avioero,äitiys,myöhäinen herääminen.

Lisää uusi viesti
Pihlajalle: Kiitos vastauksesta. Voi kun osaisinkin Sua piristää joillakin sanoilla tässä ja nyt.. :(
Ehkä vaan näillä, että tulossa on ihana kevät ja paljon lämpöä ja aivan varmasti tulee raikkaat kevät-tuulet, mitkä vie pahat asiat mennessään!

Kun Sulla tekee joskus mieli laittaa ajatuksia jonnekin virtuaaliselle paperille, niin tulehan käymään täällä Laaksossa taas:)

Tsemppiä Sulle!
Nyt täytyy minunkin liittyä tähän seuraan ja kertoa omaa tarinaani. Olen aina kuvitellut olevani perushetero, niinpä menin naimisiin, perustin perheen ja elin 35 vuotiaaksi suht onnellista normiavioliittoa. Suht onnellista siinä mielessä, että arki toimii hyvin, mutta olen aina kaivannut enemmän hellyyttä ja kosketusta mitä olen saanut. Viime vuosiin saakka olen ollut se antava osapuoli, joka hellii ja suukottelee, mutta jota lähinnä väistellään. Niin monet kerrat olen sanonut miten ihanalta tuntuisi, kun ohimennen hellästi kosketellaan, mutta vielä sellaista ihmetta ei ole tapahtunut. Aina se olen vain minä, joka hellin ja halaan.

Pari vuotta sitten elämäni kääntyi, kun tapasin naisen, ensimmäistä kertaa elämässäni, johon ihastuin. Ihan täysillä! Olen edelleen aivan sekaisin tästä asiasta. Tunteeni miestäni kohtaan ovat viilenneet sitä mukaan, kun tunteeni tätä naista kohtaan ovat lisääntyneet. En enää kaipaa mieheni kosketusta, enkä itsekään halua häntä enää koskettaa. Sen sijaan haluan yhä enemmän ja lähemmäksi tätä ihmetystä, joka on avannut oven kokonaan uuteen maailmaa. Tutustuessamme en voinut kuvitellakaan mitään seksiin liittyvää halusin vain olla hänen lähellään. Tunsin ja tunnen edelleen hyvin voimakkaasta hänen läheisyytensä koko ajan ympärilläni. Viime viikkojen aikana olen yhä enemmän alkanut haaveilla kaikenlaisista asioista mitä voisimme tehdä, mutta toistaiseksi kaikki on vain kaukaista haavetta. Ongelmani on se, että olen niin kertakaikkisen ihastunut tähän ihmiseen, että joka kerta kun näen hänet menen aivan täydelliseen lukkoon eikä päässäni tapahdu yhtään mitään. En siis saa mitään sanotuksi, enkä mitään normaalia "mitä kuuluu"- keskustelua aikaiseksi.

On ollut lohdullista lukea teidän muiden kertomuksia. En näköään olekaan aivan yksin tunteideni kanssa, vaikka omassa tuttavapiirissäni kaikki elävät normi avioliittoa (ainakin tietääkseni). Aurinkoista kevättä kaikille!
Luin Mysteren lohduttavan viestin Katinalle ja se antoi lohtua myös minulle. Nainen, johon olin ihastunut, on suhteessa ja oman määritelmänsä mukaan hetero, eikä kai sitä voi oikein kukaan muu määritellä. Kulunut viikko on ollut rankka, etenkin kun sain nämä sanat nyhtää irti hänestä. On varmasti kamalaa kertoa toiselle, ettei halua tai voi vastata tunteisiin, mutta vielä raastavampaa on asian pitkittäminen.

Kai minäkin sitten olin rohkea tunnustaessani tunteeni, mutta nykyisessä tilanteessa väkisin välillä mietin, että jos olisin ollut vain hiljaa ja antanut asian olla, niin voisiko jokin olla toisin. Samalla tiedän, että ystävystyminen olisi puoleltani ruokkinut vain entisestään kuvitelmia ja pudotus olisi voinut olla tätäkin raskaampi. Pahimmalta tuntuu ehkä se, etten voi ikinä päästä niin lähelle toista kuin olisin halunnut, ja nimenomaan fyysisesti. Henkinen yhteys kun on mahdollista saavuttaa muutenkin. En ole sulkenut ystävyyden mahdollisuutta pois, mutta se vaatii tällä hetkellä molemmilta, tai ainakin minulta, liikaa.

Elämä tietenkin jatkuu, mutta hetkittäin lohduttomana, kun on ehtinyt jo kuvitella, minkälaista arkea voisi toisen kanssa viettää ja mitä kaikkea hyvää siitä seuraisi. Jo pitkään yksinolleena ottaisin mielelläni myös kaiken sen "kurjan", joka seurusteluun liittyy, etenkin kun en varmaan ole niitä maailman helpoimpia ihmisiä... Mutta hänen kanssaan niin ei tapahdu.

Jotenkin julmalta tuntuu, että jos tunteet eivät muuten olisi vaikeita, tulee sitten seksuaalisen suuntautumisen myötä väistämättä näitä "isoja esteitä", eli toisen mieli ei vain taivu samaan. Että jos tahtoo olla naisen kanssa, niin valikoima supistuu entisestään. Asiaa tässä pohtineena olen myös todennut, että miehistä vetoavat ne jollain tasolla feminiiniset tai androgyynit, joten luonteenkin tasolla "yhteenkuuluvuus" vaatii toisessa ihmisessä jotain erityistä. Kai se aina on niin, se vain tuntuu tässä tilanteessa kohdallani korostuvan.

Miralle terveisiä, että lukkoonmeneminen on totaalisen tuttua. :) Toivottavasti saat jossain vaiheessa lukon purettua, koska kaverillinen kanssakäyminen on kai kuitenkin se paras tapa tutustua toiseen ja tutkia maaperää. Mielessään sitä tietysti lataa kohtaamisiin hirveästi odotuksia, jotka sitten hankaloittavat tilannetta, mutta yritä ottaa rennolla asenteella. Voit joutua unohtamaan haaveesi, jos todellisuus on kylmää kyytiä, mutta toisaalta - saatat saada jotain aivan mahtavaa tilalle! Siihen minäkin vielä uskon.

Hyvää kevättä kaikille!
On kiva, että keskustelu jatkuu. Itsellänikin olisi ajatuksia pilvin pimein, mutta... Kestosuosikkiajatukseni on tämä: "Kuinka elää onnellisena lesbona heteroliitossa?" Sehän on kuin suoraan jonkin elämäntaito-oppaan nimi, vaikkakaan sellaista ei ole ilmeisesti vielä kirjoitettu. Miksi ei, kun kaikenmoisia oppaita on kirjoitettu vaikka mistä aiheista? Pitääkö ne olla aina kohdennettu valtaväestölle, jotta ne myyvät? Vai eikö tuosta aiheesta muuten vain voi kirjoittaa? Eihän sen tarvitsisi olla mikään "tee näin"-opas (eikä se voisikaan olla sellainen), vaan vaikkapa kokoelma eri ihmisten tarinoita ja erilaisia ratkaisuja. Toistaiseksi kaiken kuulemani perusteella tosin tuntuu siltä, etteivät ne nimenomaan pystyisi vastaamaan kirjan nimikysymykseen... Että koko kysymys sisältää ratkaisemattoman paradoksin. Haluaisin mennä esittämään sen jollekin ammatti-ihmiselle, vaikka tiedänkin, ettei hänkään ole mikään auktoriteetti vastaamaan sihen. Häiritsee kuitenkin, että aiheesta ei koskaan puhuta missään (paitsi täällä!) eikä sitä siis ole yleisesti edes olemassa, saatika että olisi olemassa jotain asiallista asiantuntijakeskustelua aiheesta.
Rajattomalle kiitokset kannustuksesta ja olen todella pahoillani puolestasi! Joskushan tunteista on pakko kertoa, jos haluaa asioiden etenevän. Minulla se on vielä edessä, itseluottamusta ei ole vielä riittävästi. Minusta olit rohkea ja rehellinen, kun kerroit mitä tunnet. Jaksamista sinulle ja haluan uskoa, että jokaiselle meistä se oikea, ihana ihminen on tuolla jossain.

Olen aivan ihmeissäni tämän uuden maailman ovella. Miehelleni en ole vielä uskaltanut kertoa ajatuksistani. Haluan ensin rauhassa ihmetellä ja käyda läpi asioita. Kuten Pihlajakin jossain viestissä kertoi, minäkään en ole juuri läsnä perheelleni. Haluan vain olla omassa maailmassani. Eniten minua mahdollisessa erossa huolettaa lapset. Heillä kun on hyvä isä, joka leikkii, pelaa ja huolehtii heistä. Näen jo sen protestien vyöryn, joka erosta seuraisi. Ero ei ole kuitenkaan vielä ajankohtainen, vaikka ei tällainen liitto voi jatkua loputtomiin. Pihlaja mietit, voiko olla lesbona onnellinen heteroliitossa, niin minusta on aika vaikea uskoa, että se olisi mahdollista. Jäähän silloin oleellisia tarpeita tyydyttymättä jonnekin mielen sopukoihin. Joillakin toimii avoin suhde, jossa kumpikin saa tehdä mitä haluaa, mutta toimiiko sekään pitkällä tähtäimellä? Tällä hetkellä omalla kohdallani tulevaisuus on auki. En tiedä minne tämä tie minut vie tai kenen luokse, mutta olen nyt avannut silmäni näkemään uusia asioita.


Ps. Muutan tämän mira nimimerkin lähiaikoina, kun Mira näyttääkin jo olevan käytössä.
Hei, onpa mukavaa että keskustelu jatkuu. Pihalajan tavoin mäkin käyn täällä usein vilkuilemassa, mutta viimeaikoina on ollut vaikea saada itsestä energiaa kirjoittamiseen. Työstressiä minullakin - ylipitkien viikojen lisäksi olen tehnyt töitä myös viimeiset viikonloput. On taas yksi deadline käsillä. Ja yksi remontti, jonka keskeltä piti muuttaa salamana sijaisasuntoon. Huoh.

Rajaton, ikävää että asian kääntyivät noin päin. Mukava kuulla, jos olet saanut kirjoituksistani jonkun hyvän kipinän. Elämä osoittaa välillä kipeän puolensa. Se vie kuitenkin myös eteenpäin, kohti toisenlaisia hetkiä ja aikoja.

Pihlaja, mietit paradoksia "miten elää onnellisena lesbona heteroliitossa". Manuaalia ei minullakaan ole tarjota, mutta vertaistukea löytäisit varmaan helpommin. Lesbous ja biseksuaalisuus ovat toki kaksi eri asiaa, mutta olen kuullut, että ainakin Helsingissä Naisasialiitto Unioni järjestää bi-naisten iltoja. Tapaamisissa esim. miesten kanssa elävät bi-naiset voivat jakaa olojaan ja ajatuksiaan siitä, kuinka he kokevat seksuaalisuutensa "toisen puolen", eli toteuttamatta (?) jäävän suhteen naisen kanssa. En ole itse ollut paikalla, joten en osaa kertoa enempää, mutta netistä saattaisi löytyä jotain. Luulen, että Setalla on myös saman tapaisia ryhmiä. Ainakin Pride-viikon yhteydessä on ollut näitä, jos oikein muistan. Uskoisin, että moni muukin pohtii samoja kysymyksiä. Et varmasti ole asian kanssa yksin.

Hyvää vointia naiset - ja energiaa ensi viikkoon :)
Heippa vaan kaikille minunkin puolestani !

Olen itsekin käynyt täällä lueskelemassa, mutta omalta kohdaltani ei ole ollut mitään mullistavaa kerrottavaa keväästä huolimatta. Ehkä ahdistuneisuus liittyen tähän heräämiseen on vaan lisääntynyt. Tuntuu että olen umpikujassa, enkä uskalla lähteä etsimään mitään uutta mitä herääminen on tuonut tullessaan.
Ihan kuin yrittäisin kieltää itseltäni bi-seksuaalisuuteni. Haluaisin niin kovasti olla edelleen normaali hetero....mikä sinällään tuntuu hassulle, koska tiedän ihan hyvin ettei se enää ole mahdollista.

Ahdistustani varmaan lisää se, etten ole vielä uskaltanut keskustella ääneen tästä asiasta kenenkään läheiseni kanssa. Ihastukseni kanssa en ole saanut tilaisuutta ottaa asiaa uudelleen käsittelyyn...olen varmasti pyrkinyt myös välttämään sitä...pitämään asiat yksinkertaisina ja piilossa. Varsinaista itsensä huijaamista. Samalla kun olen tietoisesti välttänyt asian käsittelemistä ääneen kenenkään läheiseni kanssa, niin olen sisäisesti entistä varmempi siitä että herääminen bi-seksuaalisuuteen on totisinta totta.
Enkä enää mitenkään pysty asiaa itseltäni kieltämään.

Ehkä tämä kevät tuo hiljalleen jotain positiivisempiakin ajatuksia...niitä odotellessa oikein hyvää kevättä kaikille !
Minustakin olisi ihanaa (tai ainakin helpompaa) olla tavallinen hetero, joka elää onnellista avioliittoaan miehensä kanssa. Pakko oli kuitenkin tulla vähän tuulettamaan ajatuksiani, kun mielessäni ei pyöri kuin avioero. Se vaan tuntuu niin järkyttävän surulliselta ajatukselta, että meinaa itku tulla. Tuntuu karulta tunnustaa, että liittomme perustuu enemmänkin kaveruudelle. Meillä on hauskaa yhdessä, samat arvot, tykkäämme tehdä samoja asioita, mutta hellyydestä ja rakkaudesta ei ole tietoakaan. Seksiä harrastetaan silloin, kun molemmilla on pakottava tarve ja se hoidetaan mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman vähäisellä kosketuksella.

Voisin tietenkin keskittää ajatukseni ja energiani muihin asioihin kuin parisuhteen vatvomiseen. Olenhan onnekas, kun olen saanut sen mitä olen aina halunnutkin: miehen, lapset, kodin. Ajatus naisen kanssa elämisestä tuntuu aika hurjalta. Pelottavaltakin. Silti ajattelen tätä yhtä vaan, missä ikinä ja kenen kanssa vain olenkin. Näen hänet kanssani lasten kanssa touhuamassa, jakamassa lasten hassutuksia ja kiukuttelua. Olen toivonut, että asiat etenisivät luontevasti, omalla painollaan, mutta mitenkähän monta vuotta siihen vielä meneekään…

Pientä edistystä on tapahtunut tämän bisse-puolen kertomisessa. Katsoin viime to L-koodia ja mies tuli ihmettelemään mitä oikein katsoin. Kerroin mikä ohjelma ja että olen aivan ihastuksissani Shaneen. Miten voisin vain katsoa ja katsoa häntä. Mies siinä sitten ihmettelemään, että olenko löytänyt uusia puolia itsestäni, enkä voinut kuin mutista jotain myöntävää. Hitaasti ja pienin askelin tässä mennään nyt eteenpäin. Kevättä kaikille!
Ihanaa löytää tämä palsta.
Mikä tässä 30+ -iässä on, kun niin monet täälläkin tuntuvat juuri silloin huomaavan suuntautumisensa - minä mukaanlukien, kahden lapsen äiti heteroliitossa, joka on ajautumassa karille kun minä sitä sinne vien. Meneillään oleva perhekriisi tuntuu pahalta, mutta samalla hyvältä. Olen uskollinen, vihdoinkin, itselleni, ja sille mitä olen tainnut aina olla. Rakastan naisia.
Pihlaja, kirjoittamasi tuntuu todella tutulta.
Voimia kaikille näissä kamppaileville!
Joka kerta jokin arka kohta sisimmässä läikähtää, kun kuulen uudesta ihmisestä, jolla on samanlainen tilanne. Ja viime syksynä luulin olevani suurin piirtein ainoa! Silti joka kerta kun kävelen tuolla ulkona heteromaailmassa (sellaiseksi sen koen, koska heteroushan on kuitenkin aina oletusarvona), tunnen olevani useimmiten edelleen ainoa, siis sikäli että minua ympäröivien ihmisten mielessä koko aihetta (naisia rakastava nainen heteroliitossa) ei tunnu olevan olemassa, saatika että he (ystävät, läheiset) voisivat ikinä edes kuvitella minut sellaiseksi.

Kevät on ollut suoraan sanottuna rankka. Tajuan kirkkaasti, että en voi enkä halua hajottaa enkä edes horjuttaa perhettäni, ja yhtä kirkkaasti tajuan, etten voi elää heteropuolisona. Kaverina kyllä voisin ja haluaisinkin elää. Olen perusluonteeltani aika optimistinen enkä ole koskaan elämässäni erityisemmin kärsinyt masennuksesta, mutta tänä keväänä mua on aika rankasti masentanut ajatus siitä, että olen tavallaan vienyt (hyvältä) mieheltäni puolison. Siltä musta nimittäin tuntuu. En aikaisemmin tiennytkään, että puolison voi viedä toiselta silloinkin, kun kuvioissa on vain kaksi ihmistä, ei ketään kolmatta.

Kevään myötä myös kipurajaa hipova kaipuu samoin tuntevan naisen lähelle on kasvanut. Kai se kuuluu kevään olemukseen. Ihminen on sittenkin aika lähellä luontoa. Tähän joku tietämätön hetero varmaan toteaisi, että homoushan se vasta kaukana luonnosta onkin :) Paitsi että ei ole. Ainakin minusta luonnon kiehtovimpia ihanuuksia ovat juuri ne kaikki poikkeamat säännöstä, joita itse luonto on tulvillaan...

Laura Mäntylä sanoi Inhimillisessä tekijässä jotenkin siihen malliin, että jos ihminen ei saa toteuttaa seksuaalisuuttaan, hän on kuin lintu, joka ei saa lentää. Siivet sidottuina. Pakko myöntää, että tunnen itseni välillä siipirikoksi. Jos saisin luvan lentää, niin en silti syöksyisi heti ensimmäisen vastaan tulevan l- tai bi-naisen kimppuun, koska semmoinen ei vain ole mulle luonteenomaista. En ehkä lentäisi ollenkaan, pysyisin vain omalla oksallani tähyilemässä. Mutta olennaista olisi, että SAISIN lentää, jos haluaisin. Nyt tuntuu, että ei ole lupaa eikä tilaa siihen. Tai että jos riuhtaisen itseni väkivalloin lentoon, haavoitan siinä rytäkässä toista lintua, ja poikasetkin, vielä lentokyvyttömät, voivat pudota pesästä.
Pihlaja.. Sä kiellät itseltäsi elämän näin.. jos meinaat elää ”siivet sidottuina” jatkossakin.
Olen pahoillani jos nyt jotenkin loukkaan Sua, mutta Sun täytyy tehdä asialle jotain.
Eihän se, että Sinä masennut ja elät haaveiluissa jostain aivan muusta ole hyväksi Sun perheellekään.
Eikä se lähde itsestään pois.. niin kuin hyvinkin tiedät.
Täytyy uskaltaa ottaa itseltäsi niskasta kiinni ja liikkua jonnekin suuntaan!
Sulla on koko maailmansuuruinen tilaa lentää ja luvankin saat ihan itseltäsi.
Koska se on SUN oikeus. Elää.
Eikä Sun tarvitse lähteä ”väkivalloin lentoon”.., one step at a time..

Mikäköhän saisi Sinut liikkeelle??? Minkälaista voimaa siihen tarvittaisi??
Luulenpa että mitä tahansa minä sanon tai joku muu,
loppujen lopuksi on ne tietenkin Sinun päätökset ja Sinun halut.

Mutta mä en kuitenkaan anna periksi :)
Pihlaja, mä olen samaa mieltä Withyoun kanssa että Sun pitää todellakin päästä lentämään ! Ymmärrän, että päätös siihen ei ole helppo mutta näin teet itseäsi kohtaan todella väärin. Eikä se voi olla heijastumatta sinusta ulospäin.

Itselleni kevät on myös ollut todella vaikea. Olen kokenut kovaa identiteettikriisiä siitä kuka tai mikä oikein olen. Entistä selvempänä tämän kaiken kriiseilyn keskellä olen ymmärtänyt, että minun pitää päästä lentämään.Bi-seksuaalisuuttani en pysty kieltämään, enkä enää voi esittää kaikille olevani perushetero.
Tällä hetkellä minua pelottaa eniten se miten ympäristöni hyväksyy minut. Lähimmälle ystävälleni (ihastukselleni) kerroin asiasta eilen. Olo toisaalta helpottui, kun sain purettua kipuiluani ulospäin.Toisaalta en saanut mitään vastausta siihen, että mitä toinen on asiasta mieltä. Minulle jäi edelleen epävarmuus siitä, että sainko hyväksynnän vaiko en. En tiedä, tästä pitää varmaan jutella vielä uudemman kerran hänen kanssaan.

Mietteliäitä tovia siis täälläkin eikä keväästä huolimatta kovin positiivisia :(
Minä epäröin koko kevään olenko tekemässä oikein, mutta nyt, kun olemme mieheni kanssa kolmisen viikkoa asuneet erillään, tiedän tehneeni oikein. Olen kuin vankilasta vapautunut. Vaikka emme ole eronneet, en koe enää samanlaista painoa parisuhteesta ja ahdistusta siitä etten ole puoliso kuten kuuluisi - välimme on siis olleet lähinnä kaverisuhdetta viime kesästä saakka. Niin ne ovat nytkin, vaikka mies haluaisi enemmän ja hän kärsii tästä tilanteesta, kuitenkin ehkä enemmän sen takia että asuu nyt eri paikkakunnalla kuin tyttäremme, joka siis muutti minun kanssani. Tyttö on toistaiseksi sopeutunut tilanteeseen hyvin - hänelle muutoa selitettiin etukäteen viikkokaupalla niin paljon kuin nyt 2-vuotiaalle voi. Tyttö ja isänsä näkevät paljon, olemme olleet korkeintaan viisi päivää kerrallaan erossa ja aina useamman päivän kerrallaan isän luona. Minä olen niin hyväntuulinen, energinen ja hyvinvoinva. En ollut edes tajunnut kuin masentunut ja ahdistunut olin tilanteesta ollut ennenkuin muuton jälkeen huomasin valtavan muutoksen itsessäni: kaikki väsymys ja ärtymys poissa ja olen aivan eri tavalla läsnä lapsen kanssa puuhatessani ja myös paljon pitkäpinnaisempi hänen kanssaan. Miehen kanssa tilanne on nyt täysin auki ja jatkosta ei oikeastaan olla puhuttu, muuta kuin että hän haluaa muuttaa kanssamme samalle paikkakunnalle syksyllä ja etsii oman asunnon jos en halua häntä meidän kanssamme asumaan. Hän toivoo että palaamme yhteen, minä taas tiedän että tämä tilanne johtaa pikkuhiljaa eroon. Minun kaikki eroottiset ajatukseni kohdistuvat nykyään naisiin, ja sen jälkeen kun annoin itselleni tähän luvan, en ola kertaakaan miestäni (tai ketään muutakaan miestä) halunnut. Miestäni kohtaan tunnen itseni julmaksi ja pahaksi, mutta koitan olla sitä ajattelematta. Ja nyt tiedän tehneeni oikein, voin niin hyvin ja siinäkin mielessä olen kuin päässyt pois vankilasta että vapautuneesti katselen ympärilleni kauniita naisia, vaikka mihinkään muuhun en olekaan valmis tai vapaa. Ennen erilleen muuttoa en jollain lailla pystynyt siihenkään, minulla ei ollut minkäänlaisia haluja oikein mihinkään suuntaan ja koin niin vahvasti olevani vasten tahtoani sidottu ja vankilassa. Mutta nyt on kevät, uusi koti ja uusi elämä, kuten eräs ihastuttava tyttö minulle sanoi -tämä yksi johon olen koko talven ollut ihastunut ja joka ilmaisi haluavansa olla yhteydessä edelleenkin kun harrastuksen puolesta näkeminen nyt loppui :)
-Miksi tunteemme vaihtelevat jatkuvasti?
-Koska olemme naisia.

Ote lauantaina näkemästäni oopperasta....
Olen käynyt lueskelemassa teidän muiden tarinoita täällä aina välillä. Kiitos lohduttavista sanoista. Voimia kaikille vaikeissa tilanteissaan.
Omastani hieman. Niinhän se vaan on että tunteet ovat liian voimakkaat, jotta voisimme olla erossa toisistamme tämän ihastukseni kanssa. Teimme yhdessä päätöksen koittaa olla vain ystäviä, tosin hänen ehdotuksestaan, mutta eihän se onnistu millään, kun on syvempiä tunteita olemassa. Tavatessamme kipinät sinkoilevat ja ilma on täynnä sähköä. Vuorotellen huomaamme katselevamme toista salaa ja hymy nousee huulille. Viimeksi heräsin siihen kun hän katseli minun nukkuvan. Suunnittelemme tulevaa, niinkuin viettäisimme sitä kahden, erossa muusta maailmasta. Kun olemme yhdessä, maailmaan ei mahdu ketään muuta sillä hetkellä. Emme kaipaa juhlimaan, tai edes leffaan. Ennemmin katsomme leffaa jomman kumman kotona tai käymme kahden kävelyllä. Kun olemme erossa (asumme siis eri kaupungeissa) puhumme vallan puhelimessa tai mesessä. :)
Yritän kovasti kuolettaa näitä syvempiä tunteita, mutta minkä niille mahtaa? Mihin ne ystävyyden tieltä laitetaan? En voi ajatella tätä ihanaa naista vain ystävänäni niin kauan kun muut tunteet ovat olemassa.. En kuitenkaan missään nimessä halua häntä menettää. Hän on kuin toinen puoli minusta. Täydentää minut, aivan kuin minä hänet.
MIetin monesti miksi näitä syvempiä tunteita piti tullakaan, miksi ne on olemassa. Mietin myös sitä, että en ole tuntenut näin ketään kohtaan vuosikausiin. Ja tiedän että ihastuksellani on sama tilanne. Tuntuu turhalta ja tyhmältä koittaa tappaa sellaisia tunteita, joita on jo niin kauan odottanut. Ja varsinkin kun tietää että toisella tilanne on sama. Että toinenkin välittää.
Yhteenvetona siis, Minä ja ihastukseni olemme vissiin molemmat yhtä hölmöjä kun taistelemme tämän tilanteen kehittymistä vastaan kokoajan. Kumpikin välittää kovasti, molemmat kaipaavat toista erossa ollessa. Minä olisin jo valmis luovuttamaan ja antamaan tunteille vallan, vaikka se minuakin pelottaa kovin. Mutta mistä saisin annettua rohkeutta lisää ihastukselleni, joka on siis varma että pilaa suhteemme jotenkin, enkä minä sen jälkeen halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan enää. Ei siis halua minua menettää.. Mutta kumpi on tärkeämpää, rakkaus vai ystävyys?? Vaikea tilanne johon ehkä auttaa vain aika. On vaan niin repivää odotella ja odotella kun oikeesti tahtoo vain toisen syliin.

Aurinkoisia kevätpäiviä teille kaikille!
Olen lueskellut aiempia viestejänne pätkissä ja vähitellen, ja aina edemmäs lukiessani huomaan että niistä löytyy vastauksia itseä mietityttäneisiin.
Voi kun tekisi mieleni rohkaista sinua, Pihlaja, pitämään kiinni siitä minkä tunnet itsellesi oikeaksi. Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan,
eikä se ole hyvä olotila.
Itseäni on auttanut terapia. Paljon. Kullanarvoinen, viisas, lämmin terapeutti, joka ei tarjoa vastauksia, vaan auttaa hahmottamaan omaa sisäistä
sekamelskaani kysellen ja ihmetellen. Siellä olen päässyt kiinni tunteisiini, joita tukahdutin vuosia. Tunnen seisovani omilla jaloillani enemmän kuin
koskaan ennen: tiedän, mitä haluan, mitä tunnen, mihin pystyn ja mihin en - ainakin suunnilleen.
Nyt olen siis hakeutumassa pois kotoa. Ensialkuun asumuseroon, ilman eropapereitten laittamista, mutta päivä päivältä olen vakuuttuneempi että
ero on lopulta edessä. Oloni helpottui heti, kun uskalsin myöntää, että tätä haluan: pois mieheni luota. Välejä häneen en haluaisi katkaista
kokonaan, sillä hän on hyvä isä, ja ollut hyvä, paras, ystäväni. Sellaisena haluaisinkin hänet pitää, mutta en enää ylläpitää avioliittoa, joka ei toimi.
En ole varma, pystyykö mies ikinä tähän mitä toivon, sellainen järkytys tunnustukseni suuntautumisestani on hänelle ollut. Hän haluaa pitää kiinni
lapsista, ja minusta, ja minusta tuntuu, ettemme vakavitta riidoitta tästä selviä.
Ajatuksissani olen ollut varattu toisaalle jo pitkään. Mies sanoo, että poissaoleva, hajamielinen - sekin huvitti, miten moni täällä on ollut sitä myös.
Vielä en pysty suremaan loppuvaa liittoamme. Sen aika on myöhemmin, ja nyt tarvitsen kaikkea tätä kiukkua ja kylmyyttäkin - ainakin sellaisena se
ulospäin näyttäytyy - että pystyn tekemään näitä järjestelyjä.
Uusi alku. Jo ajatus helpottaa.
Hienoa, Ursula ja kaikki muut, jotka olette tänne (taas) avautuneet.

Siitä lentämisestä. On mulla lentolupa, itseni myöntämä. Se tarkoittaa sitä, että jos tulee joku joka lennättää, niin en kieltäydy lentämisestä. Voi olla, että tunnen siitä samalla syyllisyyttä, todennäköisesti tunnen, mutta se on oikeastaan sivuseikka. Olennaista on se, että en VOI kieltäytyä, en voi olla tarttumatta tilaisuuteen, jos sellainen tulee, eikä se ole silloin mitään halveksuttavaa heikkoutta eikä "sortumista" mihinkään pahaan (niin kuin pitkään ajattelin), vaan ainoa mahdollinen vaihtoehto, koska kaikki muu olisi väkivallan tekemistä itselle. Tällaista tilaisuutta ei ole tullut, mutta sisimmässäni uskon, että jos se tulisi, niin en voisi toimia toisin. Teidän muiden leidien tarinat vain vahvistavat käsitystäni siitä, että loputtomiin ihminen ei voi työntää tunteitaan syrjään. Että se ei vaan onnistu, eikä se ole lopulta edes omasta tahdosta riippuvaista, vaan niin ihmiselle vain käy. Ainakin jos on tallella luontainen elämänhalu ja pyrkimys valoa kohti.

Käytäntö onkin sitten ihan toinen asia. Tilaisuuden hakeminen ehdoin tahdoin tällaisessa elämäntilanteessa ei ole sittenkään kovin houkuttelevaa. Tai tavallaan tietysti on. Mutta se ei ole ollenkaan niin yksinkertaista kuin sinkkuna, tai jopa sinkkuäitinä, koska sinkkujen, myös sinkkuäitien, odotetaankin "käyvän ulkona" ym., ja se on yleisesti hyväksyttyä. Pienten lasten työssäkäyvänä äitinä ainakin oma elämäni on lisäksi niin tupaten täynnä, että ehdin hädin tuskin mitään muutakaan "ylimääräistä", siis sellaistakaan, mikä on "yleisesti hyväksyttyä" ja jopa suositeltavaa, kuten omat harrastukset. Oonkin miettinyt, että pitäisikö kokeilla jonkinmoista nettiseurustelua. Ihan vain vaikka yksityistä ajatustenvaihtoa meilitse. Vaikka se tuntuukin tavallaan vähän laihalta...

Ursula kertoi terapiasta. Vähän sen suuntaista olen kokeilemassa minäkin. Aion kertoa asiani eräälle ammatti-ihmiselle. Hirvittää tosin, siis ihan vain se, että sanon totuuden ääneen kasvotusten jollekin vieraalle (oletusarvoisesti heterolle) ihmiselle. Mitäköhän hän vastaa, mitenköhän hän katsoo..?
Miltä tuntuisi jos vain yksinkertaisesti ottaisit jonkun rakastajattaren jota voisit tavata vaikka työaikana tms...? Se on ihan tavanomaista silloin kun parisuhde ei ole ihan kohdallaan. Tulisi ainakin käytännön tuntumaa aiheeseen ja oletettavasti tuo pelkän ajattelun aiheuttama ahdistus vähenisi.
Kukkakepin ehdotus on ihan hyvä, PAITSI että on olemassa aika moni nainen joka ei uskalla sellaista tehdä.. eikä tavallaan halua ihan näin suoraan asiaan käydä.
Me ihmiset ollaan niin erilaisia.
Jos minä olisin yksi näistä myöhäänherääneistä täällä, mä menisin tietenkin heti gay-baariin tsekkamaan.. minkälaista tunnelmaa siellä on.. ja minkälaista olisi nähdä naisia yhdessä jne..
Ja siellä sitten tietenkin tutustuisi ihmisiin..(naisiin)
Eihän kotona haaveilemalla asia sen selvämmäksi tule! :)
Mutta kun minä olen minä.. ja uskallan ja teen sitä miltä tuntuu ja mitä haluan, niin se olisi minulla helppo tehdä..
Nyt ei ole kyse kuitenkaan minusta.
Minä olen jo käynnyt nämä hetket läpi, kun itse heräsin, paitsi että en herännyt myöhään .. onneksi:)

Nojoo, kyllä mäkin suosittelisin NAISTA!:)

Tulipa sekava juttu!

Kevättä rintaan Teille kaikille!
Kukkakeppi, ehdotuksesi on piristävä ja hellyttävä - varsinkin ilmaisutapasi! Kuvittelin itseni jonkun ison pörssiyhtiön kovapintaiseksi, korkokengissä kulkevaksi ja Westendissä asuvaksi toimitusjohtajaksi, joka polttelee savuketta imukkeessa ja tilaa muitta mutkitta itselleen jonkun hemaisevan nuoren tytön päiväkahviseurakseen... :) :) Ei ehkä ihan meikämimmin tyyliä! No, tiedän että et tarkoittanut tuota, mutta tuo nyt oli kuitenkin spontaani mielikuvani, ja se nauratti, mikä tekee ahdistuksen keskellä TOSI hyvää.

Withyou... Uskon kyllä, että jos sinä olisit minä, niin menisit suoraa kyytiä gaybaariin. Mutta kun minä olen minä, niin kynnys on korkeampi. Se olisi mulle korkeampi jopa sinkkuna. Joistakin ihmisistä baarit - siis MITKÄ TAHANSA baarit - eivät vain tunnu omalta ympäristöltä. On mulla muitakin ympäristöjä, jotka eivät tunnu "omalta". Mulle sellaisia ovat yhtä lailla baarit kuin vaikkapa kirkotkin. :) Ehkä sinullakin on joitakin sellaisia ympäristöjä, joissa et tunne oloasi kotoisaksi, vaikka baarissa tuntisitkin?
Hei kaikille! Olen seurannut tätä keskustelua jo pitkään tippa linssissä, mutten ole saanut aikaiseksi itse avautua. On ollut ihana huomata, miten paljon on löytynyt yhteisiä kokemuksia ja miten avoin ja toisia tukeva henki tässä keskustelussa on.

Aivan mahtava juttu, että Ursula on löytänyt terapeutin avuksi elämäntilanteeseensa. Ehkä Pihlajankaan ei tarvitse niin pelätä ammattilaiselle puhumista - varmasti terapeutti kohtaa työssään hurjempiakin asioita kuin homoseksuaalisia tunteita, ja ammattilaisen pitäisi osata suhtautua niihin kulmia kohottelematta. Ja mistä sitä tietää vaikka hänellä olisi samanlaisia tunteita itselläänkin. Tässäkin keskustelussa on vaikka kuinka monta naista joita voisi päältäpäin luulla heteroksi mutta täällä sitä yhdessä unelmoidaan naisista :) Mitä jos unohdettaisiin kaikki heteronormatiiviset oletukset ja pidettäisiin sateenkaarirakkautta jonakin mikä on mahdollista kenessä tahansa, ainakin piilevänä? Mitä jos satunnainen vastaantulija ei olisikaan se hetero joksi ensi näkemältä luulisi vaan potentiaalinen lepakko? Tällä tavalla olen itse ruvennut ajattelemaan - tosin sellaisin seurauksin että käsi kädessä kulkeva heteropari tuntuu ihan kummajaiselta.

Withyoun gay-baarikuvauksesta tuli mieleeni yksi hetki puolen vuoden takaa. Olin lähistön indiehippibaarissa kaverin synttäreillä ja oikeastaan odotin vain että pääsisin kotiin nukkumaan. Siinä puoliunessa sitten tuijotin lumoutuneena, kun seinällä olevasta pienestä peilinkappaleesta heijastui selkäni takana kuherteleva tyttöpari. He näyttivät niin uskomattoman onnellisilta - ja totta kai kauniilta ja seksikkäiltä ja kiehtovilta, mutta se hehkuva onnellisuus minut vangitsi. En tiedä kuinka kauan heitä tuijotin, koska kukaan ei varmaan tajunnut mitä oikeastaan katselin peilin kautta. Nyt jälkeenpäin ajateltuna sillä hetkellä varmaankin tajusin mitä omasta elämästäni puuttuu.

Aika nopeasti sain kyllä tehtyä asialle jotain. Tapasin opinnoissani ihanan erittäinkin julkilesbon naisen, johon ihastuin hullun lailla. Meillä synkkasi loistavasti, ja kaikki tuntui etenevän luonnostaan siihen, että meistä tulisi pari. Kerroin tietenkin ihastuksestani lähes kaikille kavereille ja osalle perheestäni, koska ajattelin etten minäkään voi kaapissa kykkiä jos toinen on ollut jo vuosikaudet ulkona. Se on oikeastaan uskomatonta, miten hyvin kaikki suhtautuivat kaapistatulooni. Useimpia se ei paljon yllättänyt ja jos yllätti niin se oli silti ihan hienoa.

Tietenkään asiat eivät menneet niin sujuvasti ja satumaisesti kuin ajattelin, vaan naiseni otti takapakkia ja ilmoitti ettei olekaan niin kiinnostunut minusta. Kyllä siis lesbotkin osaavat jänistää :) Nyt en ole nähnyt häntä kuukausiin, vaan olen itsekseni pohdiskellut mitä tapahtui ja mitä nyt tehdään. Olen tavallaan ylpeä siitä miten uskalsin monen vuoden hiljaiselon jälkeen vain heittäytyä ihastumaan ja tulemaan kaapista, vaikka en voinut olla yhtään varma mitä siitä seuraa. Eikä siitä mitään pahaa seurannutkaan. Kyllä vieläkin sydäntä puristaa jos näen netissä ihastukseni valokuvia, mutta ehkä minullekin olisi ollut liian suuri askel hypätä mukaheteroelämästä suoraan julkilesbosuhteeseen.

Huomaan, että minulla on ollut paljon helpompaa kuin monilla muilla tässä keskustelussa. Minulla ei ole miestä ja lapsia, joiden tarpeet pitäisi ottaa huomioon, ja satun elämään suvaitsevassa ympäristössä jossa pyörii sateenkaariväkeä muutenkin ja minun omakin identiteettini oli jo valmiiksi aika epäsovinnainen ja panseksuaali. Mutta kyllä minäkin häpeilen aiempia miessekoilujani ja suren sitä etten ole kohdannut omia halujani kuin vasta nyt kolmekymppisenä. Pahinta - ja älyttömintä - on pelkoni etten kuitenkaan kelpaa sateenkaariväen joukkoon. Minun on helppo rupatella oletusheteroille seksuaalivähemmistöistä kuin paraskin kaapistatullut ikilesbo, mutta en ole uskaltautunut gay-baareihin enkä Setan tapaamisiin enkä ylipäätään mihinkään missä minun pitäisi kohdata muita lesboja. Se on naurettavaa. Vaikuttaisi siltä että muut täällä jännittävät sitä miten tulla kaapista heteroympäristössä ja minä taas olen suuna päänä lesbon roolissa siinä ympäristössä, mutta en uskalla tulla kaapista "omalle porukalle" (tännekin kirjoittamista olen lykännyt kuukausia :). Ehkä vain pelkään että silloin voisin vihdoinkin saada mitä haluan. Olisihan se kamalaa.

Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen haluaisin rohkaista niitä, jotka jännittävät tunteistaan kertomista kavereille tai ihastukselle tai terapeutille tai kenelle tahansa. Toisten reaktiota on turha pelätä, koska ihmiset - varsinkin omat ystävät jotka välittävät sinusta - ovat yllättävän ymmärtäväisiä ja tarkkasilmäisiä. Voi olla ettei asia olekaan heille niin suuri yllätys tai järkytys kuin itse luulisit.

Aurinkoista kevätpäivää!
Hih, joo Pihlaja.. sitä mä juuri tarkoitinkin että tiedän hyvinkin, että Sinä et ole baari-tyyppi..
etkä varmaan ihan sellainen, joka itselleen naisen tilaisi.. ihan niin kuin tosta vaan:)
Siis mitä mä nyt voin kuvitella.. niin paljon kun Sä itsestäsi olet paljastanut täällä Laaksossa:)

Minä en ole baari-tyyppi..
Nuorena kyllä rakastin yökerhoja ja rakastin tanssia aamuyöhön asti.. ja kotikaupungin yökerhosta sitten tyttöjen kanssa käveltiin kesällä paljain jaloin kotiin, varpaat rakkuloilla:)

Enkä tunne oloani kotoisaksi baareissa.. Esim. naistenbaareissa ehkä kylläkin, koska se on jotenkin niin erilaista.
Tietenkin käyn muutenkin baareissa, ystäviä tapaamassa tai ihan bilettämässäkin, mutta harvemmin nyt kun mulla on perhe.. niin ei kiinnosta enää.. (niin ja kun sitä ikääkin tulee..::):)
ja kaikeista kotoisemmaksi tuntee olonsa kyllä oma Kulta ja meidän Koira-lapsukaisemme kainaloissa kotona meidän uudessä ihanassa sängyssä lauantai ja sunnuntai aamuna! :)

Mutta jos Sä et siis OLLENKAAN käy missään baareissa tai tunnet epämiellyttävyyttä, niin totta kai se on sitten VIELÄ isompi kynnys mennä gay-baariin.

On tietenkin olemassa erilaisia baareja ja eri tarkoituksia miksi baarissa käydään.
Isot erot ovat Kallion baareissa, keskustan yökerhoissa, jossain Mellunmäen karaokebaarissa ja DTM-än naistenbileissä esimerkiksi..

Mutta ihan oikeasti.. JOS Sä haluat jotenkin jostain johonkin suuntaan liikkua, niin Sinun edessä on iso ja laaja nettimaailma.. Täynnä ihmisiä.
Täällä me ollaan kaikki niin rohkeita, kerrotaan toinen toisillemme suurimpia salaisuuksiakin..
Olihan sekin kynnys Sulla ja monella muullakin tänne tulla ja kirjoittaa omista tunteista.. niin aidoista ja syvistä..
Täältä olisi hyvä aloittaa..
Voi laittaa esim. ilmoituksen ”nainen etsii naista” kohtaan vaikka: ”Etsin ystävää”. Siitä olisi hyvä lähteä. Miksi ei?
Eikä tarvitse pelätä, että netti on täynnä pervoja tai jotain hulluja.. no onhan niitäkin, mutta on niitä kaduillakin, kotona ja baareissakin.
Suurin vaara on se, että jokainen meistä voi oikeastaan puhua täällä mitä tahansa p……
Voihan olla pettymyksiäkin - kokemusta on.. tai ihania ihmisiäkin - kokemusta on :)
Luulenpa ja tiedänkin että netin kautta etsii ystäviä paljon gay-henkisiä ihmisiä, juuri siksi että heilläkin on se kynnys..
Suomi24 ja deitti.fi ovat aivan loistavia paikkoja.. jos baariin ei halua astua.

Ja kirkossa.. en minäkään..
Laskin ihan huvikseen juuri kuinka monta naista tänne on viestiä laittanut - 34 naista. KAIKILLA suht-koht samanlainen teema..

34 myöhään-heräänyttä täällä.. ja meidän seassa. Puolen vuoden sisällä.

+ kaikki ne, jotka eivät ole tänne kirjoitellut omaa tarinaa vaan käy lukemassa
+ kaikki ne, jotka eivät tiedä Lepakkolaakson sivujen olemassa olosta tai tästä keskustelusta
+ kaikki ne, jotka eivät ole uskaltanut itselle myöntää..

Elikkä joo.. kyllä meitä on paljon sitten.. kaupungilla.. maalla.. kaupoissa.. autoissa.. katuilla.
Heteron-näköisiä--bi-näköisiä-- l-näköisiä---

You`ll never know. :)
Kiitos palautteesta:) Mitä jos laittaisit jonkin spostin profiiliisi, niin tytöt voisivat lähestyä sinua privaatisti?
Tervehdys :)

Olen käynyt lukemassa teidän kirjoituksianne, omaani en ole vielä ruvennut kirjoittamaan. Pitäisi varmaan :)
Minulla on itsellä sellainen tilanne, että 10 vuotta yhteiseloa miehen kanssa on muutama kuukausi sitten päättynyt, kun löysin elämääni ihanan naisen.
Tuli sellainen olo että nyt tai ei koskaan... ja olen varma että olisin katunut jos en olisi tätä ratkaisevaa askelta ottanut ja eronnut miehestäni - vaikka meillä 2 ihanaa lasta onkin.
Itse olen 27 vuotias. Ja vihdoinkin voin olla oikeasti sitä mitä olen :) Voisin kirjoittaa jossain vaiheessa tarkemmin miten näin kävi.

Mukavaa viikonloppua kaikille!
Hei Ursula ja Pihlaja ja muutkin - ja hyvää kevättä kaikille! Minulle tulee niin ihanan vapaa ja varma olo kun luen kirjoituksianne, tulee olo että olen omieni seurassa :)

Ja sellainen että olen vapaa, koska olen ottanut sen askeleen että olen muuttanut erilleni miehestäni, ja tiedän että tämä tulee johtamaan eroon ajan kanssa. Vaikkakin nyt minulla on yhä kädet sidottu, enkä oikein mihinkään voisi ryhtyä vaikka tilaisuus tulisi, koska haluan pysyä ystävänä mieheni kanssa ja erota niin hyvissä väleissä kuin suinkin, jo lapsemmekin takia. Haluan siis ensin erota ja sitten vasta lentää, mutta toisaalta ei tämä kädet sidottuna -olo estänyt minua kutsumasta ihastustani kahville ja menemmekin kunhan aikataulut saa sovitettua, saahan sitä tutustua paremmin ja nauttia valloittavan tytön seurasta :)

Pihjalalle: tuo ettei ole aikaa mihinkään ylimääräiseen, edes omiin harrastuksiin, on niin tuttu olotila.
Yllättävää kyllä, minulla siihen auttoi tämä erilleenmuutto, mitä ei ehkä helposti uskoisi. Mutta kun ne ajat kun olemme miehen kanssa erillämme, minulla on kaikki illat ja päiväuniajat omaa aikaa, niin olen alkanut taas lukea runoja ja joogata ja muutakinmitä en ole tehnyt lapsen syntymän jälkeen. Tietysti olen sidottu lapsen kanssa olemiseen ja baariin ei pääsisi vaikka haluaisi, mutta toisaalta sitten taas kun olemme lapsen isän luona niin lapsi haluaa tehdä kaiken isänsä kanssa joten minulla on vapaata ja pääsisin vaikka baariinkin :) Ahdistukseen tämä ainakin auttoi suunnattomasti, koen saaneeni ajatukseni ja itseni taas itselleni, kun en enää ajattele että minun olisi pakko jakaa niitä ja olla läsnä myös miehelle. Sitä ei uskonut etukäteen, mutta minulla on nyt enemmän aikaa itselleni kun silloin kun asuimme yhdessä ja ahdistuneena esitin perhe-elämää. Kun nyt en tunne enää "pakkoa" esittää perhe-elämää vaan suhtaudun mieheeni kaverina ja lapseni isänä silloinkin kun olemme saman katon alla useita päiviä, kuten nyt tämän viikon.

Aurinkoa elämään kaikille ja kiitos kun kirjoittelette tänne, tämä on ihana paikka täynnä mahtavia naisia!
Arnaia, mun han helppo uskoa, että erilleen muuttamisen jälkeen sinulla on nyt enemmän aikaa itsellesi kuin ennen. Tunnen itse eronneita pareja, joilla on lasten yhteishuoltajuus, ja varsinkin heidän tilannettaan olen joskus vähän kadehtinut - siitäkin huolimatta, että tätä ajatusta ei muualla uskalla edes sanoa ääneen, eihän avioeroa saisi "kadehtia". Mutta salaa ajattelen, että jos pariskunnan välit pysyvät eron jälkeen hyvinä eikä välimatka ole pitkä, niin mikäs sen mahtavampaa kuin saada olla puolet ajasta lastensa kanssa ja puolet ajasta "sinkkuna"... Tämän sanoessani tiedostan, että todellisuus ei välttämättä ole useimmilla näin ruusuista, välit saattavat olla hankalat, käytännön järjestelyt vaikeita, lapsia saattaa tulla ikävä, jne. Mutta ainakin eräillä tuntemillani ihmisillä homma näyttää toimivan (ainakin ulkoapäin katsottuna) varsin hyvin. Voisin kuvitella, että jos saisi välillä "levätä" lapsistaan ja perhe-elämästä (ja samanaikaisesti tietäisi, että lapsilla on kaikki hyvin toisen vanhemman luona), niin sen jälkeen jaksaisi taas olla paljon paremmin lapsille läsnä omalla "vuorollaan". Tietysti jos tämän ajatuksen esittäisi "julkisesti", niin tulisi taas kerran syytetyksi itsekkyydestä...

Kävin terapeutilla. Se oli periaatteessa hyvä kokemus, tunsin ainakin tulevani hyväksytyksi. Jälkeenpäin silti tuntui, että terapeutti oli melkeinpä liiankin innokas ymmärtämään. Vaikutti ajattelevan, että en voi millään keinolla jatkaa heteroliitossa. No, niinhän mä olen tietysti itsekin periaatteessa arvellut, mutta en ole valmis hyväksymään sitä ainoaksi ehdottomaksi totuudeksi. Ei se voi olla niin yksioikoista. Se voi ulkopuolelta katsottuna näyttää yksioikoiselta, mutta itsellä on pelissä niin valtavasti tunteita, ettei niiden keskellä mikään ole yksioikoista. Siksi antenni ei ole virittynyt vastaanottamaan yksioikoisia vastauksiakaan, vaikka tavallaan kai niitä kaipaisinkin.
HS 6.5.09: "Anna Kontulan uusi pamfletti Tästä äiti varoitti kertoo kolmekymppisistä naisista, jotka etsivät pääsyä ulos heteronormin pakkopaidasta muilla keinoin."

Kertokaa mielipiteenne jos luette kirjan.
Hei naiset ihanaiset,

olen viettänyt viime viikot hiljaiselossa ja nyt on ihanaa palata tänne laaksoon ja lukea teidän kirjoituksia. On mukava lukea, kuinka esimerkiksi Arnaian elämä on nytkähdellyt eteenpäin. Ilahduttavaa lukea, että olet vähemmän ärtynyt ja olosi on keveämpi. Sellaisesta saa kovasti voimaa eteenpäin. Kirjoituksetasi välittyy utelias ja luottavainen katse tulevaan.

Pihlaja, mukavaa että olet löytänyt hyvän terapeutin. Toivon että terapiasuhteeseen syntyy tarvittava luottamus ja että pääset tarkastelemaan pinnan alla vaikuttavia tarpeita, syitä, käyttäytymismalleja ja tunteitasi. Tuskinpa terapeuttisikaan haluaa antaa sinulle yksiselitteistä ratkaisua tai selkeitä nuolia suuntaviitoiksi. Ehkä hän haluaa antaa terpiahuoneessa tilan ja luvan ihan kaikille oloille ja vaihtoehdoille. Siinä huoneessa sinulla on lupa puhua avoimesti ilman, että olisit sanoistasi vastuussa juuri mihinkään suuntaan. Loppujen lopuksi sinä teet itse kaikki ratkaisusi.

Käyn itsekin terapiassa ja olen hyötynyt siitä. Välillä kuitenkin huomaan pelkääväni joitakin omia ajatuksiani, enkä uskallakaan tuoda niitä julki edes siellä terapiahuoneessa. Pelkään joidenkin ajatusteni uhkaavan nykyistä elämääni. Eihän sen tarvitisi sitä tarkoittaa, mutta jostain syystä tällainen pelko tai tunne joskus minua vaivaa. Täytyy sallia itselle sellainenkin - ei sitä välttämättä ole heti valmis kaikkien asioiden äärelle.

Näisä tunnelmissa toivotan ihanaa äitienpäivää kaikille teille äideille ja mainiota kesän tuloa!
Hei kaikille.
Löysin vasta tänä aamuna nämä sivut ja johan tässä on mennyt tunti, jos toinenkin teidän kirjoituksia lukiessa ja välillä kyyneliä pyyhkiessä.
Aivan ihana huomata, etten todellakaan ole yksin ajatusteni kanssa.

Mulla tilanne se, että +30 on ikää ja naimisissa ollaan miehen kanssa oltu 9 vuotta ja lapsikin on jo iso koululainen.
Reilu vuos sitten tutustuttiin mukavaan pariskuntaan, joilla suht samanikänen lapsi kun meillä ja muutenkin tultiin nelisteen oikein hyvin juttuun.
Alkuun tehtiin paljon asioita perheiden kesken mutta viime syksynä alettiin enemmän pyöriä miehet ja naiset erikseen.
Vuoden vaihteeseen meni ihan hyvin, kunnes huomasin suureksi järkytyksekseni olevani ihastunut tähän naiseen!
Mä en ikinä oo ollu hyvä pitää asioita sisälläni, joten kertoa pamautin tunteeni sekä "hellulle"(silläkin uhalla, että ystävyys on sillä selvä) että miehelleni.
Mieheni ei juurikaan asiaa ihmetellyt, vaan kertoi pitäneensä muo alusta asti hieman bi-henkisenä. Mä en taas itse koskaan ollu ajatellut asiaa aiemmin.
"Hellukin" otti asian ymmärtäväisen rauhallisesti ja kertoi olevansa "kokeilunhaluinen hetero" mutta ei kuitenkaan kiinnostunut musta.
Asia jätettiin sikseen ja toivoin, että tämä vaihe menisi ohi mutta ei oo menny.
Koko alkuvuos on nähty melkein päivittäin (töissä) ja mulla ahdistus vaan kasvaa.
Mä voin nykyään fyysisesti pahoin, kun nään "hellun", koska se on niin ihana.
Se soittaa mulle päivittäin vaan kertoakseen, ettei sil oo mitään asiaa. Kuhan haluaa juoruta.
Vuos sit oisin ihan mielelläni juorunnu sen kanssa mutta nyt sen äänikin saa mun vatsan kääntymään nurinpäin.
Mun mieskin on jo huomannu, et mul ei ajatukset pysy kasassa, jos "hellu" on paikalla ja sekin ahdistaa muo. Mä oikeesti rakastan mun miestä ihan todella
paljon ja nautin perhe-elämästä, enkä halua tästä luopua mut miten sais ajatukset pois "hellusta"?
Me ollaan viime talvena varattu lomamatka "hellun" kanssa ja ollaan reissuun lähössä parin viikon päästä ja mä ihan kauhulla odotan matkaa.
Aattelin, et ton matkan jälkeen mun on pakko (vaikken haluais) ottaa etäisyyttä siitä, koska muuten tuun varmasti hulluksi näitten ajatusteni kanssa.

Tuntupa hyvälle vähän kirjoitella tuntoja, vaikka aika sekavaa tekstiä tulikin. Sekava on mielentilakin... :)
Tulin tänne taas kirjoittamaan tuntojani, kun kerran netin ääressä olen. Taitaa olla niin, että mitä enemmän saa vapautta, sitä enemmän sitä haluaa. Minä ainakin. Reilu puolitoista kuukautta olen asunut lapsen kanssa erillään lapsen isästä ja olen kyllä varma, että yhteen en palaa. Eroon tämä johtaa, eri asia sitten millä aikataululla. Asiasta ei olla miehen kanssa puhuttu, välttelen aihetta vähän tarkoituksellisesti, mutta kai hänen on ollut pakko huomata että erilleen muuton jälkeen olen kerran pussanut häntä poskelle ja tämä on ollut ainoa hellyydenosoitus minulta häntä kohtaan tänä aikana - kun en mitään hellyyttä tunne. Minun puoleltani kaikki tunteet miestäni kohtaan on puhtaasti kaverilliset, mutta en saa sitä sanotuksi hänelle. Tavallaan valehtelen olemisellani tässä parisuhteessa, joka sisällöllisesti ei kyllä ole enää parisuhde. Olemme vanhempia lapsellemme ja kavereita keskenämme. Millä sitä vaan saisi sen parisuhteen siitä ympäriltä puretuksi niin ettei toista loukkaisi, sitä en tiedä. Väkisinhän sitä loukkaa toista kun ilmoittaa että en tunne muuta kuin kaveruutta ja en halua olla puolisona. Niin kauan kuin en vielä ajatellut haluavani naista/-ia (en siis ollut vielä ihanstunut tähän erääseen), ajattelin että jatkan tätä parisuhdetta kun ei siinä mikään varsinaisesti ole vialla. Ja olen kuitenkin bi, kun sain itseni haluamaan seksiä mieheni kanssa silloin tällöin (yhä harvemmin tosin) ja hyvä seksi paikkasi tunnepuolen puutteita aina joksikin aikaa ihan mukavasti. Mutta sitten minä ihastuin ja tajusin olevani muuta kuin hetero ja tämän tajuaminen sai ymmärtämään miksi koen asiat niin kuin koen ja sen jälkeen en ole voinut ajatellakkaan seksiä miehen kanssa (oman tai muidenkaan) tai halunnut sitä, muutaman kerran olen yrittänyt parisuhteen kohentamiseksi mutta paha mieli on vain jäänyt. Mielummin olen siis yksin kuin esitän puolisoa.

Pihlaja: minä taas en halua yhteishuoltajuutta, varsinkaan en vuoroasumista. Yhteishuoltajuus tosin on. Koen niin vahvasti että lapsi on minun, etten ole valmis jakamaan häntä. En halua mitään vuoroasumista vaan lapsi asuu minun luonani ja vierailee isänsä luona. Toki voi vierailla useamminkin kuin vain joka toinen viikonloppu, paras olisi jos voisi viikottain olla muutamia päiviä isänsä kanssa, mutta tähänkään ei mies oikein ole suostuvainen vaan nimenomaan ei halua eroa koska ei halua erilleen lapsesta. Nyt on aina osan viikosta erillään koska asutaan eri paikkakunnilla, mistä syystä minä matkustan lapsen kanssa aina hänen luokseen, tuon ikäinen kun ei osaa itse matkustaa. Ja tämä on se ongelma miksi minä viivytän lopullista eroa, kun isä haluaa tavata lastaan ja lapsi tarvitsee isäänsä ja nyt asuvat eri paikkakunnilla, niin minun tehtäväni on kulkea lapsen kanssa isän luokse ja toiseksi en saa isänsä kanssa sovittua miten huoltokysymykset ratkaisemme.

Mutta itsekseni usein siteeraan Susiluodon runoa "naiset menevät vangeiksi kaikkiin maailmaan espoolaisiin rivitaloihin..." ja koen edelleen olevani vankina ja haluan pois. Varsinkin kun nyt minulla on oma koti ja itsenäisyys tietyllä tapaa, niin haluan vapauden kokonaan. Iltaisin kun istun juomassa teetä ja lapsi nukkuu, haaveilen että ihastukseni olisi siellä kanssani ja suorastaan näen hänet siellä. Vaikka kaverina jos ei muuten. Tai jos ei hän, niin joku ihana nainen joskus, sitten kun on sen aika.
Tytöt yrittäkää aikuistua ja kantaa vastuu valinnoistanne. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja maailma ei pyöri teidän tunteiden ympärillä. Täällä on muitakin. Mies on vanhempi siinä missä nainenkin vaikka lapsentekoprosessissa miehen rooli onkin olematon verrattuna naisen panostukseen. Tosiasioiden tunnustaminen luultavasti auttaisi myös toimivien ratkaisujen löytymisessä. Lapsellisia nuo "nainen menee vangiksi" -jutut. Suomessa ihmiset ovat vapaita valitsemaan oman elämäntapansa.
Hei Kukkakeppi, kyllä minä ainakin olen itseni ihan vapaaehtoisesti laittanut tilanteeseen, jossa koen olevani vankina siinä mielessä, että siihen ei ole helppoa ratkaisua juuri siksi että isäkin on vanhempi ja yritän löytää ratkaisua, joka mahdollistaa lapselle ja isälle mahdolliimman läheisen suhteen huolimatta siitä, että lapsen vanhemmat eivät parisuhdettaan tule ikuisesti jatkamaan ja jatkossa lapseni tulee asumaan minun luonani. Kirjoitin ehkä edellisen viestini liian kärkevään sävyyn. Minusta juuri vastuun kantaminen omasta toiminnastaan (ja ennen kaikkea lapsestaan) saa aikaan sen, ettei ole vapaa toimimaan miten vain, että mahdolliset toimintavaihtoehdot ovat melko harvat.
Lueskelin toisten ajatuksia ja tuntemuksia ja ajattelin kertoa omistani.
Minun ensirakkauteni oli ala asteella tyttöön. Menetin neitsyyteni sille samaiselle tytölle...
Avoimesti murrosiässä seurustelimme ja aina yökylässä samassa sängyssä nukuttiin...mun äiti kyllä tajusi asian jo silloin.
Seurustelimme molemmat välillä miesten kanssa ja useimmiten petimme miehiämme keskenämme...

Molemmilla lapsia nykyään ja molemmat seurustelee miehen kanssa.

Äitini tunnusti minulle kun olin noin 20vuotias että hänelläkin on ollu suhde naiseen...samoin vanhin tyttäreni aloitti seurustelun naisen kanssa...onko bi-seksuaalisuus periytyvää?

En osaa nauttia seksistä miehen kanssa...ja haaveilenki naisista ja fantasioin samalla...
Seksi unissani olen aina naisten kanssa....

Lapseni tietävät että olen bisse ja en ole heiltä saati äidiltäni koskaan salailu seurustelu seuraani.

Yritän tällä tavoin kasvattaa lapsistani suvaitsevia aikuisia jotka hyväksyy kaikki ihmiset sellaisena kuin he ovat.

Nyt aikuisena itsekkin olen tajunut sen asian tärkeyden ja hyväksyn itseni. Uskallan olla minä!
Kukkakeppi, viimeisin kommenttisi meni asian ohi. Tämän keskustelun otsikostakin jo näkee, mistä on kysymys: myöhäisestä heräämisestä. Se tarkoittaa usein sitä, että silloin kun on naimisiin menty, lapset tehty ja sinne "Espooseen" päädytty, niin se kaikki on tapahtunut täysin vapaaehtoisesti, ja siinä elämänvaiheessa ihminen (nainen) on halunnut juuri sitä enemmän kuin mitään muuta. Siinä vaiheessa kukaan tuskin ajattelee menevänsä "vangiksi". Mutta kymmenen vuoden päästä tilanne voi olla täysin toinen, ihmiset muuttuvat, jopa heräävät löytämään itsestään sellaisen seksuaalisen suuntautumisen, jonka olemassaoloa eivät aikaisemmin tiedostaneet. Silloin yhtäkkiä ollaankin vankeja tunnetasolla, ja vastuun kantaminen omista valinnoista tarkoittaa minusta nimenomaan sitä, että ei toisaalta myöskään yksioikoisesti ajatella pelkästään omaa itseä, vaan myös niitä läheisiä, joita omat ratkaisut koskettavat.

Tuskin kukaan "myöhään herännyt" ajattelee: "Mulla on oikeus tehdät omat valintani, ja kun kerran olen lesbo/rakastunut toiseen, niin lähdenkin heti saman tien lätkimään tästä parisuhteesta ja otan lapset mukaani/jätän lapset isälleen." Jos on kyse rakkaudesta (myös sammuneesta sellaisesta) ja ihmisellä on tunteita, asiat eivät mene näin yksioikoisesti, vaikka jokaisella onkin lain mukaan oma yksilönvapautensa. Jos taas ihmisellä ei ole tunteita (paitsi itseään kohtaan), niin silloin ratkaisunkin voi varmaan tehdä tyyliin hyvää päivää kirvesvartta. Omasta mielestäni siten käyttäytyvä ihminen käyttäytyy kuitenkin julmasti.

Mutta myös omien tunteiden kieltäminen olisi itseä kohtaan julmaa. Siksi näitä asioita joutuu vatvomaan, vaikka se Kukkakepin mielestä olisikin "valittamista". Joskus tuntuu, että jotkut seuraavat tätäkin keskustelua kuin TV-sarjaa. TV-sarjoissahan on totuttu näkemään aina dramaattisia käänteitä sun muuta radikaalia ja hätkähdyttävää, mikä pitää yllä katsojan mielenkiintoa. Ikään kuin mekin täällä oltaisiin TV-sarjan henkilöitä, joiden pitäisi kertoa jokaisessa uudessa jaksossa aina jotain "jännää". Hassua kyllä, Mimmin tarina melkein tuntuu täyttävän nämä TV-sarjan kriteerit, tai ainakin näin ulkopuolisesta vaikuttaa siltä, että se tarina tavallaan eteni jännittävin kääntein ja huipentui (toivottuun?) lopputulokseen, (kaikkea hyvää Mimmille!), minkä jälkeen päähenkilö poistui sarjasta. Usein oikeassa elämässä on kuitenkin harvinaista, että asiat etenevät yhtä vauhdilla kuin TV-sarjoissa (joskus sitäkin toki tapahtuu). Asiat kyllä tavalla tai toisella etenevät, mutta muutoksiin voi mennä vuosia, jolloin "sarjan seuraaja" ehtii jo pitkästyä ja tuumata, että tämä sarjahan junnaa ihan paikoillaan. Omaa elämäänsä ei voi kuitenkaan väkipakolla elää kuten TV-sarjaa.

Jokaisen oman valinnan mukaan vauhdikasta tai verkkaista kesää toivottaa
Pihlaja
Aivan, ymmärrän. Miten toisista naisista haaveilu ja puolisoon kyllästyminen poikkeaa tilanteesta jossa toiset miehet kiinnostavat? Eikö lopputulos parisuhteen kannalta ole ihan sama?
Harmittaa etten tajunnut suositella pe 29.5 nelosella tullutta leffaa Amor yllättää. Toivottavasti katsoitte/olette nähneet.
"Miten toisista naisista haaveilu ja puolisoon kyllästyminen poikkeaa tilanteesta jossa toiset miehet kiinnostavat?" Aivan, juuri tätä kysymystä olen miettinyt itsekin uupumukseen asti. Siis varsinkin jos on biseksuaali, niin silloin kai siinä ei olekaan mitään eroa. Vaikkakin olen nyt myös ymmärtänyt, ettei biseksuaalisuus tarkoita kaikkien kohdalla sitä, että ihminen olisi koko elämänsä ajan tasapuolisesti kiinnostunut molemmista sukupuolista, vaan se voi tarkoittaa myös sitä, että suuntautuu esimerkiksi elämänsä alkupuolen ajan lähinnä vain toiseen sukupuoleen päin ja jälkipuolen ajan siihen toiseen. Mutta vaikka seksuaalisuus olisi mitä lajia tahansa ja vaihtuisi miksi tahansa, niin onko poishaikailu omasta parisuhteesta (jossa kumppanin sukupuolella ei käsittäkseeni pitäisi olla enää hirveän suurta merkitystä siinä vaiheessa, kun ollaan oltu yhdessä kymmenen tai kaksikymmentä vuotta) kuitenkaan yhtään sen kummempaa kuin perusheteroliitossa, jossa nainen haikailee toisten miesten perään tai mies toisten naisten perään. Tosin en ole enää ihan varma, miksi sitäkään pitäisi paheksua. Parisuhdeuskollisuus on kuitenkin yleensä tabu, puolisonsa pettäjät ovat aina pahiksia, ja uskollisilla puolisoilla on sädekehä päänsä ympärillä. Ajatus on minusta nykyään mustavalkoinen, ihmisillä on niin kauhean erilaisia elämäntilanteita ja motiiveja. Silti tuntuu, että syyllistyy vähintäänkin rikokseen, jos tohtii edes esittää ajatuksen seksuaalisesta vapaudesta parisuhteessa. En osaa silti sanoa, mikä olisi oikein. Mutta tabuista en kuitenkaan pidä.

Hewalle: Biseksuaalisuus ei ole varmasti periytyvää, mutta suhtautuminen seksuaalisuuteen opitaan varmaan pitkälti ympäristöstä. Uskon, että se joka oppii jo varhain avarakatseisen ja luontevan tavan nähdä seksuaalisuus, on myös alttiimpi tunnistamaan itsestään jonkun muun kuin heteron eikä tunne tarvetta torjua ajatusta mielestään. Itse olet ilmeisesti tällaisen suhtautumistavan oppinut ja antanut sen edelleen eteenpäin - onnittelut siitä!
Kiitos ajatuksista ihmiset,

nyt pikku kesähuppelissa aion kertoa teille että tämä lähes nelikymppinen heterosupermama ( eli minä) on ekaa kertaa ihastunut naiseen ja käytän tilaisuuden tässä nyt kehua tätä ihmeellistä tyyppiä:
Mikä hymy. Mitkä silmät! Luulee tyhmä olevansa epäkaunis samalla kun on ehkä söpöin ikinä! Lahjakas, pystyy vaikka mihin, idearikas, huumorintajuinen, hassu, epäkäytännöllinen, piilosyyllistyvä, sopivasti kahjo, autenttinen, rosoinen, aito, säteilevä, oikea ihminen!

ja samalla ihan itkettää kun tiedän etten ikinä aio tehdä asialle mitään, en aio rikkoa kenenkään perheitä enkä varsinkaan omaani :-) Mutta en voi olla muuta kuin onnellinen tästäkin jutusta - vain rakastunut tietää miten Jumala meidät näkee...
Luin tämän ketjun ensi kertaa tänään ja on kai pakko viimeinkin avautua ja kertoa tarinani. Tämä onkin ensimmäinen kerta kun sen teen.

Vähän yli kolmekymppisenä, ollessani tukevasti heteroparisuhteessa ja ensimmäisen lapsemme synnyttyä, maailmani meni nurinpäin, ihastuin ensimmäistä kertaa naiseen. Se tapahtui suunnilleen tyylillä "rakkautta ensi silmäyksellä" tavattuani hänet ensi kertaa ollessani työmatkalla. Yhtäkkiä hän vain vallitsi ajatuksiani, mutta koin tämän aluksi ystävyytenä, sielujen vetovoimana... Muistan vain että janosin hänen läheisyyttään. Hän kertoi elävänsä parisuhteessa naisen kanssa. Muistan ajatelleeni, että "Hän voisi siis olla kiinnostunut minustakin". Siitä on nyt jo 7 vuotta. Koska hän asui vieraassa maassa eikä ollut suomalainen, ensitapaamisemme jälkeen meni monta kuukautta että tapasimme seuraavan kerran. Samat tunteet palasivat mutta voimakkaampina. Sain toisen lapsen ja äitiysloma vei taas ajatukseni hänestä taka-alalle. Palattuani töihin näin häntä taas pian, teimme yhteistyötä, ja sitten yhtäkkiä tajusin sen vasta kunnolla ensimmäistä kertaa: minä olin korviani myöten ihastunyt, tai ainakin koin suunnatonta vetovoimaa. Hänen ollessaan taas käymässä Suomessa, seisoessani hänen lähellään tuntui että pyörryn, sydän pysähtyy... ja olin aistivinani vastakaikua tunteilleni. Hänen lähdettyään taas takaisin kotimaahansa, lähetin hänelle viestin jossa viittasin siihen, etten taida olla ainoa jolla on "pää pyörryksissä". Enkä ollutkaan.

Siitä lähtien viestittelimme toisillemme usein. Keskustelimme kaikesta sellaisesta, josta en ole kenenkään muun kanssa koskaan puhunut. Netin kautta, ei-kasvotusten se oli muutenkin helpompaa. Koin tunteeni hyvin ristiriitaisina, koska olin koko elämäni luullut olevani hetero, ja se siitä. Ja sitten tuli taas aika tavata. Tapasin hänet hänen hotellissaan ja hän kutsui minut huoneeseensa. Jännitti niin että olin taas kuolla siihen paikkaan. Lopulta hän suuteli minua, ja päädyimme rakastelemaan. Jarruttelin, pidättelin itse itseäni, vaikka halusin sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta olin päättänyt etten ala pettää miestäni. En tiedä olenko ollut koskaan aikaisemmin niin kiihottunut kuin silloin. Seksi tuntui kielletyltä, oudolta, erilaiselta, käsittämätön syyllisyydentunne ja epätietoisuus ahdistivat liikaa.

Sen jälkeen tapasimme taas muutaman kerran vuodessa. Meistä tuli myös läheiset ystävät. Yritin uskotella itselleni, että vetovoima oli vain fyysistä. Pari kertaa yritin lopettaa suhteen, mutta lämmitin sen itse uudestaan koska en voinut muuta, jokin mieletön kemia ja magnetismi pitivät minut (meidät) otteessaan ja palauttivat aina uudetaan takaisin. Kerran kieltäydyin kokonaan seksistä liian syyllisyydentuntoisena, hukkasin tilaisuuteni ja tunsin fyysistä tuskaa sen takia, ja tajusin lopulta, että kidutin itseäni turhaan, ja että meille annetut mahdollisuudet nähdä toisiamme olivat rajalliset ja lasketut. Annoin periksi ja heittäydyin. Vasta sitten aloin nauttia seksistä hänen kanssaan, ja miten paljon! Ja vasta sitten, yllätyksekseni, rakastuin! (varmaan ajattelette että aika hidas syttymään tää lyyli). Mutta uskokaa että yritin enemmän kuin parhaani vastustaa tätä juttua, ehkä siksi. Samalla kävin rankaa pohdiskelua omasta seksuallisesta suuntautumisestani. Pikkuhiljaa sekin muuttui niin, että nykyisin vain naiset vetoavat minuun seksuaalisesti, ystäväpiirissä, kuntosalilla...

Ja tässä sitä ollaan. Avioliitto rakoilee, osittain muistakin syistä kuin tästä, mutta tietysti salasuhde ei asiaa paranna. Näen tätä naista kerran-kaksi vuodessa, yhä harvemmin koko ajan, olosuhteiden pakosta. Tiedän, että minun ja tämän naisen suhteella ei ole tulevaisuutta, mutta niin kauan kuin sitä kestää...aion vain ottaa sen vastaan (ja nauttia siitä). Monet hotellit ja niiden huoneet ovat tulleet minulle tutuiksi, liiankin. Vain yksi ystäväni tietää tästä. Ajatus avioerosta ahdistaa, mutta en tosiaan voi loppuelämääni elää näin. Toistaiseksi pystyn seksiin mieheni kanssa (harvoin kun sitä on), mutta se jättää vähän viileäksi, pelkään että se loppuu kohta kokonaan. Luulen, että mieheni aavistaa suhteen, mutta hän ei kysy enkä minä kerro. Jos kysyy, niin aion valehdella. Ehkä olisin tehnyt ratkaisevan askelen eroa kohti, jos olisin miehestäni taloudellisesti riippumaton, koska jos nyt eroaisimme, kaikkien elintaso romahtaisi (etenkin minun ja sitä kautta lastenkin). Tunnen olevani kamala miestäni kohtaan, koska pitkitän tätä. Toivon että saamme tähän jonkin ratkaisun, joka ei täysin raasta rikki meitä ja lapsia. Niin, ja tulisin mieluiten ulos kaapista, jos se ei tarkoittaisi niin monen ihmisen järkyttämistä samalla kertaa ja nopeaa tuhoa liitolle.

Sori näin pitkä vuodatus, halusin kertoa että näinkin voi käydä, toivottavasti tää herätti ajatuksia jollekin muullekin...
Mieletön juttu -siis se tapaaminen & seksi -osuus. Hienoa että jaksoit kirjoittaa noin laajasti. Muuten kyllä tuo tavallinen tilanne mies&lapset sektorilla on perinteisen surullinen; otan osaa. Toivon vain että ajan kanssa asiat jotenkin järjestyvät kaikkien kannalta ok tavalla.
Tietenkin:) Tulen vaimoni ja tyttökaverini kanssa! Taitaa tulla paljon porukka, kun kaikki liput oli jo eilen illaksi varattu/myyty. Saimme varmaan viimeiset liput..En malta pysyä töissä!!:)
Ihanaa kesää kaikille!!!
Anteeksi off topic, mutta jotta halukkaat eivät luovuttaisi; Tiketin nettisivujen mukaan lippuja pitäisi vielä löytyä, ei varmaan kovin paljon tosin.
Niin, surullinen tarinahan se. Yritän ajatella että tulevaisuus on jossakin vaiheessa parempi. Halusin myös tuoda tuon "pettämis"näkökulman aiheeseen, että ei se ne asiat aina ole niin suoraviivaisia ja helppoja, että voisi toimia niin kuin tietää että pitäisi ja eettisesti olisi parasta. Onhan salailu raskasta, mutta toisaalta tuo suhde naisen kanssa on välillä ollut se ainoa asia, joka on pitänyt minut järjissäni ja antanut voimia, ja siihen olen turvautunut kun kaikki muu tuntuu kaatuvan päälle.

Hauskaa iltaa kaikille jotka tänään bilettävät! (voisinpa tulla mukaan, ehkä vielä joskus...)
Kovin ovat tuttuja tuntemuksenne, ja minä kun luulin olevani yksin näiden olojeni kanssa. Ole(i)n ollut vuosia naimisissa miehen kanssa sekä nyt jo aikuisten lasten äiti. En ollut hurjimmissa kuvitelmissanikaan uskonut koskaan rakastuvani naiseen. Niin vain kävi. Työtoverini, jonka kanssa oli useampi vuosi kuljettu samoja käytäviä, istuttu samoissa kokouksissa ja kahvihuoneissa puhumatta koskaan mitään henkilökohtaista, seisoi kerran edessäni. Silloin iski salamat ja taivas repesi. Päädyimme baariin keskustelemaan syvällisiä. Olin ensin hyvin hämmennyksissä ja täysin hukassa itseltäni. Päivänselvää kummallekin oli, että tunne oli molemminpuolista, siitä ei tarvinnut keskustella. Kaikki muiden jo edellisissä viesteissä kerrotut asiat tuli koetuksi (kosketuksen ihanuus, erossa olon tuska, henkinen yhteys, seksin helppous ym.)

Suhde kesti vuosia, ja yhteistä tulevaisuutta suunniteltiin. Mieheni vaistosi, että asia oli näin, vaikka siitä ei ole koskaan puhuttu. Koska rakastin Naistani täydestä sydämestäni, en kokenut pettäväni. Juttu kaatui lopulta erilaisiin ylitsepääsemättömiin vaikeuksiin. Näiden vaikeuksien vallitessa en halunnut rikkoa lapsiltani kotia, vaan hautasin omat tarpeeni. Tänä päivänä olen siitä hyvilläni. Uskon, että kiihkeä rakastuneisuuden tunne kesti vuosia siksi, ettei siitä koskaan tullut arkea, vaan elettiin jatkuvasti rakkauden syntyvaihetta. Naiseni oli muutaman vuoden vapaalla ja toisaalla töissä, joten sain eron jälkeen kasata itseäni rauhassa. Tosin se aika ei riittänyt. Nykyään on todella vaikeata olla hänen kanssaan tekemisissä ja keskustella small talkia, kun muistaa mistä kaikesta ennen on puhuttu.

Vaikka sielu tuntuu vieläkin joskus rikkirevityltä, tämä episodi elämässäni jätti suuren kaipuun johonkin todella syvään, jota ei miehen kanssa pysty saavuttamaan. Toisaalta epäilen, uskaltaako kukaan ryhtyä kanssani mihinkään, koska minulla on niin pitkä historia takanani ja ainakin näennäisiä sidonnaisuuksia. Kaikki kumppania hakeneet naiset, joihin olen törmännyt, ovat olleet lapsettomia sinkkuja. Samalla pohdin, haluanko todella elämääni kaaoksen, jonka rakastuminen tuottaa. Francesco Alberonin mukaan se on vallankumous pienoiskoossa, kaikki laitetaan uusiksi.
Tällä palstalla tuntuu olevan monenlaisia tarinoita siitä, miten eri tavalla voi myöhemmällä iällä löytää kiinnostuksensa omaa sukupuolta oleviin. Lähes kaikissa tarinoissa on kuitenkin niin, ettei asia ole aivan täytenä yllätyksenä tullut, vaan jo nuorena on ollut jotain kokeiluja/ajatuksia aiheeseen liittyen ja ne tiedostaen on kuitenkin elänyt heteroelämää. Nyt kaipaankin omia kokemuksianne siitä, miten asia voisi mennä toisella tavalla. Olen itse aina aiemmin ollut kiinnostunut seksuaalisesti vain miehistä, elänyt pitkässä parisuhteessa miehen kanssa ja hankkinut lapsiakin. Olen aina pitänyt itsestään selvänä, että olen hetero, vaikkei minulla mitään ennakkoluuloja ole homojakaan kohtaan koskaan ollut. Avioliiton loppumetreillä löysin ystäväkseni naisen, johon huomasin tuntevani myös voimakasta fyysistä vetoa hyvän ystävyyden lisäksi. Avioliitto päättyi ja suhde naiseen on jatkunut jo jonkin aikaa ja koen sen hyväksi, mutta minua vaivaa se, mistä tässä kokemuksessani on kysymys. Olenko avioliittooni kyllästyneenä kyllästynyt ylipäätään miehiin, ainakin tilapäisesti? Onko mahdollista löytää oma biseksuaalinen puolensa vasta myöhemmällä iällä, jos ei koskaan aiemmin kokenut sellaisia tunteita? Tuntuu vaikealta ensinnäkin muodostaa omaa näkemystä aiheesta, saati sitten kertoa siitä muille yllättyville läheisille. Lisäksi pelkään satuttavani suhteen toista osapuolta, jos olenkin vain "tilapäisesti" naisesta kiinnostunut. Jään odottamaan kommenttejanne!
Kyllä vain on mahdollista löytää oma biseksuaalisuus myöhemmällä iällä. Nuorena en ollut todella millään tapaa kiinnostunut naisista ja naispuolisia ystäviäkin oli melko vähän.
En voinut sietää naisen halausta tai kosketusta, se tuntui aina kiusalliselta. Olin useassa suht pitkässä suhteessa miehen kanssa enkä voinut kuvitella olevani muuta kuin hetero.
Sitten rakastuin naiseen ja se kokemus on muuttanut minut pysyvästi.Asia tuli minulle täydellisenä yllätyksenä. Enpä usko että kyseessä oli mitenkään kyllästyminen heteroelämään vaan oikeanlainen nainen herätti minussa ne asiat ja tuntemukset, jotka ilmeisesti ovat olleet osa minua.
Jos tuota naista ei olisi ollut, eläisin vieläkin heteroelämää. On vaikea sanoa, ovatko nämä muutokset kohdallasi tilapäisiä ja ohimeneviä, sen tulee aika näyttämään.

Minä en näe siinä mitään outoa että naisesta tulee biseksuaali myöhemmällä iällä, koska ihmisten kehitys kulkee niin eri latuja.
Ongelma kohdallani on muiden käsitys minusta; kuinka nainen, joka on aina ollut poikkeuksellisen voimakkaasti kiinnostunut miehistä muuttuu ykskaks lesboksi? Ja miten kerron sen läheisilleni, jotka joutuvat havaitsemaan etteivät ole tunteneetkaan minua lainkaan.Entä miten kerron naispuolisille ystävilleni? Enpä ole vielä kertonut.

Minun kohdallani kyse ei ollut tilapäisestä kiinnostuksesta ja toivon löytäväni vielä aikuisen naisen, jolla on pari lasta, itse kun olen lapseton sinkku.
Kiitos vastauksesta, Katherine!
Olisi kiinnostavaa kuulla, miten sitten huomasit rakastuneesi naiseen, kun et ollut aiemmin mitään sellaista voinut itsestäsi kuvitella. Miten niin kävi? Mistä sen huomasit? Mitä kyseisessä suhteessa kävi? Ymmärsin, että kyseinen nainen ei enää ole elämässäsi, joten miten tiedät, että olet jatkossa nimenomaan naisista kiinnostunut? Eli miten kuvaisit sitä, että olet muuttunut pysyvästi tuon yhden kokemuksen myötä? Ja millaista on ollut elää tilanteessa, jossa et ole muutoksestasi kertonut ystävillesi? Paljon kysymyksiä, joihin toivottavasti löytyy vastauksia.
Hei mietteliäs, laita sp osoite niin voin vastailla. On sen verran henk.koht. kysymyksiä että en voi tällä palstalla vastata, koska tunnistamisen riski on olemassa.
Hei Mietteliäs

Kirjoituksesi kuulostaa tutulta - olen elänyt samantapaista itsekin. Ensimmäinen viestini tähän keskusteluun on viesti numero 144. Seuraavissa about kymmenessä viestissä pohdimme samoja asioita kuin sinä viestissäsi.

Mitä sjos meillä vaan on erilaisia tarpeita ja toiset ihmiset vastaavat näihin tarpeisiin eri tavalla. Joku menneisyyden ihminen (vaikkapa mies) on saattanut vastata tarpeeseen X, B ja H. Ja nyt olet tavannut naisen, joka vastaa tarpeisiin K, H, Y ja B. Tai vaikkapa X, P ja R. Kaikki näistä ihmissuhteista ovat olleet yhtä tärkeitä. Kaikissa toinen hoivaa jotain itsessämme, kaikissa voi tuntea rakkautta.

Seksuaalisuus ei ole yksi yksittäinen tarve. Myös seksuaalisuus koostuu useista eri osasista. Joku ihminen vastaa näistä kahteen, joku toinen vaikkapa neljään. Molemmat hoitavat meissä jotain, molempiin voi rakastua. Jonkun ihmisen kohdalla se on selvemmin sukupuolisidonnaista, jonkun kohdalla ei.

Omalta kohdaltani ajattelen, että tarpeeni kokonaisvaltaisesti (ei siis ainoastaan seksuaalisuuden tasolla) tuntuvat täyttyvän paremmin nyt naisen kanssa kuin aikaisemmin miesten kanssa. Tunnen, etten silloin saanut riittävää "täyttymystä".

Tästä tuli aika yli hilseen menevää pohdiskelua, mutta ehkä saitte kiinni ajatuksesta...
Painan "Lähetä" ennen kuin tajuan poistaa tämän pölinän :)
Katherine: Ohessa osoitteeni.

Kiitos vinkistä palata keskustelussa taaksepäin, samantyyppiseltä kuulostaa tosiaan. Varmaankin on niin, että kaikissa elämänvaiheissa senhetkinen suhde on ollut se, mitä tarvitsen, niin nytkin.
Tarinaan tuntui kuuluvan usein se, että aiemman elämän on viettänyt piireissä, joissa ei ole tavannut juuri muita kuin heteromalliin sopivia ihmisiä ja siksi ei ole tavallaan kohdannut ilmiötä aiemmin. Omalla kohdallani näin ei ole ollut, vaan tuttavapiirissä on ollut homoja ja jo lapsuudessa sallivuuden ilmapiiri on ollut läsnä. Eli mitenkään pakko ei olisi ollut elää heteroelämää ympäristön puolesta, mutta niin asia on kuitenkin mennyt.
Hei kaikki "Uudet tähdet"!:)

Ihan uskomatonta, miten paljon samankaltaisia tarinoita..

Kävin Kaivohuoneella Pride Naistebileissä viime viikolla ja ylipäätänsä en olisi ikinä uskonut, että tässä pienessä Suomenmaassa on NÄIN paljon naisia.. jotka rakastaa samaa sukupuolta olevaa. Ja miten paljon erilaisia ihmisiä.. Parhaat bileet, missä ikinä olen käynnyt. Tarkoitan tunnelmaa ja sellaista.. lämmintä fiilistä. En tiedä, miksi siitä edes kirjoitan tänne.. tuli vaan mieleen:)

Oikeistaan mä etsin Pihlajaa? Oletko vielä olemassa.. täällä?
Mä just satuin lueskelemaan meidän aikaisimpia viestejä tässä ketjussa.. naureskelin itsekseni kuinka avoimesti täällä ollaankin oltu.. (Tarkoitin esim. naisen rintojen kosketuksesta ja rintojen seksuaalisuudesta) :)
Miten Sulla menee? Meilläpäin kaikki hyvin.. ollaan onnellisia mun vaimoni kanssa ja elokuussa on uudestaan käynnistymässä ”pikku-pirpanan” projekti. Saa nähä miten menee.
On tosiaan ihana lukea teidän kaikkien tarinoita. Meitä on monta, joilla on samanlaisia ajatuksisa ja kokemuksia. Kiitos tarinastasi absolutelygorgeus. Kaikesta ahdistuksesta ja epävarmuudesta huolimatta tulin hyvälle mielelle kirjoituksestasi. Se on se onni ja ihanuus mikä paistaa läpi :) Kerro lisää :)

Minäkin olin Kaivolla viikko sitten. Kuulin jostain, että lippuja oli myyty 1250 kpl. Se on paljon. Ihanan heterogeenistä porukkaa, joskin kaikki lbt-naisia tai heidän ystäviään :) Tykkäsin kemuista ja odotan jo seuraavia.

Minäkin kaipaan kuulla Pihlajan kuulumisia. Tarinassasi on jotain syvälle kolahtavaa.

withyou, toivon kaikkea hyvää syksyn vaiheisiin.
Mua kiinnostaisi onko nimimerkki kohderyhmän, itsesi vai molempien mukaan?
Katsoin eilen DVD:ltä I can't think straight. Leffa oli ihan jees sillä siinä oli kauniita naisia ja juoni siis tämä perinteinen kaapista ulostulo. Muuten se oli ajoittain kotivideotasoa, valitettavasti. Lisäksi tuli mieleen, että voisi laajentaa esimerkiksi noihin upeisiin intialaisiin mm. koska tarjontaa on enemmän.
Siis jos Kukkakeppi tarkoitti mun nimimerkkiä, niin itselleni sen valitsin. Projektiin on kuulunut myös kampanja nimeltä itsetunnon kohotus :) mutta mitä enemmän tästä ketjusta luen tarinoita, sitä enemmän se tarkoittaa tätä syvällistä ja antoisaa vaikkakin ajoittain kipeää keskustelua sekä tietysti kaikkia teitä ihanat naiset.
En ole käynyt täällä vähään aikaan, ja kun nyt tänään kävin, niin olin ihan äimänä löytäessäni kaikki uudet kirjoitukset. Luin ne kaikki, monet koskettivat. Etenkin sinun "avioliittokuviosi", absolutelygorgeous. Se kuulostaa ihan samanlaiselta kuin omani. Olen kylläkin tavallaan "edistynyt" omassani ehkä jonkin verran, koska keskustelin hiljattain mieheni kanssa asiasta paremmin kuin kertaakaan tähän mennessä. Keskutelu oli hyvä, uskalsin ilmaista itseäni selkeämmin kuin ennen (tähän mennessä olen yrittänyt pehmittää sanojani liiankin kanssa), ja sen ansiosta mies taisi oikeasti ymmärtää, mistä on kyse. Ainakin ymmärsi enemmän kuin tähän asti. Huomaan silti edelleen, että minun on vaikea selittää asiaa, vaikka haluaisinkin. Kuten Mietteliäs totesi viestissä nro 248, on ensinnäkin vaikeaa muodostaa omaa näkemystä aiheesta ja sitten vielä selittää sitä muille, jotka eivät ole edes pohdiskelleet asiaa mielessään. Helposti he ihmettelevät, että "kuinka nainen, joka on aina ollut poikkeuksellisen voimakkaasti kiinnostunut miehistä muuttuu ykskaks lesboksi" (Katherina, viesti 249). Enkä minä ainakaan halua, että kukaan (mieheni) ajattelee asian noin yksinkertaisesti, koska se ei ole yhtään yksinkertainen asia. Terapeutti, jolle olen käynyt juttelemassa, tuntuu myöskin näkevän asian aika yksinkertaisena. Ehkä hän vain haluaa tehdä sen minulle helpommaksi, enkä toisaalta ihmettele sitä, että "ulkopuoliset" (= ne jotka eivät ole kokeneet asiaa henkilökohtaisesti omassa elämässään) näkevät asian mustavalkoisena (= jos pitää naisista, on elettävä naisen kanssa, ja jos pitää miehistä, on elettävä miehen kanssa).

Joka tapauksessa oma ahdistukseni on vähän helpottanut sitä mukaa kun mies on alkanut ymmärtää asiaa paremmin. Siis mitä enemmän avoimuutta, sitä vähemmän ahdistusta. Paitsi että sekään ei ole näin yksinkertaista. Ahdistaa minua silti, edelleen. Siksi että en edelleekään pysty näkemään, kuinka asiat voisivat muuttua. Minäkin mietin Mietteliään lailla pitkään sitä, olenko avioliittooni kyllästyneenä vain kyllästynyt ylipäätään miehiin, ja voisiko kyllästys mennä jossakin vaiheessa ohi. Nyt tuo ajatus on jäänyt taakse, en jaksa enää oikeasti uskoa siihen. Tätä samaa olotilaa on jatkunut jo niin kauan, ja se on pysynyt koko ajan täysin vakaana. Välillä yritän unohtaa nämä ajatukset hetkeksi, pitää niistä ikään kuin lomaa, mutta ne jatkuvat unissa, ja unille en oikeasti mahda mitään. Näen koko ajan yhä selkeämpiä unia tästä "puolestani" (enkä tarkoita pelkästään märkiä unia!), ja vaikka en mitenkään erityisesti "usko uniin", niin silti nämä uneni ovat jotenkin niin selkeitä ja aina vain selkeämpiä, ettei niiden merkityksestä voi erehtyä.

Perheeni on silti ihan mahtava, ja yhtä vahvasti kuin tiedostan tuntevani vetoa naisia kohtaan haluan pitää samalla kiinni perheestä juuri tällaisena kuin se on. Tiedän, että niiden ihmisten mielestä, jotka katsovat asiaa yksinkertaisesti, tässä on sovittamaton ristiriita. Siksi koen olevani myös tavallaan toivottoman uppiniskainen. En silti suostu antamaan periksi. Haavekuvani on edelleen se, että tämä perhe säilyisi, mutta kumpikin puoliso olisi tahollaan seksuaalisesti vapaa... Monet sanovat, että käytännössä se ei kuitenkaan toimisi. Voi olla. En ole vielä kokeillut. Mutta olisin valmis kokeilemaan. Omalla kohdallani en edes pitkällä aikavälillä näe muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla sitä, jossain vaiheessa. Tällä hetkellä annan vain ajan kulua, edelleen. Pystyn nyt kohtalaisesti hengittämään, mutta samalla kun olen perheeni kanssa, tunnen jatkuvaa, vaimeaa vetoa jonnekin muualle. Ihan niin kuin piilossa sisälläni olisi magneetti, ja joka vetäisi vaivihkaa jonnekin toisaalle.

Muistan yhden novellin, jonka kerran kauan sitten luin. Siinä tytär seisoi rannalla katsomassa, kuinka äiti ui yhä kauemmas merelle. Avoimeksi jäi, kääntyikö äiti koskaan, lähtikö hän koskaan uimaan takaisinpäin. Novellin äiti oli juuri sellainen perheenäiti, jolla kaikki oli periaatteessa hyvin, mutta silti hän oli aina vähän poissaoleva. Perhe muutti jatkuvasti paikasta toiseen, koska äiti kaipasi aina jonnekin muualle kuin missä he milloinkin olivat, mutta paikkakuntien vaihtaminen ei auttanut, äiti kaipasi silti aina jonnekin pois. Silloin kun luin tarinan, ajattelin että onpa siinä kiittämätön ja itsekäs ihminen, kun oma perhe ja koti eivät hänelle riitä. Nyt ajattelen toisin, nyt ajattelen että tarinan äiti ui poispäin siksi, ettei hänellä olllut muuta vaihtoehtoa. Ja se kirpaisee. Vaihtoehtoja pitäisi olla, ne pitäisi saada kaivettua esiin, mutta ne eivät saisi satuttaa ketään, eivät varsinkaan sitä rannalla seisovaa lasta.
Löysin tänään tämän keskustelun ja lukiessani kaikki viestinne tunsin kiitollisuutta siitä että löysin ihmisiä jotka pohtivat ja ovat pohtineet samoja juttuja mitä minäkin. Olen 40 vuotias perheenäiti jolla on mitä ihanin mies ja 9 vuotias poika. Minulle seksuaalisuus on ollut aina jotenkin harmaa alue ja olen miettinyt onko niin että se on alue joka minussa on lapsuuden traumakokemuksissa pysyvästi häiriintynyt. Minun on ollut ajoittain vaikea nauttia muusta kuin sooloseksistä. Olen ollut kiinnostunut vain miehistä, tosin mieheni ovat olleet hieman feminiinisiä ja eka poikaystäväni teini-ikäisenä oli hyvin tyttömäinen. En kuitenkaan ole tajunnut olevani kiinnostunut myös naisista ennen kuin vasta pari vuotta sitten. Olin henkisesti aika hukassa ja haavoittuvainen (työuupumus yms) ja tutustuin naiseen josta tuli minulle ihan mielettömän tärkeä. Ensin koin hänet tärkeänä neuvonantajana ja isosiskona, sitten pian huomasin että ajattelen häntä koko ajan ja niin se on ollut jo pari vuotta. Avioliittoon se tietty aiheutti pienoisen kriisin, kun etäännyin miehestäni haavemaailmaani. Joskus vuosi sitten olin todella epätoivoinen ja suurinpiirtein ikävöin ystävääni päivin ja öin, vaikka näimme useita kertoja viikossa (hän on työkaverini). Huomasin että halusin fyysisesti todella lähelle häntä ja pääsinkin, mutta sitten se jostain syystä riitti. Meidän välillämme on lämpöä ja sellaista arkista kinastelua, mutta fyysinen puoli on jäänyt taputteluksi ja halailuksi. En usko että ystäväni tuntee sellaista fyysistä vetovoimaa minuun, kuin minä häneen, ja minullakin se on jäänyt salaisen fantasian tasolle. Miehen kanssa olemme lähentyneet ja toisinaan meillä on ihan hyvää seksiä. En koskaan ole nauttinut yhdynnästä, mutta kaikesta muusta kylläkin. Voisin kuvitella että nauttisin seksistä naisen kanssa ihan mielettömästi, mutta en kuitenkaan halua mennä siihen tässä elämäntilanteessa. Tajusin että olen rakastunut ihmiseen jonka kanssa ei parisuhde tai edes seksisuhde voi koskaan toteutua. Nautin ystäväni seurasta muuten (meillä on yhteinen fyysinen harrastus) ja saan siitä mielettömästi hyvää oloa ja energiaa tällaisenaan. Nautin siitä että saan halata, tehdä yhdessä ja jakaa asioita.

En ole koskaan kertonut asiasta kenellekään, en ystävälleni, miehelleni tms. Olen valinnut näin. Jotkut ovat ihmetelleet suhteemme intensiivisyyttä ja varmaan aistivat ja arvaavat jotain. Olen myöntänyt itselleni oman biseksuaalisuuteni ja tässä kohtaa se riittää minulle, vaikka joskus kaipaan seksisuhdetta naiseen, se myönnettäköön. Tavallaan ajattelen että se on myös vaihtelun ja jännityksen kaipuuta pitkässä parisuhteessa. Yhtälailla voisin luultavasti rakastua johonkin miespuoliseen joka tulisi sopivasti lähelle. Minulla ei ole pakottavaa tarvetta "kokeilla" seksiä naisen kanssa, se tuntuu lähinnä kummalliselta ajatukselta. Näin mietin nyt, joskus ehkä toisin.
Eikö olisi avartavaa keskustella ystävän kanssa seksuaalisuudesta ihan objektiivisesti ilman mitään hlökohtaisia tavoitteita? Kiva nimimerkki sulla:) Asiaa tuntemattomille tiedoksi että ranskan kielessä aprikoosi tarkoittaa myös pimpsaa.
Ollaan me puhuttu jollain tavalla. Meillä molemmilla on sellainen tietty oman tilan ja fyysisen etäisyyden tarve, myös parisuhteessa. Samankaltaisia ajatuksia on ollut liittyen esim siihen että hyväksymme sen että kaverisuhde avioliitossa voi olla olla ihan hyvä ja toimiva. Olemme puhuneet myös siitä miten monenlaista seksuaalisuutta voi olla ja että molemmilla on aika avara käsitys asiasta. Olen sanonut että koen olevani riippuvainen suhteessa ystävääni ja että pidän häntä tosi ihanana ja sööttinä. Mutta siihen se sitten on jäänyt. Ja tavallaan olen ihan tyytyväinen siihen.
Tämän koskettavan ja silmiä avanneen viestiketjun osallistujille suosittelen. dokumenttifilmiä Seeds of summer (suom. Tyttösotilaat), joka löytyy You tubesta (60 min.) Elokuva on israelilaisen naisohjaajan Hen Laskerin ensimmäinen pitkä filmi (2007)..Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Israelin armeija salli elokuvaohjaajan tehdä näin henkilökohtaisen filmin naissotilaista. Lasker on syntynyt vuonna 1980. Saatesanoissaan hän kertoo, että seitsemän vuoden jälkeen hän palasi ensimmäistä kertaa paikkaan, jossa hän suoritti asepalveluksen ja jossa hän rakastui ensimmäistä kertaa naiseen, kouluttavaan upseeriin.

Elokuvan alussa 40 teini-ikäistä tyttöä lastautuu linja-autoon, joka vie heidät 66 päiväksi kauas erämaaoloihin koulutettavaksi armeijan taistelusotilaaksi. Paikka on puuttomassa, karussa eteläisen Israelin erämaassa, kaukana kaikesta asutuksesta, kuuman elokuisen auringon alla. On vain yksinkertaisia, ankeita tiilirakennuksia ja niissä koruttomat huoneet kerrossänkyineen. Komentajilla ei ole juurikaan viihtyisämpiä oloja: he nukkuvat usean hengen huoneissa, joissa ei ole henkilökohtaiselle elämälle tilaa. Smadar, yksi dokumentin keskeisiä henkilöitä sanookin, että vaikeinta armeijassa on yksityisyyden puute, ainoa paikka, jossa voi hetken olla yksin, on wc. Niinpä filmin viimeinen sisäisesti herkin kohtaus tapahtuukin karun wc:n ovella.

Kaikki, sekä upseerit että alokkaat, ovat pukeutuneet samanlaisiin oliivinvihreisiin maastopukuihin ja paksupohjaisiin kenkiin. Hennoimmat alokkaat suorastaan hukkuvat liian suuriin housuihin. Aina mukana oleva varuste on ase, joka roikkuu hihnassa jokaisen rinnan yli. Siitä ei luovuta hetkeksikään. Suihkun aikana se roikkuu naulassa ja aina, kun sotilas lähtee liikkeelle, hän ottaa aseensa mukaan.

Yhtä mieskouluttajaa lukuun ottamatta kaikki filmin henkilöt ovat naisia. Kouluttajien ja koulutettavien ikäero on kymmenen vuoden sisällä, mutta raja ryhmien välillä on selvä ja tiukka. Kurin ylläpitoon kuuluu julkinen nuhtelu rikkeistä, joita siviilielämässä tuskin noteerattaisiin, mutta jotka armeijassa antavat aiheen esim. poistumiskieltoon viikonlopun lomalle.

Päiväohjelma on rankkaa kuntoliikuntaa, ampumaharjoituksia, öitä vietetään erämaassa telttaolosuhteissa, harjoitellaan myös rintamana hyökkäyksiä ja opitaan ampumaan konekiväärillä. Opitaan tottelemaan. Välillä harjoitukset ovat niin kovia, että joku pyörtyy. Kontrasti alussa pelokkaasti aseisiin suhtautuvien ja lopulta suorastaan hurmokselliseen voitontanssiin puhkeavien tyttösotilaiden välillä on suuri. Elokuva on tutkielma siitä, miten nuoresta naisesta tehdään parissa kuukaudessa isänmaallisesti fanaattinen tappaja.

Ohjaaja liikkuu kameroineen mukana ryhmän päivässä ja yössä, sekä komentajien että alokkaiden joukossa. Hän kuljettaa kameraa vapaasti kädessään niin että kuvat ovat kaukana asetelmallisuudesta. Välillä kamera on niin lähellä kohdettaan, että tämä tyrkkää kämmenensä kameran linssiin, naputtaa sitä – kuuletko, kysyy Smadar - tai puhuu kameran yli kuvaajalle. Tuntuu, että ohjaaja kameroineen on päässyt sulautumaan niin hyvin joukkoon, ettei kenelläkään – Smadaria lukuun ottamatta – ole tarvetta esittää kameralle mitään – he ovat kuin kameraa ei olisikaan.

Dokumentti nostaa näkyviin ennen kaikkea kaksi naista. Toinen on lapsenkasvoinen Yarden, varreltaan niin hento, että uhkaa hukkua armeijan housuihin. Hän on tullut leirille täyttääkseen isänsä toiveen ja pelkää aluksi kuollakseen ampumista. Hän saa ensimmäisessä kurikokouksessa julkisesti ankaran ryöpytyksen kouluttajalta sinänsä vähäisestä rikkeestä ja saa rangaistukseksi viikonlopun poistumiskiellon. Liikuttava on hänen koulutyttömäinen itkunsa ja muiden lohdutteluyritykset. Sama upseeri valitsee hänet myöhemmin erityisenä luottamuksenosoituksena radistikseen yöharjoitukseen. Kun kurssi on ohi, pidetään omaisille kurssin päätösnäytös, jossa kouluttaja kiinnittää Yardenin rintapieleen kunniamerkin osoitukseksi erinomaisesta palvelusta. Ylpeä ja onnellinen tyttö pystyy vain vaivoin peittämään liikutustaan

Toinen esiin nouseva alokas on reipassanainen ja nauravainen Lotem. Kun alokkaat vapaa-ajallaan naksupussien ääressä puhuvat kouluttajistaan ja vertailevat heitä, Lotem ei arastele ilmoittaa, että Smadar on ” the prittiest”ja että hän on ihastunut Smadariin. Eräässä kahdenvälisessä kohtauksessa ohjaajan ja Smadarin välillä Smadar julmistuu siitä, että Lotem katsoo häntä röyhkeästi suoraan silmiin, vaikka alokkaan kuuluisi laskea katseensa upseerin edessä. Lotem saa öisellä harjoitusleirillä paniikkikohtauksen. Smadar tyynnyttelee häntä, toimittaa sairasautolla pois ja puhkeaa kyyneliin, kun Lotem on viety pois. Kun Hen kertoo sen myöhemmin Lotemille, tämä on onnellinen moisesta merkistä, joka kertoo, että hän merkitsee jotain Smadarille, että Smadar välittää heistä. Lotemin ihastuminen esimieheensä on tyypillinen koulutyttömäinen ihastuminen opettajaan, kun olosuhteet ovat sellaiset, että tunteiden kohteita on niukasti. Kun tytöt eräänä iltana juttelevat ihannemiehistään, oma isä paljastuu monelle tärkeimmäksi miehen roolimalliksi. ”Haluaisin samanlaisen aviomiehen kuin oma isäni on.”.

Dokumentissa on selkeästi kaksi kuvauksen kohdetta: toisaalta harjoitusleirin päivittäinen ohjelma ja siihen osallistuvat naiset kollektiivina. Siinä osassa Lasker antaa kameransa kuvata yleistä. Toinen osa on intiimi ja tämän intiimin keskiö on upseeri Smadar, tumma, hienopiirteinen nainen, ”the beaty”, kuten hänen alokkaansa nimittävät häntä. Smadar on kiehtova sekoitus kaunista nuorta naista ja jätkämäisyyttä. Kova armeijan harjoituselämä näkyy hänen ulkoisessa olemuksessaan voimana ja jäntevyytenä. Sotilasasu, lököttävät housut, vartalon muodot peittävä pusero ja raskaat vaelluskengät, joilla kävellään miesmäisesti, ovat jätkämäistä Smadaria. Alokas Lotem toteaa, että Smadar ei koskaan hymyile heille. Mutta hän pitää sitä aivan oikeana, se kuuluu asiaan ja hän aikoo olla samanlainen sitten jos hänestä tulee komentaja. Niissä kohtauksissa, joissa Smadar esiintyy komentajana, hänen kasvonsa ovat sulkeutuneet, hymyttömät. Naisellista puolta hänessä edustavat herkän ilmeikkäät kasvot tummine silmineen, joiden pehmeitä piirteitä rankka ulkoilmaelämäkään ei ole kovettanut. Hymy, joka suuntautuu suoraan kuvaajaan, paljastaa virheettömät valkoiset hampaat ja pitkä, kihara tukka on työssä kiedottu sykkyrälle niskaan, mutta vapaa-ajalla ryöppyää pään ympärillä. Niissä ilmeissä, jotka kuvaaja näkee kahdenkeskisissä tilanteissa, Smadarin hymy on monimielinen: ilkikurinen, keimaileva, kainostelevakin. Keimailu näkyy myös pään asennoissa. Kahdenkeskisissä tilanteissa Smadar nimittää kuvaajaa Monkey, marakatti

Elokuvan alkupuolella on hyvin intensiivinen kohtaus, jossa kamera hiipii yöllä upseerien makuutilaan. Siellä on pienessä huoneessa useita nukkujia ja ainoa henkilökohtainen tila on vuode. Smadar on valveilla vuoteessa ja keskustelu ohjaajan ja hänen välillään käydään kuiskaten. Keskustelu on hyvin arvoituksellinen, mutta yksi selkeä kysymys on yli muiden: Smadar kysyy kuvaajalta, miksi tämä tuli tekemään filmin. Kuvaaja kertoo syyn: hän rakastui omana alokasaikanaan seitsemän vuotta sitten komentavaan upseeriin, naiseen. Smadar kysyy nimeä, mutta sitä ei sanota. Kohtaus on hyvin intensiivinen. Smadarista näytetään koko ajan vain kasvoja. Välillä hän menee piiloon peiton kulman alle ikään kuin kainostellen. Pelkkä Smadarin kasvojen ilmeily on niin voimakasta flirttailua kuvaajan kanssa, että sen sanomasta ei voi erehtyä. Viimeinen kuva kohtauksesta näyttää Smadarin kasvot, joiden ilme kertoo jotenkin hämmästyneen hyväksynnän: näin se sitten on. Ilmettä voimistaa vielä kevyt nyökkäys. Se ilme ei enää teeskentele

Muut kahdenkeskiset kuvaaja-Smadar -kohtaukset eivät ole aivan yhtä intensiivisiä, mutta Smadarin pään asennot, kasvot, silmät, hymyt kertovat tunteiden voimakkuudesta ja lopulta itsestäänselvyydestä, vaikka puheen tasolla asia on kummallekin vaikea myöntää. Niinpä loppukohtaus ei ole sinänsä yllätys. Kun alokkaat ovat lähteneet, kantahenkilökunnalla on hetki aikaa rentoutua. He haluavat muistaa pienellä lahjalla Smadaria, jolla on syntymäpäivä. Smadar kuitenkin poistuu totisena tilanteesta ja menee siihen ainoaan paikkaan, jossa voi olla yksin: wc:hen. Hänen käytöksensä mietityttää muita ja yksi työtoveri nainen seuraa Smadaria ja löytää tämän itkemästä – miksi? Kun hän koettaa kysellä, mikä on vialla, Smadar kieltäytyy vastaamasta ja työtoveri poistuu. Smadarista näkyy vain sivulta kuvattu vartalo, joka nojaa ovenpieleen. Hän sanoo pari kertaa: ”Marakatti, marakatti”. Äkkiä kamerapuolelta ilmestyy siviilifarkkuihin ja t-paitaan pukeutunut hoikka hahmo, josta ei näytetä päätä – Hen?- joka painautuu tiiviisti Smadarin vartaloa vasten. Smadar ei torju.

Vaikka dokumentissa ei ole yhtään rakastelukohtausta, se on voimakkaan eroottinen naisrakkauden kuvaus.
Hei kaikki!

Olen lukenut tarinoitanne ja pohdiskelujanne silloin tällöin, harmikseni tämä keskustelu alkoi vasta kun olin itse tehnyt jo ratkaisun, olisi voinut helpottaa oloa kummasti. Sain kantaa oman korteni kekoon antamalla haastattelun uusimpaan Sara.-lehteen, suosittelen lukemaan. Siinä on kaksi kertomusta myöhäisestä heräämisestä.

Voimia kaikille omiin pohdintoihin ja valintoihin!

t. Hereillä...
Luin Sarasta sen jutun eilen. Hienoa, että annoit haastattelun! Aiheesta katoaa turha mystiikka kun siitä puhutaan mediassa.
Kiitos tuosta Sara-vinkistä! Menin heti ostamaan lehden ja luin jutun melkein kyyneleet silmissä. Juuri jotain tällaista olen kaivannutkin - että aiheesta näkisi edes pienen välähdyksen jossain julkisessakin mediassa. Vaikka kovin moni "tuolta ulkopuolelta" ei ehkä osuisikaan lukemaan juuri nimenomaista lehtijuttua, niin siellä se kuitenkin on, painettuna kulmakaupan lehtihyllyssä kassatiskin vieressä, ja jopa otsikkona kannessa. Sitä paitsi juttu oli hienosti kirjoitettu. Tuskin olen ikinä mitään lehtijuttua lukiessani ajatellut, että todella ymmärrän joka lauseen niin syvästi. Huojentavaa myös jotenkin, että siitä käy hyvin ilmi, miten vaikeaa tämä TODELLA on. Ja miten vaikeaa on tehdä ratkaisu. Ja että "mielen prosesseja ei voi nopeuttaa", vaikka joskus tuntuu, että terapeutitkin melkein yllyttävät nopeuttamaan niitä.

Olen paljon miettinyt sitä, että mitä jos tästä aiheesta - "myöhään heränneet naiset 'onnellisessa' heterosuhteessa" - olisi olemassa asiallista, tutkimuksiin perustuvaa kirjallisuutta. Että olisiko silloin helpompaa selittää omaa itseään myös ulkomaailmalle, kun voisi tavallaan tukeutua "faktaan". Kyseinen lehtijuttu on oikeastaan tällaista kirjallisuutta parhaimmillaan. Ja koska mun on edelleen niin vaikeaa selvittää oloani miehelleni (on niin vaikeaa valita sanat, jotka kertovat totuuden, mutta eivät loukkaa tai murra toista), niin tekisipä mieleni näyttää ko. artikkeli hänelle. Samanaikaisesti tajuan, että se on todellakin niin paljas, aito ja totuudenmukainen, että en tosiaankaan voi sitä hänelle näyttää. Se saisi hänet varmaan itkemään. Ja mut itseni myös. Ja ehkä niin olisi hyvä. Mutta ajatus on toistaiseksi liian kamala. Vaikka tavallaan totuus on jo sanottu julki, mutta ei lähestulkoonkaan noin selkeästi. Ihailen jutussa haastateltuja naisia valtavasti!
Sä ehdit vielä tehdä mitä haluat; kaiken ei tarvitse tapahtua heti. Onko terapeutti kertonut jo tämän?
Pihlaja, mukavaa että tulit taas sivustolle. Luepa Päivi Hauta-Kasari: Ainoa nainen + siitä kirjoitetut arvostelut netistä.
Olen lukenut näitä kertomuksia ja pohtinut, miten moni joutuu elämään yksin ajatustensa kanssa, tiedän omasta kokemuksesta että salaisuuksien taakka on raskas kannettavaksi... Toivottavasti tänne kirjoittaminen on helpottanut teitä, ehkäpä itsekin joskus rohkenen kertoa jotakin. :) Uskon että loppujen lopuksi on parempi antaa asioiden tulla esiin ja olla se mikä tuntee olevansa. Vaikeaa se tietysti on, kun pelkona on että rikkoo jotakin.. Pihlaja, kerroitkin että miehesi on alkanut ymmärtää sinua. Oletko puhunut tästä ajatuksesta että olisitte kumpikin vapaita toteuttamaan seksuaalisuuttanne tahoillanne? Vaikka moni mies voi haaveillakin tuollaisesta, voi se olla käytännössä vaikea asia, en tiedä, en ole itse kokeillut. :) Aprikoosi, tietääkö miehesi että olet bi? Siinähän ei sinänsä pitäisi olla mitään loukkaavaa tai häntä uhkaavaa, voisitte ehkä puhua asioista ensin ihan yleisellä tasolla. Miten hän mahtaa ylipäätään suhtautua eri seksuaalisuuden muotoihin? Entä ystäväsi, oletko varma hänestä? Tunteesi kuulostavat sen verran voimakkailta että tekisi mieli rohkaista kokeilemaan kepillä jäätä :)
Harmittaa kun en ehdi kirjoittaa tänne yleensä koskaan silloin kun haluaisin, mutta... Tässä nyt kuitenkin vastaus Kuuliljan kysymykseen: kyllä, asiasta on puhuttu, kannatusta se vain ei ole toistaiseksi saanut... Eräälle toiselle taholle yritin taannoin selittää ajatuksiani seksiin liittyen ja päädyin sanomaan suurin piirtein seuraavaa: Seksi miehen kanssa ei ole kamalaa - se on kuin vettä joisi. Jotenkin väärää siinä on se, että seksin ei ole tarkoitus tuntua samalta kuin vedenjuonnin. Ihmisen keho on temppeli, ja vaikka järki yrittäisi selittää, että eihän tässä mitään, niin kroppa panee vastaan, koska se tietää ansaitsevansa parempaa. Kroppa on tiiviisti kiinni luonnossa, eikä luonto tiedä mitään ”etiikasta” tai ”moraalista”. Järki pystyy pitämään kropan aisoissa mutta ei voi estää sitä pyristelemästä. Silti pelkän kropankaan ei voi antaa johdattaa, koska muutenhan sitä käyttäytyisi kuin eläin... Paitsi että tämä ei kyllä pidä paikkaansa, onhan ihmisellä järjen ja kropan lisäksi myös SYDÄN! Se yrittää sitten tempoilla järjen ja lihan välillä...

Juttuni jatkui näin: Varsinaisesti väärältä seksissä ei tunnu se, että toinen on mies, vaan ongelma on minussa itsessäni – jos toinen on mies, niin silloin minä ITSE olen väärin, väärässä tilanteessa, väärällä tavalla. Väärältä tuntuu se, että mies näkee minut naisena sillä tavalla niin kuin (hetero)mies näkee (hetero)naisen. Tuntuu, että silloin minut nähdään väärin. Ja minuun kosketaan väärin. Ja myös itse kosken väärin, koska en voi koskea miestä siten kuin haluaisin koskea naista. Pelkkä käden liikekin on jotenkin väärä – tuntuu kuin se ei olisi minun käteni ollenkaan, vaan jonkun toisen.

Tästä ajatuksesta sain raivattua polun toiseen, joka on tämä: Kaikessa, ei pelkästään seksissä, on kyse siitä, miten minut nähdään ja miten näen itseni. Se tuntuu pienissäkin yksityiskohdissa. Esimerkiksi kun ajan autoa käsivarret tai vasen käsivarsi suorana rattia vasten, tunnen oloni oikeanlaiseksi. Erityisen oikealta olo tuntuu silloin, jos matkustajan paikalla istuu joku viehättävä nainen (minkä seurauksena saatan kylläkin joskus vahingossa ajaa päin punaista tms.) :) Vaatteet vaikuttavat tähän ”oikeaan oloon” tietenkin myös paljon. Valitettavasti kaappini vain ovat täynnä sellaisia kuteita, joita en enää kuuna päivänä suostuisi pukemaan ylleni... Oikeaan oloon vaikuttaa monta asiaa: miltä koen näyttäväni, miten katson muita, miten ”olen” suhteessa muihin ja jopa miten pidän missäkin tilanteessa esim. käsiäni. Ja on varmaan sanomattakin selvää, että mitkään näistä asioista eivät myöskään tahdo istua siihen heterovaimon rooliini, joka minulla yhä myös on. Kuin yrittäisi sovittaa vääriä palapelin paloja yhteen tai ahtaa päähänsä liian pientä naamaria.
Ilmaisit Pihlaja asian niin hyvin, juuri tuolta se tuntuu.

Juuri tuon takia halusin erota miehestäni; ei siksi että hänessä olisi sinänsä ollut mitään väärää, vaan se vääryys oli minussa, minun olemisessani. Nyt kun olen päässyt irti heterovaimon roolista, koen taas olevani oma itseni. En ole oikein ketään saanut ymmärtäämään sitä pointtia, miksi en parisuhteessani osannut tai voinut olla itseni, mutta sinä Pihlaja sen mielestäni viestissäsi ilmaisit.
Pihlaja, sait minut jälleen pysähtymään kirjoituksellasi. Hui miten osuvasti sinä kirjoititkaan. Erityisen osuvasti käytit vertausta veden juomisesta. Ja jos tuota veratusta käyttää vähän toisella tavalla voidaan jatkaa, että veden sijaan on aika nautinnollista siemailla sherrya vahtokylvyssä... Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

Viime aikoina olen itse pohtinut tuota nähdyksi tulemista. Miten minut nähdään. Ja millaisena haluan tulla nähdyksi. Ja kenen haluan näkevän minut. Neljä vuotta sitten erosin suhteesta (miehestä), jossa olin joutunut kovin hämilleni oman naiseuteni kanssa. Suhteen päätyttyä nousi minussa vahva (minulle hyvin epätyyillinen) naisellinen kausi. Käytin hameita, paidoissa saattoi olla jopa pieniä röyhelöitä. Kaulassa roikkui helmiä ja hiukset olivat pehmeän viehkeät. Se oli varmaankin jonkinlainen itseni etsimisen aika. Tapa tarkastella omaa naiseuttani, kokeilla, voisiko se olla pehmeää ja viehkeää. Silloin halusin vielä viehättää miehiä, ja se varmasti ohjasi olemistani.

Nuo kauniit vaatteet ovat edelleen kaapin pohjalla. Ne eivät tunnu enää minulta. Ne tuntuvat vierailta. Samoin kuin silloinen elämäni: halu olla viehättävä miehen edessä. En halua enää tulla nähdyksi pehmeänä, viehkeänä, naisellisena heteronaisena. Haluan toki edelleen tulla nähdyksi viehättävänä olentona. Mutta aivan toisenlaisten ihmisten silmissä. Toisenlaisella tavalla viehättävänä.

Nämä ovat mielenkiintoisia identiteettiin liityviä havaintoja.

Pihlaja, minä toivon parasta sinun matkallesi. Haluan vielä kertoa, että sulla on täällä yksi tosi fani. Ihailen sun kykyä tarkastella asioita ja pukea niitä sanoiksi. Itsekkäästi haluaisin lukea ajatuksiasi useamminkin :9
Ihanan runollista, haaveilevaa, haurasta ja aitoa -keskellä tiskikoneen täytön ja seuraavan kattauksen. Haluaisin tipahtaa Pihlajan keittiöön käymään.
Jännä vertaus Pihlajalla. Itse olen joskus ajatellut, että seksi (miehen kanssa) on kuin erehtyisi syömään juolukoita: eivät ne ole pahojakaan, mutta ei oikein tiedä että maistuuko tämä nyt miltään. Pitkään luulin olevani jotenkin viallinen, kun en pystynyt nauttimaan seksistä. Sitten rakastuin nykyiseen mieheeni, oikeastaan ensimmäistä kertaa, siihen asti poikaystävät olivat olleet enemmän kavereita, sillen että kunhan nyt joku on. Päättelin että näinhän se onkin: minulla seksi ja rakkaus ovat erottamattomat, ja koska en ollut aikaisemmin aidosti rakastanut, ei myöskään seksi ollut tuntunut miltään. Tämän miehen kanssa seksi ei myöskään ollut yhtä yhdyntäkeskeistä kuin ennen, mikä sopi minulle.

Jonkin aikaa tunsinkin, että olin vihdoin löytänyt seksuaalisuuteni. Kun ajan mittaan seksielämä alkoi tuntua väljähtäneeltä, ajattelin sen kuuluvan normaaliin parisuhteeseen. Huomasin kuitenkin, että minulle on tuonut seksissä tyydytystä vain yksi asia, se, että näen rakastamani ihmisen nauttivan. Ja tokihan tuo on aina tärkeä osa seksiä! Mutta... en koe miestä mitenkään kiihottavana, enkä saa juurikaan nautintoa hänen kosketuksestaan enkä mistään mitä hän tekee. Käytännössä huolehdin itse itseni tyydyttämisestä, ja joskus miehen läsnäolo suorastaan häiritsee.

Nyt jo pitemmän aikaa olen haaveillut naisista, naisen kosketuksesta... se tuntuu ainakin mielessäni paljon oikeammalta. Tämä alkoi, kun tutustuin erääseen naiseen... hän on kylläkin ainoa, jota pidän haluttavana, minkä takia vähän mietin onko tämä nyt jotain hetken oikkuja. Tosin en oikein pidä ketään miestäkään seksuaalisesti kiinnostavana. Kaikki mieheni ovat muuten olleet.. no, eivät ehkä ihan naisellisia mutta eivät mitään supermiehekkäitäkään. Sellaiset miesten miehet kun oikein ällöttävät minua. Huomasin, että joku muukin oli pannut tällaisen merkille.
Kuten näköjään moni muukin täällä, minäkin kirjoitan nyt tätä ketjua luettuani ensimmäistä kertaa keskustelufoorumille. Tuntuu ihmelliseltä ja uskomattomalta, että näin hurjan moni elää elämässään todeksi ihan samanlaisia tunteita kuin minäkin. On ollut tietysti typerää luulla, että on ainut, joka kamppailee tämän asian kanssa. Siltä se on kuitenkin tuntunut, kun on joutunut olemaan asian kanssa yksin, eikä ole edes ketään ystäviä, joiden kanssa siitä uskaltaisi puhua. Kiitos siis, että olette jakaneet tarinoitanne täällä! Kiitos erityisesti Pihlajalle, sanasi ja tarinasi koskettivat syvältä... Aloin jo kirjoittaa tähän omaa tarinaani, mutta huomasin, etten uskallakaan ainakaan vielä kirjoittaa sitä loppuun. On liian pelottava ajatus pukea se oikeiksi sanoiksi. Ihailen teitä, jotka olette sen uskaltaneet tehdä.
Tulin tänne taas viikon tauon jälkeen, tarkoituksenani kirjoittaa auki ajatus, joka on kehittynyt jatkona edelliselle, mutta tänne olikin ilmestynyt niin paljon liikuttavaa palautetta (en tiennyt, että mulla on fanklubi! :) ) ja pari uuttakin kirjoittajaa (hatunnosto teille ja rohkeutta Eskimolle!), että nyt olenkin ihan hämilläni... No, yritän kuitenkin koota taas ajatukseni.

”Sherryä vaahtokylvyssä” – aivan niin, Mystere! Kun ajattelin vielä sitä, että käteni on väärin, jos se koskettaa miestä, ja minä olen väärin, jos miehen käsi koskettaa minua, niin samalla mieleeni tuli, että itse asiassa haluan itse koskettaa naista vähän niin kuin mies. En oikein osaa (ainakaan vielä) selittää tätä sen tarkemmin, se on vain tunne. Kyse ei ole siitä, että tuntisin itseni mieheksi. En mä tunne. Vaikka en ole naisellinen sanan perinteisessä merkityksessä, ja vaikka pienenä toivoin olevani poika, niin aikuisena en ole koskaan kokenut enkä toivonut olevani mies. Olen täysin tyytyväinen naiseuteeni, varsinkin nyt sen jälkeen, kun olen löytänyt oikean identiteettini, ts. kun olen löytänyt oman, itselleni ainoan oikean tavan olla nainen. Luulen silti, että jos sanoisin jollekulle perusheterolle, että haluan koskettaa naista kuten mies, hän ajattelisi, että tyyppi taitaa olla itsekin vähän enemmän mies kuin nainen. Se olisi minusta kuitenkin täysin väärä tulkinta. Mutta toki se olisi myös looginen päätelmä maailmassa, jossa miesten sekä naisten ajatellaan olevan juuri tietynlaisia, ja jos niitä kriteereitä ei täytä, joutuu koko mies- tai naismääritelmän ulkopuolelle, kummajaiseksi.

Omasta mielestäni olen kuitenkin kokonaan nainen, omanlaiseni vain. Aikaisemmin tykkäsin ajatuksesta, ettei sukupuolella ole kauheasti väliä, mutta nyt en enää oikein ymmärrä, mitä itse sillä tarkoitin. Mulle sillä ainakin on väliä: olen nainen, haluan olla nainen, ja haluan koskettaa naista. Kuinka muka sukupuolella ei silloin olisi väliä?!

Tiedän, miten haluaisin muiden ihmisten näkevän minut, mutta täytyy myöntää, että samalla mua vähän nolottaa se, kuinka itse näen muut naiset. Siis ne, jotka viehättävät mua enemmän tai vähemmän eroottisella tavalla. Taidan nähdä heidät aika lailla samalla tavalla kuin heteromies heidät näkee! Kaiken huipuksi taidan suhteessa naisiin nauttia samoista asioista kuin stereotyyppinen heteromies, enkä tarkoita tässä nyt seksiä, vaan kaikkea muuta arkista kanssakäymistä ja yhdessäoloa. Niin kuin nyt esimerkiksi autolla ajo. Minusta on ihana ajatus, että ajan autoa käsivarsi rennosti ratilla, vaikkapa farkut ja T-paita päälläni, ja vieressä istuu kaunis nainen mekko päällä! Lisäksi musta on seksikästä, että nainen esimerkiksi ompelee (eikä varmaan ole tarpeen mainita, että itse tuskin osaan pujottaa lankaa neulansilmään). Nyt ehkä menetän kasvoni täällä Lepakkolaaksossa, mutta so what, eihän täällä kenelläkään muutenkaan ole kasvoja, ja siksihän tänne voi näin vapaasti kirjoittaakin..! :)

Joku saattaa päätellä edellisestä virheellisesti, että olen kauhean miehekäs tyyppi, mutta en oikeasti ole, en ainakaan omasta mielestäni. Kyse on vain siitä, miten näen ja koen itseni suhteessa muihin naisiin, ja miten näen ja koen heidät suhteessa itseeni. Ja samalla kun olen tämän tajunnut, monivuotinen selittämätön, hiljainen kaunani kauniita naisia kohtaan on kadonnut tyystin. Jos käytetään voimakkaita sanoja, niin ”viha on muuttunut rakkaudeksi”. Se on ollut ehkä parasta koko jutussa, todella vapauttavaa. Nyt tuntuu ihan loogiselta, että karsastin naisia, joiden veroinen en itse koskaan pystynyt olemaan, vaikka luulin, että minun täytyisi olla. Nyt kun tiedän ettei minun tarvitsekaan olla samanlainen, tuntuu kuin jokin kahle olisi murtunut: minun ei tarvitse enää väkisin ahtaa itseäni samaan muottiin, vaan voin pysytellä reilusti omalla ”puolellani”, tällä puolella, jolla kai ne heteromiehetkin sitten ovat. Siis omakin mieheni. Olemme kuin kaksi paristoa, joiden samat navat ovat vastakkain, plussa plussaa vasten tai miinus miinusta vasten...

Terveisiä täältä Pihlajan keittiöstä. ;)
Edelleen sanon, että Pihlaja osaat hyvin kuvailla tilannettasi :)

Oma kokemukseni on on, että ollessani suhteessa naisen kanssa olen tullut entistä "naisellisemmaksi". Ulkoinen olemukseni ei ole ainakaan lainkaan miehistynyt. Tuntuu että uskallan täysillä pörhistellä mekoissani. Ihan kuin joskus sitä olisi pitänyt vähän hillitä, kun etäisyys miehestä olisi tullut liian pitkäksi.

Seksuaalisuuden kannalta koen naisen inspiroivammaksi ja aktivoivammaksi kuin miehen. Joku iänikuinen stereotypia femmestä passivisena objektina on aivan harhaanjohtava.
Kiitos terkuista! Keskustelu täyttää kohta vuoden. Ehkä vuoden 2010 loppupuolella voimme järjestää fanitapaamisen?

Toivottavasti ei ole sopimatonta kysyä mitä withyou:n babyprojektille kuuluu? Kai asiasta voi kysyä koska siitä on muutenkin ollut puhetta. Asia on vain sen sorttinen että siitä ei halua aina keskustella.
Täällä ilmoittautuu yksi Pihlaja fani. Ajatukseni ja tunteeni menevät sellaista vauhtia, että on ihanaa saada lukea niistä toisen kirjoittamana. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni, niin todelta kaikki tuntuu.

Näen itseni naisellisena "tosinaisena". Rakastan kauniita vaatteita ja koruja (ja ompelen). Haluan, että muutkin näkisivät minut niin, jopa silloin, kun olen farkuissa tai urheilukamppeissa. Ex Naiseni on hänkin hyvin naisellinen. Ajattelin silloin, että moni mies olisi lääpällään hänen peräänsä. Olin onnellinen, että hän oli juuri minun kanssani. Tosin hän peitti naisellisuutensa, ja pukeutui t-paitaan ja farkkuihin sekä ajoi autoa rennosti Pihlajan kuvaamalla tavalla. Tiesin, että se oli vain suojapanssari. Onneksi sain katsoa sen sisälle.

Huomaan olevani itseltäni salaa haku päällä. Huomaan katselevani ikäisiäni naisia, joilla on suunnilleen sama maku ja tyyli kuin itselläni. Ihan hullua sinänsä, koska ulkonäkö ei loppujen lopuksi merkitse yhtään mitään silloin, kun rakkaus iskee. Tähän mennessä olen aina rakastunut ihmisiin, jotka eivät missään määrin ole vastanneet sitä, jonka olen kuvitellut ihanteekseni. Hyvä niin.

Sekavaa.... mutta piti saada purkaa vähän päällimmäisiä...
Voin kyllä keskustella baby-projektista:) Se on ihan menossa. Täytyy sanoa, että löydettiin Helsingistä yksityisklinikka, joka auttaa naispareja saamaan lapsia. Vastaanotto oli aivan viimeisenpäällä ihana ja lämmin. Koska meillä on isä (luovuttaja) olemassa, menee meillä vähän helpommin.. Ei tarvitse maksaa hirveitä summia eikä jonottaa spermajonossa (kuulostaa kummalta, ihan kuin leipäjonosta puhuttais:)
Ja helpompi senkin takia, että huomattiin kun lääkärit/hoitajat olivat itsekin niin tyytyväisiä ja onnellisia siitä, että lapsella tulee kuitenkin olemaan isä. Koska tämä ”isä” sattuu olemaan minun lapsuuden kaveri ja maailman paras ystävä.. ollut jo varmaan 5 v. saakka. Hän on homo ja haluaakin että lapsi kasvaisi minun ja vaimoni perheessä. ”Isa” asuu ulkomailla.. Ei kyllä missään kauhean kaukana..
Ollaan päätetty että minun vaimoni adoptoi minun tulevan lapsen, koska se on kaikille helpompi. Ja tämä kaikki kiitos sille, että 31.08.09 astui voimaan tämä laki, että homo-parit saa adoptoida toinen toisensa lapsen! :) Halutaan todella, että lapsella on oma isä, vaikka he tapaavatkin vähän harvemmin. Olen niin onnellinen juuri sen takia, että kuinka yhteen onkin sattunut näin samanmielinen kolmikko, kun minä, vaimoni ja mun maailman paras ystävä, joka antaa meille kaikille kolmelle jonain päivänä!pikku-pirpanan! Ollaan käyty tutkimuksissa ja kaikki vaikuttaa erittäin hyvältä, terveitä ihmisiä kun ollaan:) Jos ehditään, niin syyskuussa alkaa ensimmäinen inseminaatio.. ja tästä se sitten lähtee.. :) Tällainen lyhyt tarina, kun töitä on aivan hirveästi.. mutta oli pakko vastata Kukkakepin kysymykselle! Palaan asiaan vielä joku päivä!

Niin ja siitä fanitapaamisesta.. en usko että onnistuisi… Koska tämähän on NIIIIIN salaista ja me ollaan NIIIN avoimia täällä. Minulta onnistuisi kyllä, mutta luulen, että useimmilta ei varmaan:)

Niin, yksi juttu vielä kaikille.. mä alan nyt tsekkaa, ketkä naiset ajaa vasen käsi ratilla.. suorana.. Hihii:)
(Mä ajan kans:)
Mahtavaa, Withyou! Ja kiitos Kukkakepille, joka rohkeni kysymään kysymyksen, jota mä en ole uskaltanut kysyä... :) Tämän keskustelun lomassa on ihanan piristävää kuulla välillä tuommoisia uutisia, jotka saavat ihan sellaisenaan hyvälle mielelle, vaikka ollaan täällä periaatteessa kaikki toisillemme ventovieraita. Eikä kuitenkaan tavallaan olla.

Uskomatonta, että kohta on kulunut vuosi tämän keskustelun alkamisesta. Mietin joskus, että kaipa joku läheinen pystyisi mut täältä tunnistamaan, jos tutustuisi kaikkiin kirjoituksiin, onhan tänne tullut sen verran avauduttua. Mutta toisaalta jos niin kävisi, sillä ei olisi edes väliä - niin ajattelen nykyään. Ehkä salaa melkein vähän toivonkin sitä. Enhän ole ikinä kirjoittanut tänne mitään pahaa kenestäkään, olen ollut vain rehellinen omista tunteistani, joita en edes halua pitää enää niin visusti kaapissa kuin vielä vuosi sitten. Tietenkään intiimeimmät asiat eivät kuulu edes läheisimmille, mutta toisaalta ajattelen, että jos joku mut tosiaan tunnistaisi tai uskoisi tunnistavansa, niin silloin hänen olisi täytynyt tutustua näihin kirjoituksiin jo aika hyvin, ja siinä tapauksessa hän väkisinkin ymmärtäisi, mistä mun pääni sisällä on kyse, eikä voisi sen takia tuomita mua. Tai jos ei ymmärtäisi, tai jos tuomitsisi, niin sitten hän ei olisi koskaan oikea ystävä ollutkaan, eikä mun tarvitsisi piitata asiasta silloin sitäkään vähää. No, ehkä mua ei kuitenkaan ihan siitä ajotavasta vielä tunnista, sitä paitsi tykkään välillä myös roikottaa toista kättä siinä ratin alaosalla... :) :)
Mun mielestä kukaan ei ole sanonut mitään erityisen arkaluonteista tai luottamuksellista ettei voisi oikeasti esittäytyä in flesh so to say.

Hienoa että projekti etenee; toivotan paljon onnea ja kärsivällisyyttä kaikkiin vaiheisiin!

"ajan autoa käsivarsi rennosti ratilla, vaikkapa farkut ja T-paita päälläni, ja vieressä istuu kaunis nainen mekko päällä" -> siis oliko tämä audimiehen suusta?
Hei teille!!!

Onko tämä tiettyjen ihmisten suljettu keskustelu? Olenko tullut tietämättäni väärään paikkaan? Vai olenko näkymätön?

Anteeksi häiriö :-(
Hola ladies!

Pihlaja, joudut taas reposteltavaksi... Sorry... Ihan ihollani sävähti, kun kirjoitit naisen koskettamisesta kuin mies. Minä luulen tietäväni, mitä tarkoitat. Se tunne, että saan kartoittaa tuota uskomatonta, pehmeää, muodokasta naisen vartaloa. Koskea tuohon mystiseen... hmm. Kyllä minä koen naisen koskettamisen ihan erilaisena kuin miehen (alan muuten pikuhiljaa unohtaa millaista se oli...). Joskus säikähdin itsekin, että mitä hä, enhän mä ole mies, miten naisen koskeminen voi tuntua tältä. Mutta eihän siitä olekaan kyse. Intohimo naista kohtaan - siitä on kyse. Se intohimo välittyy siihen kosketukseenkin. Tunteeseen siitä, miten toista haluaa koskea. Sitä intohimoa voi kokea mies tai nainen.

Minä nautin tuntea itseni voimakkaaksi (olen tosiasiassa aika hento tyyppi), aktiiviseksi ja antavaksi. Minusta on ihanaa saada toinen (=nainen) voihkimaan, menettämään kontrollinsa, kiemurtelemaan ja kerta kaikkiaan minun hellän ja määrätietoisen kosketukseni armoille. Minä NAUTIN siitä tunteesta. Se on sekoitus valtaa, halua, antamista, ohjaamista, kiihkoa, intohimoa, ihailua ja palvontaa. En muista kokeneeni samalla tavalla miehen kanssa.

Autoilusta kun puhutaan, niin on pakko mainita: nautin suunnattomasti ajaa asuntoautoa diesel suonissa virraten tyttöystävä vieressäni :) Minä olen meidän perheessä se joka ajaa autoa, ja salaa toivon, ettei hän koskaan suorittaisi autokoulua loppuun :) Mä vaan niin tykkään ajaa. Oon aina tykännyt - jo ennen autokoulua :P
Ajanpa muuten minäkin vasen käsi suorana ikkunan reunaa vasten. Tai sitten kädet sylissä ja pelkät peukalot ratissa kiinni.

Seurassamme on uusia ihmisiä - tervetuloa! Amanda ja Eskimo, haluaisitteko kertoa tarinanne?

No mutta. Näin mäkin täällä tiputtelen yksityiskohtia, joista joku voisi mut tunnistaa. Ei sinänsä mitään suuria salaisuuksia. Ei muuta ku terkkuja tutuille :P

Ja hyvää yötä.
Withyou - kiitos kuulumisistanne! Minäkin olen pohtinut, mitä teille kuuluu. en tiennytkään tuosta yksityisklinikasta - olen ollut siinä uskossa, että täytyy matkata Köpikseen asti. Voiko sieltä saada hoidon myös ilman miesluovuttajaa? Toivon kaikkea parasta teille :)

Minusta täällä foorumisa on vallinnut mukava luottamuksen kaltainen ilmiö. En tiedä onko luottamus oikea sana, koska en tiedä miten voisimme toisiamme loukata tai pettää. Mutta jonkinlainen luottamus ja kunnioitus ilmassa on. Kiitos siitä naiset.
Kaikki vaan jatkamaan keskustelua! Jokaista juttua ei aina kommentoida mutta varmasti luetaan ja arvostetaan.
En minäkään usko, että ulkonäöllä on kauheasti väliä siinä vaiheessa, kun ihminen rakastuu oikeasti. Ja tämä on nyt kommentti Amandalle, jonka kirjoitus by the way vähän ujostutti mua, koska hän – huh! – ompelee, ja se nyt vain on niin seksikästä... :) :) (Kun täällä joskus tulkitaan väärin, niin tässä varmuuden vuoksi lisäys rautalangasta: tuo äskeinen oli siis lempeää huumoria, joskin se sisälsi toki myös totuuden jyvän.)

Mutta siis siihen ulkonäköön vielä... Rakastuessa se jää ehkä toissijaiseksi, mutta SITÄ ENNEN sillä on enemmän merkitystä, ja se on musta ihan luonnollista, minkäs muunkaan mukaan sitä voisi orientoitua, jos ei tunne toista tai tuntee vasta huonosti. Koska pidän itseäni suhteellisen älykkäänä ihmisen, niin kyllähän tämä audimiehen rooli mua nolottaa, mutta suon sen kuitenkin itselleni, muuten olisin taas tunkemassa itseäni väkisin kaappiin, ja nimenomaan piiloon omalta itseltäni. Enkä koe, että kenellekään on mitään haittaa siitä, kuinka minä itse salaa naisia katselen ja kuinka heistä ajattelen, kaikkihan pysyy oman pääni sisällä, enkä esimerkiksi ikimaailmassa ryhtyisi mihinkään ”audimiesmäisiin” toimiin, kuten vaikka nipistämään ketään takapuolesta! Enkä sitä paitsi muutenkaan missään tapauksessa koe naisia niin, että heitä saisi minun arvomaailmassani yhtään kukaan nipistellä tuolleensa alentuvaan tapaan. Vaikka myönnän tuon autolla-ajokokemukseni ja monet muut samantapaiset fantasiani, niin olen silti mielestäni valovuosien päässä sellaisesta ”audimiehestä”, joka näkee naiset (femmet) objekteina ja haluaa dominoida heitä maskuliiniseen tapaan. Sellainen ei ole minua, vaan lähinnä vastakohtani, niin ainakin itse asian näen.

On totta, että naiselliset naiset viehättävät minua eniten ja tykkään siitä autoasetelmasta ja uskon, että koen naisten suhteen aika lailla samalla tavalla kuin Mystere (kirjoitus 290), mutta täytyy myös tarkentaa, että minua viehättävät nimenomaan naiselliset JA vahvat naiset. Vaikka nainen olisi ulkoisesti kuinka viehättävä tahansa, niin jos hän on (kärjistetysti ilmaisten) passiivinen piipittäjä ja muiden vietävissä, kiinnostukseni lopahtaa. Mutta jos katson naista, jossa yhdistyvät naisellisuus, itsevarmuus, tietynlainen kypsyys ja viisaus, selkeä oma tahto ja ehkä valtakin, niin kyllä multa meinaa mennä joskus jalat alta jo pelkästä katsomisesta. Ja silti haluaisin, että juuri sellainen nainen istuisi vieressäni autossa, kun minä ajan – ja voisihan hän vaikka ommella siinä samalla! :) :) (Käytännössä voisi tulla pieni konflikti, koska mainitunlainen nainen haluaisikin varmaan ajaa oikeasti itse, mutta nämähän ovatkin pelkkiä vapaita fantasioita! :)

Nyt en valitettavasti ehdi tällä kertaa kommentoimaan mitään enempää, mutta lopuksi haluan vielä henkilökohtaisesti allekirjoittaa ja alleviivata Kukkakepin edellisen viestin (292). Siis juuri näin on asia, kuten Kukkakeppi totesi!
Torstaihalaus KAIKILLE.
Nyt on ihan pakko jakaa omia ajatuksia, vaikka työpäivä onkin jo hyvässä vauhdissa.

Minä olen viimeaikoina myöntänyt itselleni, että ulkonäöllä voi todellakin olla väliä. Ja suhteellisen paljonkin. Sekä suhteen alussa että myöhemminkin. Se ei suinkaan ole ratkaisevien asioiden kärkilistalla, eikä se pelasta muulla tavoin mielenkiinnotonta ihmistä. Mutta kyllä minä ikuisena esteetikkona nautin kauneudesta ympärilläni. Kauneuskäsitys ja -kokemus on jokaisella oman lainen. Se mikä viehättää minun silmääni, voi olla vähemmän viehättävää toisen silmissä. Mutta uskallan myöntää, että minulle on väliä sillä, että voin nähdä toisessa kauneutta. Toisaalta, kun ihmistä oppii tuntemaan, se kauneus tulee yhä enemmän sisältä. Mutta yhdistyy ulkonäköön. En halua olla sovinisti, mutta myönään silti tämän.

Mitä sytyttävistä naisista puhutaan, niin minä en niinkään innostu perinteisitä femmeistä. Minuun kolahtaa rouhean pehmeä, sileän vahva, sievän äijä ja söpön vahva nainen. Eli sukupuoliroolit rikkovat vastakohtaiset naiset. Sellainen on kiinnostavaa ja kiehtovaa. Tykkään, että toinen on itseäni hieman maskuliinisempi. Itse olen viehkeä, mutta silti farkut, kauluspaita ja lyhyt tukka -linjalla.

Naispareissa minua viehättää kahden samanlaisen olennon yhteys.

Aargh... joutuu menee... Ajatus jäi vähän kesken, mutta tästähän voi sitten jatkaa.
Erittäin kiinnostavaa keskustelua -olen aina ajanut autoa mutten juurikaan nauti siitä. Pakko jakaa kesällä tapahtunut sattumus. En kyllästytä teitä yksityiskohdilla mutta kävi niin, että päädyin sellainen kauniin ja älykkään, tyylikkään ja sporttisen naisen kyytiin erään kartanon mailla. Menopelinä ei ollut audi vaan niinkin naurettava ja epäseksikäs kapistus kuin golfauto. (En ennen ollut ollut sellaisen kyydissä). Se oli ihanaa -ilmavirta hyväli kasvoja ja hiukset hulmusivat (kamalan kliseinen lause mutten jaksa miettiä parempaa). Nainen ajoi varmaan kaasu pohjassa pitkin hiekkateitä ja kujia, ihanissa maisemissa. Tuntui että mua vietiin lujaa ja leijuin vain siinä vieressä. Kyyti ei kestänyt kauaa mutta siinä oli mukana ikuisuuden tunne. Ööh, näin varmaan haluatte naisenne nauttivan?
Kukkakeppi, tuo oli romanttisinta mitä olen kuullut pitkään aikaan! Ja lohdullista, että jotkut tykkäävät istua kyydissäkin...

Hassua, miten täällä liikkeelle lähteneet ajatukset seuraavat mukaan muuallekin, kuten minua eilen kävelylle. Tajusin, että ne ns. femmet ovat minulle loppujen lopuksi jotakin ylimaallista ja siksi vähän epätodellista, vähän niin kuin filmitähtiä, joita on tarkoituskin ihailla vain kaukaa. Mutta jos eteen tulee oikein naisellinen nainen, niin hän vain on kaikella tapaa niin NÄKYVÄ, että häneen on helpointa kiinnittää huomiota. Mutta se on kuitenkin vain pintaa. Sen sijaan jännittävimpiä sykähdyksiä mussa aiheuttavat kyllä ne ihan ”tavalliset” naiset silloin, jos satun huomaamaan jossakussa vaikkapa jonkin yhden ainoan aivan ihanan piirteen. Se piirre voi olla puhetapa, katse, jokin persoonallisuuspiirre, sisältä hehkuva lämpö (klisee tämäkin, mutta niin totta!) ja toki myös jokin ulkonäöllinen seikka, mutta siihen ei tarvita varsinaista naisellisuutta siinä perinteisessä merkityksessä, jossa olen siitä ehkä tullut puhuneeksi. Olen tainnut tavallaan sokaistua kuvittelemaan, että minuun vetoavat vain tosifemmet, koska he toden totta sokaisevat = estävät näkemästä! Myönnän avoimesti, etten tunne seksuaalista vetoa maskuliinisen oloisia naisia kohtaan, mutta suurin osa ns. ”tavallisista” naisista ei mielestäni olekaan yhtään maskuliinisen oloisia. He ovat minusta naisellisia, kukin omalla tavallaan, vaikka eivät olisikaan sitä femme-merkityksessä.
Hei kaikille.
Olen seurannut tätä myöhäisheräämis-palstaa jo jonkin aikaa ja aina vain keskustelu käy mielenkiintoisemmaksi. Kiitos siitä me naiset jotka mahdollistamme tämän mielipiteiden vaihdon tällä sivustolla. Minua ei myöskään sykähdytä kovasti tosifemmet vaan 'tavalliset' naiset joissa jokin piirre, tms. kiinnittää huomioni. Minua kiinnostaa kysyä Pihlajalta, mitä tarkoitat kun sanot 'tosifemmet sokaisevat =estävät näkemästä'
Ymmärsin, että tietyntyyppinen kauneus estää helposti näkemästä ihmisen muut ihastuttavat puolet.

Voi olla myös että jos naisella on tarve tehdä itsestään missimäinen (en tarkoita että missimäinen on tosifemmen synonyymi) niin muut persoonallisuuden alueet ovat jääneet hieman vaille kehitystä.

Mua kiehtoo edellä mainitun "hehkun" lisäksi myös jos ihmisellä on vuorovaikutustillanteissa sellainen rauhallinen ja toiset aidosti huomioonottava tapa olla läsnä tai jotenkin muuten mielyttävä presenssi.

blä blä... mulla on kiire poreammeeseen. Palataan.
Aivan, tietyntyyppinen kauneus voi estää näkemästä persoonan muita ihania puolia.
Kauneus voi olla silloin rasite naiselle; huomaa ettei häneen haluta syvemmin tutustua.

Tai kauneuden varjoon on jäänyt kehittymättä muut persoonan puolet/ei ole halunnut kehittää. Ulkopuolinen kauneus estää näkemästä.

Itselleni kumppanikseni en voi ehkä kuvitella tosifemmeä, sillä koen ulkopuolisesti olevamme epäsuhtainen pari. Olen sporttinen, ja ripaus naisellisuutta löytyy, mutta näin myöhäisheränneenä tosifemmeä ei minusta enää saa. Mutta, kohdatessani kauniin femmen, yritän avoimin silmin katsella, jospa jokin seikka, piirre herättää kiinnostukseni ja haluankin tutustua paremmin. Joten koskaan ei pidä sanoa ei.... kukkakepin sanoin 'miellyttävä presenssi', tulee esiin.
Lisää uusi viesti