähän kaikelle - ja sen myötä omalle itselle. Iän karttuminen vaikuttaa tietysti myös, mutta se ei ole yhtä konkreettinen ja äkillinen muutos kuin äidiksi tulo.

Liittyykö muilla samanlaisia kokemuksia äitiyteen?

Withyoulle: Evan laulujen sanat ovat usein vaikeita, vaikka ruotsia ymmärtäisikin. Mutta ne, mitä oon ymmärtänyt, ovat kolahtaneet täysillä. Suoraan ihon alle. Ja vaikka ei aina ihan ymmärtäisikään, niin niissä biiseissä on mun mielestä sellaista tunnetta ja energiaa, jolle en oo vielä mistään muusta musiikista löytänyt vertaista. Uusimmalla levyllähän on biisejä, jotka ovat suoraan Evan elämästä, ja tässä yhteydessä täytyy tietysti mainita "Jag är inte fri", jonka sanoma on, että ihminen ei ole vapaa valitsemaan seksuaalista suuntautumistaan, mutta vaikka olisikin, niin minä ainakin olisin silti tehnyt kaiken juuri niin kuin tein. Eli en vaihtaisi tätä elämää mihinkään, vaikka voisinkin. Oma lempparibiisini on silti "Underbara människa" 90-luvulta. Muistan, että siinä lauletaan mm. miehestä, joka "lakkaa mieluummin hengittämästä kuin seisoo alasti muiden edessä", ts. paljastaa todellisen minänsä, ja että "underbara människa" on sellainen, joka on vapaa olemaan sitä mitä haluaa olla. Tai jos Eva sanoittaisi tuon nyt uudestaan, niin se kuuluisi varmaan, että "sellainen, joka on vapaa olemaan sitä mitä todella on." Tämä lause soi yhdessä vaiheessa jatkuvasti mun päässäni, siis silloin kun en edes osannut ajatella, että voisin olla jotain muuta kuin hetero: "...att jag är fri att vara den jag vill vara."

PS. Juu, on hetero ja nainen, se ystäväni.

TÄMÄ ELÄMÄ ON IHMEELLISTÄ. Kiitoksia rohkaisusta Withyou ja Pihlaja :)

Miten voikaan näin lyhyessä ajassa tapahtua näin paljon. Lumivyöry on lähtenyt liikkeelle eikä sitä tunnu pysäyttävän mikään. Kuten ehkä huomaatte, on tapahtunut taas lisää asioita. Voi kunpa voisin kirjoittaa vastapuolen tarinaa samalla.. Pääsisitte seuraamaan niin uskomattomia "Kauniita ja "ROHKEITA", että ette usko. Edes kyseisen sarjan juonenkäänteet eivät ole näin uskomattomia. Näillä tapahtumilla täytyy olla jokin mun käsityskykyä suurempi merkitys, sillä ei tällaista muuten voi tapahtua! Tästä voisi tosiaankin kirjoittaa kirjan tai tehdä elokuvan. Ei varmaan kukaan uskoisi, että tämä "perustuu tositapahtumiin". Loppuratkaisu on tosin vielä arvoitus, mutta nyt käsitän, että se voi olla mikä tahansa.

Noista lapsista.. Minulla on siis 3 lasta, 15v, 14v ensimmäisestä liitosta ja 3v tästä uudesta liitosta. Minä olen ollut täysin lapsi itsekin tullessani ensimmäistä kertaa äidiksi. Äitiys on muuttunut toisenlaiseksi viimeisen lapsen myötä. Nyt olen ollut valmis ottamaan vastuun, keskenkasvuisena se on ollut hankalaa. Jotenkin olisi voinut kuvitella, että nämä viimeaikaiset tapahtumat olisivat paljon helpommin selitettävissä, jos ne olisivat tapahtuneet joskus nuoruudessa. Oma minuus oli täysin hukassa ja tämän olisi voinut laittaa sen piikkiin. Nyt elämä on kuitenkin ollut todella mallillaan, olen löytänyt itseni monen muunkin asian saralla, kuin tämän seksuaalisuuden. Olenkin miettinyt äitini suhtautumista tähän asiaan. Mitä hän mahtaa miettiä, kun kuulee, että tyttö josta hän on silminnähden ylpeä, kertookin olevansa rakastunut naiseen. Alkushokki voi olla kova, mutta toisaalta äitini tietää, että en ole enää se keskenkasvuinen tytönhupakko ja ehkä jopa hyväksyy asian. Nyt minulla ON järki päässä.

Viimeisin äidiksi tulo on ollut kaikkinensa kova prosessi. Meidän ikioma pieni ihmeemme on saanut alkunsa koeputkihedelmöityksellä, joten tähän on liittynyt vahvasti tunteita jo ennen raskauden alkua. Nyt kun asiaa alkaa oikein miettimään, niin huomaan kyllä "oman elämäni prosessin" käynnistyneen jo siellä. Tein todella rohkean ratkaisun hedelmöityshoitojen aikana. Irtisanoiduin silloisesta työpaikastani ihan tuosta vaan, koska se ei tuntunut ollenkaan siltä mitä haluan tehdä. Työpaikan käytäntö oli eettisesti niin arveluttavaa, että en kertakaikkiaan pystynyt katsomaan itseäni peilistä työpäivän jälkeen. Jätin siis vakituisen työni, heittäydyin täysin tyhjän päälle luottaen siihen, että se oikea paikka tulee vielä vastaan. Se on ollut yksi elämäni parhaista teoista. Heittäytyminen kannatti, sillä nyt teen juuri sitä työtä mitä haluan. Nykyisen työn saaminen on ollut merkittävimpiä asioita mun elämässä. Nyt teen sitä mitä oikesti haluan. Ja aika huvittavaa, että tämä mun "elämäni nainen" tuli myös samaan työpaikkaan.. Jostain syystä hänen tulo oli ihan hirvittävän iso asia jo ennen kuin olin ikinä tavannut häntä. Asiasta puhuttiin työkaverin kanssa ja jostain syystä oli selvää, että nyt on tulossa jotain suurta. Näin sitten kävikin, tuli ihan mielettömän upea ihminen ja sanoisin näin ilman tätä rakastumistakin.. Hänen kaltaisiaan ihmisiä on OIKEASTI harvassa.

Voi harmi, nyt alkaa se ihana työ painamaan päälle eli täytyy jatkaa myöhemmin.

Ehdin kuitenkin suositella kirjaa, joka on selkeyttänyt mun ajatuksia todella paljon. Tommy Hellsten ja Saat sen mistä luovut. Se on vaikea kirja sellaiselle ihmiselle, joka ei ole vielä valmis katsomaan itseään peiliin, mutta erinomainen itsetutkiskeluun valmiille ihmiselle. Se ei liity seksuaalisuuteen suoranaisesti, mutta oman onnen löytämiseen vahvasti. Suosittelen lämpimästi erityisesti sinulle Pihlaja, mutta myös kaikille muille, jotka tahtovat selkeytystä ajatuksiinsa. Kirjaa ei kannata eikä saakaan lukea kerralla. Täytyy edetä pikkuhiljaa, palata välillä taaksepäin ja makustella asiaa.

Palaan taas....

Huikeaa saada kuulla tuollaisesta lumivyörystä. Mahtavaa. Kuin luin kirjoitustasi, Mimmi, niin välillä meni ihan kylmät väreet selkäpiitä pitkin, koska jotkut kohdat kuulosti melkein mystisellä tavalla ihan samoilta kuin omassa elämässäni. Esim.: "Nyt elämä on kuitenkin ollut todella mallillaan, olen löytänyt itseni monen muunkin asian saralla, kuin tämän seksuaalisuuden." Juuri näillä sanoilla mäkin olisin voinut sanoa saman itsestäni. Tuntuu todella kuin liikkeellä oleva muutos koskisi kaikkea muutakin mussa kuin vain seksuaalisuutta. Siis välillä melkein tuntuu, että loppujen lopuksi seksuaalisuus onkin vain pieni osa sitä kaikkea, vaikkakin juuri se tietysti aiheuttaa eniten pohdintaa ja vaikuttaa käytännössä. Kyse on kuitenkin kokonaisuudesta - kokonaisesta ihmisestä. Aikaisemmin luulin oikeasti, että seksuaalisuus on vain OSA ihmistä eikä vaikuta niihin muihin osiin. Nyt musta tuntuu, että ei ole mitään selkeästi irrallisia palapelin osia. Ei voi sanoa, että mussa on esim. 100 osaa, joista osa nro 48 on seksuaalisuus. Tuntuu kuin olisin tämän "heräämisen" myötä tutustumassa itseeni ihmisenä, en siis pelkästään seksuaalisuuteeni. Mulle on ollut aika yllätys, että se menee näin.

Ja sitten nuo työjuttusikin. Mä olen käynyt työn ja ammatin kanssa läpi vähän samanlaisia asioita, joihin tarvittiin tiettyä rohkeutta jo aikaisemmin. Eli olen yrittänyt kuunnella työssä sydämeni ääntä niin hyvin kuin mahdollista. Hassua miten tämän prosessin eteneminen alkaa nyt valjeta mulle: siis kaikissa mun tekemisissäni on ollut äidiksi tulemisen jälkeen mukana pyrkimys sydämen ääntä kohti. Oikeastaan ihan loogista, että oon sitä kautta edennyt nyt vihdoin tähän kaikkein vaikeimpaan oivallukseen, joka liittyy seksuaalisuuteen. Eikä sekään olisi ollenkaan näin vaikeaa, jos ei olisi tätä elämäntilannetta... Väitän, että jos olisin vapaa (= en joutuisi satuttamaan ketään), osaisin olla tästä aidosti iloinen.

Tapasin eilen sen ystäväni, joka on viisas heteronainen. Olin vakavasti aikeissa kertoa hänelle. Olin jopa suunnitellut, miten aloittaisin. Kun näin hänet, ajatus ei edes tuntunut enää niin pelottavalta kuin olin luullut. Mutta: viereisessä pöydässä istui koko illan ihmisiä, siis käytännössä ihan meidän vieressä, koska pöydät olivat niin lähekkäin. Kaikki olisi joutunut naapuripöytäläisten korviin, tai saattanut joutua, ja tajusin, että nyt se ei vain onnistu. Myöhemmin menimme yhteen toiseen paikkaan lasilliselle ja ajattelin, että ehkä siellä, mutta siellä olikin sitten niin hiljaista, että parin pöydän päässä istuva yksinäinen lehdenlukija olisi kuullut kaiken... Lopuksi saatoin ystäväni bussille. Ennen bussin lähtöä olisi ollut teoreettinen tilaisuus kertoa, koska juuri siinä kohdassa ei ollut ylimääräisiä korvia kuulolla, mutta enhän mä enää sitten voinut asiaani töksäyttää, kun ystävä oli nousemassa 10 min päästä bussiin. Jotenkin en ollut osannut ottaa etukäteen huomioon, että vastaan voisi tulla tuommoiset käytännön esteet. Nyt se vähän huvittaa, se olisi voinut olla jostain telkkarin komediasarjasta, jossa jännätään, että saako toi päähenkilö nyt kakistetuksi sen ulos vai ei... (Olen tietenkin tietoinen siitä, että ystävä ehkä tunnistaisi mut, jos sattuisi jostain syystä tänne lukemaan, vaikkakin todennäköisyys on pieni. Olen siitä tyynen tietoinen!)

Yhteen juttuun oon kuitenkin tosi tyytyväinen: kerroin ystävälleni oikeastaan kaiken muun paitsi SEN. Eli kuten Mimmin kanssa todettiin, tätä kautta voi löytää itsestään niin monta muutakin asiaa kuin vain seksuaalisuuden, ja juuri siitä muusta mä sain juteltua ystäväni kanssa, joka tuntui ymmärtävän kaiken. Suoraan sanottuna lopulta tuntui, että jos juttuun olisi vielä lisännyt tuon seksuaalisuuteen liittyvän asian, se olisi ollut melkein kuin pelkkä sivulause. Ei enää mitään kauhean mullistavaa kaiken muun rinnalla. Tuntui kuin ystäväni joka tapauksessa tuntisi mut sellaisena kuin mä oikeasti olen, vaikka tätä yhtä asiaa ei oltukaan sanottu vielä ääneen. Jos tää oli tv-sarja, niin eilinen taisi olla osa I ja seuraavaksi on tulossa osa II... Harmi vaan, että en pysty tapaamaan kyseistä ystävää kovin usein, vaikka muuten ollaankin yhteyksissä. Mutta tätä asiaa en voi kuvitella kertovani muuten kuin face to face.

Vinkki Withyoulle: Dahlgrenin kotisivuilla (www.evadahlgren.se) on uusimman levyn laulujen sanoista englanninkieliset käännökset. Ei niitä sinänsä voi kääntää, ovat englanniksi vain kalpea aavistus alkuperäisestä, mutta vähän sitä ideaa niistä varmaan saa.

Hei kaikki!

Tämä on Hieno ja Hyvä keskustelu!!!! Te Olette Upeita!
Tuossa teidän vaiheessa on erinomaisen tärkeää olla keskusteluseuraa. Ja sitä ei kovin helposti omasta ystäväpiiristä löydy; koska kyllä tässä "tuskallisessa" pohdinnassa on monia sellaisia puolia joita ei heteroihmisten tarvitse ikinä pohtia. Eli hienoa että olette sattuneet tänne samaan aikaan.

Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ovat tuon saman läpi käyneet; oma vaimoni yhtenä heistä. Teidän keskustelunne kuulostaa niin kovin tutulta...! Ja varmasti on tärkeää tietää, ettei ole näiden asioiden kanssa yksin.

Näissä asioissahan kukaan ei voi sanoa mitä yhden tai toisen pitää tehdä; mutta muistakaa aina; että itselleen sitä elämää eletään naiset!!!

Hauskaa, että joku uusikin on tutustunut tähän keskusteluun, kun tämä on näin pitkä..! ;-) Kirjoitusten laajuus varmaan myös kertoo jotain. Aihe on niin valtavan painava ja moniulotteinen, ja kun sitä on itse kukin joutunut pyörittelemään niin paljon mielessään, niin se ihan ryöpsähtää esille, jos alkaa muotoilemaan ajatuksiaan sanoiksi. Tälle on todella tarvetta, ja erittäin tarpeellisia ovat myös niiden ihmisten kommentit (myötäeläminen, mukanaeläminen), jotka ovat jo itse paljon pidemmällä kuin me toiset tai joiden ei ehkä ole edes tarvinnut käydä tällaista läpi itse, mutta joiden läheinen (oma puoliso tai joku muu) on sen käynyt läpi. Nämä kommentit tuovat keskusteluun tavallaan ilmaa, jonka hengittäminen helpottaa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Välillä kun kävelen kaupungilla (tai tällä hetkellä jatkuvasti), katselen vastaan tulevia ihmisiä (naisia) ja mietin, että voisikohan tuo olla sellainen, joka on myös käynyt tai käymässä läpi samaa kuin mä, tai jonka ei ole tarvinnut, jne. Aina musta näyttää siltä, että kukaan ei ole sellainen. Että KAIKKI muut - ne tuhannet naiset, jotka kävelevät samoja katuja samaan aikaan - ovat ihan "tavallisia" ja täydellisen tyytyväisiä heteroita, jotka eivät ole ikinä edes ajatelleet mitään tällaista ja tuskin edes tietävät koko aiheen olemassaolosta tai eivät ainakaan ole siitä millään lailla kiinnostuneita... Sitten kun tulen näille sivuille, muistan taas, että hetkinen, täytyyhän joidenkin ihmisten sittenkin ajatella näitä ajatuksia, koska tässähän ne ihmiset ovat. Eli olivat ne siellä kaupungillakin, kaikesta huolimatta. Mutta tuntuu tämä silti vaan sellaiselta pieneltä lepakkolaaksolta, miten Withyou sitä aikaisemmin kuvasikaan... Että täällä ollaan me, ja ulkopuolella ovat ne, joille koko asiaa ei ole olemassa. Tyhmää.

Musta tuntuu kuin edessäni olisi tuhannen palan palapeli ja olisin saanut vasta kaksi ensimmäistä palaa yhteen. Olkaa iloisia kaikki, joilla on jo 548 palaa koossa - tai vaikka 20!

Mua nauratti se kun Pihlaja yritti kertoa ystävälle, miten hänellä naiset on alkanu pyörimään päässä..:)
Kuvittelin heti sitä niinkuin jossain saippusarjassa.. Yrittää sellaista jotain todella tärkeätä ja suurta kertoa toiselle..
Ja koko ajan tulee joku este.. ja sitten lopuksi kaveri kysyy:
"Was there anything You wanted to say to me? "
Ja Sä vastat: “No.. no, it wasn`t anything important..”

Nooh.. mut ehkä ensikerralla sitten:)

Halusin kommentoida muuten sitä, kun Pihlaja kirjoitti siitä, miten hänen mies hyväksyy homot ja lesbot jne.. mutta sitten kun kysymykseen tulee joku läheinen.. etenkin oma vaimo.. niin asiat voi olla hyvin toisin.
Tai muutenkin joissakin perheissä.. missä isä ja äiti ovat täysin gay-ystävälliset ja ymmärtäväisiä jne.. MUTTA kun kyseen tulee oma lapsi.. poika tai tytär.. niin sitten ei ymmärretä yhtään mitään. ”Miten MEIDÄN lapsi voi olla…?” .. blablabla…
Elikkä joo.. sitä reaktiota ei voi koskaan tietää..

Ja muuten.. kadulla ne naiset.. kyllä siinä kadulla kulkee paljon naisia..
jolla on lähes samanlaisia ajatuksia päässä..
näitä ketkä ei tiedä tästä ihanasta keskustelusta täällä lepakkolaaksossa..
ja joilla ei ole niin helppoa hengittää kun Sulla..Pihlaja.. silloin kun täällä näitä rivejä luet..
Ja näillä kadulla kuljemme me kaikki.. tietenkin jos satut asumaan Utsjoella..
(onko se edes kaupunki:)? niin mua ei siellä näy ainakaan:)
Mä tallaan tässä pääkaupungin katuja..

Siitä voisi muuten kysyä, onko Teistä ”myöhäänheräneistä” kukaan sattunut käymään DTM-ssä Helsingissä (se on gay-club)?
Siellä tyttöjen ”osastolla” .. siellä se vasta on mahtava fiilis olla.. miten vapautuva ja jotenkin.. yhteenkuuluva fiilis:)
Suosittelen mennä vaikka lasilliselle kavereiden kanssa.. siis JOS satutte täältäpäin olemaan.. ja no tietysti muutenkin:)
Kyllä se on mahtava paikka!

Koko vapaapäivä menee näitä tarinoita lukiessa! :) mutta lopettaa ei voinut kesken, joten pakko jotain kirjoittaakin.
Mieleen tuli hirveästi asioita, esim. miten ihanaa olisi itse olla se joka tulee, pelastaa ja näyttää elämää naisen kanssa... Ja olisi kasvattavaa myös kaikkien perhe-elämää elävien lukea teidän tarinat, miten elämä voi muuttua ittestä riippumatta!
Ei edes osaa sanoa mitään, voimia vain toivoa <3 ja ymmärrän olla kiitollinen siitä että löysin itseni suht aikaisin ja niin ettei tarvinnut satuttaa ketään..mutta silti varautunut "uuteen itsensä löytämiseen", eihän sitä tiedä mitä on vielä tulossa. Ainakaan se ei pelota, kun jo kerran on muuttunut aivan erilaiseksi, omaksi itsekseen..

Withyoun tv-repliikit nauratti...

Joo, se on totta, että moni ulospäin ihan normaalin avaramielinen hetero ei enää olekaan niin kauhean avaramielinen, jos joku omasta lähipiiristä paljastuu homoksi/lesboksi, ja se on surullista. Kun juuri nimenomaan silloinhan sitä ymmärrystä eniten kaivattaisiin. En silti jaksa uskoa, että oma mieheni kuuluisi tuohon kategoriaan. Yksi hänen omista kavereistaankin sattuu olemaan homo, eikä hänellä ole asian kanssa mitään ongelmaa. No ehkä miehelläni saattaisi mennä kahvi väärään kurkkuun, jos meidän oma lapsi ilmoittaisi aikuisena olevansa jotain muuta kuin hetero... :-) Mutta oikeastaan tiedän, enkä pelkästään usko, että hän pystyisi kyllä hyväksymään asian täysin. Siitä huolimatta, että läheisetkin ihmiset voivat aina yllättää niin hyvässä kuin pahassakin. Me ollaan kuitenkin puhuttukin näistä asioista yhdessä, yleisellä tasolla siis, ei koskien mua...

Mutta oma puoliso, sehän on eri juttu kuin mikään muu. Vaikka oma lapsikin olisi homo tai lesbo, niin eihän se vaikuta oikeastaan omaan elämään mitenkään. Ei ainakaan mun mielestäni. Joillakin on tapana väittää sen vaikuttavan niin, että sitten ei saa lapsenlapsia, mutta sehän on ihan roskaa, koska kyllähän homot ja lesbotkin voivat onneksi saada lapsia ja saavatkin. Mutta oma puoliso. Sehän vaikuttaa omaan elämään ihan kaikella tavalla. Jos hyväksyy sen, että oma puoliso haluaakin toista sukupuolta kuin mitä itse edustaa, niin samallahan joutuu hyväksymään, että hän ei halua minua. Eikö se ole silloin avioliiton loppu? Vai voivatko heteromies ja vaimo, joka haaveilee koko ajan vain toisista naisista eikä ollenkaan miehistä (saatika omastaan), jatkaa avioliittoaan niin kuin ennenkin, ainakin niin kauan, kun kuvassa ei ole ketään konkreettista kolmatta osapuolta? Siis voiko sitä jatkaa, jos mies tietää asiasta? Onko tällaisia tapauksia ja kuinka se toimii?

DTM:n naisten tapahtumia seurailen joskus vähän pelokkaan uteliaana ja kaukaa... Teoriassa joskus kuvittelen itseni sinne. Ja luulen, että musta näkyisi kilometrien päähän, etten kuulu joukkoon, koska oon naimisissa miehen kanssa ja vähän niin kuin petturi. Ja pelkään olevani tosi perusheteron näköinenkin ja kuvittelen, että ne "oikeat" lesbot, toisin sanoen ne, joilla on rohkeutta olla oma itsensä, ovat jotenkin ihan kokonaan toisen näköisiä. Ensin ajattelin, etten oikein saisi kirjoittaa siksi tännekään... Kuulostaapa tämä nyt tyhmältä! Mutta miten mä voisin tietää oikeasti mitään, kun olen pysytellyt vain täällä heterokopperossani?

Tuosta läheisten ymmärtämättömyydestä. Asioita on helppo hyväksyä, jos ne ei oikein kosketa itseä. Mutta puolison kohdalla kyse tulee niin paljon muustakin. Kuten Pihlaja sanoi, onhan se tavallaan rakkauden loppu, jos kertoo että haluaa toista. Luultavasti kyse onkin siitä, että toinen miettii, mitä hänessä on vikana ja ettei hän vaan ollut niin surkea, että toinen 'kääntyi' lesboksi... sehän se on se vanha sitcom-vitsi. Ja vanhempi tietysti miettii, mitä teki väärin. Mutta eihän 'tunnustuksen' välttämättä täydy päätyä eroon, ainakin jos pitää miehistäkin.

Omassa tapauksessa exäni ihan itki, vaikkei sitä kovin usein tee. Hänelle 'uutinen' merkitsi juurikin, että eromme olisi totta. Toisaalta hän ajatteli, että olen ehkä valehdellut koko ajan, leikkinyt jotakin mitä en ole, ja arvaatte että se satutti. Paljon ei ole asiasta tai hänen tunteistaan sen koommin puhuttu, mitä nyt härskiä vitsailua lesbojen salapiireistä sun muista (ja voi kun aina toivoisinkin että johonkin sellaiseen kuuluisinkin!).

Enkä vieläkään ole käynyt dtm:ssa. Pari viikkoa sitten katselin kaihoisasti ikkunoista sisään ja koetin yllyttää ystävääni seuraksi, mutta hänestä siellä ei 'näyttänyt viihtyisältä'. Tuntuu tyhmältä lähteä varta vasten sinne ittekseen turottamaan. Nyt ei ole tullut tehtyä päiväreissujakaan Helsinkiin, että kävis edes kahvilla.

Simone kirjoittaa: "Mutta eihän 'tunnustuksen' välttämättä täydy päätyä eroon, ainakin jos pitää miehistäkin." Tätähän mä juuri omalla kohdallani toivonkin. Että huomaisin sittenkin vielä, että tykkään myös miehistä. Molemmista. Ja että se riittäisi syyksi tämän avioliiton jatkamiseen vaikka ihan hautaan asti. Tietenkin sillä edellytyksellä, että olisin samalla onnellinen ja sinut itseni kanssa. Nimenomaan lasten takia se olisi niin mahtavaa. Mutta ainakin tällä hetkellä oikeasti vain naiset kiinnostaa... Oikeastaan toivon sen johtuvan siitä, että olen niin kauan sulkenut itseltäni koko vaihtoehdon, ja nyt kun olen myöntänyt sen itselleni ja saanut ikään kuin luvan siihen omassa päässäni, niin en mitään muuta osaakaan ajatella. Eli kun jokin on ollut aina suljettuna lukkojen taakse ja päässyt siellä paisumaan, niin sitten kun oven avaa, se vyöryy esiin eikä millekään muulle jää enää tilaa. Tässä tapauksessa ei miehille. Voisiko olla niin, että jossain vaiheessa vyöry tasoittuu ja huomaakin olevansa bi? Mutta jos niin käy ja jatkaa heteroavioliittoaan "normaalisti", niin eikö mieltä jää kaihertamaan, ettei koskaan saanut edes tietää, millaista oikeasti on naisen kanssa? Eikö sitä jää kaipaamaan loppuiäkseen?

DTM – on kaikille. Myös naisille jotka EI OLE OLLENKAAN lesbon näköisiä:)
Siellä käykin kaikki ihmiset, eikä lainkaan vain gay-ihmiset.
Siellä myöskin käy hyvin paaaaaaaljon naisia ja miehiä ketkä on naimisissa.. joko sit hetero-suhteessa tai muussa..
Elikkä seli-seli…:)

Alakerrassa on yleensä bileet kaikille ja yläkerrassa joko perjantai tai lauantai on varattu tytöille..
Eiku sinne vaan:)

Joo, itse asiassa tiedän, että siellä käy kaikkia. En tiedä, miksi se tieto ei silti riitä vakuuttamaan mua. Oon perusluonteeltani ujo. Eikä tässä tietysti hirveästi auta sekään, että en ole kohta kymmeneen vuoteen yleensäkään käynyt yhtään missään (tollai ulkona siis), ellei lasketa sitä, että oon käynyt ravintolassa syömässä ihan oikeaa ruokaa (hetero)tyttökaveriporukassa tai oman miehen kanssa, ja ehkä korkeintaan jossain lasillisella sen jälkeen. Ystävät, joiden kanssa joskus harvoin käyn ulkona, ovat kyllä fiksuja, mutta dtm ei kuulu edes heidän sanavarastoonsa... Ja se ovi on ainaskin tässä vaiheessa ihan liian raskas yksin avattavaksi! Uskon kyllä, että tunnelma on siellä sitä mitä kerroit, Withyou. Paljonkohan mahtaakaan olla meitä, jotka yksikseen miettii, että millaistakohan siellä oikeasti on, mutta joiden olisi helpompi lähteä vaikka saman tien kiipeämään Kilimanjarolle kuin avaamaan dtm:n ovea..? Höh!

Heippa ihanaiset!

En ole pitkään aikaan käynyt kääntymässä täällä, mutta tänään päädyin surffauksen lopuksi tänne. Ja tähän teidän keskusteluun jäin kiinni. Tässä omaa tarinaani:

Samoilla linjoilla tunnun olevan kuin muutama muukin täällä; 'myöhäisherännyt' (34 v.). Piiitkän, eroon päättyneen heterosuhteen jälkeen vietin villiä ja vauhdikasta sinkkuelämää (heterosinkkuilua). Sitten jostain sielun syövereistä heräsi unelma naisesta. En sano ettenkö joskus jo aiemmin ollut tuntenut samoin, mutta en silloin ajatellut asiaa sen enempää, jätin sen sinne sydämeen odottamaan. Mutta sitten se tunne heräsi voimakkaampana kuin koskaan. Se iski kerralla ja kovaa ja olin hetken aivan hukassa. En tiennyt mitä tehdä, kenelle puhua, miten jatkaa. Avauduin kuitenkin yhtenä synkkänä iltana rakkaimmalle ystävälleni, joka otti asian aivan ihanasti, rohkaisi ja kehotti ottamaan omat tunteeni vakavasti. Ja luottamaan niihin tunteisiin. Ja niin tein...

Ja niin siinä sitten kävi; se yksi, ainoa oikea, tuli ja vei sydämeni kertaiskulla. Tarina on pitkä, mutta uskomaton (ehkä siitä vielä joskus myöhemmin). Hän oli heterosuhteessa, avioliitossa ja lapsia, kuinkas ollakaan. Mutta me emme voineet tunteillemme mitään. Rakastuimme samantien. Emme voineet olla erossa, hetkeäkään. Lopputulos on se, että heidän eronsa on selvä, me asumme yhdessä (ja kohtapuoliin rakkaastani tulee vaimoni), lapset ovat joka toinen viikko meillä. Elämä on ihanaa. Useasti vain istun alas ja koputan puuta ajatellessani miten kaikki vaan toimii, hän ja minä, koko se arjen pyöritys, kaikki ne ihmiset ympärillämme. Tuntuu, että kaikki tämä on tarkoitettu juuri näin, sillä emme ole joutuneet minkäänlaisiin vastoinkäymisiin, joita kumpikin tietenkin pelkäsimme. Totta kai ihmiset olivat yllättyneitä tilanteesta, mutta kaikki ovat olleet onnellisia puolestamme ja tukeneet meitä.

Henkilökohtaisesti voin sanoa, että nyt tunnen eläväni. Tämä 'myöhäisherääminen' ei tarkoittanut vain seksuaalista heräämistä, vaan tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni eläväni. Saan näyttää sen hänelle, rakkaalleni. Ja lapsille. Tunnen nyt olevani EHJÄ ihminen.

Ihanaa syksyä kaikille, lähden taas arjen pyörittämiseen... =)

Olipas ihana tarina. Ihanaa kun on tuollaisiakin tarinoita. Voi että. Mä oikeasti liikutuin melkein kyyneliin asti siitä, että noinkin voi jollekin käydä kuten Porkkanalle. Miksi se sitten tuntuu mun omalla kohdallani mahdottomalta? Ehkä kun oon vasta niin alussa. Ja kaikki on vain mun oman pääni sisällä. Silti tämä tunne naisia kohtaan on iskenyt kuin tornado. Muut asiat ei ole ehtineet perässä. Tuntuu kuin oisin valovuosien päässä entisestä, ja silti kaikki läheiset näkevät mut samanlaisena kuin ennenkin. Ikinä ennen ei ole viikonlopun aloittaminen hirvittänyt yhtä paljon kuin tänään, kun pitäisi olla intensiivisesti perheen kanssa, ja oon kauempana kuin koskaan...

Mutta onko se mahdotonta? Totta kai meitäkin hirvitti kaikki se mitä ihmiset sanovat (tämä ehkä pienin pulma), miten heidän avioero sujuu, mitä lapset sanovat (3-vuotias, teini-ikäinen ja yks siitä välistä). Mutta päädyimme kuitenkin siihen tulokseen, että varmasti myös lapsilla on helpompaa olla kun molemmat vanhemmat ovat onnellisia. Ja että äiti on enemmän läsnä eikä poissaoleva suurimman osan aikaa. Ja näin kävi.

Mutta juuri niinkuin sanoit, ehkä olet vielä alussa, tarvitset ehkä aikaa kypsytellä asiaa. Mutta luota silti tunteisiisi, älä sysää niitä syrjään. Ne tekevät sinusta sen mikä olet!

Näin on. Jos oikeasti rakastuisi, kaikki olisi varmasti toisin. Olisi pakko toimia jotenkin. Uskonkin, että ratkaisut löytyvät näin vaikeissa asioissa vasta pakon edessä. Niin kuin täällä on taidettu ennenkin todeta. Harvalla on sitä ennen voimaa muutokseen, ihan yksinään. Jos rakastuisi, kaikki olisi tietysti vielä vaikeampaa - ja samalla tavallaan myös helpompaa. Nuo rakastumiset ovat mulle oikeastaan täysi mysteeri.

Jos joku nainen on musta viehättävä, en uskalla yleensä edes katsoa häntä kunnolla. Ja ei kai mitään voi tapahtua, jos toinen ei uskalla edes katsoa toista..? Ja jos itse rakastuisikin, niin on valtavan suuri todennäköisyys, että se toinen on kumminkin hetero, tai vaikka ei olisikaan, niin eihän sekään vielä tarkoita, että hän olisi kiinnostunut juuri musta...

No, pohdin tätä vain teoriassa. Tällä hetkellä, tässä tilanteessa, mun ei olisi ollenkaan järkevää rakastua. Jaa. Olisi ja ei olisi. On tääkin!

Voi vitsi, Pihlaja:)
Mä voin sanoa.. että olen ollut melko bile-hiiri ja harrastanut kaikenlaisia suhteita naisten kanssa (no ei samaan aikaa..:)
Olen elänyt villiä sinkkuelämää silloin kun ollut sinkku.. ja kyllä villiä muutenkin.. silloin kun olen seurustellut, oman kumppanin kanssa. No nyt olen rauhoittunut.. tietenkin vaikuttaahan se ikäkin.. kun sitä tulee..:) Joo.. mä puhun niin kuin joku eläkeläinen tässä:) :)
Mutta.. mä olen kyllä rohkea ollut.. tämä on mun luonne.

JA- sanotaan jos Sinä olet DTM-ssä.. ja joku viehättävä nainen haluaa tutustua Sinuun.. niin katsot Sä sitten seinää vai???:)
No enpä usko..
Paitsi se voi tietenkin olla että jalat alkaa tärisee.. kun Sua jännittää niin.. ja et saa henkeä..
MUTTA…. se menee ohi ihan vähän ajan kuluttua ja sit Sä huomaatkin miten rento ja mukava fiilis on olla.. Jutella.. katsoa.. ehkä jopa tanssia hitaita….:)

Sellaisissa paikoissa missä on gay-henkisiä tyyppejä enemmän.. niin totta kai siellä ovat isommat mahdollisuudet.. tutustua.. ja siellä ehkä kaikki tietää mitä VOI tapahtua..
Hetero-naisten kanssa voi mennä vähän vaikeammaksi joo…
Mikään ei ole mahdotonta.

Porkkana tarina aivan loistava esimerkki siitä, kun SYDÄN voittaaaaaa:)

Hauskaa viikonloppua!!

Totta, Withyou. Dtm:ssä uskaltaisin katsoa, koska siellä SAA katsoa. Ensin pitäisi vain uskaltaa mennä, jotta sitten voisi katsoa... Sinne meneminen tuntuis just nyt oman miehen pettämiseltä. Ei hyvä. Eikä taitais onnistua oikein käytännössäkään, siihen aikaan en ikinä pääse. Okei, Withyou, tähän voi sanoa taas, että seli-seli. ;-) Muista arvostaa omaa rohkeaa luonnettasi, mä ihailen sitä. Mutta kun mä pelkästään kuvittelen näitä mahdollisuuksia mielessäni, niin sydän alkaa tykyttää ja suuta alkaa kuivata... oikeasti! Jos sitten oikeasti menisin ja toimisin, olisin varmasti niin kipsissä, että joku ihana nainen taatusti tuntisi myötätunnon huljahduksen rinnassaan ja haluaisi pitää musta huolta, niinköhän se menisi..?

Nauttikaa viikonlopustanne, te ihanat rohkeat naiset!

Nyt on viimein aikaa kirjoitella jotain. Tästä on tullut mulle henkireikä. Pakko päästä lukemaan teidän ajatuksia ja kokemuksia. Ja pakko purkaa omia ajatuksia.

Heräsin tänä aamuna klo 5 hirvittävään ikävään. Näin käy itseasiassa joka aamu, herään ihan mielettömään ikäväään joka tuntuu fyysisestikin. En osaa selittää tuota fyysistä puolta, mutta jotenkin se vaan tuntuu. On vaikea olla erossa ihmisestä, jota rakastaa. Käsittämätöntä, että ikävöin NAISTA näin mielettömästi. Onneksi näen hänet jo (vasta) 9 tunnin kuluttua. En haluaisi olla hetkeäkään ilman.

Porkkanan tarina ilahdutti minua suuresti. Mun tilanne saattaa olla tällä hetkellä samantapainen, mitä te ehkä olette joskus eläneet. Uskomaton tarina, joka ei käytännössä tuntuisi mahdolliselta ollenkaan. Vasta vihitty nainen ja perheenäiti tekevät tässä nyt niin uskomattomia asioita, että ei voi käsittää. Lopputilanne on tosin vielä arvoitus, mutta voi luoja, että toivon sen olevan samanlainen kuin teillä! Välillä ihmetyttää se, että miten minä voin heittää kaiken entisen pois tuosta vaan. Miten se voi tuntua niin oikealta ratkaisulta?! Ja kaikki on tapahtunut mielettömällä vauhdilla. Kuvitelkaa, "mun" nainen vihittiin reilu kuukausi sitten. Silti kaikki tuntuu ihan luonnolliselta. Joten Pihlaja.. Vaikka tunnet olevasi vielä kaukana tilanteesta, jossa jotain konkreettista tapahtuisi, niin saatat olla lähempänä kuin uskotkaan. Siksi ajattelisin, että miehelle uskoutuminen voisi olla nyt huomattavasti helpompaa. Sinulla ei tällä hetkellä ole olemassa konkreettista naista. Luulen, että miehesi ymmärtäisi asian. Ei ole pettämistä olla oma itsensä. Se, että kertoisit viehättyväsi myös naisista, ei ole sama asia kuin pettäminen tai avioero. Itse asiassa miehet tuntuvat suhtautuvan asiaan jopa hiukan huvittuneesti. Oma mieheni ajatteli varmasti aluksi, että nyt pääsee osalliseksi johonkin kimppakivaan.. Voi noita miehiä. Ihan väärä käsitys asiasta. Enää oma mieheni ei varmaankaan ajattele niin. Hän on huomannut, että naiset ovat todellinen uhka meidän avioliitolle. On olemassa konkreettinen nainen johon olen rakastunut. Se loukkaa ihan varmasti. Voi kun toivon, että mieheni rakastuisi tai edes ihastuisi johonkin toiseen naiseen. Se olisi helpottavaa.

Seksistä vähän.. Minua suorastaan pelottaa ajatus seksistä naisen kanssa. Varmaan samanlainen kokemus kuin eka kerta miehen kanssa..? Miehet nyt yleensä tietävät mitä tehdä, siinä mielessä eka kerta miehen kanssa on varmaan helpompaa. Kuitenkin luotan siihen ihan järjettömään fyysiseen vetovoimaan, minkä naiseni saa minussa aikaan. En ole kokenut samanlaista miehen kanssa, en ikinä. HÄN on niiiiiiin kaunis, ihan mieletön nainen! Eikä kaikki vetovoima ole vain ulkonäöstä kiinni, ei tietenkään.. Kyllä kokonaisuus ratkaisee. Onhan olemassa paljon ns. kauniita ihmisiä, mutta ei heihin tunne välttämättä minkäänlaista vetoa. Nyt kuitenkin tuntuu, ettei pysty pitämään näppejään erossa millään, vaikka toisaalta sitten jos saisi ihan vapaat kädet, niin mitä sitä tekisi..? On vaan olemassa ihan pakollinen tarve koskettaa ja on hiukan hankalaa olla toteuttamatta sitä :). Olen ajatellut tämän asian niin, että jos joskus harrastan seksiä naisen kanssa, niin tilanteen täytyy edetä ehdottoman luonnollisesti. En halua pakkoseksiä vain kokeilunhalun vuoksi. Minulla ei ole oikeastaan mitään kokeilunhalua. Nyt kuitenkin tiedän, että seksikokemus naisen kanssa voisi olla kohdallani enemmän kuin mahdollista ja tiedän, että haluan sitä hirvittävästä pelosta huolimatta. Onneksi se ei ole nyt ajankohtaista, en pystyisi vielä siihen. Ainakin luulen niin..

Hassua miten ajatus naisen kanssa elämisestä on muuttunut ihan luonnolliseksi. Muutama kuukausi sitten en olisi osannut edes ajatella sitä mahdollisuutta. Se on harmi, että ns. normaali ihmiset eivät voi ikinä käsittää sitä. Se tuntuu ihan yhtä luonnolliselta ajatukselta kuin se, että useimmat elävät heterosuhteessa, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Se on useimmille luonnollinen ratkaisu ja tekee monet hyvin tyytyväisiksi ja onnellisiksi. Se ei ole minua varten, nyt tiedän sen. Minä haluan naisen. Ja se tuntuu niin oikelta ajatukselta, ihan mielettömän tyyni ja rauhallinen olo tulee ajatellessa sitä. Minua ei enää yhtään haittaa muiden ajatukset ja mielipiteet, lähinnä vain harmittaa se, ettei kaikilla ole ymmärrystä. Mutta minä olen onnellinen ja pikkuhiljaa aika lailla sinut itseni kanssa.

Nyt täytyy lopetella, pikkuneiti on saanut aikamoisen sotkun aikaan äidin kirjoitellessa.

Ja minäkin olen muuten aikoinani Dtm:ssä käynyt.. "Heterona".. :) Asuin vielä 9v sitten Helsingissä, nyt ihan eri puolella Suomea.

Huh mikä viikonloppu. Elämäni ahdistavin. Olin jotenkin ihan poissa tästä maailmasta, ja mies ihmetteli. Sitten eilen tein sen: kerroin miehelleni. Pakon edessä, kuten olin arvannutkin sen tapahtuvan. En vain vielä perjantaina aavistanut, että se pakkotilanne tulisi jo näin pian. Mutta eilen vain tuntui, että nyt en kestä enää hetkeäkään, muuten pää räjähtää.

Kertominen oli ihan kaamean vaikeaa. Mies varmaan ehti jo kuvitella, että aion tunnustaa suurin piirtein jonkun murhan. Sitten raivostuin itsellenikin, että eihän tää nyt NIIN kauhea juttu voi olla, että nyt kyllä teen kärpäsestä härkäsen, jne. Ja sitten sain sen lopulta jotenkin sanotuksi, itkun kera tietenkin. Mies suhtautui ihan hirveän lempeästi ja ymmärtävästi. Ei edes järkyttynyt, tai jos järkyttyi, niin ei näyttänyt sitä. Ei myöskään sanonut mitään sellaista, että "no se on jotain ohimenevää hömpötystä". Ei siinä toisaalta mitään huvittavaakaan hänen mielestään ollut, mutta ei ilmeisesti mitään kauheaakaan. Eikä hän särkynyt, ei ainakaan näkyvästi.

Mutta, no joo. Täytyy myöntää, että ilmaisin asian mahdollisimman pehmeästi. Sillä lailla, että mä viehätyn molemmista sukupuolista (lainasin tässä suoraan Mimmin "ohjetta"!), mutta se ei ole meille mikään uhka. Loppuillan vietimmekin sitten vakuutellen puolin ja toisin, että tämä ei vaikuta meidän elämään ja meidän suhteeseen mitenkään. Mies vain tuntee mut nyt entistä paremmin, muuta vaikutusta tällä ei ole.

Nyt se tuntuu kuitenkin puolitotuudelta. Oikeastihan mä viehätyn tällä hetkellä vain ja ainoastaan naisista - ja vieläpä voimakkaasti. Enkä pysty fyysiseen läheisyyteen mieheni kanssa. Mutta eilen tuntui, että oli jo ihan riittävän vaikeaa kertoa tuollainen pehmennetty versio asiasta. Jos olisi pitänyt purkaa nämä kaikki ajatukset ulos yksityiskohtia myöten, niin se olisi voinut olla kerralla liikaa. Ainakin mulle.

Mä olen tietysti helpottunut, että mies tietää nyt ainakin sen verran, mitä kerroin. Ja koska mies suhtautui niin ihanasti, niin sen jälkeen kaikki teoreettisetkin ajatukset erosta tuntuvat entistä mahdottomammilta. Mutta se mua huolettaa, että mitä mä nyt teen tälle naisenkaipuulleni, joka ei ole hävinnyt mihinkään, ei myöskään eilisen keskustelun jälkeen. Mihin mä tämän kaipuun laitan? Tuntuu kuin se olisi pommi mun käsissäni, se pitäisi voida laskea käsistään johonkin varmalle alustalle, missä se ei pääse vahingossa räjähtämään. Vai voiko tää oikeasti vain mennä ohi? Voiko biseksuaalisuus olla sellaista, että tuntee vaikka vuoden ajan vetoa pelkästään miehiin ja sitten taas vuoden ajan pelkästään naisiin? Mä olen luullut, että vetoa tuntisi molempiin suunnilleen samaan aikaan, noin periaatteessa. Tai sitten mun tunteeni miehiä kohtaan ovat kerta kaikkiaan vain täydellisesti hautautuneet naisten valtaamien tunteiden alle, kun ne taas ovat pulpahtaneet pintaan niin rysähtäen, humahtaneet muhun pitkän paineen jälkeen todella kuin lumivyöry. Voisiko se olla niin?

Mimmin ajatukset seksistä olivat herkkiä ja koskettavia. Mä puolestani tiedän aika tarkkaan, mitä tekisin tai haluaisin tehdä, jos pääsisin joskus intiimiin tilanteeseen naisen kanssa. Siis jos nyt ei ajatella mun tämänhetkistä elämäntilannettani, vaan teoriassa. Oikeastaan ihmettelenkin, miten osaan kuvitella sen tilanteen niin tarkasti, kun eihän mulla ole mitään malleja eikä kokemuksia. Kaikki nämä kuvat ovat vain syntyneet ihan itsekseen mun pääni sisällä. Mutta mulla on kieltämättä varsin vilkas mielikuvitus, on aina ollut. Eihän mulla ole ketään konkreettista naistakaan, vaan eräänlainen mielikuvitushenkilö, vähän niin kuin monilla lapsilla jossain vaiheessa lapsuutta on.

Sillä mun pääni sisällä asuvalla unelmien naisella on erään ajat sitten ohimennen tapaamani naisen kasvot, joihin mä olen mielessäni liittänyt tietynlaisen persoonan. Todellisessa tilanteessa kaikki olisi varmaan ihan toisin, fantasiathan ovat fantasioita, mutta silti väitän tietäväni, mitä haluaisin ihan oikeastikin. Mutta sille on kaksi edellytystä: tunteet pitäisi ehdottomasti olla mukana puolin ja toisin, ja tilanteen pitäisi edetä tosiaan ehdottoman luontevasti, pakonomaisuutta siinä ei saisi olla. Tämä on niin ristiriitaista: "kokeileminen" houkuttaisi, mutta käytännössä se ei onnistuisi, koska ei musta ole "kokeilemaan" ketään ihmistä. Juuri silloinhan siitä puuttuisivat ne aidot tunteet eikä se olisi luontevaakaan, ainakaan mun mielestä. Ja sitten on tietysti vielä sekin, ettei musta ole myöskään pettämään.

Siispä todella ihmettelen, mihin mä tämän naisenkaipuuni oikein laitan? Se on kuitenkin niin todellinen tunne. Riittäisiköhän sen purkamiseen ihan vain se, että pääsisi joskus tanssimaan niitä hitaita jonkun samanhenkisen naisen kanssa? Sen osaisin ehkä vielä joten kuten selittää itselleni niin, ettei se ole puolison pettämistä... Vai vaikuttaisiko se juuri päinvastoin: että sitten ei riittäisi enää se tanssiminenkaan. Jospa lumivyöry vain kiihtyisi siitä? Ahnetta ja itsekästä. Ja peri-inhimillistä, eikö?

PS. Mimmi: Huomasin, että meiltä löytyy kirjahyllystä Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut. En muistanutkaan. En ole uskaltanut tarttua siihen vielä. Tämä itseensä tutustuminen tuntuu tapahtuneen nytkin jo sellaisella vauhdilla, ettei välillä meinaa henkeä saada...

Onnittelut Pihlaja! Pääasia että miehesi tietää ja huomasit, ettei taivas pudonnutkaan niskaasi. Mä en halua alkaa neuvoa ketään, mutta mun mielestäni bi-seksuaalisuus ei toimi vuoden jaksoissa... :D Luulen että nuo heränneet tunteet, kauan torjutut fantasiat ovat vain saaneet sinut kaipaamaan niin kovasti, pakkomielteisesti jopa, ettet voi nyt muuta ajatellakaan. Jatko riippuu ihan sinusta ja sinun moraalistasi.

Mä haluan jakaa teille oman viikonloppuni kokemukset. Menin sitten homobaariin. Siinä oli vähän tungosta ja joku mies alkoi jutella, hän oli kuulemma ihan ensimmäistä kertaa siellä. Ajattelin että hän on yhtä epävarma ja pelokas kuin minäkin, ja juteltiin kaikenlaista. Oli ihan kivaa enkä osannut epäillä mitään, mutta kohta mieleen iski aavistus että tämä kaverihan ei taida tietää mihin on tullut. Tilanne kävi yhä ahdistavammaksi, kun en keksinyt sanoja kuinka ilmaista asia tai kysäistä jotakin loukkaamatta häntä - ja jos minä vain kuvittelinkin kaiken, olihan minulla sateenkaarimerkkikin... Silmäilin epätoivoisesti kaikkia kauniita tyttöjä ja en keksinyt kertakaikkiaan keinoa päästä tuosta miehestä eroon olematta liian töykeä. Lopulta oli selvää, että mies iski minua enkä keksinyt muuta keinoa kun lähteä kotiin. Erittäin sekavin tuntein tutkiskelin tapahtunutta sydämessäni ja ihmettelin miksi mulle aina käy näin, ja mikä ******** siinä oli niin vaikeeta, etten voinu kakasta totuutta tälle iljakkeelle. Luojan kiitos en sentään päätyny antamaan SäPiä viedäkseni kiltin tytön roolin loppuun ;) :D

Hyvä kun menit, Simone, mutta kurjaa kun kävi noin. Luuleekohan jotkut miehet oikeasti, että voisi iskeä naisen, joka avoimesti ei ole sillai kiinnostunut miehistä? Onkohan se noille tuommoisille iljakkeille ikään kuin joku haaste? Tai sitten tää iljake tosiaan oli vaan niin tyhmä, ettei tajunnut. Toivottavasti parempi onni ens kerralla. Pitääkö muuten ihmiset noissa paikoissa jotain sateenkaarimerkkejä..? Kuulostaa kätevältä. :)

Toivottavasti muutkin kertoo viikonloppukokemuksistaan tai viikonloppuna virinneistä ajatuksistaan!

Tosi mahtavaa ja rohkeaa Sinusta että sait kertoa miehellesi, Pihlaja. Vaikka tämä kaikki niin vaikea olikin..
Varmaan meni ihan pikkusen helpommaksi.. tämä hengitys..

Pihlaja ja Mimmi kertoi siitä seksistä.. naisen kanssa.. että miten osaisi olla ja mitä tehdä..
Se on niin kummallista.. miten asiat menee niin luontevasti.
Minun vaimolla ei ollut myöskään kokemusta (mitä nyt jotkut suutelut varhaisiässä naisen kanssa) mutta hän itsekin oli niin ihmeissään että miten kaikki niin kuin loksahti vaan.. omaan koloon..:)
Minä hänen syliin jo ensimmäisenä yönä.. jne.. Siis ihan kaikki, ei kertaakaan en minä eikä hän MIETTINYT mitä pitäisi tehdä vai miten.. Varsinkin hän oli yllättynyt..
Jos kahden ihmisen tarina on NIIN oikea kun voi olla.. ja tuntuu NIIN oikealta niin sitä vaan osaa koskettaa niin oikeasta paikasta.. ja osaa huomata kaiken mitä toinen tarvitsee. Se on ihan mieletöntä:)
Tällaisissa tilanteissa minä luulen että se on juuri sitä luontoa.. sitä luontoa ja voimaa mikä laittaa kaksi ihmistä yhteen.. joiden kuuluu olla yhdessä:)

Palaillaan.

Aivan uskomattomalla mielenkiinnolla olen lukenut teidän keskusteluja! Kuulostaa niin tutulle, mitä olet Pihlaja käymässä läpi. Olen seurustellut ja seurustelen vieläkin miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä ihan nuorista saakka, nyt jo 10 vuotta. Nyt olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana huomannut, että minua kiinnostaa myös naiset. Minulle kävikin "ikävämmin", olen jo ihastunut (rakastunut?) naiseen. Ikävä myöntää, mutta olen myös pettänyt miestäni hänen kanssaan. Se ei sovi arvomaailmaani, enkä sitä pystykään mitenkään selittämään.
Mieheni rakastaa minua syvästi (ja minä häntä) ja on todellakin juuri sellainen maailman paras mies. Kuitenkaan en pysty syvempään läheisyyteen enää hänen kanssaan. En haluaisi loukata häntä ja jotenkin vielä toivon, että kaikki muuttuisi taas samanlaiseksi kuin ennen "heräämistäni". En edes tiedä itsekään tarkasti mistä tykkään tai mitä haluan. Ahdistavaa ajatella, että minun pitäisi musertaa mieheni maailma.

Kiva kuulla uusia "ääniä". Tavallaan lohduttaa kuulla, kuinka samalla tavalla Kaisla kokee tämän asian suhteessa mieheensä, vaikka en toivoisikaan näin repiviä ristiriitoja kenellekään. Mullakin on poikkeuksellisen hyvä mies, jonka arvo väkisinkin vain kasvoi mun silmissäni sen jälkeen, kun kerroin hänelle näistä tunteistani naisia kohtaan. Siis tietenkin oli hyvä, että hän suhtautui niin hyvin, mutta olisikohan jollain tavalla ollut kuitenkin jopa helpompaa, jos hän olisi suhtautunut negatiivisesti..?

Mulla on kyllä nyt helpompi olla, se on totta. Mutta en pääse eroon syyllisyyden tunteesta, koska en pääse eroon halustani koskettaa naista. Monet, jotka katsovat meitä ulkoapäin, ajattelevat että olenpa mä saanut hienon miehen. Tiedän joidenkin kadehtivan mua sen takia. Se ei yhtään vähennä tätä syyllisyyttä...

Kaisla: teidän tilannettanne ehkä helpottaa se, ettei teillä (ilmeisesti) ole lapsia. Äitiys kummasti lisää naisten syyllisyyttä melkein kaikessa! Mutta oli lapsia tai ei, varmaan silti ajatus läheisen ihmisen särkemisestä on jokaisesta yhtä hirveä.

Yritän nyt omalla kohdallani uskoa siihen, mitä Simonekin tuumi, että koska olen tiedostanut ja hyväksynyt ihastukseni naisiin niin rajusti ja voimalla, siitä on tullut jonkinlainen pakkomielle eikä mun päähäni siksi mahdu juuri nyt mitään muuta kuin naiset. Vaikka siis olisinkin varsinaisesti molempiin sukupuoliin kallellani. Mutta jos tämä tästä lievittyy, niin ehkä sitten "löydän" miehenikin uudelleen... Olisiko se noin helppoa? Sitä kyllä vähän epäilen, että jos ei ole saanut koskaan koskettaa naista siten kuin haluaisi, niin voiko elää ihan onnellisena tietäen, ettei koskaan saakaan koskettaa?

Ehkä mun pitäisi vain osata ottaa tämä niin kuin joku allergia: joku voi rakastaa pähkinöitä, mutta saa niistä hengenvaarallisen allergiareaktion eikä siksi voi syödä niitä, mutta elää ihan onnellisesti pähkinöitä syömättäkin. Seksuaalisuus vain on niin mieletön voima ihmisessä, ei ehkä ihan siihen verrattavissa, että mistä ruoasta tykkää ja mistä ei...

Mutta tuosta pettämisestä. Mä näin sen nuorempana hirveän yksioikoisena asiana. Ajattelin vain: Pettää ei saa. Ja vähän jopa ylenkatsoin ihmisiä, jotka pettävät ja siten itse ryssivät parisuhteensa, kun eivät osaa olla vahvoja, jne. Nyt nää omat tiukkis-ajatukset hävettää. Mutta kai se on luonnollista, että mielipiteet pehmentyvät vanhetessa, kun näkee elämän vähän laajemmassa perspektiivissä. Nyt mä tajuan, että voi todellakin olla NIIN erilaisia elämäntilanteita ja parisuhteita - ja tunteita. Jos joku on niin vahva, että on kaiken sen yläpuolella, niin ehkä häneltä jää ihmisyydestä jotain olennaista ymmärtämättä. Näinhän tämän tietysti itselleen mielellään selittää, kun potee syyllisyyttä... Mäkin poden, vaikka en ole edes konkreettisesti pettänyt, mutta pelkään, että sopivan tilaisuuden tullen (vastoin kaikkia periaatteitani) voisin. Mun onneni (tai epäonneni?) on, että sellaista tilaisuutta ei tässä elämänvaiheessa ihan niin vain tule.

Miksi musta tuntuu, että jos pettäisin miestäni naisen kanssa, se ei olisi yhtä paha kuin jos pettäisin miestäni toisen miehen kanssa? Voisiko olla niin, ettei se ole miestenkään mielestä ihan yhtä paha..? Tosin jos rakkaudesta puhutaan... Sama kai se on, menettääkö puolisonsa rakkauden miehen vai naisen takia, oma sydän siinä särkyy joka tapauksessa.

Withyou kirjoittaa niin ihanasti vaimostaan. Kun lukee Withyoun sanoja, tuntuu kuin auringonsäteet välillä lämmittäisivät täällä syksyisessä laaksossa.

Pihlaja, voitko kertoa, mistä saan ne Dahlgrenin englanninkieliset sanat.. kun se koko sivu on ruotsia.. niin en osaa sieltä myös etsiä ? :)

Javisst, Withyou. Klikkaat sivun ylälaidasta "Diskografi", sitten ylimmäistä levynkantta (Petroleum & Tång) ja sitten vaan "Translations in English".

Onneksi meillä ei tosiaan ole vielä lapsia. Vaikka sellaista kovasti jo kaipaisin. Mutta nyt sellaista ei voisi edes ajatella, vaikka vauvakuumetta onkin.
Siitä pettämisestä. Olen ajatellut juuri niin kuin aikaisemmin Pihlaja selitit. Kyllä nuorena ajatteli hyvin mustavalkoisesti. Enkä olisi uskonut että tälläiseen tilanteeseen itse koskaan joutuisin.
Nyt en vain tiedä miten jatkaisin elämää!? Tuntuu ihmeelliseltä ja enemmänkin pelottavalle ajatukselle, että eroaisimme mieheni kanssa. Toisaalta taas tuntuu niin vaikealta olla hänen kanssaan, kun vain haluaisin muuta. Uskon, että mieheni jotain jo aavistaa. Olisipa se noin helppoa, kuin allergioiden kanssa! :)

Ehkä olet Kaisla kuitenkin herännyt kohtalaisen hyvässä vaiheessa. Vaikka mikään vaihe ei tähän varmasti itsestä tunnukaan sopivalta, ellei satu olemaan onnellisesti sinkku... Mutta jos tiedät haluavasi jossain vaiheessa lapsia, niin nyt sulla on vielä tilaisuus harkita, että kuinka ja kenen kanssa. Ehkä tämänkin asian tiedostaminen selkeyttää ratkaisua, mikä se sitten onkin.

Pitkästä aikaa taas täällä.. Myös meillä oli tapahtumarikas viikonloppu. Mutta siitä myöhemmin..

Voi Pihlaja, oletpa ollut rohkea! Hienoa, että miehesi ymmärsi sinua. Ethän ole tehnyt mitään väärää. Nyt miehesi tuntee sinut paremmin, vaikka ei ihan koko totuutta tiedäkään. Uskonpa kuitenkin, että jokainen mieskin haaveilee esim. seksistä muun kuin kumppaninsa kanssa, mutta ei niistäkään ole tapana kertoa vaimolle.. Ei ole tarvettakaan niin kauan kuin sitä ei tapahdu. Miksi loukata toista asialla, mitä ei ole tapahtunut eikä välttämättä tapahdukaan. Sitten, jos tilanne menee niin hankalaksi, että et voi elää ilman naista, niin joudut kertomaan asian. Mutta älä vielä sitä murehdi. Nyt teidän on helpompi jatkaa keskustelua aiheesta, kun asia ei tule miehellesi niin isona järkytyksenä.

Kaisla, kuulostaapa tutulta. Itse en ole tätä suhdettani osannut ajatella pettämisenä, en ole voinut tunteilleni mitään. Tavallaan en ole kokenut tekeväni mitään väärää, vaikka mieheni silmissä asia on varmasti toisin. Voi kunpa olisinkin pystynyt vaikuttamaan asiaan jotenkin. Jos kyseessä olisi ollut toinen mies, niin tilanne olisi varmasti toinen. Siihen olisin pystynyt vaikuttamaan, en olisi antanut tällaista tapahtua (helppo tietenkin sanoa, kun ei ole sellaista tapahtunut..). Mutta kyllä sillä on hirvittävän iso merkitys, että kyseessä on nainen! Tunnen oloni hyväksi, luonnolliseksi, rauhalliseksi. Olen ikäänkuin toteuttamassa todellista minääni. Tai ainakin luulen niin.

Meillä tapahtui siis rytinällä viime viikonloppuna. Olin työporukan kanssa syömässä, naiseni tietenkin mukana. Jatkettiin iltaa aamuun asti, mieheni oli eri ravintolassa omien ystäviensä kanssa. Illan päätteeksi mieheni soitti, että mentäisiin samalla kyydillä kotiin. Kerroin olevani naiseni seurassa. Mies ei ollut moksiskaan ja sanoi, että voisimme viedä naiseni samalla taksilla kotiin. Niinpä tilataksi tuli hakemaan meitä ravintolan edestä, siis meitä molempia.. Kyllä hirvitti, että mitähän seuraa. Taksissa oli myös minun veli vaimoineen sekä mieheni sisko ja veli. Ensimmäiseksi mieheni halusi halata naistani! Juu, siinä epäuskoisena katselin, että mitä hittoa. Sitten oli veljeni vuoro, hänkin halasi. Matka meni oikein mukavasti, mutta todella hämmennyksissä. Kotimatkalla sitten mies alkoi puhumaan, että näkee kuinka vahva tunne minun ja naiseni välillä on. En voinut sitä kieltää. Taisinpa sanoa ihan, että rakastan tätä naista enkä voi sille mitään. No sehän on totta. Sitten mieheni alkoi puhua, että olisikohan meidän parempi lakata kiusaamasta toisiamme ja erota suosiolla. Siihenkin vastasin myöntävästi, ehkä parempi niin. Jonkin ajan kuluttua mieheni repesi täysin itkemään, samoin minä. Mies suuttuikin minulle, käski häipyä, helvetin lesbo...

Jostain syystä mulla oli rauhallinen olo ihan aamuun asti. Epätodellinen, mutta rauhallinen. Aamulla aloin ensitöikseni lukemaan asuntoilmoituksia netistä suunnittelin tulevaa elämää lasten kanssa jo ihan tosissaan. Kerroin asiasta jo pojalleni, nyt muutetaan, mutta ei hätää. Selvitään kyllä. Soitin äitini käymään ja kerroin, että en ole hetero ja että nyt erotaan. Käytiin pitkää keskustelua äidin kanssa ja äiti yritti ymmärtää, ihan niin kuin arvelinkin. Mutta sitten illan päälle iski kauhu. Mitä helvettiä olen tekemässä. Olenko eroamassa itseni vai naiseni vuoksi? Tajusin, että sillä hetkellä kun päätimme erota, en ajatellut muuta kuin naistani. Niin ei saa olla. En voi erota kenenkään muun kuin itseni vuoksi. Tiedän, että tulisin ikävöimään miestäni ja entistä elämääni ihan hirvittävästi. Vaikea tilanne. Siispä painettiin jarrua eikä erota, ainakaan vielä. On pakko käydä tämä tilanne loppuun saakka, täytyy olla ihan varma enkä minä ihan vielä ole. Jos avioliitto mieheni kanssa jatkuu, tarvitaan hirvittävä määrä työtä jotta se voisi toimia edes jotenkin. En tiedä onko meistä kummastakaan siihen. Täytyisi aloittaa ihan alusta, sillä kaikki entinen on mieheni silmissä romuttunut täysin. Minä pidän merkityksellisenä yhteisiä vuosia, tosin huomaan selvästi, että kaikki ei todellakaan ole ollut hyvin, ei lähellekään. Olen voinut huonosti ja niin varmasti miehenikin. Jollain lailla pidän näitä vuosia vääristyneinä, koska ei olla tunnettu toisiamme ollenkaan. Edessä on siis kova työ tai ero. Huokaus. Kumpikin vaihtoehto pelottaa.

Nyt siis katsellaan ja odotellaan mihin elämä vie.. En pysty irtautumaan naisestani täysin, mutta jonkinlaista etäisyyttä olisi järkevä ottaa, jotta pystyisin tekemään päätöksen ilman hänen vaikutustaan. Voinpa nyt varmaan kertoa senkin, että myös naiseni on kertonut asiasta miehelleen. Muuta en halua toisen asioista kertoa, mutta sen kerron siksi, että se oli mulle jotenkin hirvittävän iso asia. Pelkään senkin vaikuttavan päätöksiini. Nyt täytyy todella miettiä mitä haluaa. Olisipa olemassa aikakone, jolla voisi hypätä tulevaisuuteen kurkkaamaan, että miten sitten lopulta käy.

Mieheni on muuten käynyt lukemassa nämä kirjoitukset. En ollut putsannut konetta tarpeeksi hyvin. Harmi, sillä nyt hän on lukenut vain osan ajatuksistani. Oikeastaan ihan suututtaa, ihan kuin joku olisi lukenut päiväkirjaani. Tänne ole purkanut ajatuksiani, selvittänyt päätäni. Joo, tiedän että nämä ovat kaikkien luettavissa, mutta silti mua ärsyttää. Jotain omaa mulla täytyy olla.

Kävin ostamassa eilen sen Eva Dahlgrenin Miten lähestyä puuta. Ihana kirja, en muistanutkaan kuinka paljon pidän lukemisesta. Ja Pihjala, kannataa napata se Hellsten hyllystä... Rauhoittava kirja, ainakin sitten kun sen sisällön kunnolla ymmärtää ja omaksuu.

Palaan taas.

Hurjaa... Näissä asioissa ei voi neuvoa, mutta sen haluan Mimmille sanoa, että voit olla ylpeä rohkeudestasi ja rehellisyydestäsi. Vaikka kriisin keskellä voi tuntua siltä, ettei pysty näkemään ratkaisuja, ei varsinkaan niitä oikeita, niin muutoksesta seuraa yleensä aina jotain hyvää. Olisi kai liikaa toivottu, että muutoksen voisi käydä ilman kolhuja. Mutta sen jälkeen - sitten myöhemmin - kaikilla voi olla parempi olla. Olet oikeassa, sellainen aikakone olisi kyllä kiva...

On enemmän kuin luonnollista, ettei noin suuren myllerryksen keskellä pysty koko ajan pysymään vahvana. Musta ainakin kuulostaa täysin ymmärrettävältä, että tulee tollasia epävarmuuden ja epäilyn puuskia. Anna niiden tulla - ja mennä, jos ovat mennäkseen. Mä olen itse kauhean kärsimätön luonne ja haluaisin, että ratkaisu tulisi pienissäkin asioissa heti. Kunpa sitä osaisi vain malttaa, luottaa sydämensä ääneen ja siihen, että elämä kantaa. Vaikka tää kuulostaakin pelkältä sanahelinältä näin kirjoitettuna.

Tässä tuli myös (noita miehiä ajatellen) mieleen myös se vanha lauseenparsi, että "if you really love something, let it free". Ei helppo, mutta ehkä ihmisen on mahdollista oivaltaa se myrskyn laannuttua, kun pahimmat tunnekuohut ovat menneet ohi.

On ollut tosi mielenkiintoista lueskella tätä keskustelua. Menikin tovi käydä kaikki viestit läpi... Itse en ole vastaavassa tilanteessa, mutta rakastamani ihminen saattaa joutua vastaavaan tilanteeseen/käymään läpi samanlaisia tunteita, jos valinnoissaan niin pitkälle päätyy... Nyt hänellä olisi vielä periaatteessa mahdollisuus "valita toisin", mutta ilmeisesti jokaisen on kuljettava oma tiensä, vaikeakin, lyötävä päätään tarpeeksi seinään, ja toimia sen mukaan, mihin milloinkin on valmis. Tavallaan helpottavaa lukea, että monet jopa heteroavioliittoon päätyneet ja siinä lapsia hankkineet ihmiset ovat vielä tarpeeksi rohkeita muuttamaan elämäänsä.

Tuosta heterous-biseksuaalisuus-lesbousjutusta sen verran, että itse en luokittele itseäni mitenkään. Olen vain oma itseni :)
Ja mielestäni lapsen poikamaisuus tai tyttömäisyys ei kerro mitään seksuaalisesta suuntautumisesta vaan sukupuoli-identiteetistä. Näillä ei mun mielestäni ole paljoa tekemistä keskenään.

Olisko ollut Pihlaja kun kirjoitti "lesboista jotka uskaltavat olla itsensä näköisiä" tms, en muista sanoja tarkkaan. Musta alkaa tuntua, että "ollakseen uskottava lesbo" pitäisi olla tukka pystyssä, tankkitoppi päällä, naama lävistetty ja selkä köyryssä. Eli ei siinä enää paljoa ole kyse uskalluksesta, vaan nimenomaan normien noudattamisesta... Mun mielestä on paljon viehättävämpää, kun joku onkin aivan oman näköisensä, eikä ollenkaan "lesbon" näköinen ;)

Onpa mielenkiintoinen keskustelu, en ole pitkiin aikoihin täällä vieraillutkaan, ja heti jäin ihan koukkuun.

Pihlaja, ehkä kun luin nämä kaikki viestit yheen pötköön, niin sain erilaisen kuvan tästä tilanteesta kuin te kaikki muut, jotka olette pyöritelleet asioita niin paljon lähipäivinä, ja muutenkin elämässä.Minusta sinun asenteessasi on tapahtunut valtava muutos lyhyessä ajassa, kun miettii kuinka vähän aikaa on tuosta ensimmäisestä viestistä, jolloin vielä mietit oletko bi ollenkaan, tähän hetkeen, kun olet jo kertonut miehellesi osittaisen totuuden, ja olet selvästi tipahtanut syvälle omiin tunteisiisi.

Sinulla on tapahtunut Pandoran lipas- ilmiö, ja nyt ilmeisesti pohdit vakavissasi ensimmäistä kertaa, pitäisikö sinun päättää koko avioliitto, vai kuinka selviäisit kuivin jaloin rannalle. Minusta sinun olisi hyvä laittaa jäitä hattuun. Olen onnellinen puolestasi, ja erityisesti ihailen rohkeutta jolla nyt olet alkanut asiaa mielessäsi työstää. Tosiasiat ovat kuitenkin tosiasioita, ja ilmeisesti tosiasiat tällä hetkellä ovat, että sinulla on harvinaislaatuisen hyvä avioliitto ja kaksi pientä lasta. Älä siis hätäile.

Olen aina ollut sitä mieltä, että asiat tapahtuvat kun niiden on tarkoitus tapahtua. Ei varmasti ole sattumaa että osuit näille sivuille ja aloit käydä tätä keskustelua. Uskon, että silti sisälläsi tiedät, oletko itse tällä hetkellä valmis siihen suureen elämänmuutokseen, joka siitä seuraa, mikäli lähdet avioliitostasi. Tietysti sydämen ääntä täytyy kuunnella, ja itsepintainenkin pitää olla, mutta lapset ovat varmasti kuitenkin elämässäsi etusijalla? Olisiko sinun todellisuudessa mahdollista elättää ja hoitaa heitä yksin tällä hetkellä? Miten kaikki käytännössä hoituisi, eroaisitte miehesi kanssa, hakisitte yhteishuoltajuutta, asuisit jokatoinen viikko yksin ja tekisit... mitä?

Minusta reilua kaikille osapuolille olisi, että koitatte tämänhetkisessä elämäntilanteessa ensin kaiken mahdollisen, ennen kuin teette jotain niin radikaalia, ja myös lasten elämää horjuttavaa, kuin eroatte. Keskustelkaa miehesi kanssa ihan oikeasti avoimesti. Jos olet itsetutkiskelun jälkeenkin varma siitä, että haluat(ja sinun tarvitsee) saada esimerkiksi kokeilla juuri seksiä naisen kanssa(koska se ilmeisesti on yksi suuri mieltäsi painava asia) niin olisiko se miehellesi mahdottomuus? Maailmassa on niin paljon avioliittoja, kuin on ihmisiäkin, ja itse tunnen mm. "hetero"pariskunnan, jossa biseksuaali nainen harrastaa silloin tällöin irtosuhteita naisten kanssa. Ilmeisesti heillä on niin hyvä henkinen suhde, että jotenkin se toimii eikä häiritse kumpaakaan. En kyllä lähemmin tiedä millaisia uhrauksia se vaatii, ja kuinka moni moiseen pystyy. Jos miehesi todella rakastaa sinua niin paljon kuin kuvailet, voisi kyseeseen ehkä myös tulla jokin väliaika, miettimishetki, vuokraat vaikka oman asunnon jostain ihan läheltä. Selvittelet ajatuksia rauhassa. Annat myös miehellesi ajattelurauhan. Uskoisin, että seksuaalinen halusi voi näyttäytyä aivan erilaisessa valossa, kun pöly on hieman laskeutunut ja olet saanut tilaa kaiken tämän keskelle. Tällä hetkellähän mielessäsi luultavasti paukuttaa yksi sama filmi koko ajan. Todellisuus voi olla myös erilainen. Tai sitten se on vielä parempaa kuin kuvittelit. Sitten on tietysti vielä se mahdollisuus, että miehesi kokee tämän asian niin loukkaavana, että hän ei enää halua jatkaa liittoanne. En tiedä kuinka mahdollista se on. Itse kokisin hyvin loukkaavana asiana jos avopuolisoni yhtäkkiä tuntisikin vetoa miehiin. Mutta toisaalta, nämä asiat eivät ole meidän omissa hyppysissämme.

Joka tapauksessa. Uskoisin että nämä tämänsorttiset asiat ovat niin voimallisia ja koko ihmistä ravisuttavia kokemuksia, että itse kyllä tiedät jossain vaiheessa mitä tehdä. Niin surullista kuin se onkin, useimmat varmaan vaan ykinkertaisesti rakastuvat johonkuhun ja se on se moottori joka käynnistää prosessin jota ei enää mikään maallinen mahti voi pysäyttää. Lähinnä halusin ottaa esille myös tällaisen inhorealistisen näkökulman siksi, että on ikävää jos joudut maksamaan uusissa suhteissasi vanhan suhteen liian vähäisen työstämisen, tai esimerkiksi alat epäillä suuntautumistasi ensimmäisten pahojen vaikeuksien ilmaantuessa sitten naissuhteessasi. Silti olen sitä mieltä, että meidän yhteiskunnassamme nämä asiat ovat vielä niin "kiellettyjä" ja vaikeita, että ne, jotka lopulta päästävät halunsa ihan tietoisuuteen asti ja rohkaistuvat kokeilemaan, harvoin päätyvät siihen tulokseen, että ovatkin heteroita. Toisaalta, omassa lähipiirissäni yllättävän moni varmana lesbona pidetty onkin loppujen lopuksi päätynyt yhteen miehen kanssa. Eivät ole yksioikoisia asioita nämä.


Voimia kaikille jotka näitä asioita joutuvat miettimään. Kyllä kaikki asiat aina lopulta selviävät, suuntaan tai toiseen :)

P.S. Pihlaja ja muut joilla on lapsia. Itse olen joskus miettinyt hivenen kateellisena, että onpa kätevää kun noilla myöhäisheränneillä on jo lapsetkin valmiina, ei tarvitse surra sitä, että kuinka niitä tulisi ja kuinka surullista on, ettei oman kullan kanssa voi yhteisiä saada :)

Kiva kun tänne on tullut uutta näkökulmaa, ja vieläpä noin perusteellisesti pohdittuna. Itselläni on ollut tällä viikolla vähän rauhallisempi olo sen jälkeen, kun kerroin näistä tunteistani ja ajatuksistani miehelleni. Sen jälkeen esim. eroaminen on tuntunut absurdilta, pelkästään teoreettiselta vaihtoehdolta. Silloin kun näitä juttuja pyöritteli ihan yksin pienessä mielessään, ne paisuivat älyttömiin mittasuhteisiin. Oli siis ehdottomasti hyvä asia kertoa miehelle, vaikka joinakin hetkinä olen melkein sitä katunutkin... Lähinnä siksi, että on melkein ryvettynyt olo, kun tuntee näin voimakasta vetoa naisia kohtaan vain ”yleisesti”, eikä siis ketään oikeaa, yksilöllistä ihmistä kohtaan. Tuntuu että olisi jotenkin ylevämpää, jos olisi rakastunut tai ihastunut johonkin konkreettiseen henkilöön, kuten jotkut tämän sivun keskustelijat ovat. Luulen, että voisin silloin hyväksyä tämän ”filmini” paremmin, vaikka se varmaan mutkistaisi asioita entisestään. Mutta nyt välillä hävettää, että kiinnostaako mua naisissa muka pelkkä fyysisyys. Että ajattelenko mä naisia yhtä kliseisesti ja lihallisesti kuin heteromiesten väitetään ajattelevan. Se olisi musta suorastaan alhaista... Häiritsee kun luin tältä sivustolta jostain toisesta kohtaa eräästä tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ”homoseksi himottaa heteroitakin”. Ajattelin, että jaaha, siinäkö se raadollinen totuus sitten olikin.

Mutta en mä silti jaksa uskoa omalla kohdallani ihan tuohonkaan. Olen kuitenkin herkkä ja romanttinen luonne. En pysty edes katsomaan leffoja, joissa jollekin sympaattiselle naiselle tapahtuu jotakin pahaa. Vaikka tajuankin, että se on fiktiota, ajattelen samalla, että samanlaista tapahtuu toisille todellisuudessakin, ja silloin sydän itkee verta.

Viimeiset pari päivää olen yrittänyt olla ajattelematta näitä. Aina kun naiset hiipivät mieleen, yritin ajatella vain työasioita tai lapsiani. Tuli tuttu tunne: sellaista se oli aina silloin kun pidin nämä tunteeni suosiolla piilossa ja tyydyin ajatukseen, että tärkeintä on olla vain äiti ja vaimo. Voisi se onnistua uudestaankin, jos oikein yrittäisi. Mutta olen varma, että samalla nää mun omat tunteeni – nämä jotka eivät ole äidin eivätkä vaimon tunteita, vaan ihan mun ikiomiani – patoutuisivat mun sisääni kuten ennenkin ja ryöpsähtäisivät taas jonakin päivänä entistä rajummin ulos, ihan niin kuin nyt on käynyt. En haluaisi toistaa samaa virhettä uudestaan.

Mies taitaa luulla, että asia ei enää vaivaa mua ollenkaan, kun sain sanottua sen hänelle. Mähän vakuutin hänelle, ettei tämä vaikuta mihinkään. Todellisuudessa tarvitsisin ehkä kumminkin jonkinlaisen aikalisän. Haluaisin keksiä jonkun ratkaisun, kuinka pääsisin purkamaan tunteeni naisia kohtaan siten, että oma avioliitto jatkuisi silti normaalisti eikä kehenkään sattuisi. Kuulostaa tavallaan kätevältä tuo, että heteroavioliitossa elävällä naisella on miehen suostumuksella joskus irtosuhteita naisten kanssa. Meille se tuskin silti sopisi. Miestä se varmasti satuttaisi, enkä usko, että mä pystyisin siihen muutenkaan, kun olen niin herkkä. En oikein osaa erottaa sydäntä ja ruumista toisistaan.

Eivätkä mun haaveeni pelkästään seksiin liity, kuten oon aiemminkin todennut. Haluaisin tuntea toisen naisen lämmön ja läheisyyden siten niin kuin sitä ei voi heterokaverin kanssa tuntea. Oon varovasti miettinyt, mahtaisiko näiden tarpeiden tyydyttämiseen riittää ihan vain se, että saisi olla toisen naisen kanssa lähekkäin vaikkapa tanssiessa tai halatessa, ja pystyisikö sen ajattelemaan niin, ettei se ole oman puolison loukkaamista. Vähän vaikeaa tosin, jos se toinen nainen olisi ihan vieras... Sen pitäisi olla tutuksi tullut ja sympaattinen, ja mun pitäisi voida olla varma, että hänelläkin on aitoja sympatioita mua kohtaan. Mutta tämä onkin vain teoriaa. Tosin tajuan myös, että jos tuollainen tilanne joskus tulisi, niin siihen sisältyisi myös omat vaaransa. Siis siinä mielessä, että sitä olisi vaikeaa jättää vain siihen, jos sydän alkaisikin vetää edemmäs.

PS. Shania viittasi siihen ”lesbon näköinen”-käsitteeseen. Itse asiassa en edes ajatellut mitään ”pystytukkia tai tankkitoppeja”, kun kuvittelin minkä näköisiä olisivat ne, joilla on rohkeutta olla oma itsensä. Mun mielikuvissani nämä rohkeat ovat oikeastaan ihan tavallisen näköisiä naisia, mutta sellaisia jotka ovat sinut itsensä kanssa, ja sen kuvittelen näkyvän heistä ulospäin ja tekevän heistä viehättäviä. Oman mielikuvitukseni ihannenainen on aika tavalliseen tyyliin naisellinen...

Voi vitsi kun on kinkkinen tilanne. Ymmärrän kyllä niin hyvin tuon tunteen, että pitäisi saada edes vähän kokeilla. Itselläni silloinen herääminen oli niin voimakas, (ja se kohdistui suoraan tiettyyn henkilöön) että vaikka seurustelinkin miehen kanssa, ei seksi olisi hänen kanssaan tullut enää kysymykseenkään. En toki päätynyt koskaan tämän "ensi"rakkauteni kanssa fyysisessä kanssakäymisessä juuri noita hitaita tanssimista ja vierekkäin nukkumista pidemmälle, mutta se riitti. Kyllä nämä asiat tietää itsessään sitten. Mielestäni, näin myöhemmin ajateltuna, tämä henkilö joka minun hyvin teinimäisen ihastukseni koki, käyttäytyi todella suurenmoisesti. En tiedä olisinko tuolloin vielä itse seksiin ollut valmiskaan hänen kanssaan. Itselleni juuri se tunnepuoli oli tärkein. Jos johonkuhun niin syvästi ihastuu/rakastuu, niin mitä väärää siinä on? Eikö se yksioikoisesti tarkoita, että on jotain muuta kuin hetero? Oletko muuten lukenut setan määritelmän homoseksuaalisuudesta?

"Homoseksuaalisuus on sitä, että yksilö virittyy

* romanttisesti
* eroottisesti
* seksuaalisesti

pääsääntöisesti samaa sukupuolta olevaan ihmiseen."

Tuo heteroiden homoseksuaalisuuden ihannointi on aika mielenkiintoinen kysymys. Itse olen myös joskus ihmetellyt sitä, kuinka esimerkiksi naisille myydään naistentuotteita aina hyvin vähäpukeisilla ja myös eroottisesti "vivahtavilla" naisilla. Eikö se ole kenestäkään muusta omituista? Vai onko silloin kyse pelkästään siitä, että oletetaan, että naiset haluavat vain samaistua niihin kauneussymboleihin. Olla itse samanlaisia? Myös muistan jostain lukeneeni, että monen heteronaisen(kin) mielestä naisen alaston vartalo on paljon eroottisempi kuin miehen.

No joo, eipä näihin asioihin oikein kukaan ulkopuolinen voi mitään sanoa. Todella vaikea tilanne. Mutta niin, en silti ehkä heti ensimmäisenä lähtisi DTM:ään kokeilemaan niitä hitaita, ainakaan salaa. Jos tuo tilanne on jo yli vuoden (koko alkuelämäsi) jatkunut, niin varmaan jossain vaiheessa on pakko tunnustaa itselleen mitä on, ja alettava elää sen mukaan? Kai nämä asiat ovat mitä ovat, joskus joutuu pakosta satuttamaan läheisiään, ja toisaalta monet "negatiiviset" jutut osoittautuvat myöhemmin hyviksi. Lapsethan kuitenkin haluavat aina, että heidän vanhempansa ovat onnellisia. Olet sen myös velkaa heille, voidaksesi sitten itse vastavuoroisesti pitää heistä hyvää huolta. Jos tuo elämäntilanne tuntuu jatkuvasti väärältä, niin pakkohan siihen on jotain tehdä! Tulee vaan mieleen todellisesta "raamatusta" (sinkkuelämästä) lainattu Samanthan lausahdus: "I love you, but I love me more." :) Sitten voi vielä miettiä sitä, luuletko miehesi olevan onnellisempi jatkuvasti poissaolevan ihmisen kanssa, joka haaveilee muista, kuin kenties jonkun uuden "todellisen" heteron kanssa, joka haluaa yksinomaan häntä? Jos todella rakastat miestäni, ja tajuat ettet voi olla tyytyväinen yksinomaan hänen kanssaan, kai haluat hänenkin löytävän todellisen onnen? Itse en keksi mikä olisi kamalampaa, kuin tajuta monia vuosia myöhemmin, että puoliso ei ole pitkiin aikoihin enää ollut minuun rakastunut, ja silti roikkunut suhteessa Minun vuokseni.

En tiedä, voinko puhua myöhäisestä heräämisestä siihen, että olen bi. Olen tietyllä tavalla aina tuntenut samanlaista vetoa molempiin sukupuoliin, mutta en koskaan nuorena edes kuvitellut, että ryhtyisin suhteeseen naisen kanssa. Jotenkin sitä ei vain tajunnut, että se olisi edes mahdollista. Vasta opiskeluaikoina sitten vihdoin oikein ymmärsi, että sekin on mahdollista.

Koskaan en ole harrastanut seksiä naisen kanssa. Itse asiassa olen harrastanut seksiä vain yhden ainoan ihmisen kanssa elämäni aikana. Miehen, joka oli ensirakkauteni, ja jonka kanssa olen ollut yhdessä 15 vuotta, ja josta nyt olen eroamassa. Olen nyt siis 39-vuotias.

Minulle tuli joitakin vuosia sitten myös kova tarve ajatella ja kokeakin tämä toinenkin puoli. Koin joitakin ihastumisia naisiin, kaikki olivat kylläkin heteroita, naimisissa tai seurustelivat miehen kanssa. Mutta nämä ihastumiset olivat vahvempia tunnetasolta kuin yksikään ihastus mieheen ikinä, lukuunottamatta tätä nykyistä, kohta exääni.

Minä päädyin kokeilemaan internetin kautta. Eihän se sama ole kuin todellisuudessa, mutta ainakin selvitti, pystyisinkö tunnesiteeseen naisen kanssa, tunnesiteeseen, joka on voimakkaampi kuin "vain" ystävyys. Pystyin. Ja yllätyksekseni huomasin, että nämä online tunnesiteet naisiin olivat jopa voimakkaampia kuin mitä miehiin muodostetut (kokeilin siis miestenkin kanssa online). Tämä ei siis ollut aluksi varsinkaan mikään tietoinen kokeilu, vaan muuttui siksi kun tajusin, että se voisi sellainenkin olla.

Mieheni on koko ajan tiennyt, että minulle sukupuolella ei ole väliä, ja olen ollut rehellinen myös tässä online-kokeilussani. Ikävä kyllä se silti on vaikuttanut suhteeseemme, ja entisenkaltainen läheisyys on kadonnut. Olen myös ymmärtänyt, että en voi koskaan olla täysin onnellinen hänen kanssaan, vaikka rakastankin häntä paljon. Välillämme on myös muita asioita, ei vain tämä. Ja tuo Sinkkuelämän Samanthan repliikki sopii kyllä hyvin omaan tilanteeseeni, rakastan miestäni, mutta rakastan itseäni enemmän, ja haluan elämältäni myös jotain enemmän.

En usko, että sukupuolella on edelleenkään merkitystä siihen, kenen kanssa lopulta haluan elämäni elää. Tällä hetkellä minulla on online ystävä, jonka kanssa aiomme tavat kunhan molempien rahatilanne antaa periksi. Hän on sisäisesti nainen, mutta ruumiiltaan mies. Eli fyysinen sukupuoli ei vaikuta tunteisiini, eikä kyllä henkinenkään, vaan se persoona, kuka ihminen on. Tapaaminen saa sitten kertoa, onko vetovoima myös fyysistä.

Tässä iässä olen jo käynyt läpi kaikki epäilykset ja keskustelut itseni kanssa, onko järkeä heittää menemään hyvää suhdetta mieheen, jota rakastaa ja joka edelleen on paras ystäväni. Mutta olen itse päätynyt siihen, että elän elämäni vain kerran, ja että se ei saa olla kenraaliharjoitus, tilanteeseen on tartuttava. Elämä on todella elettävä, ei vain katsottava sivusta kun se lipuu ohi.

Elämä on hurjan pelottavaa. Ehkä se on kuitenkin hyvä asia, pelko pitää ihmisen hereillä. Vaikka oma elämä on ollut/tulee olemaan pelottavaa vielä pitkään, niin sisäinen rauha ja tyyneys auttaa jaksamaan. Hyvä näin, olen menossa oikeaan suuntaan ja tiedän sen ensimmäistä kertaa elämässäni. Tämä kaikki tapahtunut on monen mielestä varmasti aivan kamalaa, mutta oikeasti en voisi mitään parempaa toivoa kohdalleni tapahtuvan. Toivon, että jokainen ihminen löytäisi tämän saman tunteen. Se ei liity seksuaalisuuteen, vaan yleensä oman itsensä löytämiseen ja sen hyväksymiseen. Nyt minä rakastan itseäni juuri tällaisena.

Me olemme päätyneet sitten eroon. Viikko edellisestä päätöksestä, nyt tämä taitaa olla "lopullista". Uskon, että jos meidät mieheni kanssa on tarkoitettu toisillemme, niin sitten elämä vie meidät yhteen myöhemmin. Nyt ei ole sen aika. Näin emme voi jatkaa. Mun myös on rakastettava miestäni niin paljon, että annan hänelle vapauden. En voi pehmittää eroa, en mitenkään. Ei helppoja eroja taida ollakaan. On pelottavaa luovuttaa, mutta myös helpottavaa. Tämän enempään emme pysty, ei vaikka mitä tehtäisiin. Aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tiedän, että joka tapauksessa parempaa, kummallekin.

Olen tämän viikon aikana pilkkonut tunteeni pieniksi palasiksi. Olen tarkastellut kaikkia tunteita erillisinä, vaikka ne aina jollain lailla toisiinsa liittyvätkin. Ihan ihmettelen miten se on ollut mahdollista, mutta jotenkin olen sen pystynyt tekemään. Suuri pelkoni on ollut, että teen ratkaisuja toisen ihmisen vuoksi, tässä tapauksessa siis "naiseni". Mulle on selvinnyt, että olen onneksi täysin omalla asiallani, tämä ihana nainen ei liity päätöksiini mitenkään. Toki mulla on vahva tunne häntä kohtaan, mutta päätökseni perustuvat täysin minuun itseeni. En usko, että hän tulee katoamaan elämästäni, mutta en laske mitään kenenkään varaan. Vertaan tätä lottoamiseen. Ihmiset täyttävät kuponkejaan toivoen lottovoittoa, mutta harva ihminen laskee talouttaan sen varaan. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Pihlaja:

"Shania viittasi siihen ”lesbon näköinen”-käsitteeseen. Itse asiassa en edes ajatellut mitään ”pystytukkia tai tankkitoppeja”, kun kuvittelin minkä näköisiä olisivat ne, joilla on rohkeutta olla oma itsensä. Mun mielikuvissani nämä rohkeat ovat oikeastaan ihan tavallisen näköisiä naisia, mutta sellaisia jotka ovat sinut itsensä kanssa, ja sen kuvittelen näkyvän heistä ulospäin ja tekevän heistä viehättäviä. Oman mielikuvitukseni ihannenainen on aika tavalliseen tyyliin naisellinen..."

Jep. Itsekin haluan ajatella näin. Ikävä kyllä queer-paikat ovat pullollaan noita stereotyyppejä, ainakin silloin harvoin kuin itse olen mihinkään osallistunut. Missä ovat muut... ne sellaiset, joita ei katukuvassa "tunnista" :P

On ollut koskettavaa seurata Mimmin tilanteen kehittymistä. Jos ihmisellä on sisäinen rauha ja varma tunne siitä, että tekee oikein ja että tekee päätöksiä nimenomaan itsensä vuoksi, niin silloin ollaan varmasti oikealla tiellä ja se on loppujen lopuksi hyvä kaikille läheisillekin. Tasapainoiset ja onnelliset vanhemmat ovat lasten kannalta taatusti parempi juttu kuin ahdistuneet ja poissaolevat.

Itse oon jotakuinkin ymmälläni. En ole varma oikein mistään, paitsi siitä että pidän naisista. Mieheni kanssa mulla on ollut ihan lämpimät välit varsinkin sen jälkeen kun kerroin hänelle tästä, mutta fyysiseen läheisyyteen hänen kanssaan en pysty mitenkään. Se tuli viikonloppuna väistämättä puheeksikin, ja mun oli pakko pyytää aikalisää. Mies oli taas kauhean ymmärtäväinen, suhtautui melkeinpä lempeän humoristisestikin ja sanoi, että odottaa kyllä vaikka kuinka kauan, kunnes tää mun vaiheeni menee ohi.

Pitäisi kai olla helpottunut miehen suhtautumisesta. Mutta hän on niin tyyni ja varma siitä, että tää tosiaan menee ohi, enkä mä itse ole ollenkaan varma. Tuntuu että muhun kohdistuu nyt valtavat paineet: multa odotetaan, että tää menee ohi. Onkohan miehellä mielessään jokin arvio, kuinka kauan tää kestää? Viikon? Kuukauden? Vuoden?

Shania sanoi, ettei välitä luokitella itseään mitenkään, on vain oma itsensä. Noin mäkin periaatteessa haluaisin ajatella. Tällä hetkellä mun elämäni polttavin kysymys tuntuu kuitenkin olevan: tykkäänkö oikeasti molemmista sukupuolista vaiko sittenkin vain naisista? Koska jos tykkään molemmista, mulla on varmaan vielä mahdollisuus löytää takaisin mieheni luo ja kaikki palautuu ennalleen. Mutta jos suhtautuminen miehiin onkin ollut vain näennäistä pintaa... Ensin mä olin aika varma, että eihän se niin voi olla, olenhan mä ollut niin kauan naimisissakin. Mutta nyt oon alkanut muistella koko elettyä elämääni toisesta näkökulmasta. Esim. kaikki mun aikaisemmat miessuhteeni ovat olleet suuria pettymyksiä, ja motivaationa ryhtyä niihin oli aina se, ettei tarvitsisi olla yksin, ja rehellisesti sanottuna myös se, ettei mua pidettäisi omituisena, kun ei ollut poikaystävää... Muistan jopa joskus pelänneeni, että joku luulisi lesboksi. Niinpä. Taisin pelätä sitä itse. Nyt se tuntuu älyttömältä, hävettävältäkin, mutta nuorempana olin oikeasti aika hukassa. Ja kun olen muistellut ajatuksiani kaikista elämäni varrelle osuneista naisista ja toisaalta myös miehistä, niin naiset ovat olleet mun mielestä aina ihmisinä kiinnostavampia, hauskempia, lämpimämpiä, mystisiä jopa... ja miehet taas lähinnä yksiulotteisia. En vain nuorempana koskaan tajunnut, että sillä voisi olla jotain tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Tai sen koko homoseksuaalisuuden määritelmän kanssa, jota Noppa siteerasi (joo, oon lukenut).

Joko kaikki on ollut suurta itsepetosta, varsinaista suurta illuusiota, josta oon herännyt nyt enkä pysty ehkä ikinä enää palaamaan fyysiseen läheisyyteen mieheni kanssa. Tai sitten olen tosiaan biseksuaali, joka on herännyt toiseen puoleensa vasta nyt eikä siksi pysty juuri tällä hetkellä muuta ajattelemaankaan kuin sitä uutta ja ihanaa, tai siis sitä mikä VOISI olla uutta ja ihanaa. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi siinä mielessä kivuttomampi, että siihen sisältyisi ainakin periaatteessa mahdollisuus jatkaa tätä nykyistä parisuhdetta taas jossain vaiheessa ihan onnellisesti. Mutta mistä mä saan varmuuden? Ja kuinka kauan tässä voi vain odotella sitä? Tipahtaako se varmuus jonakin päivänä taivaasta, vai? Tuntuu että pitäisi jotenkin itse aktiivisesti etsiä totuutta, oman miehenkin edun nimissä ehkä, mutta miten? Vai voiko omia ajatuksiaan yrittää ohjailla? Voinko itse aktiivisesti saada itseni virittymään miehillekin (omalleni)?

Shania kertoi, että queer-paikat on täynnä niitä stereotyyppejä, ja se ehkä vähän palautti mua maan pinnalle. Oon nimittäin kuvitellut, että jos menisin sellaiseen paikkaan, niin siellä olisi pelkästään mun mielikuvieni ihannenaisia, sellaisia "tavallisen naisellisia", joilla on pyöreät rinnat ja olkapäille ulottuvat kastanjanruskeat hiukset ja ruskeissa pähkinäsilmissä niin lämmin katse, että sydän sulaa... Saa nauraa! Tajuan kyllä, että koska kaikki on mulla vain haaveilun tasolla, niin mielikuvat ovat ruusunpunaisia, ja todellisuus voisi ne murskata aika pian. (Se Nopan "inhorealismikin" tässä taannoin oli ihan perusteltua.)

Maatar mainitsi online-suhteet. En ole tullut ajatelleeksi. Vierastan omalla kohdallani ajatusta, mutta toisaalta mietin myös, voisikohan sitä kautta saada jotain selvyyttä näihin omiin tunteisiinsa. Että olisiko se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin lähteä oikeasti johonkin paikkaan. (Ainakin se olisi käytännöllisempi vaihtoehto, en mä kuitenkaan pysty toistaiseksi mihinkään lähtemään.) Vaikka pettämiseltä sekin kyllä varmaan tuntuisi...

Kävin perjantaina DTM-ssä..
Ja olen vähän ihmeissään siitä, että täällä joku kertoi miten queer-baareissa ovat ne "stereotyypit".. vai olenko mä sokea..
Nimittäin ei se ihan näin ole..
Siellä oli erittäin paljon kaikenlaisia ihmisiä.. kaikennäköisiä ihmisiä.
Kyllä niistä "stereotyypeistä" näkee heidän seksuaalisen suuntautumisen, mutta entäs ne kaikki muut naiset..

Tiie sitä.. käykö ne siellä uteliaisuudesta kavereiden kanssa vai voiko ne olla lesboja? Tai jotain sieltä välistä..

Kuitenkin gay-baareissa liikkuvat ihmiset ovat joko gayt tai gay-ystävälliset ihmiset. Tai jotain siitä välistä.. :)

Kerron tässä pienen tarinan, mikä perjantaina mun puolisolle tapahtui.


Hän (pienessä humalassa, erittäin naisellinen nainen) käveli illalla firman bileistä huoltoasemalle ja siellä oli taksikuskit iltakahvilla ja
hän kysyi kovalla äänellä: "Onko täällä yhtään taksia vapaana?"
Yksi mies sanoi: "Joo mä voin Sut heittää."
Istuessaan taksiin Rouvani sanoi: "DTM-mmään, kiitos!"
"Aijaaaaaa..", sanoi taksikuski matalalla äänellä.
"Sehän on ihan sellainen homoikoni -paikka..", hän jatkoi..
Rouva vastas siihen: "Aijaa.. voitko kuvitella että mun vaimoni on just siellä ja odottaa mua?!"
Taksikuski: "No en olis kuvitellut.."

Juntti mikä juntti :)

Joo-o... Kyllä mä joskus (= koko ajan) itsekin toivoisin, että ne naisista tykkäävät naiselliset naiset tunnistaisi jostakin. Kolmio päässä vois olla kätevä. Osais sitten edes hymyillä heille erityisen lämpimästi, jos kohdalle osuu oman maun mukainen leidi. Harmi ettei toimi käytännössä, kun niitä kolmiopäisiä katottaisiin kadulla kumminkin 95-prosenttisesti vinoon. Ja laittaisko sitä muka sitten itsekin kolmion päähänsä, kun lähtis lähikauppaan miehen ja lasten kanssa..? :) :) :)

Pihlajalle:
Kun puolisosi kerran suhtautuu noin ymmärtäväisesti, käytä aikaa hyväksesi. Aika antaa yleensä vastauksia, joita et voi pakottaa esille, vaikka kysymykset miten polttavatkin mieltäsi nyt.

Heh, eipä minuakaan varmaan ihan ensimmäisenä lesboksi ajatella ulkonäön perusteella. Suht naiselliseksi naiseksi olen tuntenut itseni, riippuen tietenkin vähän siitä, mitä päälleni laitan. Tosin mies sanoi, että viime vuosina minusta on näkynyt epävarmuus naisellisuuttani ajatellen. En tiedä mitä hän sillä tarkalleen tarkoitti, mutta en ole kuulemma se sama ihminen, joka olin suhteemme alkuvuosina. Mutta tunnen itseni kyllä edelleen ihan naiselliseksi.

Olen ollut pari yötä kotoa poissa ns. kriisiasunnossa. Teki tosi hyvää ja luultavasti menen sinne aina välillä jatkossakin. Asunto on ihan normaali kalustettu kerrostaloasunto ja se ei maksa mitään. Ihanaa, että on olemassa tällainen mahdollisuus. On ollut helpottavaa ottaa etäisyyttä mieheeni. Mies on ollut lasten kanssa kotona ja vieläpä ihan omasta halustaan. En ole koskaan aikaisemmin kuullut hänen suustaan moista, että haluaa olla lasten kanssa. Oli mukavaa kuulla se nyt. Lapset tarvitsevat meitä enemmän kuin koskaan.

Näin toissayönä painajaista appiukostani. Appiukko on ihana mies, rauhallinen, vähäsanainen ja jotenkin erityisen rakas minulle. Unessa appiukko huusi minulle, oli tosi vihainen. Se uni jäi sitten kummittelemaan mun mieleen koko päiväksi ja aiheutti ahdistusta ja epävarmuutta. Pelkään kohdata appivanhempiani. Tuntuu, että olen jonkinlaisen selityksen velkaa, mutta mitä voin selittää..? Pyydänkö anteeksi, että olen tällainen? En odota heidän hyväksyvän asiaa, mutta toivon etteivät he inhoaisi minua.

Tyyni ja rauhallinen olotila jatkuu. Olenpa itkeä pirauttanutkin pari kertaa ihan pelkästä onnesta. No välillä olen itkenyt myös surusta. Ero ei tule olemaan helppo. Syvin tunne on kuitenkin se rauhallisuus. Hitto, minä olen lesbo ja onnellinen sen asian kanssa. Enpä olisi uskonut. Tiedän, että tulevaisuudessa saan niskaani myös paljon paskaa.. Olen jo kokenut muutaman ennakkoluuloisen ihmisen kommentit. Ne ei ole kivoja, mutta toisaalta hirveän merkityksettömiä. Ei tarvi ymmärtää, ei todellakaan. Olen onnellinen siitä, että ystävät ja perhe hyväksyvät minut tällaisena. Olen onnekas, todella.

Täytyypä taas tyhjentää päätä. Vaikeita päiviä takana. En ole pystynyt edes kirjoittamaan, vaikka se yleensä kyllä helpottaa. Olen pohtinut mennyttä elämää ja miettinyt, että miten olen voinut olla niin sokea! Voiko olla niin, että olen vain muuttunut? Luin illalla Hellstenin kirjaa. Siinä sanottiin, että "jos koko elämänsä ajan ohittaa sisimmässään jotain oleellisen tärkeää, tämä ohitettu aineisto alkaa tunkea päälle sellaisella voimalla, että lopulta koko onnellisuutemme takeeksi rakennettu varustuksemme alkaa järkkyä". Minulle on ehkä käynyt juuri näin. En ole ymmärtänyt itseäni. Tuntuu valheelta koko elämä. Toisaalta on lohduttavaa, että en olisi mitenkään pystynyt estämään tätä. Ei ole voinut valita.

Olen miettinyt rakkauttani miestäni kohtaan. Omasta mielestäni se on ollut aitoa. Alku oli ihanaa huumaa joka kesti yllättävän pitkään. Kävin eilen juttelemassa mielenterveyshoitajan kanssa. Huvittavaa, olen itsekin koulutukseltani mielenterveyspuolen hoitaja, vaikka työskentelenkin vammaispuolella. Ehkä siksi juuri uskaltaudunkin hakemaan apua, tuntuu etten selviä yksin. Mutta asiaan. Kerroin hoitajalle entisistä miessuhteistani, jotka ovat olleet aika epätoivoisia. Tuhoon tuomittuja suhteita, riippuvuussuhteita. Minulle oli muotoutunut nykyisen mieheni tavatessani selvät kriteerit aviomiehelleni. Osa niistä oli typeriä pieniä juttuja, mutta osa todella tärkeitäkin. Tässäpä niitä.. Miehen piti olla MIES, kova tekemään töitä. Ei missään nimessä mikään toimistohiiri tai sairaanhoitaja, vaan kotiin saa/pitää mielellään tulla nyrkit mustana päivän töiden jälkeen. En halunnut miehessäni olevan minkäänlaisia naismaisia piirteitä, se olisi ollut suorastaan ällöttävää. Miehen piti metsästää, osata korjata autoja, pitää perheestä huolta, olla käsistään kätevä, piti inhota kissoja (!?). Seksi on ollut myös tärkeää. Miehen on pitänyt olla mies sängyssäkin. Vie sie, mie vikisen. Nämä kaikki kriteerit täyttyivät miehessäni. Tuntui kun kaikkiin toiveisiini olisi vastattu! Täydellinen mies! Minulla oli niin selkeät kriteerit, että sitten kun ne mieheni kohdalla täyttyivät, niin miten olisin voinut kuvitellakaan olevani väärällä tiellä? Avioliitto on ollut hyvä noin päällisin puolin. Isona puutteena on ollut kuitenkin tunne siitä, että en tunne miestäni. En tiedä hänen ajatuksiaan, en sitten ollenkaan. Normaaliin arkeen liittyvät ajatukset tiedän, mutta en muuta.

Nyt olen sitten rakastunut naiseen. Olen miettinyt mitä eroja näissä tunnetiloissa on ollut. Ensinnäkin en ole hakenut itselleni uutta rakkautta enkä varsinkaan naista. Minulla ei ole ollut ihannenaista, ei minkäänlaisia odotuksia. Kun tapasin mieheni, niin minulla oli oikeasti haku päällä. Luettelin kriteereitä jopa kavereilleni ja kyselin mistä tällainen mies mahtaa löytyä.. Yksi ehdottikin nykyistä miestäni. Huvittavaa. Nyt kaikki on vain tapahtunut ihan itsestään. En osaa selittää mitään järjellistä syytä rakastumiselleni. Toki naisellani on mielettömästi ihania piirteitä, mutta niin on monella muullakin ihmisellä enkä silti ole rakastunut. Tämä nainen on mielettömän kaunis, mutta maailma on täynnä kauniita ihmisiä. Sen olen huomannut, että meillä löytyy yhtäläisyyksiä monissa asioissa. Se on ollut molemmista jopa hämmentävää. Pieniä asioita, mutta niin huvittavan samanlaisia. Taustoiltamme ollaan silti hyvin erilaisia. Toinenkin hämmentävä asia on olemassa. Jostain syystä minulla on pääsääntöisesti vahva fiilis naiseni ajatuksista. Vaikka hän on melko vähäsanainen, niin silti tiedän hänestä mielettömän paljon. Ensin luulin vain tietäväni, mutta lähes kaikki asiat mitä hän minulle kertoo, olen jo tiennyt. En tiedä mistä se johtuu. Isoin asia tässä on kuitenkin TUNNE. Sitä ei voi sanoin selittää, mutta se on niin vahva ettei sitä voi mitenkään sivuuttaa. Minusta tuntuu siltä, että mun kuuluu olla tämän naisen kanssa. Minusta tuntuu, että petän naistani, jos olen fyysisesti mieheni lähellä. Asia ei oikeasti ole tietenkään niin. Tavallaan saan tehdä mitä huvittaa, eihän me "seurustella". Uskollisuus ei olekaan ehkä tekoja ja valintoja vaan tunne. Siltä se minusta tällä hetkellä tuntuu.

Fyysistä puolta olen miettinyt myös paljon. Vetovoima tätä naista kohtaan on ihan mielettömän suuri, mutta ei taaskaan mitenkään selitettävissä. Mieheni kanssa tavallaan tietää mitä on luvassa. Kun on kerran oppinut nauttimaan seksistä miehen kanssa, niin sitä tavallaan haluaakin. Mutta nyt ei ole mitään luvassa. Pelkästään suuri pelottava asia. Silti sitä ei pysty estämään, vaikka se niin pelottavalta tuntuukin. Miten voi haluta jotain tuntematonta niin paljon? Tuntuu, että on pakko koskea, ei voi olla ilman. Tämän naisen lähellä hengitys muuttuu huokailuiksi. Tuntuu, että taju lähtee. Miten se VOI olla mahdollista????? Pelottaa ihan helvetisti!!! En tunne itseäni ollenkaan tämän naisen arvoiseksi. Hän on niin nuori ja kaunis. Niin käsittämättömän ihana. Huokaus.

Nyt täytyy valmistautua päivän töihin. Hauskaa viikonloppua kaikille.

Mimmin tarinan seuraaminen on kuin lukisi kehitystarinaa, joka on samalla melkein jännitystarina. Tavallaan en haluaisi olla samassa asemassa, koska se vaatisi niin paljon voimia. Ja tavallaan kuitenkin kadehdin sinua, Mimmi. Siitä, että olet tarttunut itse elämääsi ja muuttanut sen suuntaa.

Oma suuntani on viime päivinä ollut lähinnä takaisinpäin. Tai siis ei oikein mihinkään. Olen antanut itseni vain olla. Se on tuntunut sikäli hyvältä, että oon saanut ikään kuin pientä lomaa ajatuksistani, jotka olivat jossain vaiheessa jo vähän pakkomielteisiä. Eivät ne ajatukset naisista mihinkään kadonneet, mutta muuttuivat ehkä jotenkin vähän rauhallisemmiksi. Ehdinkin jo ajatella, että no kyllä tämä tästä tasaantuu ja voin taas jatkaa elämääni tiedostaen, että olen biseksuaali, mutta oma mies riittää. Ehkä tähän tasaantumiseen vaikutti se, että viime viikko oli töissä poikkeuksellisen kiinnostava ja innostava, joten muut ajatukset oli helppoa ja kivutonta jättää taka-alalle.

Edellisen päätteeksi oma mieheni vieläpä avautui mulle omista tunteistaan yhtenä iltana, kertoi miten tärkeä mä olen hänelle jne. Se ei siis ollut mitään painostamista eikä säälin kerjäämistä tai muuta, hän vain ihan aidosti kertoi, mitä hänelle kuuluu, ja se oli musta oikeastaan helpottavaa, kun viime aikoina ollaan puhuttu vain musta, ja mies on saanut olla pelkkä ymmärtäjä. No, tämän episodin seurauksena mä koin taas, että oma mieheni on kyllä se IHMINEN, jota mä rakastan, sukupuolesta viis. Samalla tiedostin, että näinhän juuri biseksuaalin kuuluukin ajatella, ja olin siitäkin helpottunut. Siksi uskoin, että olisin taas valmis fyysiseen läheisyyteen mieheni kanssa. Ajattelin, että eihän se nyt voi edes olla niin iso asia, ja että jos sitä toisaalta vain pitkittää, niin ehkä siitä just silloin tulee suhteettoman iso asia, kynnys kasvaa aina vain korkeammaksi.

Erehdyin pahan kerran. Sängyssä ne kaikki taka-alalle jääneet ajatukset naisesta rysähtivätkin taas yhtäkkiä mieleen rajusti ja voimalla. Jo heti ekasta kosketuksesta alkaen. Vaikka kuinka rakastaisikin IHMISTÄ, niin sängyssä jokainen ihminen on kuitenkin MIES tai NAINEN, ehkä siellä enemmän kuin missään muualla. Kaikkein poikamaisimmankin naisen suu on takuulla pehmeämpi kuin yhdenkään miehen, eikä ole sänkeä suun ympärillä. Ja kädet sitten. Naisen kädet ovat aina sileämmät ja pehmeämmät kuin miehen. Ja koko vartalo. Ja rinnat, jotka puuttuvat mieheltä kokonaan. Hävettää tavallaan myöntää, kuinka uneksin naisen rinnoista, vaikka itselläni on rintoja tuskin nimeksikään, ja sitä paitsi just rintoihinhan heteromaailmassa suhtaudutaan niin äklön kliseisesti, koko käsite on kaupallistettu... Mutta kai sekin vouhotus kertoo siitä, että naisen rinnoissa todellakin on jotain, eikä se jokin (valitettavasti?) jätä muakaan kylmäksi, vaikka pidän itseäni aika fiksuna ihmisenä...

Joka tapauksessa seksi jätti taas kylmäksi. Ehkä pahemmin kuin koskaan ennen, koska ryhdyin siihen jotenkin niin kevein ja ylevin sydämin: luulin, että nyt oon palannut ennalleni ja kaikki on hyvin taas. Oli järkytys havaita niin voimakkaasti, että se oli ollut pelkkää illuusiota ja että todellisessa tilanteessa kaipasinkin taas yhtäkkiä naista entistä kipeämmin. Pidin nämä tunteet sisälläni, ja miehelle tämä kai oli todiste siitä, että mun "vaiheeni" on mennyt ohi. Tuntuu vaikealta tämän jälkeen selittää, kuinka syvällä tässä "vaiheessa" mä edelleen olen.

Mimmi kertoi jutelleensa mielenterveyshoitajan kanssa. Ekaa kertaa mäkin mietin, olisiko siinä ideaa, jos puhuisi jollekin ammatti-ihmiselle. Periaatteessa oon suhtautunut sellaiseen aina varauksella, vaikka heidän työtään sinänsä arvostankin. Mutta sen ammatti-ihmisen pitäisi olla sellainen, josta varmuudella tietää, että hän ymmärtää erilaisia seksuaalisia suuntautumisiakin, siis ymmärtää niitä syvällisesti eikä pelkästään koulutuksensa pohjalta. Onkohan Setan kautta saatavilla jotain tällaista keskusteluapua..? Ja onkohan siitä jotain hyötyä..?

Onpa mielenkiintoinen keskusteluketju! Huomasin vasta nyt tämän levinneen näin laajaksi.

Jos asutte (tai muuten pääsette käymään) pääkaupunkiseudulla, tulkaa ihmeessä käymään Unionin bi-naisten ryhmässä. Siellä keskustellaan tällaisistakin asioista ihan livenä ja vertaistukea on ulottuvilla.

Seuraava tapaaminen on keskiviikkona 5.11.08 klo 18 alkaen. Paikka on Unionin Maikki Friberg-koti, osoite Bulevardi 11 A 1. Minulta voi kysellä lisää yksityisviestillä tai sähköpostitse anastasijah@hotmail.com

Sitä minäkin olen aina tarkoittanut, että mies ja nainen ovat niin erilaisia, JUURI siellä sängyssä. Ja niin, se on totta että:
"Kaikkein poikamaisimmankin naisen suu on takuulla pehmeämpi kuin yhdenkään miehen, eikä ole sänkeä suun ympärillä. Ja kädet sitten. Naisen kädet ovat aina sileämmät ja pehmeämmät kuin miehen. Ja koko vartalo. Ja rinnat, jotka puuttuvat mieheltä kokonaan. "

Naisen rinnoista.. Olen samaa mieltä siitä "äklön kliseisesti, koko käsite on kaupallistettu.." Ja siinä todeLLAKIN on jotain.
Luulen jotenkin näin että minä naisena ajattelen naisen rinnoista eri tavalla kun mies naisen rinnoista..
Just sitä kauneutta.. ja sen kosketusta. Tai sitäkin kun toinen nainen koskettaa minun rintoja. Niin... se on kyllä huumaavaa.
Okei, mä sitten kerron..:) Silloin kun mun puolisoni kosketti mun rintoja ensimmäistä kertaa.. niin hän ei osaa vieläkään sitä sanoihin laittaa.. mitä hän tunsi.. Mun rintani ovat hänelle ykkösjuttu. Se oli minullekin jotenkin erikoinen juttu, koska edellisissä suhteissa ei ollut sellaista..
Tai siis haluan sanoa, että se on todella tärkeä juttu meidän suhteessa. Ja en koe sitä mitenkään oudoksi. Se on niin ihanaa:) Hän rakastaa niitä.. ja teksiviestin loppuunkin laittaa mulle: tisuille terkkuja:) Ja muutenkin Hänen kanssa olen huomannut MITEN paljon rinnat muutenkin vaikuttaa seksuaalisuuteen ja/tai seksiin.

Se on muuten niin kummallista kun Pihlaja tietää niin selkeästi mistä hän puhuu ja mitä hän haluaa.. vaikka ei ole itse tuntenutkaan naisen kosketusta... toisen naisen vartaloa ja kaikkea sitä sametin-pehmeyttä. Kyllähän se näin on että nainen naisen tuntee:)

Näin minun puolisoni äitikin meidän suhteesta kerran sanoi.
Ja luulen että se on juuri sitä miten 2 naisen yhteiselämää niin hyvin sujuu muutenkin:) Ainakin meilläpäin:)

Tuntuu kuin saisi näistä "naista alentavista" (?) ajatuksistaan eräänlaisen synninpäästön, kun joku kirjoittaa naisen rinnoista niin kauniisti kuin Withyou. :) Mutta onko oikeus toivoa toiselta kauniita rintoja, jos ei itsellä ole tarjota (edes teoriassa) mitään vastaavaa? Kysyy nimimerkki "Hernepussit"...

"Oikeus toivoa.."..
Eihän sitä näin ajatella kun tapaa ensin jonkun ihmisen.. eikä sinne paidan alle näe ihan heti.
Ja.. jos oikein tykkää ihmisestä.. tuntee mieletöntä vetovoimaa..
niin kyllä sitten rakastaa myös sen naisen rintoja eikä suinkaan näe niitä hernepusseina vaan ihanina oman kullan rintoina. :)

Tottahan se on että lapset tekee "omat työnsä".. niille ja sehän on ihan ymmärrettävää.
Olen puolisolleni vitsaillutkin siitä, että kun mulle lapset tulee.. niin miten sitten "tisulille" sen jälkeen käy, meinaako hän jättää minut??! :) No ei tietenkäään.

Siitä "ammattiavusta".. ja siitä asioiden "ymmärtämisestä/kokemuksista".
Käytiin puolison kanssa kesällä eräässä yksityisklinikassa joka on Suomen isoin ja kuuluisin ehkä.. asia kosketti lapsen tekoa. Ensiksi oli konsultaatio lääkärin kanssa. No hän oli sellainen 55-60v. nainen. Jotenkin epämiellyttävältä tuntui heti alussa jo.. että hän ei hyväksyisi sellaista.. 2 naista ja sit haluu vielä lapsen jne.. Tottakai hän tekee vain työtä ja sen takia oli kaikinpuolin ihan normaali. Mutta kyllä sen huomasi. Ihmetteli meidän ikäeroa ja muutenkin esitti kummallisia kysymyksiä.
Koska koko tämä teema on muutenkin melko moninmutkaista ja kallista, kaikki ne prosessit itse jne.. niin sitten tietenkin kaipais siihen kannustusta ja kaikkea positiivista .. mutta jos AMMATTI-ihminen on heti alussa jo näin vastemielinen.. yhtä paljon hän meille kun me hänelle ilmeisesti.. niin ei me enää menty sinne. Päätettiin kokeilla ihan eri reittejä..

Kerroin tämän jutun sen takia, että kyllä se on tärkeä tässä gay-teemassa mihin tahansa Sä menet tai kenet tapaat.. niin se heidän suhtauduminen. Vaikka luuliskin että ne on ammatti-ihmisiä.. ne ei välttämättä silti ymmärrä. Eikä näin voi myös avuksi olla.
Ei tietenkään tämä kosketa kaikkia.. mutta ehkä pientä varovaisuuta sellaisissa asioissa pitää ottaa.

Ihan eri asia on sitten esim. bi-naisten ryhmä.. josta täällä mainostettiin. Siellä ovat varmaan ihmiset jotka ymmärtää. Siitä voi olla varma:)

Aaargh! Pisti niin vihaksi teidän puolesta, Withyou, kun kerroit sen klinikan ammatti-ihmisen suhtautumisesta. Luulen tietäväni tasan tarkkaan mitä tarkoitat sillä, että päällisin puolin kaikki on ihan normaalia, mutta silti tuntuu siltä, ettei tule oikeasti hyväksytyksi. Mun mielestä kaikkien hoito-, terveys- ja sosiaalialan ammatti-ihmisten ammattitaidossa tärkeintä ei ole se asiatieto, vaan nimenomaan se, että asiakkaalle tulee tilanteesta hyvä tunne ja hän kokee olevansa hyväksytty juuri omana itsenään. Jos sitä tunnetta ei tule, niin sillä asiatiedollakaan ei ole paljon virkaa, varsinkaan tällaisissa tapauksissa. Mutta kai noita tuonkin alan ammatti-ihmisiä on toisenlaisia kuin se, johon te törmäsitte? Eri juttu tietty, mistä niitä osaa kaivaa esiin. Toivottavasti löydätte oman tienne.

Entistä varovaisemmaksi tässä kyllä tulee, kun kuulee tuollaista. Mäkin pelkään, että jos juttelisin jollekin sosiaalialan ammatti-ihmiselle omista ongelmistani, niin hän ehkä yrittäisi ohjata mua kohti perhettä ja heteroelämää vain SEN TAKIA, että se olisi hänen ajatusmaailmassaan se oikeampi elämäntapa. Enkä mä tällä tarkoita, että itse haluaisin rikkoa perheeni, sitähän mä nimenomaan en halua ja siksi niin kärsinkin ja yritän löytää muita keinoja selviytyä tilanteestani. Mutta syy tämän heteroavioliiton jatkamiseen ei ole mulla se, että heterous olisi jotenkin tavoiteltavaa sinänsä, vaan ihan vain se, että mulla nyt sattuu olemaan tämä perhe, jota rakastan enkä siksi haluaisi tuottaa sille yhtään tuskaa.

Mutta tuohon Gilan vinkkiin päätin tarttua oikeasti. En ole edes tiennyt moisesta ryhmästä, eihän niistä kuule, kun elää heteroumpiossa. Sitäkin hienompi juttu, että joku tosiaan heitti tänne konkreettisen vinkin.

PS.
Withyoulle niistä tisuista vielä... Eihän ne kai kaikilla niin kauheasti imetyksestäkään kärsi. :) Ainakin joskus uimahallissa tuntuu siltä, kun siellä näkee naisia lapsineen, joita on varmaan kumminkin imetettykin. Tai sitten kaikki lapset ei vain ole samanlaisia ahmatteja, mutta toiset imee ihan tyhjiin...

Withyou: "Se on muuten niin kummallista kun Pihlaja tietää niin selkeästi mistä hän puhuu ja mitä hän haluaa.. vaikka ei ole itse tuntenutkaan naisen kosketusta..." Tämä on, Withyou, sitä naisen vaistoa! :) :)

Pihlaja, jos kyseessä on oikea Ammatti-ihminen, ei hän ohjaa sua mihinkään eikä anna valmiita vastauksia.. Ja tosiaan ei tarvitse tyytyä ensimmäiseen ammatti-ihmiseen, jos esim. henkilökemiat ei natsaa yhteen tai muuten vaan tuntuu siltä, ettei auttajalla löydy ymmärrystä. Minä kävin eilen taas mieluritädin luona juttelemassa ja vaikka sinne meneminen jotenkin ahdisti minua, niin poistuessani olo oli ihanan kevyt. Asioiden ääneen sanominen helpottaa. Olin aikamoisessa lukkotilassa sinne mennessäni, mutta täti osasi heittää sellaisia kysymyksiä, että pikkuhiljaa alkoi lukot aukeamaan.

Mulla on samanlaisia mietteitä Pihlajan kanssa.. Onko oikeus haluta jotain niin ihanaa.. Raskaudet ovat runnoneet kroppaani oikein kunnolla, tisseistä ei ole mitään jäljellä enkä muutenkaan ole sinut oman kroppani kanssa . Miehen kanssa asia ei ole niin hirveästi häirinnyt, hän on pitänyt minusta kyllä juuri tällaisena (luulisin ainakin). Mutta naiseni on jumalaisen kaunis, niin täydellinen... Mulla tuleekin välillä vähän sellainen sikamainen olo, kun katselen naistani suunnilleen kuola suupielistä valuen.. noloa. Miehet katsoo niin, ei naiset! Ja se koskettamisen tarve.. Se on niin suuri. Nyt minäkin osaan jo kuvitella. Haluaisin, että tulisi hetki, jolloin voisi menettää kontrollin kokonaan. Olen onneksi tässä vaiheessa saanut olla jo lähellä naistani.. hiukan.. en tarpeeksi. Nälkä kasvaa syödessä. Mutta haluan korostaa sitä, että tässä nyt ei missään tapauksessa ole kysymyksessä vain fyysinen vetovoima. Kaikki muu on ollut kuitenkin tärkeämpää. Enhän muuten olisi tässä tilanteessa.

Hassua, Mimmi: mehän ajatellaan melkein kuin heteromiehet! :) :) No ei vaiskaan, mutta ekan kerran oon oikeasti syvällisemmin ymmärtänyt niitä "upeiden naisten perään kuolaavia" miehiä, joita meillä naisilla on tapana pitää...no jos ei nyt ihan sikoina, niin ainakin vähän tyhminä. Kyllä muakin salaa nolottaa, kun tulee "lihallisia" ajatuksia naisista pelkästään heidän ulkoisen olemuksensa takia. Ikään kuin silloin itsekin syyllistyisin siihen paljon puhuttuun esineellistämiseen, josta nimenomaan heteromiehiä syytetään. Mutta oikeasti en kyllä voisi koskettaa ketään ilman syvällisempää tunnetta, en kokonaan ilman sydäntä, ja kun muistan sen, tunnen itseni taas hitusen paremmaksi ihmiseksi...

Hei vaan, olen aivan samassa tilanteessa kuin Pihlaja ja Mimmi, ja olen seurannut tätä keskustelua mielenkiinnolla sillä samoja ajatuksia ja tunteita käyn minäkin läpi päivittäin. Tosin olen eronnut jo aikaa sitten ja minulla on ollut useampi naissuhde opiskeluaikoina, jotka päättyivät aika kipeästi. Sen jälkeen halusin unohtaa kaiken ja elää heteroelämää tähän asti, mutta ei siitä ole mitään tullut. Tapasin noin vuosi sitten naisen johon rakastuin tulisesti ja se kokemus on muuttanut minut täysin. Välimatkan vuoksi suhde ei ole voinut jatkua.

Mutta minä kuolaan naisten perään, katselen kauniita rintoja, olen aivan hulluna rintoihin enkä käsitä miksi tytsyt haluaa mahdollisimman huomaamattomat rinnat. En haaveile mistään muusta kuin naisen sylistä, pehmeistä rinnoista , naisen kosketuksesta , tuoksusta , hiuksista , suudelmista ja taivaallisesta seksistä, jota se parhaimmillaan voi olla naisen kanssa.
Olen tällä hetkellä samanlainen kuin miehet, joita aiemmin en voinut ymmärtää. Minua ei nolostuta yhtään nämä lihalliset ajatukset, mutta täysin uutta ne minulle ovat. Että voin katsella naisia himoiten, haluten ja intohimolla. Toisaalta rima läheisyyteen naisen kanssa on aika paljon korkeammalla kuin aiemmin miesten kanssa, syytä en tiedä.

Tämä muutos on mieletön, jonka nainen joutuu kokemaan muuttuessaan umpiheterosta lesboksi, jos tuollaista ikävähköä sanaa pitää käyttää, tunteet vaihtelevat syvimmästä epätoivosta hurmioon .
Välillä tuntuu että tulee hulluksi ja kiva olisi tietää kauanko tämä kestää, siis tämä epätoivoinen muutosvaihe. Kaksi vuotta vai enemmän? No mullakaan ei ole ketään jolle kertoa, joten siksi kirjoittelen nyt tänne.

Mukavaa, että saadaan lisää keskustelijoita! Vähän säikäytti Katherinen mietintä muutosvaiheesta.. Kauanko se kestää? Itselläni se on kestänyt nyt muutaman kuukauden. Olen jo kyllä useita vuosia olen tiennyt olevani muu kuin hetero. Konkreettista ei kuitenkaan ole tapahtunut. Miten tämä voi jo nyt tuntua niin oikealta..?

Heh, lihallisia ajatuksia.. Kuulostaa niin hauskalta. Mutta tosia ovat, ei voi mitään. En ole kyllä näitä ajatuksia ajatellut kenestäkään muusta naisesta. Ainakaan näin voimakkaasti, että on ihan hankala olla.. Sain viettää tämän päivän taas kerran naiseni seurassa ja täytyy sanoa, että olipa päivä! Ihan kuin olisi humalassa ollut, pää pilvissä olen kulkenut koko päivän. En tiedä voisinko olla onnellisempi..? Nyt kun oikein mietin näitä "lihallisia" ajatuksia niin huomaan, että ne ponnahtavat kaikista eniten pintaan toisen katseesta.. Niihin silmiin voisi upota ihan kokonaan, jäädä asumaan. Ja se vartalo, huoh.. Tapa liikkua, puhua, ihan kaikki on ihanaa! Varmasti maailman seksikkäin nainen. Ja sitten on se takamus, jota tuijotan varmaan ihan liian selkeästi.. Työkaveritkin varmaan kohta huomaavat! Yksi työkavereista muuten 100% varmasti tietää, vaikka asiasta ei ole koskaan ääneen puhuttukaan. Ei se siis varmaan mun tuijotuksia tiedä, mutta tästä SUHTEESTA tietää. Niinpä Rakkaani, jos tätä luet. Kyllä tää varmaan on suhde, vai minkä muun nimityksen tälle keksisit... :D

Minä olen sitten hankkinut asunnon. Menen maanantaina tsekkaamaan, onko se sitä mitä halusinkin. Luultavasti on. Aika "hauskasti" tässä asiat tuntuu järjestyvän. Miehen tai siis exän kanssa menee loistavasti, siis kavereina. Toki on välillä niitä hurjia luopumistuskia, mutta enää niiden ei voi antaa häiritä. Tulevaisuus pelottaa, mutta niin kuuluukin. Saan muuttaa uuteen kotiin jo vaikka maanantaina. Lasten kera tietty. Mies pääsee jatkamaan elämäänsä ja minä omaani. Välillä iskee ahdistus siitä, että en voi olla ihan varma naiseni osallisuudesta tulevaisuuteeni. No, asiat menee niin kuin menee. Minä pistän "loton" vetämään. Toivon, mutta en laske sen varaan. Vaikka tuntuisi kyllä aivan hirveältä pelkkä ajatuskin tulevaisuudesta ilman tätä naista. Tuntuu pahalta lukea Katherinen tekstiä kipeistä naissuhteista. En halua tämän päättyvän niin, vaikka riski on aina olemassa.

Huomenna lähdemme sitten reissuun, minä ja "naiseni". Ihanan pelottavaa. Tätä on odotettu ehkä liikaakin. Täytyy jotenkin työntää taka-alalle kaikki hauskanpitopaineet ja keskittyä nauttimaan vaan sen rakkaan ihmisen seurasta. Tähän meidän suhteeseen on mahtunut paljon synkeitäkin hetkiä. Molemmat käy läpi samankaltaista heräämistä ja se ei ole helppoa. Mutta jostain syystä ne ahdistavat hetket eivät kuitenkaan ole haitanneet.

Hauskaa loppuviikkoa kaikille :)

No joo.. ihania tarinoita:)

Minäkin lähden oman naiseni kanssa matkoille viikonlopuksi.

Aurinkoa Teille kaikille.. sieltä sateenpilvien välistä:)

Kylläpäs on kiinnostava keskustelu! Olen kohdannut lesbouteni toistakymmentä vuotta sitten, noin parikymppisenä, mutta edelleen aihepiiri jaksaa kiinnostaa. Muistan yläasteajoilta kuinka kaikki olivat kovasti ihastuneita joihinkin poikiin ja minultakin kysyttiin kehen olin ihastunut. Siis täh. En ollut kiinnostunut, en ymmärtänyt ja keksin vaan jonkun, josta olin sitten kiinnostunut. Uskoin itseänikin. Jälkikäteen tuntuu surkuhupaisalta.. 17-vuotiaana rakastuin, mutta sitäkään en tajunnut ennen kuin muutama vuosi myöhemmin. Taisin olla aika kovakalloinen. Onneksi nykynuorilla on enemmän esikuvia ja jopa ikäisiä vertaisia. Jälkikäteen on ollut hauska tavata muita mm. saman lukion käyneitä homoja ja lesboja - "ai sinäkin" :)

Olkoon tuo taustana sille, että lukiessani tätä viestiketjua tuli mieleeni muutama asia. Ensinnäkin tuntuu hassulta syyllistyä rintojen ihannoimisesta/naisen himoitsemisesta. Ehkä te nyt, ensimmäistä kertaa elämässänne, sallitte itsellenne naisen halun ja himon kohteena ja siksi se tuntuu isolta asialta. Kaikki muutkin himoitsevat. Nainen on ihana asia. Himoitkaa vapaasti!

Omien kokemuksieni perusteella sanoisin, että kaikilla naisilla, jotka arvostavat omia rintojaan, on ihanat rinnat. On todella vaikea helliä, haluta ja himoita toisen rintoja, jos ne omistajalleen on jotenkin epämukava ja kenties arkakin asia. Rintojen ihanuus on korvien välissä.

Muuten haluan toivottaa onnea tiellä itseenne.

Mulle on ollut yllätys, kuinka paljon tällainen ajatustenvaihto netissä voi avata silmiä. Nyt oon esimerkiksi vasta oivaltanut, että muidenkin ei-heteronaisten mieltä hallitsevat nämä fyysiset ajatukset yhtä paljon. Jostain syystä mä olen kuvitellut, että monet lesbot ovat jotenkin niin viisaita ja vakavahenkisiä älykköjä, että olisivat tällaisen yläpuolella. Että heitä ikään kuin kiinnostaisi enemmän kulttuuri ja yhteiskunta kuin seksi. Miten älytön ajatus! Ihan niin kuin nuo asiat sulkisivat toisensa pois. Sitä paitsi kyllä muakin kiinnostaa "kulttuuri ja yhteiskunta". Kokonaisia ihmisiähän tässä ollaan, eikä mitään puolikkaita tai murto-osia. Mutta niin sitä vaan helposti haksahtaa tällaisiin mielikuviin, kun yleensä siitä seksistä ei puhuta, sehän on kuitenkin niin intiimi ja yksityinen asia, toisin kuin "kulttuuri ja yhteiskunta". Ja kai sekin vaikuttaa, että naisia yleisesti pidetään näissä asioissa vähän fiksumpina kuin miehiä. Kun heteromies himoitsee naista, niin se on (vieläkin) jotenkin sallitumpaa kuin että jos heteronainen himoitsee miestä. Homomiestenkin välinen seksi on jotenkin enemmän "tiedossa". Mutta kaikkein vaietuin ja näkymättömin juttu se on naisten välillä. Kärjistetysti: heteromiehen kaikki näkevät juoksemassa naisten perässä, homomieskin nähdään helposti juoksemassa miesten perässä, mutta lesbonainen kuvitellaan teatteriin, taidemuseoon tai yliopistoon. Väittäkää vastaan!

No, vaikka väittäisittekin, niin muhun toi mielikuva on kai jossain määrin alitajuisesti vaikuttanut, ja tajuan sen NYT. Mutta nyt ei enää nolota nämä omat ajatukset naisista, kun huomaan, etten olekaan ainoa. (No, Withyou sai mut kyllä huomaamaan tämän jo heti alussa, mutta nyt kun näitä "todistajanlausuntoja" on saatu lisää, niin on pakko alkaa uskoa.) Katherine kirjoitti näistä tunteista ihanan avoimesti! Muutenkin täällä on liikkunut jotenkin tosi armollisen ja vapauttavan tuntuista tekstiä.

Siltam: Mulla oli ihan sama, että keksin koulussa jonkun pojan, johon olin muka ihastunut, kun kaikilla muillakin oli joku ihastus. Tragikoomista, etten koskaan oikein aikuistunut tuosta vaiheesta, vaan toteutin samaa ideaa läpi kaikkien miessuhteideni. Pääasia niissä oli, että pystyi sanomaan: "mun poikaystäväni". Se oli yhtä kuin: "Katsokaa, olen normaali." Poikaystävä oli ikään kuin passi normaaliin maailmaan. Vaikken sitä silloin niin tietoisesti ajatellutkaan. Jos mun silmäni olisivat avautuneet ajoissa, identifioisin itseni nyt varmaan lesboksi. Mutta koska elämä meni toisin ja kaikista näistä jutuista huolimatta rakastan miestäni, pidän itseäni nyt biseksuaalina. Vaikkakaan oman itsen määritteleminen ei enää mua ihan yhtä paljon kiinnostakaan kuin tämän keskustelun alussa, joten kai sitäkin voi pitää jonkinlaisena kehityksenä. :)

Ihanaa viikonloppua kaikille!

kulttuuri ja yhteiskunta. joopa joo.
tiedätkö kuinka paljon ihania ja himottavia naisia pyörii taidepiireissä, runoilloissa, valokuvauskursseilla, teatterien takahuoneissa, kuoroharkoissa, kunnan lautakunnassa, kaavoituskeskusteluilloissa, mielenosoituksissa ??

paljon. tietty samanhenkinen seksiseura tai läheisyyden kaipuu ei taida olla se päällimmäinen motiivi harrastaa/tehdä/tuottaa kulttuuria tai yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. "kaverit" ovat löytäneet ihanaa seksiseuraa ja puolisoita mm. lautakunnan kokouksesta, kuoroharkoista, ylioppilaskuntatouhuista, teatterista, mutta toki myös paarista, parkkipaikalta, naapurista ja sukujuhlista..

Lähdön hetki eli muutto lähenee ja ahdistus alkaa pikkuhiljaa kasvamaan. On todella vaikeaa tarttua käytännön asioihin, voimat on vähissä. Tänään on huono päivä.

Käytiin naiseni kanssa reissussa. Oli ihanaa, siis ihan mielettömän ihanaa! Harmi, että oli niin vähän aikaa. Toisaalta ehtiihän tässä vielä. Sain hetkeksi unohtaa ympäröivän maailman melkein kokonaan. Se teki hyvää, mutta tavallaan kaikki asiat iski vielä rajumpana vastaan reissun jälkeen. Nyt pitäisi toimia eikä millään jaksaisi. Mies aikoi lähteä kaverinsa luo evakkoon siksi aikaa, että muutan pois. Tuntuu aika raskaalta hoitaa työ, lapset ja muutto yksin. Mies varmaan auttaa muutokuorman viennissä, mutta lastenhoito yms. taitaa jäädä mun harteille. Ehkä saisin apua, jos pyytäisin. En vaan tiedä kenen puoleen kääntyisin. Vaikka aluksi tuntui, että perhe hyväksyy tämän asian, niin nyt tuntuu siltä, että olen jäänyt aika yksin. Sisko ja äiti kyllä soittelevat, mutta muista perheenjäsenistä ei kuulu mitään. Tavallan ymmärrän ja tavallaan en. Olen pettänyt kaikki, mutta voi kunpa he tajuaisivat, että en ole tehnyt sitä tahallani. Mulla on myös paha olla, minäkin olen todella heikolla jäällä! Jotenkin tässä täytyy vaan selvitä. Mies saa varmasti sympatiat puolelleen, vaikka tietenkin hänelläkin on huono olla. Varmasti vielä huonompi kuin mulla. Vai voiko näitä asioita edes verrata? Kummankin tulevaisuus on erilainen ja pelottava. Kumpikaan ei ole voinut tehdä mitään estääkseen tätä. Miten tällaista voi tapahtua!?!!

Voi kunpa tämä eroprosessi käytännön koukeroineen olisi pian ohi. Henkinen prosessi jatkuu varmasti vielä pitkään, mutta nyt se ei pääse edes kunnolla käynnistymään. AHDISTAA ja rajusti. Nyt en pysty tavallaan edes suremaan menetettyä avioliittoa. Voi kunpa tulisi joku joka kantaisi tämän vaikeimman yli. Auttaisi edes vähän. Ehkä huomenna on paremmin.

Jotenkin se aina vain menee niin, että syyllisyyden taakka lankeaa sen harteille, joka lähtee suhteesta, vaikka motiivit olisivat mitkä tahansa. Jostain syystä vieläkin ajatellaan, että parisuhde pitäisi säilyttää, vaikka mikä olisi, ja jos ei siihen pysty, niin ei ole vain yrittänyt tarpeeksi jne. Ihmiset erehtyvät helposti luulemaan, että se joka lähtee, ei tarvitse tukea, ja tuen saa sitten se, joka jää. Niin mustavalkoista ajattelua.

Omaan lähipiiriini kuuluu vanha pariskunta, jonka avioliitto on ollut 90-prosenttisesti yhtä helvettiä. Vaimo olisi voinut lähteä jo 50 vuotta sitten, ja heidän tarinansa yksityiskohtia myöten tietäen en voi vieläkään käsittää, miten ihmeessä hän mieluummin jäi kuin lähti. Nyt he ovat sitten vanhoja ja avioliitto näyttää "seesteiseltä", mutta rivien välistä paistaa, miten syvästi vaimo halveksii miestään ja on syvästi katkera. Ja samalla SILTI myös ylpeä siitä, ettei koskaan eronnut! Päivittelee aina, kuinka "nykyajan nuoret" eroavat liian helposti. Tuntuu kuin tämä vanharouva ajattelisi, että parisuhteen (= elämän) on tarkoituskin olla helvetillinen koitos, jonka vain vahvat ja sitkeät kestävät loppuun asti ja voivat sitten mennä hautaan tyytyväisinä siitä, etteivät koskaan eronneet, vaan kestivät loppuun asti. Kun tätä pariskuntaa katsoo vierestä niin kuin minä, niin näky on pelkästään pohjattoman surullinen.

Mimmi: vaikka nyt olisi kuinka raskasta, niin sulla on taatusti edessä valoisampi tulevaisuus. Toivon että jaksat pahimman yli.

Tässä on niin monta asiaa, joita joutuu käymään läpi. Ei ole kovin yksinkertaista hyväksyä itselleen sitä että onkin homoseksuaali pitkän heteroelämän jälkeen. Kun on koko elämänsä kuvitellut ja ollutkin hetero, niin sitten tulee joku nainen joka panee pään sekaisin. Sen jälkeen kun olin tavannut tämän naisen, johon tulisesti rakastuin, minun oli todistettava itselleni etten ole homoseksuaali, ja heti ensimmäisen tilaisuuden tullen painuin baariin ja iskin miehen. Niin ahdistunut olin kaikesta kokemastani ja tunteistani, joita oli ja on vaikea käsitellä. Ne miessuhteet eivät ole yhtään auttaneet tilannetta, pikemminkin tuonut hämmennystä lisää.

Elän vielä sellaisessa ympäristössä, ettei minulle tulisi mieleenikään kertoa läheisilleni asiasta, niin suuri järkytys se olisi heille. En halua tuottaa pettymystä läheisilleni, en halua että he tuntevat minun pettäneen heidät. Tosin tämä asia on sellainen ettei tämä ollut oma valinta eikä sille voi yhtään mitään. Toisaalta ihmettelen ihmisiä, jotka puhuvat elämästä ikäänkuin kaikki asiat olisivat omia valintoja. Jos kaikki asiat olisivat vapaasti valittavissa, kai sitä valitsisi helpoimman tien eikä tällaista kivikkoa.

Tunnen syvää sympatiaa, Mimmi , Sinua kohtaan ja toivon että saat jostain ne ylimaalliset voimat jotka tarvitset selvitäksesi tästä kriisistä. Erotilanteessa ympäristön olisi paljon helpompaa hyväksyä tilanne, jos kohdallesi olisi osunut unelmien prinssi eikä unelmien prinsessa. Se on ulkopuolisille täysin käsittämätön asia ja pari vuotta sitten se olisi ollut minullekin. Olen pitänyt itseäni melko suvaitsevana ihmisenä ja minulle on ollut yllätys kuinka armoton olen ollut itseäni kohtaan. Vaikka kyseessä on maailman kaunein asia, rakkaus naiseen. Mutta silti, kuinka tällaista voi tapahtua? Kuinka tällaista voi tapahtua minulle? Eihän tässä näin pitänyt käydä? Tunteet vaihtelevat aika rajusti, joka toinen päivä itken epätoivoisesti ja joka toinen päivä olen onneni kukkuloilla.

Toivon Mimmi Sinulle voimia kestää, toivon että muiden myötämieliset ajatukset rinnallasi helpottaisivat tietäsi. Ensisijaisesti Sinun tulisi huolehtia itsestäsi, jotta jaksat tulevat koitokset. Ympäristön paineet Sinun kannattaa siirtää syrjään vähäksi aikaa, sillä Sinulla on ihan tarpeeksi työtä itsesi kanssa.

Toivon, Mimmi, että pystyt olemaan itsellesi armollinen!

Meille "myöhään heränneille" taitaa olla tyypillistä ajatus, että "enhän mä nyt mikään lesbo ole". Siis että ihan ok, vaikka muut olisivatkin, mutta "enhän nyt MINÄ". Vaikka siis jossain vaiheessa olisi asiaa epäillytkin, niin sen on kuitannut vain tuolla lauseella. Kunnes se sitten jossakin vaiheessa elämää vain räjähtää silmille eikä suostu enää haudattavaksi.

Mä olen miettinyt, että mistä se oikein juontaa juurensa, tämä hölmö ajatus, että "enhän nyt minä". Täällä on puhuttu siitä, kuinka jotkut elävät niin umpiheteronormatiivisessa ympäristössä, että koko homoseksuaalisuutta ei ole siinä oikeastaan edes olemassa, tai se on jotakin, joka kuuluu johonkin ihan toiseen maailmaan. Jos sellaisessa ympäristössä sanoo (vaikka vain itselleen), että "en ole hetero", niin se on kuin puhuisi vierasta kieltä. Miten voisikaan tulla ymmärretyksi, jos joutuu puhumaan aiheesta, jota ei periaatteessa ole edes olemassa? Jos joutuu puhumaan asioista, jotka eivät kuulu koko sanavarastoon?

Väitän, että jos tällaisia umpiheteronormatiivisia ympäristöjä ei olisi lainkaan, niin oman seksuaali-identiteetin löytäminen olisi huomattavasti helpompaa ja monet meistä myöhään heränneistäkin olisivat heränneet jo paljon aikaisemmin (ja välttyneet elämässään senkaltaisilta vaikeuksilta, joiden kanssa nyt joutuvat kamppailemaan). Jos kasvaa heteroumpiossa, täytyy olla poikkeuksellisen vahva ihminen, jotta näkee oman itsensä jo nuorena omin eikä muiden silmin. Ja etenkin nuorena on vaikeaa olla niin vahva.

Onneksi tässä asiassa on varmaan tapahtunut edistystä oman nuoruuteni jälkeen. Mutta edelleen tämä kehitys on kyllä lapsenkengissä. Ei-heteroelämän pitäisi näkyä enemmän arjessa, ja nimenomaan positiivisella tavalla. Jos kaupungilla näkisi oikeasti myös avoimen rakastuneita mies- ja naispareja samaan tapaan kuin heteropareja, ja jos siitä tulisi ihan arkista, niin se ei enää hätkäyttäisi ihmisiä, lakkaisi jopa jossain vaiheessa ehkä kiinnostamastakin. Tämä on tietysti tässä vaiheessa utopiaa, eihän kukaan rupea uranuurtajaksi ja samalla uhriksi. Mutta ehkä tähän joskus päästäisiin, jos ilmapiiriä ensin lievennettäisiin muilla tavoin. Nykyään kuulee paljon puhuttavan siitä, että "ilmapiiri" onkin jo kovasti lieventynyt jne., ja kai se on tottakin, mutta eihän se riitä vielä mihinkään! Mitä varten esim. elokuvien romanttiset parit ovat aina 99,9-prosenttisesti heteropareja? Sitäkö varten, että suurin osa katsojista on heteroja, ja katsojan pitää voida samaistua, jne? Jotenkin uuvahtanut ajatus minusta.

Oon miettinyt pääni puhki, miten pystyisin edes jollain lailla toteuttamaan omaa "uutta" seksuaalisuuttani siten, että en joutuisi satuttamaan ketään enkä rikkomaan mitään. Samalla on tullut mieleen, että saisikohan siitä jonkinmoista henkistä tyydytystä, jos rupeaisi tekemään jotakin konkreettista, mikä vaikkapa ihan hitusen muuttaisi yhteiskuntaa toivomaani suuntaan ja sitä kautta tarjoaisi muille ihmisille mahdollisuuden löytää itsensä helpommin ja aikaisemmin kuin minä itseni löysin, mieluiten jo ennen elämän suuria ratkaisuja. Olisin valmis toimimaan ihan omalla nimelläni ja omilla kasvoillanikin. En vain tiedä, mitä ne teot sitten käytännössä olisivat. Tämä on pelkkä samea, epämääräinen ajatus... Mutta jotenkin ihmiset - siis etenkin heterot tietenkin - pitäisi saada oivaltamaan, että homous on yhteinen asia, ja vieläpä iloinen sellainen, jos itsensä vain löytää ajoissa! (Ja jos antaa oman asennoitumisensa kautta muille tilaa itsensä löytämiseen.) Se on minusta oikeasti yhteinen asia siinä mielessä, että jokainen heterokin tuntee varmasti jonkun ei-heteron, vaikka ei ehkä itse tietäisikään tuntevansa. Eikä esimerkiksi lapsistaan voi koskaan tietää, mitä he osoittautuvat olevan aikuisina.

Tällaisia ajatuksia tänään.

Kiitos teille tähänastisista upeista keskusteluista. En ole laakson puolella pitkään aikaa käynyt vaikka muuten ranneliikettä seuraankin. Upeaa, että keskusteluun on tullut mukaan aikuisia viisaita naisia!

Moni asia on tullut jo sanotuksi ja näkökulmat analysoiduksi. Liityn kuitenkin minäkin keskusteluun vaikka vain kertoakseni, että meitä myöhään heränneitä on monta, jokaisella oma tarinansa.

Kaapistani julkisemmin tulin ensin juuri nettifoorumeille reilu kolmekymppisenä, vajaa kymmenen vuotta sitten. Elin mieheni kanssa avoliitossa jo seitsemättä vuotta, suhde oli kuollut paitsi seksuaalisesti myös muuten. Olin epämääräisen kyllästynyt enkä enää löytänyt itsestäni sitä arvostusta ja kunnioitusta toista kohtaan mitä hyvä suhde tarvitsee vaikka kiintynyt olinkin.

Jo suhteemme alkuvaiheessa kerroin tietäväni, että olin biseksuaali. Se ei häntä haitannut eikä hän fiksuna miehenä myöskään tehnyt asiasta numeroa mitenkään innostumalla asiasta kimppakivan tms fantasioinnin tasolla. Olin ennen seurustelun alkua ollut intohimoisen ihastunut opiskelukaveriini, joka oli nainen ja jossa (ainakin omasta mielestäni) kohtasin kipinöitä myös minun suuntaani. Pitkiä katseita ja joitakin tarkoituksellisen viipyviä muka-tahattomia hipaisuja jne mutta mitään muuta ei koskaan tapahtunut vaikka liikuimme samassa porukassa. Muistan miten pitkällä automatkalla yksin ajaessani tajusin yhtäkkiä asian: olen ihastunut naiseen ja se on ihan ok!

Pian ihastumiseni jälkeen ryhdyin suhteeseen mieheni kanssa, joka oli myös opiskelukaverini. Alku oli kuin unta: en voinut uskoa todeksi, että minulla oli poikaystävä, kieltämättä aktiivinen seksielämä ja että olin normaali siten kuin kaikki muut ympärilläni. Hyvin tuttua Pihlaja kertomasi! Jo vakiinnuttua poikaystäväni kanssa nukuin yhden yön samassa sängyssä entisen ihastukseni kanssa, olin yökylässä hänen kesätyöpaikkakunnallaan. Tilanteessa oli jännite, molemminpuolinen arvelen, vaikka en sitä myöntänyt silloin. Olinhan hetero ja päässyt hänestä yli…

Jälkikäteen ajateltuna minuun taisi vuosien aikana ihastua pari naista, mutta enhän minä mitään tajunnut (he eivät ehkä olemukseltaan miellyttäneet). Myöhemmin nämä oivallukset kuitenkin olivat jonkinlaisia rakennuspuita uuden identiteetin pohdinnassa. Vähitellen kiinnostus naisia kohtaan lisääntyi ja viimeinen tikki oli ihastuminen omaan opiskelijaan! Tunteiden möyriessä ryntäsin netin keskustelupalstoille ja siellä kohtasin eri paikkakunnalla asuvan naisen. Kirjoitimme pitkiä meilejä. Hän osasi flirttailla sanoilla, pian myös puhelimessa. Minä olin myyty: olin kohdannust naisen, joka myös tunsi vetoa naisin ja oli kiinnostunut minusta ja ajatuksistani! Revin kohtaamisestamme kuin viimeisestä oljenkorresta rohkeuden ilmoittaa miehelleni, että suhde on ohi. Kun hän muutti viimeiset tavaransa, tuli tuo meiliystävä minua jo seuraavana päivänä tapaamaan. Päädyimme sänkyyn ja koko lyhyt tapaaminen oli kuin unta ja kaiken täyttymys, olin tullut kotiin. Oli helppoa ja luonnollista olla naisen kanssa. Siitä käynnistyi jonkinlainen suhde, jossa minä olin kuin vain ensi kertaa rakastunut voi olla, täysillä ja ehdoton ja hän hyvin paljon kokeneempi, silti oman itsensä ja suuntautumisensa kanssa sekaisin.

Kerroin omasta suuntautumisestani muutamille ystävilleni ja he ottivat asian hyvin. Ns suhteemme poukkoili vuoden verran sinne tänne kunnes kävi ilmi, että hänellä oli ollut jotain peliä myös erään miehen kanssa. Oli lopulta helpotus irrottautua repivästä suhteesta ihmiseen, johon ei voinut kuitenkaan luottaa. Vasta nyt aloin käsitellä myös eroa miehestäni, olinhan syöksynyt laskuvarjoni varassa suoraan ns uuteen onneen. Olin kolkyt ja risat sinkku, uudessa työssä ja uudella paikkakunnalla - välillä tunsin itseni kuin teini-ikäiseksi, olihan ei-heteroidentiteetti uutta ja elämä taas lähtöpisteessä. Kävin hiukan baareissa ja muissa paikoissa, joissa ajattelin kohtaavani minulle tarkoitetun ihanan naisen. Luin ja selasin nettiä, etsin omaa tapaani olla ei-hetero ja kuitenkin tavallinen, keskiluokkainen ja melko naisellinen nainen. Skene oli tuolloin täynnä nuorempia, ulkoiselta olemukseltaan melko stereotyyppisiä naisia. Tunsin itseni ulkopuoliseksi.

Nykyiseen avovaimooni tutustuin niin ikään netissä. Jos se ei ollut täyttä rakkautta ihan ensi silmäyksellä, kuitenkin sellainen yksi miljoonasta-kohtaaminen. Meitä yhdisti samantyyppinen tausta, samat mutta myös eri kiinnostuksen kohteet ja tunsimme vahvaa vetovoimaa. Hän oli minulle maailman kaunein ja minä hänelle. Hän on rakastettuni ja paras ystäväni. Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta ja paitsi rakkaus, nyt myös yhteiset velat pitävät yhdessä!

Tällä hiukan toteavalla ja kuivallakin stoorilla yritän sanoa, että asiat järjestyvät. Se ei minulle näyttänyt siltä, kun pohdin, erotako miehestäni, löydänkö oikean kumppanin tai miksi tapaamani naiset eivät minua sytytä mutta jälkikäteen ajateltuna elämällä on polkunsa. Se polku on hyvä, kun on itselleen rehellinen ja kestää myös kipua, jota muutos ja kriisi tuovat. Kaikille muutos ei ole ratkaisu. Mikään elämä ei ole ongelmatonta ja naissuhteessa on samat tai eri karikot kuin heterosuhteessakin. Kaapista tuleminen ei tavallaan lopu koskaan, aina on uusia ihmisiä, joille parisuhteeni on uusi. Itse voin päättää, onko kertominen relevanttia vai ei. Välillä on raskasta olla erilainen, keski-iän jo kolkutellessa yhä useammin ei jaksa asiaa ajatella.

Kiitos, että kerroitte kokemuksenne ja saitte minut kirjoittamaan edellisen. Tuntui hyvältä palata vanhoihin tunteisiin ja ajatuksiin ja miettiä nykyistä.

Kiitos Kerttu, kun kerroit tarinasi. Huomaan, että mitä enemmän kuulen muiden elämästä, sitä selkeämmin osaan koko ajan katsoa omaani. Eikä näitä tarinoita voi kuulla liikaa! Huimaa jotenkin, miten paljon samaa niissä tuntuu usein olevan, ja kuitenkin kaikki ovat yksilöllisiä.

Tapasin eilen hienoja, viisaita naisia, joiden elämässä tuntui olevan paljon yhtymäkohtia omaani. Oli aika mullistavaa saada jutella näistä asioista ensimmäistä kertaa ihan vapaasti "livenä" ja tarvitsematta jännittää, että mitenhän nuo nyt reagoivat, kun tähän asti olen "puhunut" tästä vain täällä verkossa (ellei lasketa keskustelua aviomiehen kanssa, mikä oli mun mielestä ihan eri juttu).

En ole ruvennut lukemaan tätä keskusteluketjua uudelleen alusta, mutta joku jossain vaiheessa totesi, että olin kai ekassa viestissäni vielä miettinyt, olenko ehkä sittenkin hetero. Siitä ei loppujen lopuksi voi edes olla pitkä aika. Nyt se tuntuu ihan käsittämättömältä. Mulle on nyt niin päivänselvää, että en tosiaankaan ole hetero. Kai se sitten oli eräänlaista toiveajattelua: tässä elämäntilanteessa varmaan kuka tahansa toivoisi olevansa hetero. Mutta omalla kohdallani en usko, että sellaiseen heterouteen on enää koskaan paluuta.

Mies tiesi, missä eilen olin. Tuntuu silti pahalta, kun annoin hänen ymmärtää, että jos käyn puhumassa näistä asioista, niin se tuo mut vähitellen lähemmäs häntä eikä suinkaan työnnä mua kauemmas hänestä. Kun sanoin sen, uskoin siihen tavallaan itsekin. Tuntuu nimittäin, että jos puhun tästä, pääsen koko ajan lähemmäs itseäni, ja mitä paremmin ihminen on sinut itsensä kanssa, sitä paremmin osaa ehkä olla sinut myös muiden kanssa, tai näin ajattelin. Mutta ehkä se ei tässä tapauksessa ihan toimi... Mitä lähemmäs pääsen itseäni, sitä vahvemmin myös kaipaan naista, joka tavalla. Tähän asti se kaipaus oli jotensakin pakkomielteistä, mutta nyt se on muuttunut ikään kuin tyynemmäksi ja varmemmaksi. Mä en halua enää epätoivoisesti rynnätä tanssimaan hitaita naisen kanssa edes teoriassa, mutta tiedän nyt, että jos saan joskus tilaisuuden päästä lähemmäs viehättävää naista, en jätä sitä käyttämättä. En vain voi, seurasi siitä mitä tahansa. Pelottaa, elämä on sekaisin, ja samalla on harvinaisen tyyni ja selkeä olo. Outo yhdistelmä.