avioero,äitiys,myöhäinen herääminen.

Joka päivä käyn täällä lukemassa/katsomassa näitä tarinoita.. seuraan sitä kuin dokumenttisarjaa:)
Ihmettelen sitä, kuinka pitkä ja TÄRKEÄ siitä keskustelusta onkin tullut.. aika monelle. Varmaan on paljon vielä näitäkin ketkä lukee ja ei laita tänne mitään kommenttia. Ja kuinka paljon mahtaa olla näitä jotka ei tiedä tästä keskustelusta täällä mitään.. ja on omien ajatusten kanssa täysin yksin..

Mimmille toivon kovasti voimia.. kaikkihan sen tietää että aikaa parantaa aina kaiken.
Mimmi on kyllä yks TODELLA rohkea Mimmi joka ilmeisesti kulkee niin sydämen mukaan kun vaan voi:)

Taas täytyy myöntää että olen ihan täysin samaa mieltä Pihlajan kanssa siitä:

” Nykyään kuulee paljon puhuttavan siitä, että "ilmapiiri" onkin jo kovasti lieventynyt jne., ja kai se on tottakin, mutta eihän se riitä vielä mihinkään! Mitä varten esim. elokuvien romanttiset parit ovat aina 99,9-prosenttisesti heteropareja? Sitäkö varten, että suurin osa katsojista on heteroja, ja katsojan pitää voida samaistua, jne? Jotenkin uuvahtanut ajatus minusta…”

Tietenkin heterot ei osaa edes ajatella mitään muuta kun heteroelämää.. Esimerkiksi aina kysytään naiselta miesystävästä.. ja OLETEAAN aina että näin se on.. Juuri niin kuin Pihlaja sanoi kerran.. vois kuvitella että tulevaisuudessa kysytään esim. naiselta: ”Onko Sulla jo poikaystävää.. tai kenties tyttöystävää..?”.. ja samalla tavalla myös miehiltä. Tai ylipäätänsä sopiva ja hyvä sana olisi ”puoliso” tai ”elämänkumppani”. On niin paljon paikkoja jossa joutuu olemaan ja ihmisiä kanssa vietetään aikaa.. erilaisia tilanteita missä sitten joutuu ihan kuin ”valehtelemaan” koska kaikki kysyy ja puhuu aina siitä ”miesystävästä”, tietenkin.. Ärsyttävää.

Pihlaja.. voin kuvitella miten Sun sielulle teki varmaan hyvää eilen, kun tapasit näitä ”viisaita naisia”.. .:)
Sinäkin otit sillä ison.. rohkean askelen että menit sinne ylipäätänsä.
KUUKAUDESSA on tapahtunut todella paljon.

Aurinkoa Teille kaikille sinne:)

Ennen kuin tapasin tämän naisen, johon rakastuin, olin menossa naimisiin ja suunnittelin yhteistä elämää hyvin komean miesystäväni kanssa. Ajattelin että me olisimimme sopiva pari elämän ehtooseen saakka. Tämä tapahtui viime keväänä. Siirsin näitä asioita eteenpäin ja halusin tehdä vielä kerran matkan yksin, jolloin tapasin rakkaani. Se muuttikin sitten kaiken, ei tule kirkkohäitä eikä muutakaan mitä tuttavat odottavat.
Kyllä tässä on kyseessä elämäni suurin ja vakavin muutos, joka on pakko tehdä tavalla tai toisella. Tämä nainen asuu hyvin kaukana ja tulen hänet tapaamaan ensi keväänä, mikä on toisaalta ihan hyvä koska tässä on niin paljon mietittävää ja tehtävää ennen sitä. Tämä nainen on yli 10-vuotta minua nuorempi, kaunis, seksikäs ja hänellä on jumalainen ääni. Minä olen jo keski-ikäinen nainen, elämäni vedossa tosin, mutta yli 10-vuotta vanhempi kuin hän.

Tässä 'kriisissä' olen joutunut ja joudun kohtaamaan kaikki ne asiat, joita olen väistänyt koko elämäni, ja siksi nämä asiat tuntuvat moninkertaisilta. Sen tiedän nyt ettei minusta enää ole heteroelämään enkä tosiaan halua enää miestä.
Tuntuu siltä, että kaikki asiat ovat loksahtaneet paikalleen nyt ja ymmärrän omaa aiempaa käytöstäni. Sitä miksi joka kerta kun olin herännyt miehen vierestä aamulla, halusin aina paniikinomaisesti mahdollisimman nopeasti pois sängystä jne. Miksi miesystäväni vaihtuivat niin usein jne.

Tunteet tällä hetkellä ovat moninaiset: toisaalta olen helpottunut ja vapautunut, löytänyt palasen itseäni , mutta tulevaisuus pelottaa enkä tiedä onko minulla voimaa ja rohkeutta tehdä tarvittavia muutoksia.

Paitsi että minulla on. Pakko olla koska muut vaihtoehdot ovat poissuljettuja.

Olen muuten hyvin yksinkertainen ihminen enkä ole aiemmin ymmärtänyt ihmisten tämänkaltaisia identiteettikriisejä, koska minulla ei ole niitä koskaan ollut. No nyt se koetaan kantapään kautta.
Tämän kriisin jälkeen autan kyllä jokaista teinityttöä tai miksei vanhempaakin, joka joutuu samanlaisten asioiden kanssa painimaan.

Joudun nyt tekemään isoja päätöksiä, lähtemään ja muuttamaan pois näistä ympyröistä joissa elän. Toisaalta minua pelottaa tavattomasti, tuntuu kuin hyppäisi rotkoon tai muuhun tuntemattomaan. En ole koskaan tehnyt näin isoja muutoksia oman elämäni suhteen. Toisaalta en voi jatkaa oloa tässä tilassa ja näiden ihmisten ympäröimänä, entisen miesystävän ja sukulaisten. En ole heille mitään asiasta kertonut ja tuskin he ymmärtävät.


Voimia Teille kaikille!

Anteeksi, nyt tuli vahingossa kirjoitettua tämä tuonne ikäjakauman paikkaan. Olin aivan liian innoissani huomatakseni missä keskustelussa olen.
Olin aivan täpinöissäni, kun löysin tämän laakson ja keskustelun.

Elikkä, täällä siis yksi "myöhäinen" lisää.
Joka ihmettelee, mistä sen rohkeuden saa tai löytää, jolla kuuntelee ensin sydäntään ja kertoo sitten puolisolleen, että tuntuu ihan siltä kuin olisi herännyt vuosia kestäneestä talviunesta ja huomannut, että jotakin niin kaunista ja ihanaa voi olla olemassa kuin nainen...

Avomiehen kanssa yhteisiä vuosia on kertynyt kohta 9v. Ja vaikka lapsia ei ole, tuntuu silti aivan hirveältä romuttaa tämä kaikki.
Elikkä, sain itseni kiinni yli puoli vuotta sitten, kun katselin naisia sillä silmällä.
Ihan säikähdin ja ajattelin, että herra jessus, mitäs hittoa tämä nyt on? kuinkas minä nyt näin, minähän olen hetero!
Aluksi laitoin tuon kaiken sen piikkiin, että fantasioin naisista koska oma elämä oli niin kuolettavan tylsää, samaa rutiinia, että oli pakko keksiä jotakin piristystä.
Nyt olen kuitenkin joutunut hylkäämään tuon, sillä tämä on paljon enemmän.

Yösusi pahoittelee virhettään.... ja katsoo ettei enää niin käy.

Taas pitkästä aikaa täällä.

Koskettavia asioita täällä puidaan, ja jonkinlaista peilaavaa itsetutkiskelua tulee pakosti harrastettua, kun näitä lukee.

Itse olen jotenkin vaikeassa tilanteessa. Kun itse "myöhäisenä" heräsin, en voinut syyttää ympäristöä. En ollut tosiaankaan tietämätön homoseksuaalisuudesta, tunsin homoja ja lesboja, ja olin avomielinen. Myös perheemme oli avoin kaiken erilaisuuden suhteen. Siihen olin oppinut. Kun ihastuin tyttöön, joka tuli puhumaan minulle, ei mielessäni käynyt hetkeäkään epäilys siitä, mikä olin tai mitä tapahtui. Silloin en miettinyt sellaisia asioita, koska homoseksuaalisuus oli itselleni niin täysin luonnollista.

Tästä on nyt 5 vuotta. Ensi-ihastus tuli ja meni, ja sen jälkeen en ole kertaakaan tuntenut vetoa miehiä kohtaan. Se elämä on jäänyt kauas taakse. Silti, näitä tarinoita lukiessani, tajuan yhä selvemmin, että oma identiteettini muutoksen työstäminen on pahasti kesken. Se, jos mikä on ahdistavaa. Kaikista alkuvaikeuksista huolimatta läheiseni ovat ymmärtäneet ja hyväksyneet, ystäväpiiri tietää ja useat läheiset ovat itsekin homoja tai lesboja. Silti välillä tulee suuri epäilys. Ehkä se on halua varmistaa. haluaisin varmistaa, olisiko mitään mahdollisuutta, pienintäkään, olla vielä miehen kanssa... Tämä on utopistinen ajatus, koska olen parisuhteessa ja onnellinen puolisostani, joka on maailman ihanin ihminen. Silti välillä tuntuu että tämä kaikki on liian raskasta. jatkuva kaapista tuleminen uusille ihmisille, juuri se "valehtelu" yleisissä tilanteissa kun ei vaan oikaise että se avopuoliso ei olekaan mies vaan nainen. Jossakin vaiheessa jouduin luomaan ahdasmielisen työympäristön takia kokonaan eräänlaisen valeidentiteetin. Kaikki muut asiat pitivät paikkansa, mutta aina kun tuli puhetta, olin ollut "mieheni" kanssa siellä sun täällä. Sitten se jatkuva piilottelu, ahdistus jos piti lähteä naiseni kanssa keskellä päivää kauppaan. Pelko että joku näkee kun menen homobaariin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin...

Olen miettinyt sitä, hylkäsinkö heteroelämän liian heppoisesti. Minulla ei tosiaankaan ollut mitään syitä olla tarttumatta tilaisuuteen, ja todellisuudessa tapaamani tyttö veti jalat alta niin lujaa, että kaatuessa ei edes sattunut. Yhtäkkiä silmäni jotenkin aukenivat. Tuli juuri tuo villi ymmärtämisen kausi. Kaikki aikaisemmassa elämässä ihan kuin olisi johtanut tähän hetkeen, tähän oivallukseen. Tuntui että kaikki pisarat olivat valuneet juuri tätä virtaa kohti. Yhtäkkiä tajusin mitä tarkoitti Haluta jotakuta, millaista oli mennä esimerkiksi baariin, ja oikeasti Kuolata naisia siellä (en ollut koskaan kiinnostunut miehistä siinä mielessä). Joskus nauroimme ystävieni kanssa, miten outoa oli, että minä, joka olin aina pitänyt itseäni suunnilleen frigidinä, yhtäkkiä olin kuin pistoksissa jos kadulla vastaan käveli hyvännäköinen nainen. Ja kaikki tämä niin nopeasti. Muutos tapahtui kuin sormia napauttamalla, sen jälkeen ei ollut paluuta. Mieleeni ei edes juolahtanut miten vaikeaa arki tulisi olemaan. Kun aloin ensimmäistä kertaa seurustella naisen kanssa, leijuin taivaissa. Tuntui että koko siihenastisen elämäni kadotettu seksi olisi hyökynyt yli. Olin niin varma ja onnellinen ja millään muulla ei ollut väliä. En piitannut jos ihmiset kadulla katsoivat, en piitannut jos olinkin äitini mielestä väärillä jäljillä, enkä edes piitannut siitä, että itse asiassa valitsemani nainen oli hyvin vääränlainen minua itseäni ajatellen.

Sen jälkeen asiat ovat muuttuneet hurjasti. Ensimmäinen vakavampi naissuhteeni ajoittui työelämäni alkuun. Se oli vaikeaa aikaa. Ensimmäistä kertaa jouduin kohtaamaan täysin heteronormatiivisen maailman, jossa kukaan ei saanut poiketa normista. Alkoi tämä jatkuva epäily. Pohdin, oliko kaikki vain jonkinlaista kokeilunhalua? Olinko vaan jotenkin muuten kypsynyt seksuaalisesti, ja siksi kykenin nauttimaan seksistä niin paljon, riippumatta siitä oliko kyseessä mies vai nainen? Pitäisikö minun kokeilla vielä? Voin suhteessa huonosti, ja lopulta, riipaisevien ja ahdistavien vaiheiden jälkeen erosimme. Olin tullut tulokseen, että jos olen näin onneton hänen kanssaan, niin miksen saman tien voisi seurustella miehen kanssa. Onneton olisin silloinkin, mutta ainakin muu elämä olisi helpompaa. Voiko ulkoisten odotusten täyttämisellä elää?

Huvittavaa sinänsä oli, että sillä hetkellä kun irtauduin huonosta suhteesta, kiinnostukseni miehiin loppui täysin. Maailma aukeni taas edessä, ja ihania naisiahan on jokapuolella. Tutustuin ihmisiin, hekumoin kaikella sillä, mitä tulevaisuus ehkä toisi mukanaan. Miehet eivät yksinkertaisesti mahtuneet systeemiini. Mikä ei ole luonnollista, on seksi naisen ja miehen välillä. Näin ajattelin. Hullujen touhua, miehet ovat epämiellyttäviä, karvaisia, jotenkin likaisia. Yksinkertaisia, täysin ennakoitavissa, epäeroottisia, rumia. Tässä kiteytettynä ajatukseni. Tavallaan kyllä allekirjoitan nuo tunteet edelleenkin.

Nykyään siis seurustelen avopuolisoni kanssa. Meillä menee mielestäni hyvin. Olen onnellinen. Hän on minulle uskottu, rakastettu, ystävä ja turva. Oikeastaan hän on kaikkea mitä olen halunnut ja enemmän, kuin mitä uskon koskaan heterosuhteissa saavutettavan. olen varmaan jotenkin kapeakatseinen, mutta en vaan saa mahtumaan päähäni, että heteroparit voivat päästä samalle tasolle homoseksuaalien suhteiden kanssa. Kuinka he voisivat, naiset ja miehet ovat täysin erilaisia. ja silti. Tämä tunne. En ole kuitenkaan koskaan ehkä syvimmiltäni hyväksynyt tätä itsessäni. Kaikissa muissa sen hyväksyn, mutta itseäni en. Enkä voi ymmärtää tätä. Kuinka kauan tätä muutosta pitää vielä elää, ennen kuin muutos on ohi, ja tullut pysyväksi tilaksi? Olenko oikeasti joku muu kuin lesbo, jos mietin tällaisia? Voiko hetero olla tuntematta vetoa miehiin? ;) Tässä tämä sama ajatus käännetyvä, jota ollaan ketjussa pyöritelty.

Olen miettinyt sitäkin, olenko vaan liian erilainen suhteessa normatiivisiin lesboihin, ja siksi tunnen näin. Voiko olla, että koska en tunne samaistuvani lesboista luotuihin mielikuviin, en halua kantaa sitä nimitystä? Vai olenko vaan jotenkin keskeneräinen ja liian häilyvä? Olen aina ajatellut, että jos ihminen tietää mikä on, on hänen helppo pitää päänsä pystyssä ja elää sen mukaisesti. Millaiseksi pelkuriksi olenkaan itseni huomannut. Ja sitten kuitenkin pelkään, että mitä jos... jos en olekaan varma, ja siksi olen näin haavoittuvainen tässä mielessä? Vai ruokkiiko tämä noidankehä vain itseään?

Eräs jännä huomio on myös se, mitä olen joskus miettinyt reagoinnista siihen, jos olisikin mahdollista muuttua heteroksi. Mitä tekisin, jos saisin "luvan", jos saisin päättää ketä kohtaan tunnen vetoa? En missään nimessä haluaisi luopua tästä. Ajatus siitä, että en enää koskaan saisi olla naisen kanssa, vaan olisin sidottuna miehiin, on kammottava. Olen eräällä lailla mustasukkainen omasta onnestani. Siitä nautinnosta, mitä seksi ja kaikki muukin minulle antaa, kun olen naisen kanssa. Päähäni ei vaan jotenkin pysty se ajatus, että voisin joskus tuntea miehiä kohtaan näin. Ei tässä siis tavallaan ole mitään epäselvää... Ehkä vaan nyt juuri on sellainen uupumuksen hetki tämän kaiken kanssa. Ja olen tavallaan myös kateellinen teille kaikille, jotka olette niin täysin sinut itsenne kanssa. Kauanko tässä vielä menee minun kohdallani?

Hmm... tulipa valtava sepustus. En tiedä jaksoiko kukaan lukea tänne asti, jonkinlaista päiväkirjamaista pohdintaahan tästä kaiketi tuli. Enkä edes tiedä liittyikö tämä tähän ketjuun mitenkään. Mutta kuten edellä todettiin, tekee hyvää palata joskus näihin perusajatuksiin. Pitää muistutella mistä on tullut tähän hetkeen.

Toivon voimia kaikille teille! Ehkä maailma vielä joskus ymmärtää erilaisuutta paremmin, mutta siihen asti täytyy vaan pyrkiä luomaan ympärilleen verkosto, joka tukee ja tekee mahdolliseksi onnen, tapahtui mitä tapahtui. Hyvää viikonloppua kaikille!

Hatunnosto uusille keskustelijoille siitä, että olette tekin kertoneet itsestänne. Nopan näkökulma on uusi ja ainakin itselleni sikäli hämmentävä, etten ole tullut edes ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta. Siis että onnellisessa ja tyydyttävässä naissuhteessa elävä nainen voisi tavallaan haikailla heteroelämän perään, koska se olisi tietenkin käytännössä helpompaa. Ymmärrän kyllä ajatuksen. Sen myötä myös tajuan, kuinka ruusunpunaisten lasien läpi näen naisten välisen rakkauden, kun en ole saanut itse sitä kokea enkä ole siis joutunut kohtaamaan myöskään noita ympäristön aiheuttamia vastoinkäymisiä. Olen kuvitellut, että jos olisin saanut kokea tämän myöhään heräämisen vapaana sinkkuna, niin se olisi ollut pelkästään ihana ja iloinen asia, kaikin puolin sataprosenttisen positiivinen juttu. Ja että olisin myös osannut olla tämän elämänkokemuksen jälkeen ja tässä iässä jo pelkästään ylpeä itsestäni ja uskaltanut rohkeasti kohdata myös ympäristön. Näin sitä mielellään kuvittelee, kun on oikeasti kaikkea muuta kuin vapaa. Olisihan se todellisuudessa varmaan vaikeampaa. En yhtään ihmettele, että ihminen väsähtää, jos joutuu alituiseen salailemaan ja väistelemään. Onhan se varmasti ihan hirveän raskasta. Ja niin VÄÄRIN. Välillä en malttaisi millään odottaa, että yhteiskunta saataisiin muuttumaan tässä asiassa ihan kunnolla. Itsekin välillä väsähdän siihen, kuinka surkean pienin askelin nämä asiat muuttuvat, vaikka en ole joutunut edes kamppailemaan samanlaisten käytännön ongelmien kanssa kuin Noppa.

...niin ja sen verran vielä edelliseen, että jos totuuden on itsestään kerran löytänyt ja päässyt oikeasti omana itsenään myös elämään, niin tuskin kannattaa siitä enää luopua! Siis vaikka mikä olisi. Ja vaikka kuinka vaikealta välillä tuntuisi, vaikka kuinka välillä väsähtäisi. Ei ulkoisten odotusten täyttämisellä voi pidemmän päälle elää, tai voi varmaan, mutta sekin on tosi raskasta ja uskon, että se on pidemmän päälle vielä paljon raskaampaa kuin vaikeassakin totuudessa eläminen.

Mä en oikein tiedä, missä itse tällä hetkellä elän. Tavallaan sisäisesti totuudessa, koska oon tunnustanut totuuden itselleni sekä miehelleni (joka ei ole kyllä sitä täysin tajunnut, "tunnustaminen" taisi sittenkin tapahtua liian hienovaraisesti), ja viime viikolla kerroin jopa ekaa kertaa ystävälle. En ollut tällä kertaa etukäteen edes suunnitellut kertovani, mutta sitten kun istuimme vastatusten ja juttelimme (ja tilanne antoi myöten), niin yhtäkkiä mä tajusin, että en pystyisi istumaan siinä enää hetkeäkään kertomatta. Kaikki muu olisi tuntunut falskilta, jopa petokselta. Ystävä suhtautui upeasti ja lempeästi, niin kuin vain toivoa voi.

Mutta mitä nyt? Naiset eivät ole kadonneet päästäni mihinkään, päinvastoin. Nyt kun oon antanut itselleni ikään kuin luvan katsoa naisia tavalla, jolla en ole heitä ennen uskaltanut katsoa (tietenkin silleen, että he eivät itse huomaa, mitä ajattelen), niin näen yhtäkkiä ihania naisia kaikkialla. Ennen olen katsonut aina äkkiä pois, jos on tuntunut "oudolta" (lue: jos oon ollut vaarassa tuntea ihastuksen hipauksen), mutta nyt en enää katso pois. Ja tuppaan myös ihastumaan. Oma mies vain hiljaa hämillään odottaa, että mä palaan taas takaisin hänen vaimokseen... Tiedän, että tämän pitää mennä ohi, jotta en joudu satuttamaan niitä, joita rakastan, ja kuitenkin tämä tuntuu entistä enemmän todella pysyvältä olotilalta. Ihmettelen joka päivä, että mihin tässä oikein mennään.

Minulla on samanlainen tunne siitä, että menneeseen ei ole enää paluuta eikä haluakaan enää palata. Onneksi tämä ahdistus jota aika ajoin olen kokenut alkaa hellittää ja pystyn jo huumorilla suhtautumaan tilanteeseen.
Ja kun se miettiminen ja asioitten vatvominen, johon minulla ajoittain on taipumusta, ei yhtään auta vaan huumori on parasta terapiaa.

Kyllä minä tiedän mitä tulen tekemään. Alan pikkuhiljaa hyväksymään itseni tällaisena, mutta vanhoille ystävilleni en ole asiasta voinut kertoa. Onneksi olen saanut ja tulen saamaan uusia ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse peitellä omaa itseään. Kaikenkaikkiaan tunnen olevani nyt vapautunut, ihan kuin olisi suuri painolasti jäänyt taakse ja samalla kertaa olen hyvin helpottunut ja huojentunut uudesta minästäni.

Upeita naisia näen nyt kaikkialla ja harrastukseni ovat vielä sellaisia, että näen upeita naisvartaloita usein.
En osaa kuvata niitä tunteita, mitä tunnen kun katson näitä jumalaisia naisia. Aivan upeeta!
Tosin katselen naisia vaivihkaa, niin etteivät he välttämättä huomaa (tai ehkä joskus).
Vaikka tämä muutosprosessi on ollut minulle usein vaikea ja tuskallinen, koen syvää sisäistä tyydytystä, onnea ja rauhaa.
En tosiaan tienyt että tämä on minun tieni, mutta toivon että pystyn päivä päivältä elämään ehjempää ja kokonaisempaa elämää omana itsenäni.

Olen lukenut tätä keskustelua suurella mielenkiinnolla ja vihdoinkin päättänyt osallistua. Olen itse tavallaan ”toisena osapuolena”. Olen 29-vuotias ja ollut sinut kaiketi sitten bi-seksuaalisuuteni kanssa yli kymmenen vuotta. Ihastumisia on ollut molempiin sukupuoliin, tällä hetkellä naiset vetoavat enemmän. Vaikka olen henkilökohtaisesti ollut selvillä asiasta ja hyväksynyt sen, on suhtautuminen asiaan muuttunut Itä-Suomeen muuton jälkeen. Täällä olen jotenkin miettinyt enemmän toisten mielipiteitä, etenkin viimeisimmän ”ihastukseni” takia.

Olen kiinnostunut naisesta, joka käsittääkseni on tähänastisen elämänsä elänyt heterona. Hän on vastikään eronnut miesystävästään, lapsiakin on. Meillä on myös iso ikäero. Minulla on ollut tunteita häntä kohtaan nyt reilun vuoden ja ne tuntuvat kasvavan, vaikka tiedostan välillä hyvin voimakkaasti, että tosiasiat ovat monella tapaa meitä vastaan.

Olemme kohdanneet yhteisen harrastuksen parissa ja olleet tekemisissä vaihtelevasti, yleensä kuitenkin ”virallisten” asioiden kautta. Olen tietenkin hyvä tulkitsemaan kaiken itselleni suotuisaksi, mutta jotain on ehkä ollut ilmassa. Olen ollut niin avoin itsestäni kuin olen voinut olla sanomatta asiaa alleviivaten täysin suoraan. Ja vastaisin kyllä jos hän kysyisi. En tietenkään voi tietää, mitä hän on ymmärtänyt, onko mitään ja onko mikään hänen mielestään mahdollista.

On ollut lohdullista lukea, että on muitakin ”myöhäisherännäisiä”, joille seksuaalisuus ei ole ollut yksi ja sama halki koko elämän. Samaa mietintää olen käynyt myös itse kiinnostuksenkohteiden vaihdellessa. Viimeisen vuoden aikana olen myös tutkinut ja rakentanutkin jonkinlaista naista rakastavan naisen identiteettiä, esim. kirjallisuuden kautta, niin hölmöltä kuin se voi toisten mielestä kuulostaa. Tavallaan se on tutkimusmatkaa siihen, miten olla tiettyjen stereotyyppien sijasta omanlaisensa, että seksuaalisuus on vain osa minua ja samalla se kuitenkin lävistää koko elämän.

Tämä keskustelu on kirjanmerkeissäni ja olen innoissani aina kun siihen ilmestyy uusia vastauksia. Luulen, että omassa elämässäni tunteideni tunnustamisen aika niiden kohteelle on pian (lue: parin kuukauden sisällä) tulossa. En uskalla odottaa suurta romanttista kohtaamista, pikemminkin varovaista tunnustelua ja pohdintaa siitä, mikä voisi toimia. Toivon, että voin jonain päivänä linkittää hänelle tämän keskustelun, ettei hän kokisi olevansa ainoa tällaisia asioita pohtiva. (Silloinhan hän lukisi tämänkin viestin. Jos niin käy, niin pyydän olemaan rohkea.) Joka tapauksessa olen itse saanut tästä keskustelusta uskoa siihen, että on mahdollista elää omanlaistaan elämää - oli se sitten mitä tahansa.

Kun elämänsä ehtoopuolella olevia on haastateltu, he usein katuvat asioita, joita he EIVÄT ole tehneet. Harvemmin sitä, mitä ovat tehneet.

Eämä on lyhyt, ja niitä on meillä tasan yksi kappale.

Taidat olla oikeassa Kierkegaard. Aika usein on kuitenkin niin, että on valittava joko - tai. On siis valittava mitä tekee ja mitä EI tee. Ja sitä minkä siis joutuu jättämään tekemättä, sitä suurin osa meistä sitten katuu. Valinta on pirullinen, sillä jos ei voi valita sekä - että, niin AINA jotakin jää tekemättä. Tämä sitten kaduttaa (luonnollisesti) sillä se mikä jää näkemättä, kokematta ja tekemättä pysyy arvoituksena. Ehkä elämän ehtoopuolella sitten pohdiskelemme, josko jokin muu kuin se valituksi tullut polku, olisi kuitenkin ollut oikeampi ja antoisampi. Eipä kai kenelläkään meistä oikein ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää tehtä omalta osaltaan niin oikeita ratkaisuja kuin kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa ja olemassa olevan tiedon sekä tunteen perusteella on mahdollista.

Missä olette tytöt..?
Mimmi tai/ja Pihlaja..?
Miten mennyt Teillä.....?

Oikeasti sydämessä ihan läikähti, kun Withyou kyseli, mitä kuuluu... Niin että täytyykin heti vastata. Olen kyllä käynyt joka päivä täällä lukemassa. Itselläni vain ollut niin mahdoton työbuumi, että oon uponnut siihen kokonaan, ja kai vähän halunnutkin upota. En silti koe, että olisin samalla haudannut nämä ajatukseni ja tunteeni, joita oon täällä tilittänyt. Väitän, että ne kulkevat koko ajan mukana. On ollut kaikesta häslingistä huolimatta harvinaisen tyyni ja hyvä olo, vaikka mitään muutosta ei olekaan tapahtunut. Mutta silti koen olevani jotenkin sinut itseni kanssa, oman itseni sisällä, vaikka ulkopuolinen maailma näyttäisikin hämmentävältä. Uskon, että kyse on vain ja ainoastaan tästä: tiedän kuka olen.

Olin viikon työmatkalla ja samalla ensimmäistä kertaa niin pitkään poissa miehen ja lasten luota. Siellä mulle jotenkin uudella tavalla kirkastui, että kuinka paljon mä olen kaikesta huolimatta saanut, kun olen saanut tällaisen perheen. Tiedostin mä sen tietysti aikaisemminkin, mutta etäisyys avaa silmiä vielä paremmin.

Mä ajattelen naisia edelleen joka päivä, mutta muutos on tapahtunut siinä, että se ei ole yhtä pakkomielteenomaista kuin alussa. Sikäli se on muuttunut myös helpommaksi kestää. Välillä mä suorastaan nautin siitä, jos saan katsella jossain ihanan näköistä naista, kun aikaisemmin melkein kärsin siitä. Erästä tiettyä naista (bi) olen ajatellut enemmänkin, mutta hänestä haaveilu on tavallaan harmitonta, koska tiedän, että hän(kin?) on erittäin vankasti varattu enkä ikinä yrittäisikään sotkea muiden suhteita. En halua TEHDÄ mitään aktiivista, mikä voisi satuttaa perhettäni. Samanaikaisesti aavistan, että jos tulisi turvallinen tilaisuus päästä lähelle ihanaa naista, en myöskään sitä tilaisuutta aktiivisesti torjuisi. Luultavasti ajattelisin, että se on kohtalon määräämä juttu ja mulla on siihen oikeus oman itseni vuoksi. Tästä ajatuksesta oon itse yllättynyt, koska oon aina kokenut niin helposti syyllisyyttä. Aluksi koin syyllisyyttä jo pelkästään omasta biseksuaalisuudestani tai sen tunnustamisesta sekä tänne kirjoittamisesta. Nyt en koe enää samanlaista syyllisyyttä siitä, kuka olen. Kai siihen on vaikuttanut toisaalta sekin, että oon herännyt näkemään myös perheeni arvon uudelleen.

Mutta niin kuin Tessie sanoi: aina ei voi valita sekä - että, jolloin jotain jää aina tekemättä. Tätä mun on vaikea hyväksyä. Haluan molemmat: tämän perheen sekä naisen. En tarvitse muutosta juuri nyt, mutta haluan ajatella, että muutos on joskus mahdollinen, edes jollain lailla...

Hyvin pikaisia valiaikatietoja. Olen talla hetkella lomareissulla lampimassa ja silti piti laakson kuulumisia kayda kurkkaamassa :). Erottu on, uudessa kodissa asustelen ja onpa siella viihtynyt aika hyvin myos toinen naishenkilo.. Mielettoman onnellinen, mutta paljon viela asioita mietittavana. Ei kaduta, ei tippaakaan!! Jatkan lisaa kotimaassa.

Mietin tässä, että jos tästä aiheesta tehtäisiin leffa, niin täältä laaksosta saisi valmiit henkilötyypit. Jos siis tavoitteena olisi monitasoinen leffa, sellainen josta tulee oivallus: "Ahaa, se voi siis mennä noinkin." Ainakin Mimmi ja minä voitaisiin esittää henkilöitä, jotka ovat kokeneet sisäisesti saman, mutta valinneet ulkoisesti eri tavalla (ainakin toistaiseksi siis): toinen jää, toinen lähtee. Voi kun pääsisi katsomaan tämän leffan loppuun asti!

Tämä olisi todella hyvä idea.. tämä sarja:) Suomalainen L-Koodi:) > Mä olisin heti mukana,, jos vaan mahollista:)
Oletko muuten nähnyt L-Koodia?
Tai kaikki te muut... "heräänneet"?? Mitä tuntemuksia siitä on tullut?.. jos on... jotain..

Minä olen nähnyt kaikki tuotantokaudet ja nyt vielä anttilasta tuli tilattu DVD-kin. Tuntemuksia.. on tullut paljon erilaisia.. se on jotenkin NIIN lesbo-sarja että ei voisi enempää olla. Ja juuri lesbo-sarja.. lesboille. Siellä päätähdetkin ovat oikeasti lesboja..+ kaksi biseksuaalia ja kaksi hetero naista. Siis oikeassa elämässä.
Ja tietenkin sen kaiken luoja Ilene Chaiken. Aivan mahtavaa.

Joo.. minäkin olen täällä käynnyt joka päivä tsekkaamassa.. mutta taitaa olla että tämä "sarja" täällä salaisessa Lepakkolaaksossa on jäännyt pienelle tauolle:)
"Päätähdet" lähteneet matkoille tai muita asioita hoitamaan:)

Ja niin minäkin tästä lähden viikon päästä.. häämatkalle.. kauas ..n.10 000 km päähän.. palmujen alle. Paratiisisaarelle.
Luemme Kullan kaa päiviä ja öitä.. kun nämä viimeiset päivät ei jaksais oikein yhtään mihinkään enää keskittyä..

Kiirettä on pitänyt ja matkallelähtö on pian edessä. Pitkä ja monimutkainen tarina tämä minun on ja siitä saisi ihan hyvän käsikirjoituksen leffaan kuten Pihlajan, Mimmin ja muiden tarinoista.
Yleensä käsikirjoitukset ovat kovin onttoja ja keinotekoisia, näistä tositarinoista saisi upeita ja koskettavia elokuvia.

Asiani ovat vielä kovin keskeneräisiä, mutta ne järjestynee pikkuhiljaa. Kerron sitten kun olen saattanut asiat loppuun.
Päivä päivältä tunnen olevani onnellisempi ja ehjempi, huh nyt sentään jo voiton puolella ja valo alkaa pilkottaa.

Päivänpaistetta vaan kaikille!

Hassua: Siivosin kaappeja, ja tavaroiden välistä tipahti vanha lehtileike, jossa oli Alberto Moravian sitaatti: "Onnea on olla oma itsensä, vailla kompromisseja, senkin uhalla että on onneton."

Tuo oli koskettavasti sanottu. Tosin tuota asiaa minun on vielä aika vaikea hyväksyä :)

Hyvää joulunalusaikaa kaikille, ulkona näyttää niin kauniilta että ihan vihloo katsella täältä sisältä!

Withyoulle ja Vaimolle oikein ihanaa matkaa!

Kiitos. Pihlaja. :)

Ennen kun palmun alle lennetään.. saa vielä pikkusen talveakin nauttia täällä:) Ihanaa:)

Hauskaa viikonloppua.. kaikille!!

Näin viime yönä hassun unen. Siinä mulle sekä muille tämän foorumin keskustelijoille myönnettiin seitsemän taalan palkkio aktiivisesta keskustelusta Lepakkolaaksossa. Unessa ilmaisu oli nimenomaan "seitsemän taalaa". Sitten joku toimittaja tuli haastattelemaan mua, ja annoin seuraavanlaisen hienon lausunnon: "Jos biseksuaalisuudesta oli tarjolla enemmän asiallista tietoa, moni tunnistaisi sen itsessään aikaisemmin ja monen ihmisen elämä helpottuisi." :)

Kiitos, ottaisin mielelläni vaikka vain ne seitsemän taalaa. :) Ja kiitän kaikkia palstan kirjoittajia hienoista pohdinnoista ja asiallisesta keskustelusta.

Ajattelin päivittää hieman, jos joku vaikka näistä juonista on jo punomassa elokuvaa... Olen avannut sanaisen arkkuni ja tunnustanut tunteeni. Kutsuin itseni kylään ja ilta meni hienosti, viihdymme hyvin toistemme seurassa. En voinut olla kertomatta, koska alkava ystävyys olisi ollut valheellisella pohjalla. Tunteeni tuskin olisivat kadonneet mihinkään, vaikka olisimme olleet näennäisesti kaveripohjalla, päinvastoin.

Vastaanotto oli hämmentynyt. Oli yllätys ja ei ollut. Jotain olin ilmeisesti osannut ilmaista oikein. Hän pyysi aikaa asian käsittelemiseen ja olen sitä hänelle antanut. En vieläkään uskalla toivoa ja joudun pidättelemään itseäni, etten väkisin veisi tätä asiaa päätökseen ennen kuin hän on siihen valmis.

Olen silti helpottunut, että kerroin. On mahdollista, että tulen torjutuksi, mutta nyt minun ei ainakaan tarvitse miettiä, mitä olen ymmärtänyt oikein ja olenko mitään. Hän on yksi ihanimmista ihmisistä, joita olen koskaan kohdannut. Nyt minun on vain odotettava. Eikä se ole helppoa, ei tietenkään, mutta toivottavasti sen arvoista.

On hienoa ja samalla jotenkin kaihoisaa kuulla, kuinka joku rohkaisee mielensä ja tekee asioille oikeasti jotakin, kuten Rajaton. Itse olin jonkin aikaa tyynellä mielellä ja osasin ajatella, että tällaista mun elämäni nyt vain on ja tällaista sen kuuluukin olla. Mutta viime päivinä mun mieleeni on hiipinyt taas samantapainen levottomuus kuin aiemmin, ilman että oon sitä mitenkään aktiivisesti esiin kutsunut. Se on sellaista syvää kaipuuta, jota on näköjään vaikea työntää pysyvästi pois. Taas ne kuvat: tanssimiset, halaamiset keittiössä, toisen vartalon lämpö, jota en ole ikinä tuntenut silleen kuin haluaisin, mutta joka silti tuntuu niin ihmeen todelliselta omassa mielessä. Näinkö tämä tulee aina vain jatkumaan?

Nyt ihmettelen, miten kestän näitä kuvia kaikki joulunpyhät, kun pitäisi olla erityisen intensiivisesti perheen kanssa. (Arkena pääsee sentään aina välillä pakenemaan töihin.) Voihan tietty olla, että sellainen tyynempi ajanjakso on taas tulossa jouluksi. Tai sitten ei. Vähän ahdistaa, kun ei tiedä. Kunpa oppisi jotenkin itse ohjailemaan näitä tunteita. Edes ajoittamaan ne paremmin. Multa on tiedusteltu, mitä haluaisin joululahjaksi. Hassua, että sitä suurinta toivetta en voi lausua, paitsi täällä: haluaisin paketin, josta löytyisi unelmieni nainen...

Perhekeskeisinä juhlapyhinä perheellinen kolmekymppinen voi ahdistua, kun nimenomaan korostetaan perhettä ja ajatukset liihottavat muualla... Toistaalta perhekeskeisinä juhlapyhinä perheetön kolmekymppinen voi ahdistua, kun ei sitä perhettä ole, vaikka siihen ikään mennessä jo kuuluisi olla, mutta...

--> Vastakkaiset lähtötilanteet, sama juhlapyhä, mutta ahdistuksen perimmäinen syy sama! Yhteiskunta tekee elämän vaikeaksi...

Itse en kuulu näihin mainitsemiini "ryhmiin", mutta ihmissuhdesyistä minuakin tuleva loma ahdistaa :( Voimia kaikille, toivottavasti tulee edes lunta ;)

IhaNAISET, mitä kuuluu??
Kuuluuko mitään..?

Töitä. Uppoudun niihin niin, että joulun tulokin tahtoo unohtua. Tajuan, että töiden paiskiminen on pakokeino (niitä ei olisi PAKKO paiskia tähän malliin, mutta olen halunnut). Toistaiseksi se on kuitenkin auttanut. Pitänyt elämän jotenkin tasaisena (= helpompana). Töihin keskittyessä on helpompi unohtaa itsensä. Perheeseen keskittyessä se ei onnistu (enää) yhtä hyvin, koska perhe-elämä on yksityiselämää.

Yksi syy hiljaisuuteeni on toisaalta ollut myös se, että olen päässyt jonkin verran puhumaan näistä asioista kasvotusten sellaisten ihmisten kanssa, jotka todella ymmärtävät. Sitten ei ole ollut enää yhtä kipeää tarvetta purkaa sydäntään tänne, mikä on tavallaan tietty vähän harmikin... :)

Yhden oivalluksen olen tehnyt: omaa oloani helpottaakseni mun ei ole pakko tehdä mitään radikaalia (perhettä vahingoittavaa), vaan voin yrittää tehdä elämästäni vähemmän heteronormatiivista jollain pehmeämmällä tavalla. En osaa vielä ihan tarkkaan määritellä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, mutta vaikka pysyisin mieheni kanssa loppuelämän, niin ainakaan heteronormatiivinen maailma ei ole mun maailmani eikä sen tarvitse olla.

Miten muilla menee? Toivottavasti Withyou nautti matkastaan!

Vihdoinkin täällä. Jostain syystä mun kirjautuminen tälle sivustolle ei ole onnistunut pitkään aikaan. Nyt sain rekisteröidyttyä uudelleen. Tarina voi siis jatkua. Mulla on ollut jopa hiukan huono omatunto siitä, että olen ensin kertonut tarinaani ja sitten katoan noin vaan. En ole unohtanut teitä, mutta asiat on todella edenneet niin hirvittävällä vauhdilla, että ei minusta ole ollut kyllä kirjoittajaksikaan. Ymmärtänette varmaan. Jonkinlaista lukkotilaa tässä on tullut eleltyä myös ihan puhumisen puolella. On niin paljon asioita mitä on joutunut pohtimaan, että päässä on ollut pienoinen ruuhka. Toivon, että ruuhka alkaa pikkuhiljaa hellittämään ja saan nämä ajatukset jollain tavalla ulos.

Aloitanpa ihan faktoista. Olen siis muuttanut erilleen mieheni kanssa. Reilun kuukauden olen katsellut uusia maisemia ikkunasta ja ihmetellyt tätä elämää. Uskomatonta. Pyydän nyt tässä vaiheessa anteeksi sitä, että tekstini saattaa olla aika paljon edellisen kertausta, mutta koska kaikki tapahtunut on niin ihmeellistä, niin sitä täytyy vaan jauhaa ja jauhaa.. Muutin uuteen kotiin ja reilu viikko sen jälkeen kävin vielä mieheni ja muun perheeni kanssa lomareissulla etelän lämmössä. Tämä matka oli suunniteltu jo aikaa sitten, joten päätimme toteuttaa sen erosta huolimatta. "Loma" oli raskas, kuten arvata saattaa. Ihmeen hyvin sen kuitenkin kahlasimme läpi, ilman mitään suurempaa draamaa.

Nyt kodissani asuu minun ja lasten lisäksi Nainen. Ei vielä virallisesti, mutta käytännössä kyllä. Alunperin ei missään nimessä ollut tarkoitus siirtyä saman katon alle, mutta kun tilanne alkoi Naiseni kotona käydä myös hankalaksi ja kuitenkin hän vietti täällä suurimman osan ajasta, niin päädyimme tähän ratkaisuun. Aika hurja veto omasta mielestänikin. Eropäätös on nyt tehty myös Naiseni ja hänen miehensä välillä. Uskomatonta. Olisitteko ikinä voineet kuvitella, että näin käy? Minä en. Toivoin sitä, mutta että oikesti asiat on nyt näin! Täällä on kaksi hiukan hämmentynyttä naista opetellut arjen sujumista. Täytyy sanoa, että onhan se erilaista kuin miehen kanssa. Vaikka tässä nyt vielä onkin kaikki aikamoista opettelua, niin eron huomaa selvästi. Sitä ei voi oikein sanoin kuvailla.

Tähän väliin täytyy kertoa lapsista. Murrosikäinen poikani on tiennyt minun ja Naiseni suhteesta jo piiiitkän aikaa, siis jo ennen eroani, vaikka olemme yrittäneet käyttäytyä ihan kaverusten tavoin. Hän ei puhunut minulle mitään, mutta veljelleni hän oli ihmetellyt asiaa. Oli ihmetellyt lähinnä sitä, että miksi minä en ole kertonut hänelle mitään. Ajattelin, että kerron sitten kun on ihan pakko, mutta näköjään lapset ovat fiksuja, ei heitä voi hämätä. Olen todella iloinen siitä, että poika on huomannut asian itse. Suuri pelkoni on ollut juurikin se, että miten minä asian kerron ja miten hän mahtaa asiaan suhtautua. Juttelin sitten poikani kanssa ja hänelle asia oli ihan ok. Hän oli jopa kertonut asiasta kavereilleen! Minusta oli todella helpottavaa, että poika oli tiennyt asian. Minun ei tarvinnut peläten järkyttää murkkuikäisen maailmaa. Poika on kai harvinaisen fiksu. Hän sanoi ihmettelevänsä sitä, että miksi joidenkin mielestä tässä nyt on jotain kummallista. Vai onko asia todella niin, että kun näistä asoista puhutaan nykyään avoimesti, niin nuorison mielestä tässä ei olekaan mitään kummallista? Toivottavasti. Toiset tykkää tytöistä ja toiset pojista. Poika sanoi ymmärtävänsä, ettei sitä voi valita. Näistä asoista on puhuttu itseasiassa jo aiemminkin, ennen kuin nämä koskettivat meidän perhettä. Lähipiirissäni nuori tyttö tuli "ulos kaapista" ja silloin puhuimme asiasta jonkin verran. Poika sanoi silloinkin, että mitä sitten, mitä kummallista siinä muka on. Voi että tämä äiti on helpottunut. Yksi stressi vähemmän. Pikkuneiti onkin sitten reagoinut uuteen kotiin ja eroon voimakkaammin. Aluksi oli lohdutonta kuunnella toisen itkua ja ikävää, halusi vanhaan kotiin ja isiä oli ikävä. Nyt jo helpottaa senkin suhteen. Neiti on huomannut, ettei se isi minnekään katoa ja vanhat rutiinit jatkuu täällä uudessakin kodissa.

Lyhykäisyydessään tilanne on nyt tämä, mutta todelliset tunnelmat kirjoittelen sitten ihan ajan kanssa. Näin nyt on kuitenkin käynyt, mahdoton muuttui mahdolliseksi. Jokin tarkoitus tällä täytyy olla. Ei kai muuten kaksi elämäänsä tyytyväistä naista pistä kaikkea uusiksi. Tätä ei nyt vaan voinut estää.

Niin. Ei kuulu mitään voisi olla oikea vastaus kysymykseen. Kuvittelin, ettei asia ole liian iso käsiteltäväksi, ilmeisesti se sitä kuitenkin on. Tilanteesta tekee hankalan se, että yhteistyötä eri asioiden tiimoilta on oikeastaan pakko jatkaa. Tässä hiljaisuudessa se vain tuntuu mahdottomalta. Joululomasta tulee todella pitkä...

Rajattoman tarina on vähän niinkuin olisin omaani lukenut..
Olen tiennyt olevani ainakin bi- seksuaali jo kohta kymmenen vuotta. Nyt olen siis 29v ja minulla on lapsi. Joitakin ns. yhden illan juttuja tms. on naisten kanssa ollut, mutta pääsääntöisesti olen seurustellut miesten kanssa. Nyt viimeiset vuodet ollut sinkkuna, ihan omasta halusta. Kenties miessuhteet ovat alkaneet riittää mulle, eikä sitä oikeaa naista ole tullut vastaan. Ennen kuin nyt.

Mekin tapasimme harrastusten parissa. Aluksi ihan kaveripohjalla olin minäkin liikkeellä, kunnes yhdessä tilaisuudessa tajusin että tässä on jotain enemmän. Hänen eleet ja sanomiset ja ohimenevät hipaisut saivat minut ihan sekaisin loppujen lopuksi. Ja ne silmät! apua.. :) Pahinta tässä kaikessa on se että en tiedä hänen suuntaustaan, seurusteluhistoriasta tiedän sen verran että miesten kanssa on ollut ainakin. Me olemme luonteeltamme ja tavoiltamme hirmuisen samanlaisia, ja tiedän että tästä naisesta saisin itselleni todella hyvän ja pitkäaikaisen ystävän. Lisäksi tämä meidän yhteinen harrastus vaatii kyllä yhteistyötä.. Kysymys kuuluukin, kannattaako minun kertoa hänelle tunteistani ja ajatuksistani? Ohimennen olen muutamaankin kertaan maininnut hälle olevani bi. Se ei ole ainakaan mitään suurempaa reaktiota hänessä saanut aikaan, ei suuntaan eikä toiseen. Mutta tietääpähän ainakin. Hitaasti haluan edetä, mutta niinkun rajaton jo totesi, näitä tunteita ei niin vaan kadoteta, ja pelkään siten ystävyydenkin perustuvan valheelle. Missään nimessä en haluaisi tätä naista menettää..

Tässäpä minun tarinaa.. Näin yövuorossa näpyteltynä! :)

Hey girls:)
Oikein mukava kuulla Teistä taas jotain. Lomalla ollessaan kurkistelin tännekin joskus.. ajattelin jo oikeasti että sarja ”Avioero, äitiys, myöhäinen herääminen” on loppunut.

Mimmin ”jatkosarja” oli erittäin mielenkiintoisa ja kiehtova:)
Uskomatonta, mitä niin lyhyessä ajassa voikin tapahtua.. ja jos se tuntuu oikealta niin mikäs siinä:)
Olen myös erittäin yllättynyt Mimmin pojan ”ymmärtämisestä”. Voin vaan kuvitella miten paljon se asioita helpotti. Kun murrosikä on aina jotenkin arvaamatonta ja vaikeaa.. eikä sitä tiedä mitä niiden päässä liikkuu.
Jotenkin ihana ajatella että joku kaunis päivä meidän maailma onkin sellaista.. Se kaunis päivä kun maailma on täynnä sellaisia ymmärtäväisiä Mimmin pojan kaltaisia:) ..kun annetaan jokaisen olla VAPAASTI se kuka haluaa olla. Ilman mitään paineita. Ilman mitään sellaisia tunteita että olisit jotenkin väärä.. muuta kun se mitä kaikki muut ovat.


(Hää)Loma-matka meni hyvin. Oli pieniä vastoinkäymisiä, mutta niistä päästiin yli aina.
Siinä sitten rannalla.. palmun alla.. pina-coladaa siemailin.. ja mietiskelin elämän tarkoitusta.
Ei se siitä sen selkeämmäksi tullut:)
Oli vaan niin ihana kun pääsi elämään vain siinä hetkessä.. ihana kun OSASI elää hetkessä.
Kun mikään muu ei tullut edes mieleen.. ei ikävä kotiin tai ystäviä eikä muita läheisiä…
(no ok, koiraamme oli ikävä ihan kamalasti kyllä:)

Oli vain meri, aurinko, ranta.. ja Kultani.

Ja sitten se shokki, kun Helsinki-Vantaalle tömähdimme.. ja jääkylmässä tuulessa bussia odoteltiin.. mitä sitten ei tullutkaan.. mutta se on jo eri tarina.:) Back to reality.
Onhan se tietenkin maailman parasta kotona olla, varsinkin nyt joulun alla..

Rauhallista joulunaikaa Kaikille, lämpöä ja Rakkautta!

Unohtui eilen onnitella muita, erityisesti Mimmiä, elämässä tapahtuneista asioista. On ihanaa lukea jotain noin positiivista. Nimenomaan siitä, miten mahdoton on muuttunut mahdolliseksi.

Mitä sitten taas tulee Katinan viestiin ja kertomiseen. Jos olisit kysynyt pari viikkoa sitten, olisin ilman muuta kehottanut kertomaan. Nyt en todellakaan ole enää varma. Minäkin kuvittelin, että tämä "elämäni ihminen" olisi ollut tarpeeksi kypsä ja aikuinen ottamaan asian vastaan, ja otin todesta hänen sanansa siitä, että hän haluaa vielä keskustella asiasta. Aikaa on kulunut jo melkoisesti, eikä hän ole reagoinut verrattain suoriin pyyntöihin keskusteluyhteyden avaamisesta. Ensin ajattelin tietenkin, että hänen täytyy saada käsitellä tätä asiaa itsekseen, että se on sen verran iso muutos, että tämä ajan kuluminen on vain positiivista... Tällä hetkellä olen monessa kohtaa vihainen hänen tekemisistään, tai oikeastaan tekemättäjättämisistään. Tulee sellainen olo, ettei minun tunteillani ole mitään merkitystä, tämähän on tällaista haihattelua. Voihan olla, että asia on yksinkertaisesti liian iso mahtuakseen hänen universumiinsa, mutta eikö edes sen voisi kertoa? Asiaa ei tietenkään helpota se, että olen edelleen tautisen ihastunut ja nainen kaunis ja viehättävä.

Enkä ikinä ajatellut menettäväni häntä kertomalla tunteistani. Ehkä en olekaan menettänyt, mutta kyllä tässä on omanarvontunto aika kovilla. (Miten hämärä onkaan raja siitä, mitä voi toiselle antaa anteeksi tunteidensa takia ja mitä ei enää yksinkertaisesti pitäisi sietää...)

Minä kerroin, koska oli pakko. Ihmisellä oli niin suuri osa ajatuksistani ja tiesin, että niin heteronormatiivisessa maailmassa täällä eletään, ettei hän välttämättä suoristakaan vihjailuista huolimatta ymmärtäisi. Tällä vältin myös sortumisen esim. kännilääppimiseen. Minä yksinkertaisesti haluan hänestä enemmän, enkä itsenikään takia voinut tyytyä tilanteeseen, jossa kaveeraamme, eikä hän olisi tiennyt, kuinka suuri merkitys jokaisella kahvikutsulla olisi ollut. Kyseessä kun tuntuu olevan myös varsin itsenäinen ihminen, joka joutuu työnsä puolesta sosialisoimaan niin paljon, että pitää yksityiselämänsä mieluiten itsellään, joten niitä ei olisi todennäköisesti edes ollut kovin usein ja silti elämäni olisi pyörinyt noiden satunnaisten kohtaamisten ympärillä. Olisinko voinut toimia toisin? Todennäköisesti olisin tällä hetkellä ihan yhtä tuskissani jos en olisi kertonut, eri syistä vain.

Periikö rehellisyys maan? Luulen, että jokaisen on tehtävä päätös kertomisestaan itse. Uskon, että sen hetken tietää, sen jos (ja kun) on pakko. Jos sitä ei tule, älä kerro. Etukäteen on erittäin vaikea tietää, miten toinen asiaan suhtautuu. Haluaisin neuvoa, että elä vain eteenpäin, aika näyttää kyllä, mihin suuntaan asiat ovat kääntyäkseen. Ehkä pääset yli ihastuksestasi (kertoen tai kertomatta) ja saat tuosta naisesta ihanan ystävän, itseänikin on onneksi siunattu ystävyydellä muutamien entisten ihastusten kanssa. Ehkäpä ajan myötä nainen herää ymmärtämään, että sinun kanssasi voi olla enemmänkin kuin ystävä. Tiedän, että asia varmasti askarruttaa sinua tällä hetkellä ihan hurjasti, mutta älä pakota itseäsi tai toista mihinkään.

Voimia ja positiivista asennetta elämään, Katina! Asiat järjestyvät kyllä, niillä on tapana tehdä niin.

Ja Pihlaja, on hienoa, että jaksat etsiä ratkaisua ongelmaasi ajan kanssa, ja että olet saanut apua pohdintaan. Näin bi-seksuaalina voinen todeta, että jos jonain päivänä päädynkin yhteen miehen kanssa, ei minusta heteroa saa tekemälläkään, ja se pitää puolisonkin hyväksyä. Enkä tarkoita tällä sitä, että minulla olisi oikeus esim. puuhastella naisten kanssa mitä huvittaa sillä verukkeella, että se on seksuaalisuuteni myötä minulle oikeutettua, vaan se näkyy muutenkin. En oikein osaa sanoa, että miten, mutta kyllä se vain olemassa on. Nyt erityisesti. :) Kun kaikesta kipeydestään huolimatta tunnen ihan hurjan paljon naista kohtaan.

Hyvää joulunaikaa kaikille!

"Enkä tarkoita tällä sitä, että minulla olisi oikeus esim. puuhastella naisten kanssa mitä huvittaa sillä verukkeella, että se on seksuaalisuuteni myötä minulle oikeutettua, vaan se näkyy muutenkin. En oikein osaa sanoa, että miten, mutta kyllä se vain olemassa on." Tämä on Rajattoman ajatus, ja yhtä paljon omani. Juuri näin se menee. Yhdessä epätoivoisessa vaiheessa taisin täällä kirjoittaa jotain sellaista, että en jätä tilaisuutta käyttämättä, jos sellainen tulee. Nyt ajattelen kuitenkin, ettei se voi olla oikein, ei mun elämässäni, ei ainakaan niin kauan kuin elämäni on tällaista kuin nyt. Tarvitaan jokin muu ulospääsy, toisenlainen tapa hengittää.

Riippuu asenteesta, pitääkö katkerana vai lohdullisena ajatusta siitä, että tulevaisuuden maailmassa ihmiset ovat Mimmin pojan kaltaisia. No, lohdullinen ajatushan se tietenkin on! Siinä maailmassa toivottavasti sitten mun omat lapsenikin saavat elää aikuiselämäänsä. Oon edelleen vakuuttunut siitä, että jos itse olisin saanut kasvaa aikuiseksi siinä maailmassa, niin olisin tiennyt paljon, paljon aikaisemmin, kuka olen (ja osannut elää sen mukaisesti jne.). Kai pitää olla vain iloinen siitä, että tulevaisuudessa (ja tälläkin hetkellä) se on muille helpompaa kuin mulle silloin. Moni muukin asia muuttuu sukupolvien myötä, eikä ihminen voi valita, mihin sukupolveen ja millaiseen ympäristöön sattuu syntymään. Jotkut meidän esiäidit, jotka naitettiin pakkoavioliittoon, olisivat myös voineet ajatella, että hyvä kun seuraavien sukupolvien naiset saivat sentään jo valita puolisonsa itse (tai jäädä jopa halutessaan naimattomiksi). Ainahan näitä esimerkkejä löytyy lisää. Joskus pimeinä hetkinä oikean asenteen säilyttäminen on vain vaikeaa.

Mihinkäs tämän ketjun naiset ovat hävinneet?? Joululomalla edelleen vissiin.. Hoitoalalla ei pitkiä joululomia tunnetakaan! :) Aina ehtii siis lueskella foorumeilla ja kaipailla keskustelijoita!

Jospa hieman päivitän tuota tarinaani, vaikkei siitä niin kauaa ole kun sen kirjoitinkin. Olen puhunut tämän ihanan naisen kanssa lähes päivittäin. Lähinnä mesen välityksellä välimatkamme takia. Ihan vahingossa tuli puhe sitoutumisesta ja yleensäkin siitä mihin kiinnittää mahdollisessa tulevassa kumppanissa huomion ensin. Ja siinä tämä ihastukseni sanoi että hän kiinnittää huomion ensin persoonaan, ja että on ihastunut naiseenkin koska persoona on ollut niin valloittava tai jotenkin hassusti on vaan kohlahtanut. Voitte kuvitella miten iso kivi putosi sydämeltäni! Tämä nainen kolahti minuun ihan täysillä ja uskoisin että hänkin huomasi jotain..

JOtenkin saan hänestä edelleen sellaisia fiboja että hänkin olisi kiinnostunut minusta muutakin kuin ystävänä. Meillä on ihan mystinen kontakti ja kemia välillämme!! Vietin juuri yhden ihana päivän hänen luonaan ja meillä oli mukavaa! Puuhastelimme koiriemme kanssa yhdessä. Emme puhuneet meistä juurikaan, kaikesta muusta kyllä. Nyt menen viettämään uuden vuoden hänen kanssaan. Ihan kahdestaan. Toivottavasti siellä tulee sopivia tilanteita puhua ja selvittää tätä vielä. Ajattelin kertoa hänelle tunteistani, mikäli tilanne on sopiva. Ellei, yritän vaan sitten antaa ajan kulua.. Saunoakin pitäisi, ja siitä tulee tuskaa.. :) Milläköhän siitä selviän.

Ihastuminen on mahtava tunne, mutta niin raastavaa. Varsinkin kun ei tiedä toisen ajatuksia ihan täysin.. Kovasti jo kaipaisin hänen syliin, ehkä vuodenvaihde tuo meille jotain uutta ja ihanaa, kun yhdessä katsomme raketteja Helsingin taivaalla! :) Pitäkääpä peukkuja!

Oikein ihanaa uutta vuotta kaikille teille ihanille tytöille ja naisille!

Ihanaa kuulla ihmisten tarinoita, joissa on TOIVOA, ja mitä vain voi tapahtua. Itse olen joululomalla, ja se on vähän raskasta (kuten arvasinkin). Yritän asennoitua reippaasti ja positiivisesti, yritän olla läsnä, mutta ihan kokonaan en pysty. Osittain olen koko ajan muualla, pääni sisäisessä maailmassa, joka on se maailma, joka OLISI VOINUT OLLA. Siinä maailmassa on myös nainen, jota ei ehkä ole olemassa, ei ehkä koskaan olisi ollutkaan, mutta joka OLISI VOINUT OLLA. Samalla tiedostan oikein hyvin, miten turhaa ja typerää on viljellä näitä "olisi voinut"-ajatuksia! Yritän tietysti torjua ne, mutta ne vain tulevat. Olisi myös kiva, jos olisi olemassa sellainen on/off-nappula, jota painamalla voisi sulkea kaikki seksiin liittyvät ajatukset mielestään... Ne hiukan häiritsevät, esimerkiksi kun on ravintolassa syömässä ja naapuripöydässä istuu niin käsittämättömän ihanan näköinen ja ihanan oloinen nainen, että (vain hiukan liioitellusti sanottuna) ruoka meinaa juuttua kurkkuun ja pöytäkumppanille osoitetut lauseet tahtovat jäädä kesken.

Itsetunto. Se sana on jyskyttänyt mielessäni. Itsensä tunteminen. Se on kaikkein tärkeintä, kaikkien kannalta. Jos vain olisi oppinut tuntemaan itsensä jo nuorena, jos olisi saanut eväät siihen, jos olisi oivaltanut... Ehkä kaikki olisi silti mennyt samalla tavalla, en tiedä, mutta ainakin olisi ymmärtänyt itseään paremmin, saanut enemmän mahdollisuuksia, liikkumavapautta, toteuttamistilaa... Nyt piste näille ajatuksille, nehän johtavat katkeruuteen, pois se meistä! Toiveikasta uutta vuotta kaikille!

Joululomallahan sitä. Ajatukset eivät tosin aina ihan ymmärrä sen tarkoitusta, vaan pyrkivät pyörimään ihmisessä, joka on kaukana, mutta annan sen itselleni anteeksi. :)

Tsemppiä Katinalle. Voi miten kaipaan tuota kutkutusta ja odotuksen intoa. Tällä hetkellä sitä en suo itselleni ollenkaan, koska seuraavaan kohtaamiseen on aikaa ja oma tilanne nyt on niin levällään että huoh, mutta viestisi sai minut hymyilemään. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Pihlajalle. Mitä tulee tuohon seksuaalisuuden toteuttamiseen niin olen toki sinua onnellisemmassa asemassa siinä mielessä, että tiedostan tilanteen jo ennen suhteeseen ryhtymistä, joten tiedän mitä mahdollisesti menetän/saavutan riippuen tulevasta kumppanista (tai ainakin siitä on joku aavistus). Voisiko jopa ajatella niin, että se on vain yksi punniskeltava asia lisää siinä paletissa, jossa pohtii onko suhde ylipäätään kannattava verrattuna nykyiseen tilanteeseen? Toki harvoin sitä pohtii ihan näin rationaalisesti, etenkin jos on tunteet mukana, mutta kyllä minä haluan sitoutuessani olla myös uskollinen, joten tämäkin puoli on otettava huomioon. Tällä hetkellä tosin tuntuu siltä, että nimenomaan parisuhde onnistuisi paremmin naisen kanssa.

Ajatukset. Ne ovatkin tosi hankalia, kun niitä voi ja ei voi hallita. Olen joskus yrittänyt olla ajattelematta, mutta se ei vain allekirjoittaneelta onnistu. Sen verran pohdiskeleva ja analysoiva olen noin perusluonteeltani. Ja kiinnitän suhteettomasti huomiota yksityiskohtiin, joita muut eivät tajua ollenkaan. Silti en ole mitenkään äärettömän herkkä tulkitsemaan tilanteita, vaan tietty sosiaalinen sokeus vaivaa. Yritäpä siinä sitten... Tällä erää olen sallinut itseni ajatella ja muistella ihan mielin määrin, jonkun verran jopa kuvitella tulevaisuutta, koska mikään muukaan ei onnistu. En puhu asiasta ystävien kanssa, koska tilanne on nyt niin pitkään ollut sama, että ulospäin se näyttäytyy varmasti muuttumattomana. Itse ajelehdin epätoivosta hienoiseen positiivisuuteen ja taas takaisin riippuen siitä, miltä kantilta asiaa tarkastelen.

En siis voi kieltää itseäni ajattelemasta. Jotenkin tuntuu jopa siltä, että tätä pitää nyt pohtia suunnasta jos toisesta, koska riippumatta siitä, tahtooko ihminen yrittää kanssani eteenpäin minulla on mahdollisuus oppia tästä paljon. Ne eivät siis tässä vaiheessa ole "olisi voinut" -ajatuksia, joita Pihlaja yrittää vältellä. Ehkä vähän ne ovat "näin voisi olla" -ajatuksia, mutta niitäkin on oikeastaan vaikea muodostaa, kun kokemuspintaa ei ole tarpeeksi.

Onko se sitten onni, mutta seksiajatuksetkin tulevat ja menevät. Toisinaan olisi suurempi tarve, sitten on taas niitä hetkiä kun on ihan helppo olla yksin. Pihlajankaan ei kannata ajatella, että sinkkuna ihmiset saavat toteuttaa itseään mielin määrin. Tai ehkä minäkin saisin, mutta kun se tuntuu toimivan vain harvojen ja valittujen kanssa, niin että aika hiljaista on ollut sillä rintamalla.

Mitä yritän sanoa? Että ehkä ajatuksiaan ei voi estää, mutta ei kannata kuluttaa kaikkia päivään pakkomielteisesti tiettyjen asioiden pyöriessä päässä. Anna ajatuksille tilaa ja aikaa silloin kun se ei häiritse muuta elämää. Voisin kuvitella, että itsetuntoa kasvattamalla elämän kaikilla osa-alueilla sinulle vähitellen selviää, voitko jatkaa elämääsi nykyisessä tilanteessa, vai onko sinun lopulta oman onnellisuutesi takia tehtävä siihen muutoksia. Toisin sanoen, riittääkö muiden elämän osa-alueiden onnellisuus kompensoimaan tätä yhtä, joka sinua nyt on voimakkaasti askarruttanut. Eikä siihen tiedä kukaan muu vastausta. Se maailma, josta haaveilet, voi yhä olla. Helppoa sen tavoitteleminen tuskin on, ja sen takia sille kannattaakin uhrata ajatus jos toinen. Mutta se maailma ei myöskään ratkaise kaikkia elämäsi ongelmia, sen varmaan tiedätkin. Siksi suosittelen kärsivällisyyttä ja tarpeen vaatiessa ratkaisujen tekemistä.

Jos osaisin vain itsekin toimia neuvojeni mukaan... Joululomakin vain jatkuu ja jatkuu. Mutta yritän ottaa siitä irti mahdollisimman paljon, tavata ystäviä, vaellella kaupungin vilinässä ja rentoutua mökillä, tehdä sellaisia omia hyvänolonjuttuja, jotka eivät ole niin riippuvaisia toisesta. Tehdä itse itseäni onnelliseksi.

Toivon kaikille ihanille tytöille täällä sellaista uutta vuotta mikä olisi täynnä paljon Rakkautta ja iloa!

Lopetin viime vuoden vähän katkeriin ajatuksiin. Aloitan tämän vuoden positiivisemmilla: Voihan sitä ajatella, mitä "olisi voinut" olla, mutta mikään ei estä ajattelemasta myöskään niitä asioita, jotka ovat oikeasti toteutuneet. Ja jos ne eivät olisi toteutuneet, niin ehkä ajattelisin NIISTÄ asioista nyt, että ne "olisivat voineet olla". Suurimpia näistä oikeasti toteutuneista asioista (jotka EIVÄT ole jääneet "olisi voinut olla"-tasolle) ovat mun elämässäni omat lapset. Joskus kyllä mietin, olisinko koskaan hankkinut lapsia, jos olisin etukäteen tiennyt, kuinka raskasta on olla äiti. Mutta jos en olisi koskaan hankkinut lapsia, en olisi saanut myöskään koskaan tietää, kuinka ihanaa on olla äiti. Kaikkiin elämän tärkeisiin asioihin liittyy varmaan aina sama dilemma: iloa ei voi olla ilman surua. Rakkaudessakin on aina oma taakkaansa: menettämisen pelko.

Kirjoitit hyvin, Pihlaja. Kiteytit tässä yhden elämän tärkeistä opetuksista: "Kaikkiin elämän tärkeisiin asioihin liittyy varmaan aina sama dilemma: iloa ei voi olla ilman surua."

Jos jää suremaan sitä, että on joskus tehnyt elämässään ratkaisuja, joita ei tänään tekisi, ei huomaa, että ilman niitä ratkaisuja ei ehkä olisi tätä päivää ja tämän päivän oivallusta. Ja mahdollisesti olisikin tehnyt jotain vielä "väärempiä" ratkaisuja, joiden jäljiltä olisi mahdotonta koota itseään.

Tilanteet muuttuvat, ihminen muuttuu. Se on elämää. Pysyvyyttä tavoitellessaan ihminen voi jättää elämättä.

Olen taas reissussa, palaan kevaalla juttusille. Paljon on tapahtunut, kertoilen sitten myohemmin. Olen kylla kaikesta siis tasta rakkaudesta naiseen tai naisiin vielakin aivan sekaisin, sen verran vaikeaa on etta muutan ilmeisesti ulkomaille. en voi kuvitella tulevani kaapista ulos suomessa ja en halua viettaa kaksoiselamaa. Haluan olla sita mita oikeasti olen ja se tuskin on mahdolliista suomessa. Haluan kulkea naiseni kanssa kasikkain kadulla, halata ja suudella.

Paljon olen joutunut ajattelemaan uusiksi ja onneksi olen saanut tukea muilta.

Hyvaa alkanutta vuotta kaikille taalta aika kaukaa!

Mielenkiintoinen keskustelu. Kiitos siitä mitä olette jakaneet. Kaipaisin itsekin väylää pureskella ja pohdiskella omaa tilannettani. Myöhäistä herännäisyyttäni :) Pääseekö vielä mukaan?

Mysteren pohdintaa odotetaan innolla!

Myös muiden! Mitä kuuluu? Täällä ei mitään uutta...

Kuluneiden parin kuukauden aikana olen liikkunut muutamaan otteeseen ihan elävässä "foorumissa", jossa olen tavannut samalla tavalla suuntautuneita, osittain samoja asioita miettiviä ihmisiä. Hassua, että alkusyksystä en oikeastaan edes tiedostanut sellaisen mahdollisuuden olemassaoloa. Nämä muutamat kerrat eivät ehkä ole kovin paljon, mutta niiden merkitys on suurempi kuin niiden lukumäärä. Joka kerran jälkeen mulla on entistä vahvempi ja selkeämpi tunne siitä, että tämä on se maailma, johon kuulun. Minun maailmani. Olin jotenkin kuvitellut, että siihen maailmaan voisi kuulua vain "oikea" (lue: naisen kanssa seurusteleva tai seurustellut) bi/lesbo. Olipas ahtaasti ajateltu!

Perhekuvio askarruttaa ja välillä myös ahdistaa edelleen eikä mulla ole siihen mitään selkeää sanottavaa, mutta on ollut silti (tai juuri siksi) hämmentävällä ja ilahduttavalla tavalla vapauttavaa löytää jonkinlainen kanava siihen maailmaan, johon tunnen voimakkaasti kuuluvani. Jonkinlainen tapa OLLA siinä maailmassa. Mulla on sille tavalle nimikin: KKK (= Kasvoja Keskustelua Konkretiaa). Tapaamani ihmiset ovat tietenkin kaikki erilaisia. Useimmista sitä pitää, toisista ei yhtä paljon, kuten kaikkialla elämässä. (Yksi on niin ihana, että käy sydämeen.) Mutta kun on siinä "foorumissa", niin olivatpa muut oikeastaan keitä tahansa, on vapauttava tunne istua heidän joukossaan, kun tietää, että heidän mielestään mun "erilaisuudessani" ei ole mitään erikoista! Yhden hyvän heteroystävänkin kanssa olen tästä nyt vähän enemmän jutellut ja saanut hänen suunnaltaan pelkkää hyväksyntää, mutta se ei ole sama asia, koska siihen liittyy väistämättä myös ulkopuolisen uteliaisuus, vaikka se olisi myönteistäkin uteliaisuutta.

Haluan lisää KKK:ta, koska se tuntuu oikealta, saa hengityksen kulkemaan vapaammin eikä toisaalta (mielestäni) ole väärin omaa puolisota kohtaan. Ei ainakaan suoranaisesti. Välillisesti ehkä, jos miettii, mihin asti se saattaa mut joskus vielä johdattaa. En halua kauheasti miettiä sitä. Tai siis haluan. Enkä halua. :) KKK on hyvä asia, mutta en tietenkään ole unohtanut myöskään SSS:ää (tämäkin on ikioma lyhenteeni, jota en nyt viitsi tässä avata) tai siis sen mahdollisuutta. Luulen, että sitä on mahdotonta unohtaa niin kauan kuin pysyy seksuaalisena olentona, joka ihminen luonnostaan on. Mutta olen pannut SSS:n kaappiin ja yritän keskittyä KKK:hon. Olemaan jotenkin siinä maailmassa, johon kuulun. Siinäkin on hurjan paljon. Tuntuu, että olen tiedostamattani etsinyt sitä maailmaa koko ikäni, haahuillut sen ulkopuolella side silmillä, ja kun 35-vuotiaana onnistuin lopulta raottamaan sidettä (tajuttuani ensin sen olemassaolon), löysin kuin ihmeen kaupalla oikealle ovelle. Ja mikä vielä ihmeellisempää: se ovi jopa avautui.

Erityinen kiitos Pihlajalle tarinastasi ja rohkeudestasi ja luottamuksestasi. En ole vielä lukenut ihan koko viestiketjua, mutta sinun kirjoituksestasi saan jotain itselleni. Minusta tuntuu, etä saat itsekin siitä.

Oma tarinani alkoi kaksi vuotta sitten. Siihen asti olin seurustellut miesten kanssa. En ollut koskaan kyseenalaistanut seksuaalisuuttani, mutta sisälläni velloi aina vahvoja ristiriitoja naiseudesta: millainan nainen olen? mitä haluan naisena? miksi en koe kuuluvani ryhmään "naiset"? Sukupuoltani en ole kyseenalaistanut missään vaiheessa, siitä ei nyt ole kyse. Vaan vaikeudesta löytää oma tapani olla nainen. Tämän ahdistuksen olen tunnistanut teinivuosista alkaen. Lisäksi olin ärsyttävän tekosiveä: en voinut sietää naisten pussailua keskenään tms. Tein naistutkimuksen opintoja yrittäen samalla ymmärtää olojani. Mutta kuten kirjoitin, seksuaalisuuttani en koskaan kyseenalaistanut.

Kaksi vuotta sitten elin monella tapaa kipuilevaa aikaa. Viimeisin parisuhteeni oli päättynyt vuotta aikaisemmin ja moni asia oli epätasapainossa. Sitten ihastuin. Olentoon. Tuo nainen (tästä eteenpäin Y) oli ystäväni ystävä, jonka olin tavannut muutaman kerran muutaman vuoden aikana. Lähennyin tuota olentoa, tapasimme kaupungilla tai juttelimme sylikkäin tuon yhteisen ystävämme kekkereissä. Tunsin maagista vetovoimaa, jota en edes yrittänyt analysoida tai määrittää. Minä vain nautin hänen läsnäolostaan, hymystään, hänestä. Kaipasin häntä. Kerran häntä silittäessäni sanoin hänelle ääneen "Kunpa mä tapaisin sellaisen miehen kuin sinä". Jälkeenpäin ajatellen tämä oli merkittävä hetki. Y harmitteli sanojani: "Ai että pitäisikin olla mies...", ja sain myöhemmin tietää, että hän kokee olevansa bi. Tuolloin tajusin, että en voi enää vain viattomasti nauttia läheisyydestä Y:n kanssa, vaan olen vastuussa teostani ja viesteistäni. Kun ajatus heteroseksuaalisuuden kyseenlaaistamisesta tuli pintaan, en enää voinut perääntyä. Tunsin yhä suurempaa vetovoimaa tätä naista kohtaan, tunne alkoi määrittyä, se ei ollut enää epämääräistä, vaan siitä tuli todellista ihastusta ja eroottista vetovoimaa. Pala palalta annoin itsestäni enemmän (tässä viittaan myös fyysisyyteen) tuolle tarinalle. Tarinalle, joka oli kielletty, uskalis, mutta ah niiiiiin vetovoimainen. Meillä oli Y:n kanssa kaunis, muistoissani jopa satumainen romanssi, joka kesti vain pari kuukautta. Se päättyi, koska sen tiedettiin päättyvän, Y:llä oli sitoumuksia toisaalle.

Se oli minun ensimmäinen naissuhde. Se oli satua. Se oli kaunista, se sai minut virkoamaan sisällä, se sai minut... eloon ja kiharallle. Y:llä tulee aina olemaan tuo merkitys minulle. Tarinan päätyttyä olin hämilläni. Mistäs minä nyt oikeastaan tykkäänkään? Näitä olojani jäin selvittelemään. Ahdistuneena nappasin miehen yhdeksi illaksi, nappasin naisen yhdeksi illaksi ja kas - ongelma ei todellakaan tällä ratkennut :)

Y:n jälkeen vähäiset suhteeni ovat olleet naisten kanssa. Tänä päivänä olen avoliitossa naisen kanssa. Olemme seurustelleet puolisoni kanssa reilun vuoden ja asuneet yhdessä elokuusta alkaen. Olen melko avoin suhteestani ja elämästäni, töissä en ole vielä kaikille lähimmillekään asiasta puhunut, mutta muuten asia on laajastikin ihmisten tiedossa.

Silti olen välillä epävarma siitä, onko tämä varmasti minulle onnellisin tapa elää. Minulla on joku typerä tarve löytää seksuaalisuudelleni isompi varmuus. Rakastan puolisoani ja suhteessamme on paljon sellaista, mitä olen suhteelta toivonut. Lisäksi tämä ihminen (olkoon nyt vaikka T) on tarjonnut minulle todella arvokasta peilauspintaa. T on itse ollut lähes aina naisten kanssa, mutta hänellä on ihailtavaa käsivälllisyyttä minun pohdinnoilleni :) Hän antaa minulle tilaa pohtia, ksyeenalaistaa ja kipuilla. Se on hyvä.

Keskeisimmät mieltäni askarruttavat asiat ovat suunnilleen tällaisia: olenko minä vain ajautunut tähän, vai onko taustalla ihan aitoa bisseyttä/lesboutta/whateverseonkaan? Miksi en teininä tai parikymppisenä ollut naisista kiinnostunut? Siksikö että liikuin tiiviisti uskispiirissä? Miksi halusin naista vasta pari vuotta sitten, täyttäessäni 28? Miksi vasta nyt? Uskallanko luottaa näin myöhään heränneeseen olooni? Näiden pohdintojen kanssa olen välillä ihan solmussa. En osaa luottaa.

Noh, tässä oli raamit tarinalleni. Vaikka tekstiä on paljon, on tämä vasta lyhyt tiivistelmä kaikesta.
Tulipa muuten hyvä olo kun tämän kirjoitin. Kiitos.

Olen samanikäinen kuin sinä ja huomasin, että pohdit voitko luottaa näin myöhään heränneeseen oloon. Jäin miettimään, että koetko jotenkin muuten olevasi ihmisenä valmis jo? On kai totta, että kuuluisaan kolmeenkymppiin mennessä moni asia on loksahtanut kohdalleen (tai niin ainakin olettaisi), että tietää suunnilleen mitä tahtoo tehdä työkseen ja minkälaista elämää muuten elää. Ja luonne nyt ehkä alkaa olla sillä lailla selvillä, itsetuntemus on parempi, ainakin itsellä suhteessa siinä mitä muut minusta haluavat ja olettavat vs. minun oma tahtoni. Olen tosin saattanut olla näiden asioiden suhteen tavallaan myöhäisherännäinen...

Oletko voinut ajautua tuohon? Tuntuu, että jonkinlaisia ratkaisuja on ollut varmaan matkan varrella pakko tehdä. Tuskin vain eräänä aamuna heräsit saman katon alta naisen kanssa? Voiko olla niin, että asiat ovat loksahdelleet paikoilleen liian helposti ja jostain syystä tahdot tehdä niistä vaikeita?

Ymmärrän ihmisten halun lokeroida, kaikkihan sitä tekee. Mutta miksi omalla kohdallasi haluaisit lokeroida seksuaalisuutesi? Vaikka nykyinen naisesi olisi ainoa sukupuolensa edustaja, jota koskaan voisit rakastaa, niin hän on nyt siinä ja mitä ilmeisimmin haluaa olla kanssasi. Vai tökkiikö kenties jokin muu asia, jota naamioit tämän pohdinnan taakse?

Minun mielestäni ihmisen on aina mahdollista löytää jotain uutta itsestään, eikä se, ettet parikymppisenä ehkä edes ymmärtänyt ajatella tällaisia asioita, tarkoita että se olisi nyt jotenkin väärin tai ei oikeasti sinua.

Ihan noin mielenkiinnosta, oliko sinulla ennen ensimmäistä naissuhdetta lähipiirissä muita lesboja tai homoja? Entä lapsuudessasi? Itse osasin pukea tunteeni sanoiksi vasta, kun olin teini-ikäisenä alkanut käydä pääkaupungissa tanssitunneilla ja elämänpiiri laajeni muutenkin. Silloin selittyi moni lapsuudenkin juttu, ei onneksi mitenkään kipeästi, mutta sitä ennen ei vain ollut osannut omalle kohdalleen ajatella, että näinhän sen täytyy olla.

Rajaton, sun viestissä oli pari aika hyvää ponttia. Erityisen hyvää, sillä upposivat aika pehmeään kohtaan :)

Mä en usko enkä koe olevani valmis ihminen. En usko, että ihminen koskaan on valmis, onneksi. Mutta tosiaan omakin elämä on vielä aika monelta osalta hahmotteluvaiheessa, eli osuit naulan kantaan. Ehkä elämässä ei pidä odottaa tulevansa valmiiksi. Kyllähän itseä oppii tuntemaan, ihan niin kuin kirjoitit. Ja elämän vaiheiden ja kokemuksen kautta oppii yhä enemmän, mutta sitä eipä sitä kannattaisi itseltään odottaa saati vaatia. Kaikki aikanaan, kaikella on vaiheensa.

//Oletko voinut ajautua tuohon? Tuntuu, että jonkinlaisia ratkaisuja on ollut varmaan matkan varrella pakko tehdä.//

Toki olen tehnyt valintoja ja ratkaisuja, ja niistä olen keskustellut niin puolisoni kuin joidenkin ystävieni kanssa. Aina en ole osannut ymmärtää, miksi teen jonjun ratkaisun. Intuitio?

//Voiko olla niin, että asiat ovat loksahdelleet paikoilleen liian helposti ja jostain syystä tahdot tehdä niistä vaikeita? //

Joo, voi olla. Tämä on varmaan yksi keskeisimpiä syitä, miksi alan nyt tässä vaiheessa väkisin pohtimaan ja kyseenalaistamaan. Lisäksi puhkianalysoiminen on mulle ominaista muutenkin. Tiettyyn pisteeseen asti se on voimavara, mutta voi siitä saada päänsä solmuunkin.

Viestisi luettuani mulle tuli vähän naivi olo. Tunnen itseni tyhmäksi kun pyörittelen tällaisia kysymyksiä. Haluaisin vain naurahtaa ja olla onnellinen onnestani :)

Rajaton, vielä viimeiseen kysymykseesi. En ole koskaan ennen omia kokemuksiani tuntenut naista, joka olisi suhteessa naisen kanssa. Ala-asteen opettajani oli homo ja yhdestä luokkakaverista tuli lesbo sitten, kun emme enää olleet missään tekemisissä... Näitä ei varmaan lasketa :) Jossain kesätyöpaikssa on ollut homo työkaveri - jonka seuraan hakeuduin hyvin ahkerasti. Mutta kohdatessani Ensimmäisen Naiseni, en tuntenut lesbo-/bi-naisia. Myöhemmin hakeuduin nykyisen tyttöystäväni seuraan osittaisn sen vuoksi, että tiesin hänet lesboksi ja halusin kontaktia lesboihin/lesbopiireihin tms.

Ihan näin yksinkertaisia nämä tarinat eivät ole, mutta siis tiivistelmä vastaukseksi: en ole tuntenut lesboja/bissejä ennen omia kokemuksiani.

Kiitos, Mystere, kun liityit joukkoon. Kirjoitit muun muassa näin: "--- mulle tuli vähän naivi olo. Tunnen itseni tyhmäksi kun pyörittelen tällaisia kysymyksiä. Haluaisin vain naurahtaa ja olla onnellinen onnestani :)" Niin mäkin haluaisin, siis "naurahtaa ja olla onnellinen onnestani". Mutta eikö juuri se olisi kaikkein naiveinta, jos kerran kuitenkin oikeasti asiat kaihertavat mieltä? Ei kai niitä ole tarkoitus lakaista maton alle? On helppo sanoa, että joku "tekee asioista vaikeita". Ainakin nämä seksuaalisuuteen ja omaan identiteettiin liittyvät asiat ovat ihmisessä niin syvällä ja monen ihmisen kohdalla niin monimutkaisia, ettei ole mikään ihme, jos ne mietityttävät jopa silloinkin, kun elämässä näyttäisi päällisin puolin olevan kaikki ihan hyvin. Ei kuulosta minusta kovin uskottavalta ratkaisulta vain "naurahtaa ja ruveta onnelliseksi". Olen mäkin yrittänyt, mutta todennut sen itsepetokseksi.

En mäkään usko, että ihminen voi tulla koskaan valmiiksi, enkä enää edes usko, että vanhetessa viisastuu. Viisastuminen ei siis tapahtu kaikilla automaattisesti. Oman identiteetin oivaltamisessa ikä merkitsee hämmästyttävän vähän, vaikka sitä helposti ajattelee, että esim. 30-vuotiaana ihminen näkee kaiken laajemmin kuin 20-vuotiaana. Monet asiat voi nähdäkin, mutta ei välttämättä juuri omaa itseään. Itse elin koko lapsuuteni ja nuoruuteni todella suojattua elämää ja olen täysin vakuuttunut siitä, että jos näin ei olisi ollut, olisin oivaltanut asioita omasta itsestänikin jo paljon aikaisemmin. Omalla kohdallani olen vakuuttunut, että nämä asiat olivat olemassa minussa jo silloin. Uskon kuitenkin, että ihmisen seksuaalisuus on dynaaminen eikä staattinen, ja vaikka ihminen saisikin 20-vuotiaana käyttöönsä kaikki mahdolliset keinot asioiden oivaltamiseksi, kaikki eivät niitä silti välttämättä oivalla silloin, vaan ehkä vasta 30-vuotiaana tai vielä myöhemmin, ihan vain siitä syystä, että 20-vuotiaana ei välttämättä OLE mitään oivaltamista: ihminen voi muuttua. Siksi on oikeastaan turhaa hämmästellä, kuinka myöhään kukakin on "löytänyt itsensä". Myönnetään, että olen kyllä todella hämmästellyt tätä itsessäni, varsinkin kun olen huomannut, että monet ajattelevat heränneensä "myöhään", kun ovat olleet vasta parikymppisiä tai joka tapauksessa alle kolmekymppisiä. Mutta luulen, että takerrumme liian helposti noihin ikänumeroihin ja kuvittelemme, että 20-vuotias ihminen on tietynlainen, 30-vuotias tietynlainen jne. Ikä ei ole tietenkään merkityksetön asia, tottakai sen myötä karttuu jokaisen elämänkokemus, kenellä mitenkin, mutta siinä on valtava ero, millaista elämää kukin viettää, millaisessa ympäristössä elää ja millainen persoonallisuus on.

Thanks Pihlaja. Toisille luonteille on tavanomaisempaa vatvoa asioita ja pohtia. Ja on ihan totta, että jos asioiden pohtimatta jättäminen helpottaisi oloa, niin sitä varmaan tekisi niin. Se kun ei helpota. Olot ovat pohjalla ja nousevat pintaan, koska vaativat jonkinlaista käsittelyä.

Miksi sitten kaipaan vielä suurempaa varmuutta? Ehkäpä siksi, että haluan olla vastuullinen itselleni ja kumppanilleni. Mitä suurempia valintoja teemme, haluan olla niissä mukana aidosti. Tähän astiset valintani olen tehnyt aidon pohdinnan tuloksina, niin haluan myös jatkaa. Näin ollen pohdiskelun kohteena on sekä seksuaalisuuteni, mutta samalla myös se, onko rinnallani oleva henkilö sellainen, jonka kanssa haluan sitoutua elämään. Minusta sekin on vastuullista. Puolisoni kanssa olemme sitä mieltä, että jos jokin asia (esim parisuhde) ei kestä avointa tarkastelua, ei sen välttämättä ole tarkoituskaan kestää. Tämä on meidän tapamme nähdä asia, kaikkien suhteiden ei tarvitse olla samanlaisia.

Joka tapauksessa musta on ollut erittäin mukava lukea, että on muitakin, jotka ovat löytäneet uusia puolia omasta seksuaalisuudestaan myös varhaisaikuisvuosien jälkeen. Pihlajan kirjoitus osuu niiiin oikeaan. Minä ainakin elin teininä ja parikymppisenä elämää, jossa oli vaikea kasvaa omaksi itseksi. Selviytymiskeinoni olivat aivan päinvastaisia. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisinko ihastunut naiseen? En tiedä. Toisaalta sitä on turha miettiä, koska en tiedä millaista tuo elämä sitten olisi ollut. Menneisyys on eletty niin kuin on, elämä on tässä ja nyt.

Hei tytöt:) ..pitkästä aikaa..

Vaikka.. kyllä mä täällä joka päivä olen käynnyt ja
ihan kuin sivusta katsojana olen seurannut.. tätä meidän/teidän "sarjaa".

Paljon on ajatuksia päässä, mutta jotenkin en vaan saa sanakaan tänne nyt.

Ok, halusin vaan ilmoittaa että olen Teidän kanssa täällä:)

Olen itsekin niin pohjaton pohdiskelija, mutta onneksi osaan toisinaan tarttua toimeen, etten aina vain jää haahuilemaan.

Olinkin jo tulossa huomauttamaan, että on aina helpompaa poimia toisten elämästä niitä epäkohtia tai osoitella jotenkin muuten, että ehkäpä tässä se sinun ongelmasi onkin. Mutta hyvä, jos jokin kysymyksistäni sai mysteren pohtimaan asioita vähän eri näkökulmasta, se tässä oli tarkoitukseni. Eikä todellakaan kannata tuntea itseänsä naiviksi, monestihan asioiden ääneen sanominen tai kirjoittaminen tuo niihin jo vähän eri fiiliksen kuin se, että niitä pyörittelee päänsä sisässä.

Pihlajaan viitaten, kyllä, ihminen voi muuttua ja muuttuukin tietenkin elämänsä myötä. Joskus löytää myöhemmin sanat jollekin tunteelle, joka on ollut jo pitkään, ja joskus taas tunteet muuttuvat. Se on täysin mahdollista. Enkä todellakaan ainakaan itse toivo olevani vielä lähellekään valmis, odotan innolla esim. sitä, että katoavatko tietyt teini-ikään normaalisti liitettävät piirteet ikinä luonteestani tai tasoittuisivatko edes. Ja sitten on niitä juttuja, joita tahtoisi itsessään ihan tietoisesti kehittää.

Ikä ei todellakaan välttämättä tuo viisautta, ei ainakaan kaikissa asioissa. Sitä hämmästyy monesti huomatessaan, että itselle perustavanlaatuiset asiat eivät olekaan itsestäänselvyyksiä toisille, että toiset painiskelevat läpi elämänsä sellaisten asioiden kanssa, jotka on itse käsitellyt (tai ainakin kuvittelee käsitelleensä) jo jokin aika sitten. Tai että olettaa itseään vanhemman ihmisen osaavan suhtautua johonkin asiaan järkevästi, ihan noin iän ja elämänkokemuksen takia, mutta kun asia onkin täysin uusi (esim. naisten välinen rakkaus) niin äkkiä ollaankin ihan hakoteillä.

Päänsä saa tosiaan liialla pohdiskelulla helposti sekaisin. Sitä takertuu helposti pieniin yksityiskohtiin ja tekee kynnyskysymyksen jostain asiasta, joka ei oikeasti ole se juttu. Silloin pitäisi vaan osata hengähtää ja astua vähän taaksepäin ja yrittää nähdä koko kuvio. Ja jotenkin olen elämässäni huomannut, että asioiden pakottaminen ei välttämättä ole hyvä ollenkaan, että ne tapahtuvat omalla painollaan ja esim. päätöksille on ne hetkensä, kun tajuaa, etten voi elää tästä eteenpäin (uskollisena itselleni) tekemättä tätä päätöstä juuri nyt.

Uah, kuinka itsekkäästä näkökulmasta kirjoitankaan taas. Eipä ole ollut parisuhdetta pitkään aikaan eikä ole tarvinnut miettiä myös sitä toisen ihmisen näkökulmaa asiaan. Ymmärrän siis, että mystere haluaa olla vastuullinen kumppanilleen. Hienoa on myös se, että teillä on samanlainen katsantokanta asioihin. Sitten taas toisaalta joskus on vaan pakko elää eteenpäin, että ne asiat selviäisivät. Ja koska ihminen todellakin muuttuu, ei mikään valitettavasti takaa, että ihminen, jonka kanssa tällä hetkellä olet, olisi sinua varten ikuisesti. Kun menneisyyttä ei voi muuttaa, ja tulevaisuuttakin vain aavistella, niin elämä todellakin on nyt. Ja voi, miten vaikea ajatus tuo onkin sisäistä... :)

Olen edelleen sitä mieltä, että seksuaalisuus on vain yksi osa ihmistä, mutta samalla se lävistää koko elämän (etenkin kun siirrytään pois heteronormatiivisuudesta), joten pohdinta tuskin on turhaa. Toisaalta kaikkien asioiden purkaminen atomeiksi tekee todennäköisesti hulluksi. Elämässä on kuitenkin niin monta muuttujaa, kaikkia ei voi millään ottaa huomioon.

Niinpä :) Siinäpä jalo tavoite: kohdata olonsa aidosti, antaa niille tilansa, kunnioittaa itseään ja rinnalla olevia.

Palaan vielä Pihjalan kirjoitukseen:
// Oman identiteetin oivaltamisessa ikä merkitsee hämmästyttävän vähän // ja
// Uskon kuitenkin, että ihmisen seksuaalisuus on dynaaminen eikä staattinen //

Tämä on minusta erittäin viisaasti todettu. Tästä voidaan jatkaa, että omakin seksuaalisuus ja identeetti voivat näyttäytyä eri aikoina erilaisina. Alle kaksikymppisenä olin takertunut poikaan, joka tarjosi minulle turvallisuutta ja oli ihminen minua varten. Elämässäni oli vaikea aika tuolloin, jossa oma identiteettini ei todellakaan päässyt kasvamaan tai edes näyttäytymään. Takerruin tuohon poikaan, koska sain häneltä jotain mitä tarvitsin. Olin hyvin keskenkasvuinen ja sulkeutunut ja elämä oli tunnetasolla selviytymistä ja pärjäämistä. Tuolloin oma seksuaalisuuteni ja identiteettini näyttäytyivät minulle sellaisina. Kuten Pihlaja kirjoittaa, seksuaalisuus ja miksei identiteettikin ovat dynaamisia asioita. Tänä päivänä näen itseni toisella tavalla. Kuvittelen näkeväni taaksepäin viisaampana, ja koen identitettini eheytyneen. Osaan ymmärtää itseäni paremmin, ymmärrän millä tavalla menneisyys minussa näyttäytyy. Ja prosessi jatkuu.

Tarkennukseksi täytyy todeta, että vaikka uskon tuohon dynaamisuuteen, niin samalla uskon, että ihminen voi kutakuinkin luottaa siihen, mitä itsestään löytää. Jos olemme valmiit kohtaamaan itsemme aidosti, löydämme todellisia asioita. Ne asiat vaan voivat näyttäytyö eri aikoina eri tavalla. Oliko tässä ajatuksessa mitään pointtia?

Mystere, tunnut liikkuvan hyvin samoissa ajatuksissa kuin minäkin. Esimerkiksi kun totesit: "Elämässäni oli vaikea aika tuolloin, jossa oma identiteettini ei todellakaan päässyt kasvamaan tai edes näyttäytymään." Tämä "päässyt kasvamaan/näyttäytymään" on minusta valaiseva ilmaisu. Se, millä tavalla kunkin ihmisen identiteetti pääsee kasvamaan, vaihtelee varmasti valtavasti. Ja se selittää, miksi toisilla on vahva identiteetti ja käsitys omasta itsestä (ja seksuaalisuudestaankin) jo varhain, ja toiset taas kulkevat pitkän matkan sitä kohti. Minunkin elämässäni on ollut kyse pitkälti tuosta, että oma identiteetti ei päässyt tietyssä elämänvaiheessa kasvamaan/näyttäytymään (ja takerruin ihmiseen, jolta sain turvaa ehkä liiankin kanssa), en vain ole osannut pukea asiaa aikaisemmin näihin sanoihin, joita nyt Mystere käytti.

Mystere: "-- ihminen voi kutakuinkin luottaa siihen, mitä itsestään löytää." Näin minäkin nyt uskon. Jos ei ole vielä löytänyt paljon, ei voi luottaa siihen, mitä tulee löytämään, mutta se mikä kipuilun kautta löytyy, on varmasti totta. (Olipas hirvitys lauseeksi!) Nyt musta tuntuu melkein hassulta, että olin vielä alkusyksystä epävarma siitä, voisinko sittenkin olla ihan "tavallinen" hetero ja voisiko kaikki muu olla pelkkää kuvitelmaa, mielen oikkuja jne. Toisaalta epäilyksissä ei siinä vaiheessa ollut mitään hassua, olin niin täydellisen hämilläni ja yksin ajatusteni kanssa. Nyt mulle on päivänselvää, että en ole hetero. Seksuaalisuuttani epäilen silti Mysteren tavoin: olen pitänyt itseäni biseksuaalina, mutta pelkään olevani "vain" lesbo. Käytän tässä sanaa "pelkään" siksi, että jos asia on kuten pelkään, se mutkistaa nykyistä elämäntilannettani (avioliittoani) entistä pahemmin. Tuntuu, että silloin menee toivo, joka on ollut tähän asti. Itse kylläkin kirjoitin, että ihmisen seksuaalisuus on dynaaminen. Mutta kun mietin omaa elämääni, en löydä minkäänlaisia todisteita siitä, että olisin koskaan aidosti ollut kiinnostunut miehistä. Voi kuulostaa epäuskottavalta, koska olen naimisissa miehen kanssa, jota vieläpä oikeasti rakastan. Minulle tässä ei ole kuitenkaan ristiriitaa. Mutta ehkä tämä avioliitto sitten tekee minusta biseksuaalin.

Rajaton kirjoitti (Mysterelle) näin: "Vaikka nykyinen naisesi olisi ainoa sukupuolensa edustaja, jota koskaan voisit rakastaa, niin hän on nyt siinä ja mitä ilmeisimmin haluaa olla kanssasi." Kai mäkin voisin ajatella miehestäni samalla lailla. Ja yritänkin toki. Rajaton myös kysyi viisaasti, miksi ihmisen pitäisi lokeroida oma seksuaalisuutensa. Ei tarvitsekaan, mutta parisuhteessa sitä on vaikeaa olla lokeroimatta. Mulla esimerkiksi on tarve lokeroida itseni biseksuaalisiksi ("heterouteen" ei ole enää paluuta!), koska se antaa mulle ainakin teoriassa uskoa, että voisin joskus löytää oman puolisoni uudelleen ja olla onnellinen ketään satuttamatta. Mutta mitä enemmän pääsen selville itsestäni, sitä vahvemmin tunnen kallistuvani seksuaalisuuden janalla siihen päähän, jossa on vain naisia, ja samalla yritän väkisin kiskoa itseäni keskemmälle, siihen kohtaan janaa, mistä ulottuisin kurkottamaan mieheeni...

Onneksi ihmisessä ei sentään ihan kaikki muutu ajan myötä. Joihinkin asioihin voi luottaa ja sitten taas toisaalta on oltava valmis näkemään jotain itsessään uudella tavalla. Esim. huonot luonteenpiirteet voi mahdollisesti kääntää vahvuuksiksi suhtautumalla niihin toisin. Kyökkipsykologiaa.

Kysynpä tässä samalla neuvoa teiltä, kun tiedän fiksujen ihmisten tätä keskustelua lukevan:

Oma tilanteeni on siis se, että noin kaksi kuukautta sitten tunnustin naiselle olleeni ihastunut häneen hieman yli vuoden verran. Olimme kaverustuneet, tekemisissä myös yhteisen harrastuksen kautta. Ajattelin hänen olevan valmis kuulemaan tunteistani ja edelleen olen sitä mieltä, että ystävyyden jatkaminen silloiselta pohjalta olisi ollut väärin molempia kohtaan. Olin ehkä typerä, kun ajattelin, että avoimuus kannattaa.

Hän ilmaisi halunsa keskutella asiasta ja käsitellä sitä. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Olen kysynyt asiasta täysin suoraan, mutta en ole saanut mitään vastausta. Mihinkään. Enää en viitsi edes yrittää soittaa, koska puheluuni ei todennäköisesti vastattaisi. En tiedä yhtään hänen ajatuksiaan, ainoat vihjeet olen saanut ns. yleisissä tilaisuuksissa, toisien sanoen läsnä on ollut lauma ihmisiä, joilla ei ole tästä mitään aavistustakaan.

Voisin tietenkin vain jättää kaiken taakseni - paitsi etten voi. Meidän pitäisi pystyä työskentelemään yhdessä projektissa, joka on sen luontoinen, että se vaatii väkisinkin yhteistyötä. Enkä haluaisi hylätä harrastusta, jonka parissa olen hänet kohdannut. Olemme siis tässäkin välissä nähneet säännöllisesti, enkä ole halunnut noita kohtaamisia vaikeuttaa (enkä toivottavasti niin myöskään tehnyt). Kuvittelin vilpittömästi, että kyllähän tällaista asiaa pitää pystyä käsittelemään, aikuisten ihmisten. Ja jos ei pysty, niin edes sen voisi kertoa.

En enää tiedä, mitä tehdä. Olen lähestynyt häntä viimeksi puhtaasti projektin merkeissä, eli antanut tavallaan mahdollisuuden päästä jonkinlaiseen keskusteluyhteyteen vaatimatta kommentoimaan tunteideni tunnustusta, mutta sekään ei auta. En halua painostaa häntä, mutta yhteinen projekti olisi jotenkin hoidettava, ja tällä hetkellä tuntuu että kaikki yhteydet ovat poikki. Lisäksi tietenkin se, että yhä katson ansaitsevani jonkinlaisen selityksen, edes sen "kiitos kiinnostuksesta, mutta kiitos ei" -kommentin. En tahdo enää avautua, koska olen jo muutenkin hänen suhteensa vereslihalla.

Kamalimmalta tuntuu se, että ehkä minulla ei ole enää mitään tehtävää. Mutta jokainen lähellekään tällaisessa tilanteessa ollut tietää varmasti, ettei se ole mitenkään yksinkertaista. Niin. Että jos ei ole viisaita sanoja sanottavana, ymmärrän, mutta halusinpa nyt jakaa tämän kanssanne.

Pihlajalle:
Sinulla on hurjan hyviä ajatuksia ja selkeä tapa jäsentä niitä. Tykkään lukea viestejäsi ja vaihtaa ajatuksia kanssasi. Minustakin tuntuu, että pohdimme jossain määrin samantyyppisiä kysymyksiä. Meillä on samantapainen viitekehys, vaikkakin tarinamme ovat samalla erilaiset.

Ymmärrän, että sinulla on melkoinen prosessointi mielessäsi. Ehkä pystyn samaistumaan tilanteeseesi erään tuntemani henkilön kautta. Tämä nainen oli yli kymmenen vuoden parisuhteessa (ei lapsia), jossa hän oli kahden viimeisen vuoden ajan tuntenut olevansa biseksuaali. En kirjoita tänne hänen elämästään, mutta mainitsen sen verran, että olen seurannut kipeän läheltä hänen tekojaan ja ajatuksiaan. Sinun kirjoituksesi tuo tuon henkilön mieleeni. Aika voimakkaastikin.

Kirjoitit, että toivot löytäväsi miehesi uudelleen. Pidät kiinni siitä, että voisit ola "edes" biseksuaali. Mulla on yksi ajattelutapa, jota olen alkanut käyttämään elämän solmukohdissa. En tiedä sopiiko tällainen ajatus sinulle, mutta kerronpa sen kuitenkin. Kun tunnen olevani umpikujassa tai muuten joutuneeni ahtaalle, annan itselleni luvan pitää kaikkia vaihtoehtoja mahdollisina. Sitten annan itselleni aikaa makustella näitä vaihtoehtoja, miltä ne tuntuvat, mitä muutos voisi tarkoittaa käytännössä jne. Se että antaa itselle luvan punnita erilaisia vaihtoehtoja ei vielä määritä sitä millaiseen loppuratkaisuun päätyy. Kun annan kaikille vaihtoehdoille mahdollisuuden mielessäni, voin kokea VALITSEVANI tilanteen jossa elän (teen sitten uusia ratkaisuja tai en). Joku muu varmaan sanoisi tätä smaa ajattelutapaa erilaisten vaihtoehtojen avoimeksi tarkasteluksi. Mun pointti kiteytyy siihen, että myös nykytilanteen tai olosuhteen voi kokea VALITSEVANSA uudelleen. No joo... mulla on vähän punainen lanka kateissa, mutta ehkä saitte kiinni ajatuksestani...

Rajattomalle:
Kunpa minulla olisikin viisaita sanoja sinulle. Kunpa olisikin. Olet varmaan jo miettinyt, että mitä sinä nyt haluaisit eniten? Haluaisitko häneltä jonkun vastauksen tunteittesi ilmaisulle? Vai haluaisitko saada työasioita edistettyä? Vai olisiko sinusta helpointa jättää koko ihminen taakse? Jos sinusta tuntuu, että sinulle "riittäisi" tässä vaiheessa se, että löydätte keskusteluyhteyden taas projektin tiimoilta, niin voisitko jotenkin ilmaista hänelle, että hänen ei tarvitse puhua tunteista kanssasi? Että olet jo tehnyt tulkintasi, etkä halua kiusata häntä asialla, että voitte keskittyä työhön. Koska teitä yhdistää muukin kuin ihastuminen, niin tuon muun kautta voisitte ehkä löytää yhteyden uudelleen. Ja sitten joskus, kun olette ehtineet jutella muusta, suunnitella työtä, järjestää jotain, nauraa jollekin, joskus sen kaiken jälkeen voi olla kypsä aika keskustella uudelleen ihastumisesta. Ehkä. Tämä nyt on vain yksi ajatus ja skenaario... Musta on jotenkin kiusallista kirjoittaa ajatuksiani, kun en tunne sinua tai tilannettasi. Haluaisin osata helpottaa oloasi tai auttaa asioita jäsentymään mielessäsi. Kerrotko kuitenkin, millaisia olosi ovat ja miten tilanne kehittyy.

Rajattomalle: Tuo miten kuvasit tilannettasi, kosketti mua, vaikka en olekaan ollut vastaavassa tilanteessa itse. Mutta osasit kertoa tilanteestasi niin aidosti, että uskon todella ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu. Tunsin suorastaan suuttumusta puolestasi sitä ihastuksesi kohdetta kohtaan! En yleisesti ottaen suosittele suuttumista kenellekään (vaikka se voikin olla joskus ihan voimaannuttavaa, se voi esim. nostaa ylös turhasta itsesäälistä). Itselläni vain on ollut aina tapana reagoida kuohahtaen kaikenlaiseen väärinkohteluun. Se ei yleensä helpota asioita, mutta en voi sille mitään.

Mua siis suututtaa se, että joku voi mennä noin täysin lukkoon siitä, kun kuulee, että toinen on häneen ihastunut. Mutta voisin kuvitella, että tuo henkilö on kerta kaikkiaan vain jotenkin säikähtänyt eikä siksi pysty enää käsittelemään asiaa. Ehkä on niin, että hän aluksi aidosti aikoi sitä käsitellä, mutta kun huomasi, ettei pystykään, niin meni siitä lukkoon? Ja mitä pidempään tällainen lukkotilanne kestää, sitä vaikeampaa sitä on varmaan purkaa. Niinhän monen muunkin asian kanssa on: mitä pidempään jokin asia elämässä on vinossa, sitä kauemmas katoavat myös ratkaisukeinot. Tämä pätee myös riitoihin. Välit voivat rikkoutua pienestä (sillä hetkellä syy näyttää tietenkin suurelta, mutta jälkeenpäin kenties pieneltä), mutta jos kumpikaan ei tule toista vastaan, niin lopulta lähentyminen käy kokonaan mahdottomaksi. Olen tuntenut ihmisiä, joiden välit ovat olleet poikki vuosikausia eikä kumpikaan enää tarkalleen muista, mistä välirikko aikoinaan johtui, mutta yhteyttä ei enää voi ottaa.

Sinun tapauksessasi tilanne on tietysti erityisen vaikea siksi, että "joudut" edelleen näkemään ihastustasi. Toisaalta se antaa myös toivoa siitä, että pääsette vielä jossain vaiheessa keskusteluyhteyteen. (Jos ette näkisi enää lainkaan, tällaista optiotakaan ei olisi.) Voisi luulla, että asia vaivaa myös toista osapuolta. Ehkä hän pelkää satuttavansa sinua, kun ei pysty vastaamaan tunteisiisi. Vaikka vakuuttaisitkin, ettei se haittaa, hän voi pelätä sitä silti, ja karttaa siksi koko aihetta periaatteella "jos ei asiasta puhu, se ei myöskään satuta". (Tajusin juuri tämän kirjoittaessani, että sovellan enemmän tai vähemmän tahtomattani samaa periaatetta kotona: en ole enää puhunut itse läpikäymistäni asioista mieheni kanssa, koska asia on aikaisemmasta keskusteluyhteydestä huolimatta arka ja pelkään, että jos aiheen ikään kuin avaa uudelleen, siitä voi seurata tuskaa.)

Kuulostaa siltä, että olet itse yrittänyt jo kaikkesi. Olet ollut avoin ja ymmärtävä. Pystyisitkö ajattelemaan, että olet toiminut oikein ja rohkeasti ja tehnyt parhaasi etkä voi enää enempää, ja pystyisitkö tältä pohjalta jotenkin positiivisella tavalla "ylpistymään", siis ajattelemaan, että sinulla ei ainakaan ole mitään hävettävää? No, tämä on tietysti teoriaa. Ymmärrän, että tuossa tilanteessa, jossa olet kuitenkin jatkuvasti tekemisissä tuon toisen ihmisen kanssa, tämä ajatus ei varmaan toimi käytännössä. Toimisiko kirjeen kirjoittaminen? Jotkut saattavat sisäistää kirjoitetun tekstin paremmin. Jos toiselle sanoo jotakin ja hänellä on lukko päällä, hän ei välttämättä edes täysin vastaanota viestiä.

Mysterelle: Ymmärrän tuon, mitä kirjoitit tilanteiden valinnasta. Samantapainen ajatus on liikkunut omassakin päässäni. Olen ajatellut, että mulla on VALTA valita myös (onnellinen) elämä mieheni kanssa. Vaan voiko ihminen "valita" olevansa onnellinen? Siis päättää: nyt olen onnellinen juuri tässä elämäntilanteessani. Voiko onnellisuutta ohjata itse? Vai onko se täysin tahdosta riippumaton asia? Voi olla kaukaa haettua, mutta tulee mieleen entisajan järkiavioliitot, joista ainakin muutamiin sitten kuitenkin myöhemmin tuli oikeasti mukaan myös aito rakkaus ja varmaan sen myötä myös onnellisuuden tunne. Päättivätkö ne ihmiset vain, että "nyt kun olemme naimisissa, olemme myös onnellisia"?

Heippa kaikille :)

Ihailen Pihlajan kykyä asettautua toisen asemaan vastauksessasi Rajattomalle. Rajattomalle toivon voimia tilanteessa seleviytymiseen ja jaksamiseen. Pihlajan viestissä oli monta hyvää ajatusta.

Pihlaja:
Miten onnellisuuden voisi määritellä? Onko se tyytyväisyyttä, rauhaa ja tyyneyttä. Jos onnellisuus koostuu näistä, niin uskon, että ihminen voi ohjata omaa onnellisuuttaan. Pyrkimällä näkemään ja saamaan tyytyväisyyttä, rauhaa ja tyyneyttä valitsemistaan asioista. Mehän emme voi tietää, olisimmeko varmasti "toisessa vaihtoehdossa" onnellisempia. Tai jos siitä on ihan varma, niin silloinhan nykyolosuhteissa ei koe riittävää tyytyväisyyttä, rauhaa ja onnellisuutta.

Voisiko olla, että voit olla onnellinen miehesi kanssa, mutta voisit olla onnellinen myös jonkun toisen (esim naisen) kanssa? Elämäsi vain olisi erilaista, ja onnellisuus koostuisi eri asioista. Onnellisuusasteikolla voisit olla about samoissa mittarilukemissa, mutta kontekstit, arki ja elämän sisältö olisivat ainakin joiltain osin erilaisia. Tämä pätee ylipäätään kumppaninvalintaan: tuon kanssa elämäni olisi tällaista, tuon kanssa se painottuisi toisella tavalla. Jälleen kerran olemme omien valintojemme edessä. Kuulostaa ihan siltä, kuin kosiomarkkinoilla olisi enemmänkin valinnanvaraa :)

Kuten kirjoitat, sinulla on valta valita pysyä miehesi kanssa. Tämän parisuhteen sinä tunnet ja tiedät mikä siinä tekee sinut onnelliseksi.. Olisiko sinusta ihan mahdoton ajatus puhua miehellesi kiinnostuksestasi naisiin? Vaarantaisiko se jotain välillänne? Tai voisitko sitä kautta löytää uudelleen yhteyden mieheesi? Vai voisiko tästä puhuminen ajaa sinua kohti tekoja? Tarkoitan, että asiasta kertominen ennen kuin mitään on tapahtunut voisi tehdä kiellettyyn suhteeseen ryhtymisestä helpomman. Olisitko valmis sellaiseen suhteeseen? Olisitko valmis loukkaamaan miestäsi ja nykyistä suhdettasi?

Kaikissa suhteissa tulee vaiheita, jolloin rakkauden tunteen eteen joutuu vähän pinnistelemään. Se ei taida olla sukupuoli- tai seksuaalisuuskysymys.

Tätä keskustelua on aivan älyttömän mielenkiintoista seurata! Uskon, että jokainen tavallaan löytää itsensä näistä kaikista "tarinoista". Ainakin itse koen niin. Oma tarinani on erilainen, mutta tunteet ovat samoja. Kiitos, kun jaksatte kirjoittaa. Pihlaja, Rajaton, Mystere ja muut.

Onnellisuudesta - uskon, että ainakin pienen osan siitä voi valita. Toisaalta, ei onnellisuuskaan ole staattista, ainainen tasaisuus on puuduttavaa... Mutta pieni osa onnellisuudesta on ns. asennetta. Riippuu kai ihmisestä. Itse yritän parhaani tehdäkseni siitä enemmän ja enemmän asennekysymyksen :P

Hei Sahania, tervetuloa mukaan :)

Hyvä pointti, onnellisuus ei ole staattista. Tämänhän huomaa käytönnössä ihan koko ajan, ainakin jos puhutan ihan mikrotasolla. Toisena päivänä puolison joku hassu tapa herättää sisällä perhemeän hykerryksen ja sitten sitä toteaa, miten onnellinen onkaan kun saa olla juuri tässä nyt. Seuraavana päivänä tuo hassu piirre puolisossa voi jäädä kokonaan huomaamatta tai sitten se ärsyttää. Arjen onnellisuus on monen asian yhtälö. Tämä on asian tarkastelua todella yksityiskohtaisella tasolla.

Olemme siis toisinaan onnen kukkuloilla ja toisinaan emme. Inhimillistä. Tästä voisi päätellä, että onnellisuuden mittaa ei edes voi saada täyteen. Ainakaan pysyvästi.

Kiitos vastauksistanne. On totta, että on sekä onni että surkeus joutuessamme toistemme kanssa tekemisiin. Ihminen on toki edelleen sellainen, jonka haluaisin mielelläni elämässäni pitää.

Lukkoonmenemisestähän tässä vaikuttaisi olevan kysymys, mutta en usko esim. kirjeen voivan tässä tilanteessa auttaa. Koska en usko, että mikään minun tekemäni asia voi sitä auttaa. Voin vain yrittää toimia johdonmukaisesti, ja pitää henkilökohtaiset tunteet kanssakäymisestä tässä vaiheessa kaukana. Ehkä hänelle sitten tulee ikävä "oikeaa minua"...? Huomaa, kuinka sitkeässä toivo on.

Tiedän tehneeni parhaani, enkä olisi voinut toimia toisin. Jos kohta hän pyysikin aikaa käsitellä asiaa, niin luulisi toisenkin ymmärtävän, että kuukauden päivät on pitkä aika ihastuneelle sydämelle (tämä siis ennen joulua) ja nykyinen tilanne silkkaa inhottavuutta. Enkä kuitenkaan voi muuta kuin odottaa. Silti joudun kovettamaan itseäni, en yksinkertaisesti voi olla sama naurava ja ihana ihminen hänen seurassaan, en ainakaan kahden. Tilanne elää.

Olen joskus sanonut, että elämäntavoitteeni on olla onnellinen. Se ei olekaan niin yksinkertaista kuin miltä se äkkiseltään kuulostaa, siitä sai varmaan edellisistä viesteistä jo esimakua. Mysterelle kommentoisin, että yritän noudattaa samantapaista ajattelumallia omassa elämässäni. Katkeroituneet ihmiset ovat yleensä vain ajautuneet elämässään, tai eivät ainakaan ole tietoisesti tehneet ratkaisuja. Sitten jää helposti sellainen "kyllähän minäkin olisin voinut, jos olisin vain...". Käytetään esimerkkinä vaikka länsimaisen filosofian tuntemusta. Eihän se niin vaikeaa ole. Sitä voi mennä johonkin kurssille tai lainata kirjoja kirjastosta ja perehtyä aiheeseen, etsiä sopivan keskustelupalstan jne. Mutta sitä pitää oikeasti myös haluta, muuten se jää aikomuksen asteelle. Kurssimaksut tai ainakaan kirjasto on tuskin kenenkään saavuttamattomissa, niin paljon on ulottuvillamme koko ajan, ettemme millään voi ehtiä kaikkea. Siispä sen sijaan, että opiskelisin länsimaista filosofiaa saatan mieluummin katsoa uuden jakson lempisarjaa ja neuloa sohvan nurkassa ja se on asia, joka minut tekee sillä hetkellä onnelliseksi.

Sitten on tietenkin ne isommat asiat, joita ei voi ylläolevasti yksinkertaistaa. Vai voiko? Kokonaisuus on tietenkin aina enemmän kuin osiensa summa, mutta purkamalla isoja asioita pienempiin paloihin voi päästä hyviinkin ratkaisuihin. Ystävä miettii alan ja paikkakunnan vaihtoa. Kehotin häntä miettimään, mikä olisi ideaali tilanne kaikista mahdollisista vaihtoehdoista, mutta hän aloitti heti raakkaamisen, että tiettyä alaa ei voi opiskella kuin siellä tai täällä, jolloin totesin, että älä mieti noin päin. Mieti jos voisit tehdä ihan mitä tahansa, niin mitä se olisi. Sitten jos joutuu tekemään kompromisseja niin tietää ainakin miettineensä ja tiedostaa ne asiat, jotka ovat siihen ratkaisuun ajaneet, eikä toivottavasti pääsisi syntymään sitä kuuluisaa katkeruutta, kuinka onkaan ollut pakotettu muuttamaan johonkin. Jos haluaa opiskella juuri sitä alaa, ja se kaupunki on ainoa vaihtoehto niin sitten se on niin. Voi joko vaihtaa alaa tai tyytyä tilanteeseen. Eikä se välttämättä ole erityisen kivaa, mutta ehkä sentään helpompaa? En tiedä. Tämäntyyppistä ajatuksenkulkua olen yrittänyt itse harrastaa. Jotenkin yrittää tiedostaa kokonaisuuksia yksityiskohtien kautta sen sijaan että ottaisi ne hillittöminä, hahmottomina klöntteinä, joista ei saa otetta.

Samantyyppistä pohdintaahan on tälläkin palstalla käyty ja hvyä niin.

Onnellisuuden tavoitteleminen kun sisältää senkin, ettei kaikkeen voi koskaan olla tyytyväinen ja aina on ikäviäkin asioita. Suhtautumistavoissa vain voi olla suuria eroja. Ja mukailen Mystereä myös siinä, että samat asiat eivät aina tee sinua onnelliseksi, eikä ole yhtä takuuvarmaa yhdistelmää, vaan kaikessa on varjopuolensa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi olla ja elää mahdottomassa tilanteessa ja suhtautua siihen marttyyrimaisesti. Omalta kohdaltani uskon esim. että voisin olla onnellinen hyvinkin erilaisissa parisuhteissa, ottaen esimerkiksi nyt vaikkapa mahdollisen puolison sukupuolen. Tai että tuo ihminen, jonka kanssa kipuilen, tuntui pitkään hyvinkin oikealta, mutta nyt tämä lukko on saanut miettimään, olisiko meillä sittenkään mitään mahdollisuuksia millään tasolla, jos asioiden käsitteleminen on näin erilaista. (Tosin enhän varmaksi tiedä, käsitteleekö hän mitään ja miten, kun en saa häneen minkäänlaista todellista kontaktia.)

Onnellisuus tuskin tulee heti tehdyn päätöksen mukana. Että pim, huomenna kun herään, olen onnellinen. Sen sijaan Pihlajakin varmasti pystyy nykyisessä elämässään hakemaan niitä asioita, jotka tekisivät nykyisestä tilanteesta hänelle mahdollisen elää ja olla - kuten olet osittain jo tehnytkin tutkimalla toisia puolia itsestäsi. Pohdit voisitko olla onnellinen ketään satuttamatta. Toivon sitä sinulle, mutta valitettavasti saatat joutua satuttamaan toisia ja itseäsikin. Mutta edelleen tässä kohtaa tiedostavuuskin on tärkeää, jos jään tähän, mistä luovun ja mitä saan. Niiden asioiden punnitseminen ei vain koskaan ole kovin helppoa, kun siitä ruohon vihreydestä muualla ei millään voi olla varma. Ja jos päättää siirtyä eteenpäin, ei vanhoille laitumille yleensä ole palaamista. Siinä kohtaa tarvitaan taas jämäkkyyttä, tämän minä valitsin, tästä tein päätöksen ja jos lopputulos ei ollut odotetun kaltainen, on etsittävä jotain muuta ja jatkettava eteenpäin. Niinpä kannattaa tutkia se oma heinähaka aika tarkkaan, ties missä nurkasas onkin se kaikkein viheriäin kohta - tai kenties on jopa mahdollista joskus livahtaa luvan kanssa pienille karkureissuille (enkä tarkoita nyt pelkkää uskottomuutta, vaan yleensä näköalojen laajentamista). Siispä ei muuta kuin märehtimään! :)

Kiitos! :)

Olen tuolla aiemmin jo jonkun kommentin kirjoittanutkin, mutta halusin vain sanoa, että seuraan keskustelua ja elän sen mukana. Oma kuvioni on niin omalaatuinen, etten halua sitä täällä julkisesti jakaa, sillä se saattaisi olla helposti tunnistettavissa, jos joku asiasta tietoinen tänne eksyy. Mutta nämä muiden kirjoitukset antavat jatkuvasti uutta perspektiiviä. Tunteet ovat loppujen lopuksi hyvin universaaleja.

Onpas täällä ollut taas mielenkiintoista luettavaa, kiitos tytöt!

Mystere kirjoitti: "Voisiko olla, että voit olla onnellinen miehesi kanssa, mutta voisit olla onnellinen myös jonkun toisen (esim naisen) kanssa? Elämäsi vain olisi erilaista, ja onnellisuus koostuisi eri asioista."

Kyllä, varmaankin näin. En ole missään vaiheessa kuvitellutkaan, että ELÄMÄ naisen kanssa olisi yhtään sen helpompaa/kivempaa/onnelisempaa kuin miehenkään kanssa. Se voisi olla paljon hankalampaa ja raastavampaakin, riippuen täysin henkilökemioista, luonteista ja niiden yhteensopivuudesta.

Tästä onnellisuuskeskustelusta tuli mieleeni jo toistamiseen tämä Alberto Moravian lause, jota jo aikaisemmin täällä siteerasin: "Onnea on olla oma itsensä, vailla kompromisseja, senkin uhalla että on onneton." Onnellisuutta pohtiessa rajoitutaan helposti ajattelemaan, että onni olisi hyvää oloa, tyytyväisyyttä, mielenrauhaa yms. Mutta voihan sen ymmärtää laajemminkin. Tai ehkä "onni" ja "onnellisuus" eivät olekaan yksi ja sama asia. Laajemmin ymmärrettynä onni on mielestäni myös (yksilön)vapautta. Hmm, tekisi mieli kehitellä tätä ajatusta pidemmälle, mutta ONNEksi aika ei juuri nyt anna myöten. :)

Joka tapauksessa tuohon Mysteren kommenttiin vielä, ja tähän onnellisuuspohdintaan yleisestikin... Yleisellä tasolla kaikki kuulostaa jotenkin järkevältä ja ylevältä, mutta jokapäiväisessä arkielämässä pienten asioiden keskellä ainakin mun hienot pienet ajatukseni törmäävät häiritsevän usein ihan vain niinkin raadolliseen ja primitiiviseen ongelmaan kuin seksuaaliset tunteet. Jotka nyt vain sattuvat kohdistumaan yksinomaan naisiin. Enkä saa asiaa muuksi muutettua, vaikka kuinka yrittäisin ylevöittää mieltäni pohtimalla onnellisuutta ja valinnanvapautta jne. Ja vaikka kuinka ajattelisin, että eihän tässä seksistä ole kyse, vaan jostain paljon suuremmasta, ihmisen identiteetistä ja onnesta, jostakin sukupuolta korkeammasta... Tavallista arkea eläessä ajatukset liikkuvat usein kuitenkin paljon "alemmalla" tasolla. Ikävää siinä on myös se, että itselle tulee helposti vähän "ryvettynyt" olo: sitä pitää itseään herkkänä ja älykkäänä olentona, mutta tällaisia asioita tunnustaessaan tuntee antavansa itsestään sellaisen kuvan, ettei päässä liiku muuta kuin seksiä! En mä ole ollenkaan sellainen, vaan kokonaisvaltainen ihminen, mutta en toisaalta mikään aseksuaalikaan...

PS. Katina kirjoitti tänne 30.12. Olisi hauska kuulla, miten uudenvuodenaatto meni...

Olisiko kenelläkään mitään uutta - ja mielellään ihanaa? Itsellä tilanne edelleen jäissä, mutta elämä jatkuu. Jatkuuhan? Kertokaa. :)

Olen selannut tätä keskustelua läpi (ihan kaikkea ei yhdessä iltapäivässä ehdi lukea) mietteliäänä. Hyppään nyt tähän mukaan kertomalla omasta elämästäni.

Oma tilanteeni on sellainen, että olen avoliitossa miehen kanssa, jota en rakasta ja jota kohtaan en enää tunne juuri mitään. Meillä on reilu kaksi-vuotias lapsi ja yli vuoden ajan olen halunnut pois tästä liitosta. Koska eron myötä muuttaisin toiselle paikkakunnalle (jossa opiskeluni ovat kesken) ja lapsi on niin pieni, niin en ole halunnut erota. Viime syksyyn asti mieheni luuli että meillä on kaikki hyvin, kunnes yhtäkkiä (hänen mielestään) aloin puhumaan erosta ja halustani olla yksin ja muuton välttämättömyydestä. Olemme puhuneet ja puhuneet ja päätyneet sellaiseen ratkaisuun, että muutamme erillemme mutta jatkamme parisuhdettamme. Muutan siis lapsen kanssa vajaan kahden kuukauden päästä toiselle paikkakunnalle 200 km:n päähän ja jatkan opiskeluja ensi syksynä. Mies jää tänne ja tapaamme viikottain. Minä saan olla yksin ja itsellinen, mikä on ollut se minun suurin haluni tässä jo yli vuoden ajan. Ja kun saan viikot olla yksin ja itsellinen niin yritän viikonloppusin panostaa tähän parisuhteeseemme. Perustelin erilleen muuton miehelle nimenomaisesti sillä, että en halua erota, mutta koska olen yhdessäasuessamme jatkuvasti ärsyyntynyt niin eroamme väistämättä parin vuoden sisällä jos asumme yhdessä. Ja hän uskoo (minäkin uskoin silloin kun sanoin niin) että minulla olisi romanttisia tunteita häntä kohtaan jossain tämän valtaisan ärsyyntymisen takana ja että ne tulisivat sieltä esiin kun olisimme erillämme. Meistä kumpikaan ei halua erota koska se tarkoittaa eri paikkakunnilla asumista ja lapsi on vielä niin pieni. Mieheni on lisäksi ollut poikkeuksellisen paljon kotona koska on opiskelija ja osa-aikatyössä, vaikkakin minä olen ollut kokoajan lapsen pääasiallinen hoitaja. Tästä syystä hän haluaa jatkossakin osallistua paljon lapsen elämään, mikä ei onnistu niin hyvin eri paikkakunnilla asuessa. Hän myös rakastaa minua ja haluaa elää kanssani.

Minä taas en ole aikoihin tuntenut oikein mitään häntä kohtaan ja olen halunnut eroa siitä alkaen kun lapsi täytti vuoden, mutta tuolloin se olisi ollut vielä mahdotonta, koska lapsen vaikeiden allergioiden takia en olisi voinut jättää häntä kokonaan isänsä hoitoon viikonlopuksikaan (tai niin ajattelin). Viime kesästä alkaen olen ajatellut että ero olisi mahdollinen, mutta päätin pitkän harkinnan jälkeen haluta pysyä mieheni kanssa. Ostimme mm. yhdessä kunnostusta vaativan kesäasunnon jne. Nyt voin vain todeta että tämä päätös oli väärä, olen ollut ahdistunut ja tuntenut olevani loukussa ja häkissä ja halunnut vain pois, vapauteen, itsenäisyyteen. Mistä syystä tämä erilleen muutto, joka oli miehelleni hyvin vaikea hyväksyä. Ja hän hyväksyi sen sillä että kokee sen vain välivaiheena, jonka jälkeen muutamme taas yhteen.

Nyt, kun olen konkreettisesti olen alkanut valmistella muuttoa, on asunto katsottuna jne. Niin ensinnäkin mies ahdistui taas siitä että joutuu eroon lapsestaan viikoiksi, toiseksi erinäisten keskustelujen jälkeen ilmoitti että hän etsii syksyksi töitä tuolta paikkakunnalta minne muutamme ja muutta myös sinne, ei toki meidän luoksemme jos en halua. Minkä takia minä ärsyynnyin häneen taas lisää: jos me asumme samalla paikkakunnalla, niin miksi minun sitten täytyy pitää kulisseja pystyssä ja esittää tunteita häntä kohtaan, koska kyllä samassa kaupungissa asuessa isä ja lapsi voivat tavata toisiaan niin paljon kuin haluavat. Ja heti seuraavana päivänä tämän ajattelemisesta ihastuin naiseen. Minkä johdosta minulla ei ole enää pienintäkään halua olla parisuhteessa mieheni kanssa.

Olen tässä miettinyt sitä, olenko koskaan määritellyt omaa seksuaalisuuttani, enkä pysty sanomaan olisinko joskus ajatellut olevani hetero. En kyllä varmaankaan ole koskaan myöskään ajatellut olevani bi. En tiedä, kun minulla on ollut seksisuhteita vain miesten kanssa, olen kerran (kymmenen vuotta sitten) ollut ihastunut naiseen ja suudellut kyllä useampaakin ja olen ainakin tämän saman kymmenen vuotta ollut tietoinen siitä, että mielestäni alaston nainen on eroottisemp kuin alaston mies. En vai ole koskaan ollut rakastunut naiseen enkä tuntenut kovin suurta himoa. Selkeästi muistan ajatelleeni, että toki kiihotun alastomien naisten katselusta tai ajattelusta, mutta kuitenkin sitten "haluan munaa". Olen myös ollut aina (miesten kanssa) seksuaalisesti aktiivinen ja nauttinut seksistä (synnytykseen asti, seksielämä ja oma seksuaalisuus on minulla muuttunut olennaisesti lapsen jälkeen, ihan siitäkin syystä että en ole neää saanut orgasmeja yhdynnän aikana, mikä oli aiemmin itsestäänselvyys. Ja nyt kun niitä ei enää saa yhdynnässä, niin en halua enää koko yhdyntää. Seksielämä meillä oli melko aktiivista kuitenkin viime kesään asti, koska mieheni on kiltti ja huomaavainen ja pitää huolen siitä että myös minä saan aina. Kesällä minussa itsessäni muutui jokin niin etten ole enää lainkaan halunnut miestäni ja silloin kun olen oikein houkuttelemalla itsestääni pienen halun poikasen löytänyt ja suunnannut sen häneen niin lopputulos on ollut kuitenkin epämiellyttävä: hän antaa ensin orgasmin minulel ja minä haluaisin lopettaa koko jutun siihen, mutta en voi ja toivon sitten vain että hän laukeaa mahdollisimman nopeasti ja tunnen tulleeni väkisinmaatuksi vaikka olisin itse ehdottanut seksiä.) Olen kahta miestä rakastanut syvästi ja tähän nykyiseenkin ollut alkuun hyvin rakastunut. Ehkä on niin, että en ole koskaan saanut tilaisuutta rakastua naiseen, koska yleensä olen aina ollut rakastunut/rakastanut jotakin tiettyä miestä (suhteet ovat olleet 2 vuotta, 5 vuotta ja nykyinen 4 vuotta). Nyt kun miettii, niin nämä miehet ovat olleet niin ei-perusmiehiä kuin olla voi. Kukaan ei ole katsonut formulaa tai pelannut jääkiekkoa tai tehnyt mitään muutakaan kovin maskuliinista.

Mutta nyt siis olen ihastunut erääseen naiseen, ja tunnen hyvin suurta seksuaalista vetoa häntä kohtaan. En tiedä miten hän tuntee tai on suuntautunut, en edes tunne häntä kovin hyvin ja siksikin tässä ihastumisessa mielestäni painottuu juuri seksuaalinen halu. Kun huomasin mille raiteille ajatukseni luisuivat niin en oikeastaan ollut lainkaan yllättynyt, pikemminkin vain totesin että niinhän se on, minä olen bi-seksuaali ja tavallaan olen sen aina tiennyt. Vaikka toisaalta en olekaan tiennyt. Mutta asia ei siis ollut lainkaan järkytys minulle. Ongelmallinen sikäli kylläkin, että tämän ihastumisen myötä koen avanneeni oven johonkin uuteen ja kiehtovaan ja sellaiseen, joka tuntuu minulle itselleni oikealta. Oikeastaan ainoa havahtuminen tässä liittyy siihen kun yhtäkkiä tajusin, että se ainoa syy, jonka takia olen ajattelut haluavani miehiä enkä naisia, on poistunut, siis kun en enää "halua munaa".

Kuitenkin tämä tuli nyt niin ongelmalliseen aikaan minulle, kun kaikille olisi helpompaa jos pystyisin (ainakin ensi syksyyn asti) elämään tyytyväisenä parisuhteessa mieheni kanssa. Ja nyt koen etten enää mitenkään pysty. Tuntuu myös,että tämä on sellainen asia, että jos tämän vielä kerron miehelleni, niin sitten meidä on ainakin pakko erota. Enkä haluaisi vielä erota, haluan pitää kulissit vielä vähän aikaa. Olin ajatellut ennen tätä ihastusta että vielä ainakin muutaman vuoden, mutta nyt en enää tiedä. Tunnen että valehten itselleni ja läheisilleni jo niin monessa asiassa että minun täytyy vain nyt kertoa totuus ja elää sen seurausten kanssa.

Tästä tuli nyt melkoisen pitkä vuodatus, toivottavasti ei kovin sekava. Mutta tuntui hyvältä saada kirjoittaa.

Kiitos, Arnaia. Upeaa, kun tänne tulee uusia elämäntarinoita. Sinun tarinasi kosketti poikkeuksellisen syvästi, koska siinä oli niin paljon TÄSMÄLLEEN samaa kuin omassa elämässäni. Perhetilanteet ovat meillä toki vähän erilaisia, mutta kaikki mitä kirjoitit suhteestasi seksiin ja miehiin olisi voinut olla suoraan mun kirjoittamaani tekstiä. En ehkä vain osaa/rohkene ilmaista itseäni yhtä avoimesti - hienoa kun joku osaa!

Musta tuntuu, että olen kokenut seksin aika tarkalleen samalla tavalla ja samojen vaiheiden kautta kuin sinäkin. Ja juuri lasten syntymän jälkeen omakin suhtautumiseni seksiin muuttui aivan samalla tavalla. Uskon, että äidiksi tuleminen vaikutti moneen muuhunkin identiteettiin liittyvään asiaan, ja nämä kaikki yhdessä ovat sitten vähitellen (tai oikeastaan aika rajustikin) riisuneet laput silmiltä. Esimerkiksi tämänkin (Arnaian) lauseen voin täydellisesti myös omalla kohdallani allekirjoittaa: "Kun huomasin mille raiteille ajatukseni luisuivat niin en oikeastaan ollut lainkaan yllättynyt, pikemminkin vain totesin että niinhän se on, minä olen bi-seksuaali ja tavallaan olen sen aina tiennyt. Vaikka toisaalta en olekaan tiennyt."

Arnaia: sinun kertomasi vahvistaa taas sitä käsitystäni, ettei ole ollenkaan harvinaista "herätä" juuri tässä vaiheessa, nimenomaan lasten syntymän jälkeen (riippumatta omasta iästä). Osaat tuoda hyvin ymmärrettävällä tavalla esille, mistä se myös saattaa johtua. Meitä on varmaan oikeasti vaikka kuinka paljon! Vaikka monet kai luulevatkin, että nainen, jolla on mies ja lapsi/lapsia, on "todistanut" heteroutensa jo moninkertaisesti eikä siis mitenkään voi olla muuta kuin hetero. (Tai näin itse ainakin ajattelin itsestäni: että viimeistään menemällä naimisiin ja hankkimalla lapsia "todistan", ettei minussa ole mitään "kummallista", kuten aina luulin toisten minusta kuvittelevan.) Nyt melkein naurattaa, kun asia voikin olla tavallaan juuri päinvastoin: että nimenomaan miehen ja lapset hankittuaan nainen todella vasta tajuaa, ettei missään tapauksessa voi olla ainakaan hetero.

Itseäni kyllä suuresti lohduttaa kuulla, kuinka joku on herännyt omaan seksuaalisuuteensa melkein pilkuntarkasti täsmälleen samalla tavalla kuin minä. Kun tietää toisten kokeneen asian ihan samoin, on jotenkin helpompaa uskoa myös itseensä, siis siihen, että kyllä mä todellakin olen ei-hetero enkä ole vain "kuvitellut". En toisaalta olekaan tätä enää itse aikoihin epäillyt, mutta en voi sille mitään, että pelkään sen kuulostavan epäuskottavalta joidenkin toisten korvissa: jos ei ole itse omakohtaisesti kokenut tällaista, niin voiko uskoa toisen olevan aidosti ei-hetero, jos tietää, että tällä ei ole oikeasti ollut suhteita saman sukupuolen edustajien kanssa? (Itse ainakin joskus aikaisemmin luulin, että se olisi välttämätön "edellytys", tai että ainakaan muuten asiasta ei voisi olla varma.) Edelleen musta tuntuu, että mun pitäisi jotenkin selitellä tai vakuutella (myös muille ei-heteroille), että "en mä ole hetero, VAIKKA..." Mutta mitä enemmän kuulen Arnaian kaltaisista "kohtalotovereista", sitä vähemmän tuntuu tarpeelliselta selitelläkään. Sen sijaanhan voi todeta, että "oikeastaan tämän kaltainen 'herääminen' on aika yleistä..." Ainakin musta tuntuu, että se on, vaikka tänne Lepakkolaaksoon tietysti kertyykin vain pienenpieni otanta (ja missään muualla asiasta ei taas kuule hisahdustakaan).

Arnaialle vielä sen verran, että ymmärrän ongelmallisen tilanteesi. Mutta ainakin näin ulkopuolisesta kuulostaa siltä, että tuo "väliaikainen" erossa asuminen voi olla molempien kannalta hyvä asia. Selkeä ja lopullinen ero aivan yhtäkkiä tuossa vaiheessa olisi varmaan rajumpi juttu. Voisiko olla niin, että erossa asuessanne myös miehesi tottuisi paremmin ajatukseen lopullisesta erosta, mikäli se on joka tapauksessa edessä? Olisiko tämä ikään kuin "pehmeä lasku" siihen? Ainakin se antaa varmasti molemmille tarvittavaa etäisyyttä nähdä asiat selkeämmin. Kuulostaa tosin siltä, että sinulle asia on jo nyt selkeä. Voi olla, että ahdistut lisää tulevista viikonlopputapaamisista, joihin olet päättänyt panostaa. Jos niin käy, se on sinulle itsellesi entistä selvempi merkki siitä, mitä tahdot. Niin tai näin, asiaan totuttelu vähitellen on ehkä kuitenkin parempi kuin kertalaakista eroaminen, varsinkin kun teillä on yhteinen lapsi. Samalla saat itsekin aikaa tutkailla tunteitasi ja ihastumisiasikin rauhassa ja saat niille ehkä vahvistusta, joka tuo parhaassa tapauksessa mielentyyneyttä, ja se taas auttaa päätöksenteossa.

Viime syksynä minustakin tuntui, että en pysty enää päivääkään elämään nykyisessä parisuhteessani. Omalla kohdallani suuresti auttoi, kun kerroin biseksuaalisuudestani miehelleni. Nyt tosin ahdistaa se, että emme ole enää sen jälkeen asiasta puhuneet ja mies kai luulee, että se ei vaikuta mihinkään (vaikka on varmasti huomannut, että vaikuttaahan se). Tiedän, että jossain vaiheessa on edessä uusi keskustelu, mutta olen toistaiseksi pitkittänyt sitä. Silti mulle on tärkeää, että mies tietää edes sen (mulle) tärkeimmän asian, vaikka ei sitä ihan sillä tavalla käsitäkään kuin toivoisin (vai toivoisinko..?). Ihme kyllä olen joten kuten osannut elää tässä suhteessa viime syksyn jälkeenkin, enkä ole edes yhtä ahdistunut kuin silloin, vaikka mitään "ratkaisua" ei olekaan tullut (ja vaikka olen myös ihastunut naiseen, tarkemmin sanottuna kahteenkin!) ja vaikka olen vielä vakuuttuneempi omasta ei-heteroudestani kuin silloin syksyllä. Pointti onkin ehkä siinä, että nyt olen siitä TYYNEN vakuuttunut, kun taas syksyllä mieli oli kaikkea muuta kuin tyyni. Apua on varmaan ollut myös siitä, että olen oikeasti päässyt puhumaan asiasta ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät ja ovat kokeneet osittain samaa. Eihän sekään mitään "ratkaise", mutta jotenkin se rauhoittaa mieltä. Katson omaa tilannettani joskus kuin ulkopuolelta, niin kuin katsoisin elokuvaa, josta en tiedä, mitä siinä vielä tapahtuu.

pihlaja, ovatko ne kaksi naista siellä mielikuvitusmaailmassa EDELLEEN .. vai oikeassa elämässä.. joihin olet ihastunut? :)
On niin ihana päivä, aurinkoa Sulle sinne:) Ja muillekin tietenkin!

Exclusive for Withyou: ihan oikeassa elämässä ovat, lieneekö tuo nyt sitten hyvä vai huono asia... :)

noo.. jos minulta kysytään, niin minun mielestä hyvä. :):)

Pihlajalle: tavallaan juuri se, että tarinasi vaikutti niin omaltani, sai minut kirjoittamaan. Paitsi että siis minusta parisuhteessani mieheni kanssa ei ole ollut kaikki hyvin, vaikka päällisin puolin on siltä näyttänyt ja mieheni oli täysin tyytyväinen kunnes kerroin että itse haluan erota. Mutta tuon eron kanssa minulla on ollut ongelmana juuri se, että jos kaikki on periaatteessa hyvin paitsi jokin tietty tunne puuttuu minun puoleltani, niin onko se sitten riittävä syy erota. Tätä olen pyöritellyt pitkään.

Olen itse ajatellut erillään asumista juuri pehmeänä laskuna eroon, sekä miehelle että lapselle, vaikka kai siinä olisi jokin uudelleen lähentymisen mahdollisuus oikeastikin olemassa. Tai ajattelin olevan kunnes ihastuin tähän yhteen naiseen.

Minua oikeastaan nauratti eilisen viestin jälkeen se, kuinka naivi olen ollut. Siis vaikka ympärilläni on hlb-ihmisiä ja olen ollut 17-vuotiaana ihastunut naiseen ja ainakin tästä asti tiennyt kiihottuvani naisista (ja olen nyt 27-vuotias) niin en ole koskaan ajatellut mitä naisten välinen seksi voisi olla ja olen tätä ajattelematta tuominnut sen jonain minulle "ei-riittävänä". Mikä naurattaa nyt, kun en miehenikään kanssa haluaisi (silloin kun harvoin hänen kanssaan mitään haluan) mitään sen enempää kuin mitä voisi naisenkin kanssa tehdä :) Ja luulen, että se mitä haluan, olisi naisen kanssa erilaista :)

Minulle synnytys ja myös imetysaika olivat jollainlailla hyvin voimaannuttavia naisena ja koen kyllä seksuaalisuuteni muuttuneen niiden myötä. Niin oudolta kuin se tuntuukin, tunnen itseni enemmän naiseksi ja tämä on myös muuttanut suhtautumistani miehiin - tosin ei niin kuin olettaisi vaan miesten merkitystä vähentäen :) Hyvä, että olen tajunnut nyt sen minkä olen, mutta olisin kyllä voinut aiemminkin, kun todella reilu kymmenen vuotta minulle oli tärkeää olla haluttava ja seksikäs tai myöhemmin fiksu ja älykäs - nimenomaan miesten silmissä ja parissa. Olen siis aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi naisporukoissa ja en ole ollut kovin kiinnostunut "tyttöjen jutuista". Mutta tuo miesten silmissä loistamisen tarve loppui lapsen saamiseen. Ja nykyisin koen aiemmin jollain lailla esineellistäneeni itseäni, koska se oli keino hakea hyväksyntää tms. Ja nyt, kun en ole enää aikoihin halunnut miestäni, olen tuon tajunnut selvästi, koska silloin kun saan jonkinlaisen halun herätettyä itsessäni hänen kanssaan, teen sen juuri asettamalla itseni seksikkääksi objektiksi, jos nyt kukaan tajuaa mitä tarkoitan. Outoa on se, että tätä kaikkea olen havainnoinut ja pohtinut ja miettinyt jo pitkään, ja nyt kun tuli tämä naiseen ihastuminen niin kaikki ikäänkuin kirkastui: tajusin sekä aiemman käyttäytymiseni että sen merkityksen ja nyt kun olen viettänyt aikaa haaveilemalla naisista :) niin myös tajunnut hyvin selvän eron siinä miten näen itseni ja oman seksuaalisuuteni jos ajattelen itseäni naisen tai miehen kanssa. Ja nyt ajatus itsestäni naisen kanssa tuntuu paljon oikeammalta ja paremmalta. En tiedä voisinko rakastua johonkin mieheen joskus vielä (olin ajatellut että kunhan pääsen eroon nykyisestäni niin kasvatan lapseni yksin ja olen onnellinen, itsenäinen ja yksinäinen yh-äiti enkä todellakaan ota mitään miestä vaivoikseni) mutta tiedän että voisin rakastua naiseen (mutta en tiedä haluaisinko kun tämä tuhoaisi tuon hienon itsenäisen tulevaisuudensuunnitelmani).

On hienoa saada kirjoittaa tänne ymmärtäville hienoille naisille.

Totta, Arnaia, meillä tuntuu menneen kaikki muu aika samalla tavalla paitsi se, että mulla on ollut periaatteessa "kaikki hyvin" parisuhteessa ja tunnen edelleen rakkautta miestäni kohtaan. Rakkaus vain on muuttunut minun puoleltani, ainakin siitä on kadonnut seksuaalisuus, mutta tuo ihminen on mulle kyllä edelleen rakas. Ei tosin aivan sillä tavalla kuin hän varmasti itse haluaisi olla... Joka tapauksessa tämä tavallaan vaikeuttaa tilannetta siltä kannalta, että "ratkaisun" tekeminen on vaikeampaa kuin kuvittelen sen olevan siinä tilanteessa, että mitään rakkautta ei enää olisi tai kaikki EI olisi päällisin puolin "hyvin". Juuri siksi, että kaikki on ollut "hyvin", oma heräämiseni varmaan tapahtuikin näin myöhään. Pitkään - itse asiassa aina - oli tunne, että jokin oli pielessä, mutta en pitkään edes halunnut ruveta miettimään, mikä se oli, eihän ihminen yleensä halua oma-aloitteisesti ruveta sekoittamaan elämäänsä, jos siihen ei näytä olevan suurta tarvetta.

Arnaia kirjoitti: "Minua oikeastaan nauratti eilisen viestin jälkeen se, kuinka naivi olen ollut. Siis vaikka ympärilläni on hlb-ihmisiä ja olen ollut 17-vuotiaana ihastunut naiseen ja ainakin tästä asti tiennyt kiihottuvani naisista (ja olen nyt 27-vuotias) niin en ole koskaan ajatellut mitä naisten välinen seksi voisi olla ja olen tätä ajattelematta tuominnut sen jonain minulle "ei-riittävänä". Mikä naurattaa nyt, kun en miehenikään kanssa haluaisi (silloin kun harvoin hänen kanssaan mitään haluan) mitään sen enempää kuin mitä voisi naisenkin kanssa tehdä :) Ja luulen, että se mitä haluan, olisi naisen kanssa erilaista :)"

Siteerasin koko kappaletta, se ravisteli minua niin, että melkein taas hirvitti, koska se on (ikänumeroita ja ympäröiviä hlb-ihmisiä lukuun ottamatta) sanasta sanaan kuin oman pääni sisältä! Ja myös on naurattanut oma naiivius minuakin...

Arnaia: "Olen siis aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi naisporukoissa ja en ole ollut kovin kiinnostunut "tyttöjen jutuista". Mutta tuo miesten silmissä loistamisen tarve loppui lapsen saamiseen."

Näin minunkin kohdallani, kumma kyllä. Onkohan kovinkin yleistä, että juuri ne naiset, jotka oikeasti (mutta piilevästi) tuntevat seksuaalista vetoa naisia kohtaan, kokevat nuo "(hetero)naisporukat" ja "tyttöjen jutut" juuri näin? Itse olen kokenut ne juuri näin niin kauan kuin muistan, lapsuudesta saakka, ja siitäkin mulle tuli aina tunne, että olin jotenkin "outo". Toisaalta kuvittelin pitkään, että se nyt ainakin todistaisi mut heteroksi, eikös "naisista tykkäävän" sentään pitäisi viihtyä naisten seurassa..? :) :) Nyt luulen, että kyse on ollut varmaan samasta asiasta kuin heteromiehillä: eihän heteromieskään yleensä (ainakaan yksin) viihdy "tyttöjengin" keskellä, vai mitä?

Itse olen suorastaan myös inhonnut tai ainakin karsastanut naisellisia naisia, koska he saivat mut aikaisemmin tuntemaan itseni jotenkin huonommaksi (koska en yltänyt heidän "tasolleen"). Ajattelin, että miehet ovat kiinnostuneita vain heistä. Nyt tiedän, että olen kiinnostunut heistä itse! :) Nyt kun mulla ei ole enää mitään tarvetta kiinnittää miesten huomiota enkä koe "kauniita naisia" enää kilpailijoikseni, pystyn täysin siemauksin nauttimaan siitä, että saan katsoa jotakuta viehättävää naista. Vaikka se tavallaan samalla myös joskus vihlaisee, koskea kun ei saa... (Vähän niin kuin menisi lasten kanssa museoon: saa katsoa, ei koskea!) Kaikesta huolimatta mulle on ollut sydäntä sykähdyttävä helpotus huomata, kuinka kauna kauniita naisia kohtaan on hellittänyt ja tosiaan täydellisesti kadonnut mun sisältäni, ja olen saanut "sisäisen vapauden" tuntea pelkästään lämpimiä tunteita kaikkia lumoavia naisia kohtaan ja pystyn iloitsemaan heidän kauneudestaan. Enkä edes halua tavoitella samanlaista kauneutta itselleni, se jotenkin ei tunnu kuuluvan minulle. Tunnen olevani ulkoiselta ja muultakin olemukseltani juuri oikeanlainen nyt tällaisena kuin olen (ensimmäistä kertaa elämässäni!).

Arnaialle vielä, että voithan saada tavallaan molemmat: ensin toivomasi itsenäisyyden, ja sitten jossakin myöhemmässä elämänvaiheessa, kun et enää tarvitse "itsenäisyyttä" samalla tavalla kuin nyt, voit saada toivomasi parisuhteenkin.

Mahtavaa, että ollaan saatu uusia keskustelijoita! Viestit on pitkiä ja niiden lukeminen vaatii aikaa ja ajatusta. Hienoa, että rohkenette kirjoittaa noin avoimesti ja pohtia elämänne tilanteita. Edelleen ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä - uskon siihen siis yhä. :)

Hienoa miten keskustelu on jatkunut. Nämä herättävät taas paljon ajatuksia. Kirjoitan paremmalla ajalla - nyt on halu hypätä sänkyyn nukkumaan. Mutta viimeisissä keskisteluissa on ollut jotain johon haluan palata. Olette kirjoittaneet suhteistanne naisiin ennen seksuaalisuuden kyseenlaistamista. Minullakin on tähän ajatuksia - omiani vuosien takaa. Menen nyt miettimään tätä ja palaan paremmalla ajalla - kun olen virkeämpi kirjoittamaan.

Kiitos kun jaatte niin paljon itsestänne.

Hyvää yötä!

Liitynpä tähän fiksujen & ajattelevien naisten joukkoon minäkin =) Omasta tarinastani olen kertonut threadissa: http://lepakkolaakso.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=24&thrdid=7249. Aikaa on noista kirjoitteluista kulunut ja ajatustyötä on aivoissa tehty kiivaasti. Nyt voin jo selkeästi itselleni myöntää, että voin olla kiinnostunut myös naisista enkä enää tunne siitä samanlaista hämmennystä ja häpeää kuin vielä viime syksynä, kun asia alkoi päässäni heräillä. Asia oikeastaan tuntuu varsin luonnolliselta ja asia on tainnut aina olla niin. En ole sitä itse vain ymmärtänyt...tai osannut kiiinnittää siihen huomiota, kun automaattisesti nuorena on alkanut juoksennella poikien perässä kuten muutkin tytöt :)

Arnaia kirjoitti: "En vai ole koskaan ollut rakastunut naiseen enkä tuntenut kovin suurta himoa. Selkeästi muistan ajatelleeni, että toki kiihotun alastomien naisten katselusta tai ajattelusta, mutta kuitenkin sitten "haluan munaa".

Viimeisten parin vuoden aikana, kun kavereiden on käyty keskusteluja voisiko elää parisuhteessa naisen kanssa, niin totesin aina että kyllähän se muuten, mutta haluaisin sitä munaa kuiteskin, joten eihän siitä mitään tulisi.Tavallaan jo silloin tietyllä tasolla hyväksyin ajatuksen naisen kanssa olemisesta/elämisestä suhteessa, mutta asia tökkäsi seksiin.Toisaalta eihän asiaa tarvinnut ajatella, kun piti itseään heterona ja oli elänyt monen monta parisuhteessa miehen kanssa.En kuitenkaan ajatellut naisten välistä seksiä ällöttävänä tms, kuten olin ajatellut vielä alle 25-vuotiaana (nyt olen siis 30). Ajattelin vain, ettei pelkkä nainen riitä minulle...kun haluan kuitenkin sitä munaa =)
Nyt olen huomannut, että olin vaan päätynyt ns. helppoon ratkaisuun enkä ollut ikinä edes todella miettinyt naisten välistä seksiä tai mitä oikeastaan mietin siitä (tselläni ei siis ole kokemuksia seksistä naisen kanssa). Olen samaa mieltä Arnaian kanssa siitä, että haluaisin seksiltä juurikin sitä mitä voisin saada myös naiselta. Nyt asia on tuntuu niin selkeältä...mitä se ei kuitenkaan aiemmin ollut. Edelleen koen alastomat miehet kiihottavina, mutta olen antanut itselleni "luvan" ajatella alastomista naisista toisin kuin aiemmin.

Arnaia kirjoitti: "Olen siis aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi naisporukoissa ja en ole ollut kovin kiinnostunut "tyttöjen jutuista".

Samanlainen tarina täälläkin. Pentuna olin hyvinkin poikamainen ja leikin pääasiassa vain poikien kanssa.Toki asuinpaikkakuntamme ja naapurustomme vaikutti tähän asiaan.
Tyttömäiset vaatteet ja värit eivät todellakaan olleet minua varten.Rasavilli kun olin.Teini-ikäisenä piilotin naisellisuuteni, enkä pukeutunut kovinkaan avonaisiin paitoihin tms. Silti olen koko kouluikäni liikkunut samassa tyttöporukassa, jotka ovat ystäviäni edelleen.Olen vain aina ollut se "outolintu" joukosta, jota ei juuri kiinnosta "tyttöjen jutut". Oikeastaan vasta nyt olen alkanut löytämään naiseuttani ja myös näyttämään sitä.Pukeutumaan avoinaisempiin paitoihin, mekkoihin, koruihin, korkeakantaisiin kenkiin...ehkä tämä liittyy tähän itsensä löytämiseen kokonaisuudessaan =)

Pihlaja kirjoitti: "Onkohan kovinkin yleistä, että juuri ne naiset, jotka oikeasti (mutta piilevästi) tuntevat seksuaalista vetoa naisia kohtaan, kokevat nuo "(hetero)naisporukat" ja "tyttöjen jutut" juuri näin? Itse olen kokenut ne juuri näin niin kauan kuin muistan, lapsuudesta saakka, ja siitäkin mulle tuli aina tunne, että olin jotenkin "outo".

En tiedä onko tuo kovinkin yleistä. Mutta omalla kohdallani täsmää kyllä. Olen kokenut todella naiselliset naiset hyvin vieraiksi...kuin ei minulla olisi mitään yhteistä heidän kanssaan. Olen myös huomannut, etten ole pyrkinyt herättämään myöskään miesten huomiota oikeastaan koskaan.Ehkä pitkällä parisuhteellakin on oma osansa tässä, aloin kuitenkin seurustelemaan 17-vuotiaana. Baarissa ollessani nautin ystävieni seurasta, enkä koeta saada miesten huomiota kohdistumaan itseeni. Toki olen ystävällinen ja sosiaalinen, mutta en pukeutumisellani tai käytökselläni pyri siihen, että saisin miesten huomiota. Tämän ajatuksen tajuaminen oikeastaan yllätti itsenikin. Joskus olen jopa ollut kiusaantunut saamastani miesten huomiosta baarissa...toki se on ollut itselleni myös vierasta,sekin voi vaikuttaa asiaan.

Kiitos, että sain kirjoittaa...ajatusten avaaminen tekstinä avartaa kummasti omaa ajattelua !

Täällä on kirjoitettu viimeaikoina paljon sellaisia asioita, joita olen miettinyt itsekin erityisesti viimeisen parin vuoden ajan. Ainakin Pihlaja, Arnaia ja Hapsikka kirjoittavat siitä, miten ovat aiemmassa elämässään kokeneet naiset. Itse yritin avata ajatuksiani jo aikaisemmin tässä ketjussa, mutta palaan tähän vielä uudelleen. En ole oikeastaan koskaan kokenut kuuluvani ryhmään "naiset". Mulle on ollut jopa tärkeää, että mua ei rinnasteta ryhmään naiset. Jostain syystä mun on ollut vaikea määrittää itseäni suhteessa naisiin. Jollain tavalla toiset naiset - ja varsinkin naiselliset naiset - ovat uhanneet jotain minussa. En muista kadehtineeni heitä, vaan minulla ei vain ole ollut kykyä kohdata heitä, tai laittaa itseäni "samaan lokeroon" heidän kanssaan. En myöskään ole koskaan tykännyt juuri mistään tyttöjen jutuista. Olen vain aina todennut, että "en ole niin nainen".

Miten minä sitten suhtauduin miehiin? Hain miehistä kavereita itselleni. Näin ihan vaivaa, että pääsin sisään yhteen poikaporukkaan, jonka tunsin harrastukseni kautta. Voi sitä ilon päivää, kun pojat soitti mulle ja pyysi mut mukaan ajelemaan jonnekin, kahville jonnekin, mennään notkumaan johonkin kuppilaan. Oli kai joku heistä muhun ihastunutkin, mutta meillä oli ihan aidosti mukavaa kavereina. Ja on edelleen, vaikka on myönnettävä, että jokin on pienesti muuttunut sen myötä, kun heillä ja minulla on tyttöystävät.

Opiskeluaikana oli joksus niitä tilanteita, joissa joku levitti suomen kiekkojoukkueen kuvat pöytään. Kaikki muut tytöt/naiset osasivat osoittaa joukosta jonkun söpön, jonkun jonka siitä porukasta mieluiten tapaisi. Mä en ikinä osannut sanoa mitään näihin juttuihin. Mun väitettiin ottavan asian liian tosissani, mutta kun mä en oikeasti pystynyt osoittamaan sieltä yhtään tyyppiä toisen yli. Ja samaan aikaan olin ahdistuneen ferministi (älkää takertuko tähän ilmaisuun), ja vihasin kaikkia niitä katumainoksissa keimalevia kissoja. Ne olivat minulle uhka. Ne ahdistivat mut nurkkaan.

Kunnes sitten joitain vuosia myöhemmin huomasin silmieni kiertävän kuvien pehmeitä pintoja. Tunsin lämpimän ailahduksen sisälläni, enkä saanut silmiäni irti naisen muodoista. Katumainosten lisäksi tuijottelin ihan livenä ohikulkevia pyöreitä peppuja ja lanteita. Kesti aika kauan tunnistaa ja myöntää nuo olot. Samaan aikaan seurustelin miehen kanssa (ihanan feminiininen, kuten kaikki poikaystäväni), joka ei myöskään voinut sietää naisen esineellistämistä. Noh, eipä hän pahemmin halunnut minuakaan... Joka tapauksesa ajattelin silloin, että tuo henkilö on ainoa mies jonka kanssa voin kuvitella olevani. Hän oli niin epämiehekäs. En ole koskaan osannut nähdä tai ajatella itseäni "tosi miehen" rinnalla. En missään vaiheessa.

Ajatus kahden naisen välisestä seksistä oli ennen vastenmielinen. Ajattelin sen olevan liian imelää ja kaunista. Liian "tyttömäistä", vaaleanpunaista kuten "tyttöjen jutut". Näin muistan ajatelleeni todella pitkään, varmaan yläasteelta tai lukiosta asti. Koskaan en ajatellut että se olisi riittämätöntä. Muna itsessään ei ole ollut minulle koskaan kiihottava asia. Eikä miehen vartalo siinä määrin kuin naisen - sitten kun viimein sallin itselleni huomata sen.

Tuostakin on nyt jo useita vuosia. Nyt olen ollut suhteessa naisiin kahden vuoden ajan. Täytän kuukauden päästä 30. Palaan viestini ensimmäisiin riveihin. Naissuhteiden myötä minun on ollut helpompi määrittää itseni suhteessa toisiin naisiin. Olen ikään kuin löytänyt lokeroni. Olen erilainen kuin tavallinen heteronainen. Naiseuteni on minulle helpommin käsitetävä asia. samoin toiset naiset ovat minulle helpommin käsitetävä asia - luvallisesti erilaisia kuin minä. Miehet ovat kavereina edelleen täys kymppejä. Seksuaalisessa mielessä... en ole heitä juuri ajatellut.

Tällaista. :)

Oikeastaan mun piti käydä täällä vain lukemassa eikä kirjoittamassa, kun en juuri nyt ehtisi kirjoittaa, mutta Mysteren viestiin on pakko vastata muutamalla ajatuksenvirranomaisella rivillä... Mystere, kokemuksesi suhteesta naisiin ja toisaalta myös suhteesta miehiin ovat tosi paljon samanlaisia kuin omani! Ilmaisit myös jotkin asiat niin, että sain niistä valaisua omiinkin juttuihini.

Itse koin nuo "katumainosten keimailevat kissat" pitkään ihan samalla tavalla. Toisaalta ajattelin, että näinhän järkevän ihmisen kuuluukin niistä ajatella, nehän ovat naisen esineellistämistä jne. MUTTA samaan aikaan inhosin ihan samalla tavalla myös ihan omassa elämässään kulkevia "naisellisia" naisia (minulle naisellisuuden merkiksi riitti ihan vain vaikka meikkaaminen, jota kylläkin myös itse ryhdyin harrastamaan hillityssä määrin "vihaisimman" vaiheen mentyä ohi). Ajattelin, että he esineellistivät itse itseään ihan vain olemalla sellaisia kuin olivat. Nyt tämä ajatus tuntuu musta tietenkin äärimmäisen typerältä, ja melkein ihan nolottaa tunnustaa jopa täällä, että oon joskus muinoin noin ajatellut, vaikka varsinkin täällä keskustelevat ihmiset selvästi ymmärtävät, kuinka ihminen voi muuttua... (Tosin oon ollut ymmärtävinäni, että nimenomaan jotkut lesbot edelleen karsastavat ns. naisellisia naisia, mitä tällainen pieni biseksuaali ei kyllä MILLÄÄN tajua.)

Sitten jossain vaiheessa mulle kävi samoin kuin Mysterelle: huomasin, että enhän mä niitä naisia vihannutkaan, vaan itse asiassa rakastin! Ja nyt kun mulle on selvinnyt myös tämä biseksuaalisuus ja muu, niin mustakin tuntuu - Mysteren sanoja lainatakseni - että olen "löytänyt oman lokeroni". Munkin on nyt helpompi määrittää itseni suhteessa toisiin naisiin, vaikka en ole edes kokenut naissuhteita. (Ja onkin ollut yllätys huomata, ettei niitä ole tähän edes tarvittu.) Samoin oma naiseus on samalla "löytynyt" ja tuntuu oikealta. Vaikka toisaalta on tullut myös uudenlainen ahdistus oman parisuhteen takia (tieto lisää tuskaa!), niin kuitenkin kaikkien näiden asioiden oivaltaminen on ollut kokonaisuudessaan positiivista. Osat - minä, muut naiset, miehet - ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen, ja sen takia hengitän nykyään eri tavalla kuin ennen, sen paremmin en osaa olotilaani kuvata.

Mysteren jääkiekkojoukkue-esimerkistä tuli vielä mieleen: en mäkään osannut koskaan nimetä ketään, johon olisin ollut ihastunut, ja muistan kouluaikoinakin aina salaa ihmetelleeni, että miten muut tytöt aina niin selkeästi osasivat. Sitten rupesin keksimään itselleni ihastuksia, jotta kukaan ei vaan olisi "kuvitellut musta mitään outoa..." Samasta syystä "hankin" myöhemmin poikaystäviä, mutta silloinkin salaa mietin, että mikähän tässä nyt oikein on se juttu. Kavereina miehet tuntuivat musta "oikeanlaisilta" ja tuntuvat edelleen. Mulla on ollut myös onni tuntea enimmäkseen vain kivoja ja fiksuja miehiä, ja siitä kai johtuu, etten ole koskaan syvällisesti ymmärtänyt joidenkin naisten miesvihaa, vaikka toki tajuankin, mistä sellainen saattaa syntyä (ja tunnenkin aina suurta halua listiä ne kaikki, jotka tekevät naisille pahaa). Olen minäkin (tietenkin) feministi, mutta miesviha on mulle kuitenkin henkilökohtaisesti täysin vieras asia (no eihän se feminismiin mitenkään liitykään, ei ainakaan omasta mielestäni) enkä osaa yleensä edes suhtautua siihen mitenkään, jos huomaan sitä jossain ympäristössäni.

Mutta siis takaisin noihin poikaystäviin... Ajattelin pitkään, että kaikki ihmiset eivät ehkä vain ole yhtä "seksuaalisia" kuin toiset, ja tyydyin ajatukseen, että seksi ja seksuaalisuus eivät vain merkinneet mulle kovin paljon. Uskon nyt, että olin vain väärässä lokerossa, katsoin väärään suuntaan. Katsoin miehiä silloin kun olisi pitänyt katsoa naisia, ja se mitä silloin näin, ei ollut sitä mitä halusin. Se mitä halusin (tai olisin voinut haluta) ei taas ollut sitä mitä katsoin. Tuliko tästä nyt loogista vai sekavaa..? Joka tapauksessa nyt kun koen olevani ensimmäistä kertaa oikeassa lokerossa (johon tosin elämäntilanne on väärä!), myös seksi ja seksuaalisuus tuntuvat sijoittuneen oikeaan lokeroon mun elämässäni ja merkitsevät enemmän kuin koskaan ennen - siitä huolimatta, että en edes pääse niitä toteuttamaan siten kuin haluaisin!

Hapsikkakin kirjoitti paljon sellaista, mitä minun oli tarkoitus kommentoida, mutta nyt tämä vuodatus riittäköön niiksi "pariksi riviksi", jotka mun piti alunperin kirjoittaa...

Olipas jännä löytää tällänen sivusto, niin monet jutut kuulostaa kuin olisivat suoraan ajatuksistani.. En ole paljoa nästä jutuista kenenkään kanssa jutustellut, syystä mikä ylempänäkin on kirjoitettu; se ei ole kovin yksinkertaista. Paras ystäväni varmasti ymmärtäisi, mutta en ole halunnut "avata hänen silmiään" vielä, kun mitään konkreettista ei ole tapahtunut..

Mun tarina on sellanen, et toki olen aina pitänyt naisia viehättävinä, mutta jonnekin 25-vuotiaaksi en ikinä ollut pohtinut olevani bi.. Silloin olin jo naimisissa miehen kanssa, jonka kanssa oltiin yhdessä 10 vuotta. Seksi oli aluksi tosi hyvää ja suhdekin hyvä. Opiskeluaikoina kiinnostuin naistutkimuksesta tosi paljon ja olin tulenpalava feministi. Katujen mainokset oli musta järkkyjä ja itse pukeuduin hyvin sukupuolineutraalisti, oli hankalaa olla naisellinen nainen mun miehelle. Se ahdisti mua. Joskus 5 vuotta sitten tapasin naisen, joka oli aluksi ihan vain kaveri, mutta jonka lähellä ollessa vatsassa nipisteli ja tunsin hänen läsnäolonsa jo kilometrien päähän. Näin meni usempi vuosi, ajattelin häntä välillä 24h ja halusin ihan todella paljon vähän läheisempiin suhteisiin hänen kanssaan:) Oli kamalaa olla naimisissa, toivottoman ihastunut naiseen ja yrittää uskotella itselleen, et eihän tämä mitään merkitse. Vuosien saatossa pelkkä "himo" meni ohi ja olen aivan rakastunut tähän naiseen, fiilis on se, että hän on mun oikea, jos sellanen tässä elämässä on. Viime kesänä sitten erosin miehestäni ja syksyllä paljastin tunteeni tälle naiselle. Hän sanoi, ettei tunne samoin, mutta että ollaan todella hyviä ystäviä ja haluaa asiat säilyttää näin. No, mä päätin että unohdan unelmani ja jatkan elämääni. Mutta eihän se ihan niin yksinkertaista ole.. Rakastun häneen päivä päivältä enemmän(ollaan paljon tekemisissä, lähes päivittäin). Uskalsin paljastaa tunteeni hänelle, koska olin mielestäni aivan varma, että hän ajattelee/tuntee samoin. Olinhan vuosia lukenut asioita rivien välistä ja aika suoriakin lausuntoja, tarpeettomia kosketuksia ja katseita, lahjojen "salaisia" merkityksiä jne. Ongelma on se, että mun on vaikea uskoa, että olen lukenut häntä aivan väärin. Mietin, että ehkä hän vain säikähti, että alan vaatia jotain (hän on naimisissa ja hänellä on lapsia)tai ei ole itse ihan niin varma asiasta ja siksi kielsi asian kokonaan. Kuka tietää, mutta on aika tuskaista olla niin toivottomasti rakastunut. Olen ihan varma, että olisimme loistava pari ja voisimme elää onnellisina (elämämme loppuun saakka:)).
No, ei kai auta kuin odottaa, että joku hemaiseva mies saa multa jalat alta ja auttaa unohtamaan tän rakkauden. Joopa joo. En enää uskalla ottaa asiaa naisen kanssa puheeksi, eiköhän hän itse mulle avautuisi, jos olisi mielensä muuttanut, kun kantani tietää. En halua kokea uudelleen sitä tuskaa, jota silloin koin. Suhteemme ei kyllä muuttunut ihmeemmin, aluksi oli vähän jäykkää, mutta sittemmin olemme tulleet vieläkin läheisimmiksi ystäviksi..(joista toisella on aika rankasti taka-ajatuksia;))
On aika hankalaa tällänen elämä, kun toisaalta kaikki odottaa, et milloinkahan mä löydän itselleni uuden miehen ja muahan ei edes kiinnosta lähteä etsimään. Toista naista en ehkä osaisi lähteä etsimään, en ole ikinä rakastunut muihin naisiin ja onhan tämä se ainoa oikea..;)
Ihanaa lukea, että muilla on se ihana nainen/ihminen kotona. Elämä on ainutkertaista, pitäis uskaltaa elää se niin kuin itse haluaa.. Kertokaa, jos teillä on samankaltaisia kokemuksia ja miten ne ovat päättyneet. Palaan vielä lukemaan viestiketjua, helpottavaa tietää, että ei todellakaan ole yksin.
Ihmettä ja onnellista loppua odotellen, Tsirppis

Tämän ketjun löytäminen sai minussa aikaan niin suuren tarpeen purkaa sydäntäni, etten voi muuta. Ihan kaikkea en ole vielä lukenut, mutta monen kirjoittajan tilanne ja ajatukset tuntuvat erittäin tutuilta.

Olen siis myös reilusti yli kolmekymppinen nainen. Elän "normaalionnellisessa" avioliitossa, johon kuuluu toki riitaa ja kyllästymistä, mutta myös räiskyntää toiseen suuntaan. Meillä on kaksi kouluikäistä lasta. Elämäni on täyttä ja ihanaa, en todellakaan vaihtaisi päivääkään pois. Mieheni kanssa olen seurustellut koko aikuisikäni lyhyttä "etsikkoaikaa" lukuun ottamatta, jolta palasin häntä koipien välissä oman kullan kainaloon...ja sinne jäin.

Muutama vuosi sitten huomasin yllättäen olevani ihastunut naiseen. Ihmettelin, naureskelin, kerroin kavereille ja miehellenikin, että tällaista on nyt sattunut. Se ei johtanut sen kummempaan, meni ohi itsestään. Nyt on sama tilanne taas ja tällä kertaa olen aivan sekaisin näistä tunteista. Minulla on fantasioita, jollaisista en edes tiennyt. Haaveilen tämän naisen hymystä, kosketuksesta ja kaikesta hyvästä, mitä hän voisi minulle tehdä ja minä hänelle. Ensimmäistä kertaa ikinä ajatukseni ovat ihan jossain muualla kun rakastelen mieheni kanssa ja vaikka nämä ajatukset ovat kiihottavia, eivät ne ja todellisuus nyt kohtaa ollenkaan.

Tapaamme tämän naisen kanssaan harrastuksen parissa. En koskaan ole edes jutellut hänen kanssaan pidempään, saati ollut kahden missään. En tiedä hänestä juuri mitään. Kuitenkin hän valtaa tilaa ajatuksissani koko ajan enemmän.

Naisten välisestä rakkaudesta minulla ei ole suudelmia kummempia kokemuksia. Tuon ensimmäisen tyttöihastuksen aikoihin meinattiin humalassa päätyä sänkyyn parhaan ystäväni kanssa, mutta (onneksi) hän vetäytyi viime hetkellä. Mitään vetoa en sinänsä tätä ystävää kohtaan tunne. Kyse oli varmaan vain kokeilunhalusta: uskallanko tehdä sen ja pidänkö siitä.

Sinänsä hyväksyn tunteeni ja olen istä mieltä, että ihastukset vain antavat maustetta elämään. Nyt minulla kuitenkin olisi mahdollisuus tehdä valintoja, joiden seurauksena tapaisin tätä naista enemmän, jopa kahden kesken. En uskalla edes toivoa, että hän olisi a) kiinnostunut naisista b) kiinnostunut juuri minusta, mutta tällainen tosi voimakas seksuaalinen viritys saa minut pelkäämään oman sydämeni puolesta. Mitä jos rakastun?

Tsirppiksen tuntemukset tuntuvat tällä hetkellä niin kovin tutuilta.
Omien tunteidensa hautaaminen ei todellakaan ole yksinkertaista, kun on jatkuvasti tekemisissä ihmisen kanssa jota kohtaan on lämpöisiä tunteita.Olen toki hyvin onnellinen ettei ystävyytemme katkennut tai muuttanut mitenkään muotoaan, vaikka paljastinkin tunteeni toiselle.Silti tunnen olevani umpikujassa...ja hetkittäin tilanne ahdistaakin todella paljon! Eniten ahdistusta varmaan aiheuttaa se, ettei tiedä mitä toinen minusta ajattelee.Millaiset hänen tunteensa on minua kohtaan? Mietin monesti, että olenko vain tulkinnut kaikki sanat, eleet ym . käytöksen täysin väärin...ja kyse on vain hyvästä ystävyydestä? Ohimennen ystäväni on toki myöntänyt välillämme olevan jotain muutakin, mutta tämä on tapahtunut sen jälkeen, kun joku täysin ulkopuolinen on suhteestamme jotain kommentoinut. Useimmiten ystäväni vain vitsailee suhteemme laadusta...ota siitä sitten selvää. Varmaan ahdistaisi vähemmän, kun uskaltaisin ottaa asian puheeksi ja selvittää jutun kerralla. Tietäisinpä sitten itse ainakin missä mennään. Löytyisipä vain sitä uskallusta...en tiedä miksi koen sen olevan niin vaikeaa?

Olen jo pariin otteeseen päättänyt, että unohdan tunteeni toista kohtaan ja avaan silmäni kaikille muille ihanille ihmisille maailmassa.Olkoon he sitten miehiä tai naisia...
Ympäristöni odottaa luonnollisesti, että etsin miestä itselleni.Eiväthän he tiedä, että voisin yhtä hyvin etsiä myös naista rinnalleni, nyt kun olen myöntänyt itselleni, että voisin elää parisuhteessa myös naisen kanssa. Tällä hetkellä ei vaan tee mieli etsiä ketään, kun se ainut ja oikea pyörii muutenkin elämässäni...vaikkakin sitten niin etten häntä voi kokonaan saada :( Surullista! Toisaalta toivon etten edes törmäisi johonkin uuteen ihanaan ihmiseen, sillä silloin joutuisin tekemään valinnan nykyisen ystäväni ja tämän uuden ihastuksen välillä.

Kylläpä helpotti tämä purkautuminen ! Odotellaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

Moi Hapsikka!
Pakko päästä kirjottaan, on noi tunteet niin pinnassa.. Tosiaan, kun löysin nää sivut ja löysin kohtalotovereita, olen joutunut pohtimaan tätä asiaa kovasti. Jotenkin olin aina ajatellut, että en mä ole mitenkään vinosti suuntautunut, mutta toi ihminen vaan sattui olemaan niin ihana.. No, ei varmaan ihan perushetero rakastu ystäväänsä.. Vaikka tätäkin on kestänyt jo vuosia(ja pahenemaan päin), niin nyt jotenkin vasta heräsin ajattelemaan, että ehkä tosiaan olen vähintään bi ellei sit jotain enemmän. Mitään aiempia kokemuksia ei ole, mutta onhan sitä tullut elämän varrella monia juttuja eteen mistä olisi voinut asian päätellä. No, nyt kun olen pääsemässä tulokseen, niin tuntuu jotenkin vaikealta hyväksyä tätä asiaa. En jaksaisi millään olla niin "kummallinen";) Olen siis aina hyväksynyt homot ja lesbot, ollut sitä mieltä, että tottakai saavat lapsia hankkia; rakkaus on se mitä lapsi tarvitsee, ei se sukupuolesta/suuntautumisesta ole kiinni. Tuntuu vaan niin lopulliselta, jos tän asian itsessään hyväksyy.. Onko sulla ollu tälläsiä tunteita? Ei varmaan edes ainakaan lähimmille ihmisille tulisi hirveenä yllätyksenä, mutta en vielä halua siitä heile puhua. Ton ihastukseni suhteen ajattelin, että kertoisin ton asian hänelle. Ei varmaan tule suurena yllärinä syksyn paljastuksen jälkeen ja sekin meni hyvin, ei muuttanut meidän "yhteiselämää". Ajattelin, että olisi mukavaa olla jollekin ihmiselle kokonainen, ei tarvitsisi elää kaksoiselämää ja puhua miehen etsimisestä. Ja sittenpä hänkin tietää, että tässä todellakin ollaan ja valmiina elämään happily ever after:) Jos hän ei mua sit haluaiskaan muuksi kuin ystäväksi, niin ainakin olisin tän asian jollekin sanonut. En tiedä onko järkevää, mutta katsotaan.. Tässä on puhuttu hänen kanssaan viime aikoina yhden jos toisen suuntautumisesta (ei tietenkään mitenkään meihin liittyen), mutta voisi olla helppo yhdistää noihin juttuihin ja aloittaa kertominen siitä. Kun vaan joskus oltaisiin ihan kahdestaan jomman kumman kotona. Puhelimessa en enää halua puhua, haluan nähdä hänen reaktion ja pakkohan sen on jotain sanoa, suuntaan tai toiseen. Senmoisia mä ajattelin, kerron sitten mitä tulosta tuli:) Pakko tehdä jotenkin kaikkensa, mä oon yrittäny tästä ihastuksesta irti jo niin kauan onnistumatta, joten tuntuu, että tää on kyllä vähintäänkin se oikea;) Katsellaan.
Mutta pieniä onnen hetkiä jokaiseen päivään teille ja jospa joskus tapahtuisi se odottamaton siirto..

Palaanpa minä nopeasti tänne kommentoimaan, mutta Tsirppiksen tilanne muistuttaa niin kovin omaani etten mitenkään pysty olemaan jakamatta omia tuntemuksiani.

Tälle sivustolle eksyminen ja kohtalotovereiden löytäminen on hyvin paljon helpottanut ainakin omaa ajatustyötä seksuaalisuuteni suhteen. Tietoisuus siitä, että muillekin voi todella käydä näin on poistanut selkeästi syyllisyyttä siitä mitä koin heränneiden tunteideni vuoksi.

Itselleni kävi alunperin niin, että liian läheiseltä tuntuva ystävyyssuhde alkoi ahdistamaan ja häiritsemään. Hämmennyin siitä, että miksi yksi ystävyyssuhteeni muistutti kovasti parisuhdetta, vaikka fyysinen puoli rajoittui kosketuksiin ja halauksiin eikä seksuaalista puolta ollut laisinkaan mukana. Oikeastaan koko tämä ajatusvyyhti lähti tämän seikan pohtimisesta. Vertailin kovasti miten erilaisia muut ystävyyssuhteeni oli verrattuna suhteeseen ihastukseni kanssa.
Ihastukseni kanssa olimme tekemisissä päivittäin (ja olemme edelleen) ja viihdyimme toistemme seurassa niin, että välillä piti tehdä uudelleen tikusta asiaa, jotta toiselle olisi voinut taas soittaa, kun vasta olimme eronneet. Toinen ihminen täytti valtaosan ajatuksistasi päivän mittaan. Ja jos riitelimme niin koimme sen molemmat fyysisenä kipuna & ikävänä. Muutamaan otteeseen koitimme irtiottoa toisistamme, mutta emme onnistuneet siinä. Palasimme aina yhteen.

Tätä kummallista ystävyyssuhdetta, kun pähkin ja pureskelin niin yhtäkkiä avasin silmäni ja tajusin, että olen ajautunut tilanteeseen missä olenkin ihastunut toiseen. Alussa asia oli kovin vaikea hyväksyä.Koitin väkisin kieltää tunteeni.En onnistunut. Pystyin tarkastelemaan omaa käytöstäni ihastumisen näkökulmasta, jos kuvittelin meistä toisen sukupuoleltaan mieheksi. Pystyin myöntämään käyttäytyväni kuin vastarakastunut, kun ajattelin toisen mieheksi. Kun ajattelin asiaa todellisten sukupuolien kautta, niin aloin kieltää asiaa...Tästä siis lähdettiin pohtimaan asiaa syvemmin puoli vuotta takaperin. Lähes heti kun tajusin omat tunteeni, niin kerroin niistä myös toiselle.

Ja kyllä se ajatustyö on tehtävänsä tehnyt.Nyt pystyn jo reilusti itselleni myöntämään, että olen ainakin bi, mutten vielä kellekään muulle. Paitsi toki täällä kohtalotovereiden keskellä. En tiedä sitten vaikka myöhemmin jäisi ne miehet kokonaan, mutta ainakaan nyt en asiaa ajattele niin pitkälle, kun tässäkin on jo tarpeeksi. Ja kyllä minullakin Tsirppis on samanlaisia tuntemuksia ollut siitä outona lintuna olemisesta. Toisaalta olen koko elämäni ajan ollut "oman polkuni kulkija", joka ehkä helpottaa tässäkin tilanteessa.Vahvuutta luonteestani löytyy sen verran, etten usko märehtiväni "kummallisuuttani" kovinkaan kauan. Enkä oikeastaan enää edes ajattele bi-henkisyyttäni kummallisuutena vaan päinvastoin valtavana rikkautena :) Nythän minulla on tuplasti mahdollisuuksia löytää itselleni elämänkumppani...heh ;)

En tiedä kuinka laajassa mittakaavassa aion bi-henkisyydestäni kertoa lähipiirissäni. Sen tiedän, että ihastukselleni aioin asian kertoa ensiksi. Paljastinhan hänelle tunteenikin vaikka en saanutkaan vastauksia. Haluan kertoa asiasta siksi, että olisin hänelle kokonainen. En halua esittää hänelle olevani jotain muuta kuin olenkaan, siillä enhän ole tehnyt niin tähänkään asti. Luulen, että hänen reaktionsa vaikuttaa hyvin paljon siihen kuinka monelle ystävälleni kerron sen jälkeen. Niinpä aion rohkaistua joku päivä ja kertoa, kunhan aika ja tilanne ovat oikeat ! Tsemppiä sinulle Tsirppis myös ja toki kaikille muillekin...missä sitten potkua persauksiin tarvitsettekaan !!!

Ensinnäkin hatunnosto kaikille uusille osallistujille. On ollut mahtavaa lukea pohdintojanne. Kaikki ovat koskettaneet, kaikkia olen ymmärtänyt. Tällä hetkellä en pysty enempään kommentointiin, koska omassa päässäni pyörii aivan muu ajatus, joka mun on pakko rykäistä tänne, tulipa tästä sitten kuinka sekavaa tahansa...

On nainen, jonka silmiä ja suuta en saa mielestäni. En ole häntä ikinä koskettanut, katsonut vain. Ja voisin katsoa ikuisuuden. Muuta en voisikaan enkä saisikaan enkä ehkä haluaisikaan, realiteetit huomioon ottaen. Tämä on hölmöä eikä johda mihinkään, mutta en osaa katua enkä harmitella, koska ajatukset ovat tulleet mieleeni pyytämättä. En vain voi niille mitään, ne ovat riippumattomia omasta tahdostani.

Kun katson tuota naista, tunnen fyysistä värinää sisälläni, kuin hiljaista sähkövirtaa, joka tuntuu lievänä vapinana käsissä ja yläkropassa. Samalla pulssini kohoaa. Ensin ajattelin, että se on pelkkää sosiaalista jännitystä. Sitten kun huomasin, että naisen kasvot pulpahtelivat mieleeni harva se hetki ja missä tahansa tilanteessa, ajattelin että mieli vain tekee tepposiaan; että olen vain ylivirittyneessä tilassa, koska olen kieltänyt niin pitkään tämän puolen itsessäni. Mutta sitten nainen tuli uniini, heräsin neljältä yöllä, ja hänen kuvansa jyskytti elävänä mielessäni. Muistan hänen piirteensä yksityiskohtaisesti, vaikka jostain syystä en yleensä havainnoi ihmisiä erityisen visuaalisesti, vaan muulla tavoin - minun on esimerkiksi vaikea muistaa, onko jollakulla silmälasit vai ei. Mutta tämän naisen kasvot - ilmeet, hymy, suunliikkeet, päänliikkeet ja ennen kaikkea silmät - ovat syöpyneet minuun kuin palamisjälki.

Toisaalta koen, että tämä on luonnollisinta, mitä olisi voinut tapahtua. Että aikaisemmin kymmenet muutkin naiset olisivat voineet saada minut reagoimaan samoin, mutta en koskaan päästänyt tilannetta niin pitkälle: heti kun huomasin tuntevani epämääräistä vetoa jotakuta kohtaan (edes tiedostamatta sitä näillä sanoilla), pakenin kiireen vilkkaa. Siis etäännyin tahallisesti, vältin katsomasta silmiin, vältin ylipäänsä katsomasta kohti. Nyt kun en sitä vältä (enkä halua välttää, se tuntuisi suorastaan väärältä, falskilta, itsepetokselta), niin miten voisin välttää myöskään ihastumisen? On ollut tietysti naivia ajatella, että voisin käsitellä "myöhäistä heräämistäni" neutraalisti, ilman "ihastumisoptiota". Vai onko aitoa ihastumista se, mikä syntyy toisen ihmisen silmiin uppoamalla? Nyt musta ainakin tuntuu, että miten siinä muutenkaan voisi käydä, jos toinen ihminen on "valmiiksi" ihana ja häntä katsoo silmiin. Onko se pelkkä kemiallinen aivoprosessi? Onko se rakastumista, vai onko se vain illuusion kaltaista hukkumista toisen ihmisen silmiin, hänen kuvaansa? Onko tämä pelkkää lumetta, meneekö tämä ohi?

Moi taas!
Täällä sitä taas ollaan..;) Itselläni toi ihastus varsinkin alussa kohdistu silmiin (sen fyysisen värinän llisäksi, mitä tunsin aina kun toinen oli vähänkin lähellä). Eikä mene ohi.. Huh, huh.. Toisen silmiin voisi upota ja tuntuu, et se katse uppoaa jonnekin sielun syvyyksiin. Toinen asia mikä mulle on ollu jännä, on toi tuoksu. Siitä jossain muussakin viestissä kirjoteltiin. Se kerta kaikkiaan vie mennessään. En ole kyllä tällästä rakastumista koskaan ennen kokenut. Tää on niin kuin kaikkea mistä saduissa kerrotaan. Tänäänkin olo oli ihan tuskainen, kun tiedän, että ei tavata pariin päivään. Ikävä alkaa jo aamusta, kun tietää, että toista ei näe, oikeesti fyysistä tuskaa.. En oo kertonu ystävälleni siitä koskaan kertonu ja olen yrittäny nykyään välttää tota tikusta asian tekemistä(ennen olin koko ajan viestiä laittamassa siinä toivossa, että kuulis toisesta jotain), etten tuppaudu ja pilaa mahdollisuuksiani. Kaikkea sitä pohtii. No tänään hän itse sanoi, että soitellaan viikonloppuna, joten ainakin saan kuulla hänen äänensä;)
Mäkin olen aina ollut oman polkuni tallailija, niin kuin Hapsikka itsestäsi sanoit, ja tehnyt aika tavalla mitä olen halunnut. Ajattelin vaan, että voihan sitä joskus sulautua joukkoon, ei oo pakko aina erottua.. Uskon kyllä, että pääsen tän asian kanssa sinuiksi ja ehkä uskallan ajatella muihinkin naisiin tutustumista. Aluksi kun saan asian selvitettyä tän ystäväni kanssa, siitä tää hyväksymisen tie jatkuu;) Mä oon vaan aina kieltäny tän mahdollisen suuntautumisen itseltäni ja siksi mun on vaikea suhtautua, kun näen, että sivulliset alkaa seurata, että hetkinen mistäs tossa suhteessa on kyse. Mun eron aikaan tuntui, et ihmiset odotti, et asiasta alettais puhua(voi olla aivan mun omia kuvitelmia). Yritän aina välillä ottaa etäisyyttä, mutta toi ihminen vetää mua puoleensa kuin valo yöperhosta, ei voi pysyä kauaa poissa.
Tuskaa tää rakastuneen elämä.. Menispä viikonloppu nopeasti..
Palaillaan:)

Hello ladies,

ihana lukea taas kuulumisianne. Tervetuloa kaikki uudet kirjoittajat - ja kiitos luottamuksestanne, kun kirjoitatte sisimpiä asioitanne.

Pihlajalle: Ihana tilanne! Voi tuota sähköä, voi tuota värinää, voi sitä pakahdusta... Olen kokenut tuon joskus itsekin, ja se on todella elämisen ja muistamisen arvoinen tunne! Nauti siitä, nauti niin paljon kuin voit sallia itsesi nauttia. Tunteissa on sellainen jännä piirre, että ne ovat yksi aidoimpia asioita meissä, ja niihin jokaisella on lupa ja oikeus. Sinä saat tuntea noin. Nauti siitä. Toinen asia on sitten se, miten annat tunteidesi vaikuttaa tekoihisi - siinä kohtaa tulee mukaan etiikka ja moraali. Mutta tunteisiin, sisäiseen maailmaamme meillä on lupa. Mullekin tulee täällä sellainen typerä hymy naamalle, kun mietin oloasi. :) Oih - haluaisin itsekin avoittaa taas tiuon tunteen :)

Ensimmäisen naissuhteeni alussa (tai sitä ennen) mäkin mietin, että olisipa toinen meistä mies, niin tästä voisi tulla jotain maailmoja suurempaa. Sanoin sen hänelle ääneenkin "Kunpa mä löytäisin sellaisen pojan ku sinä". Vasta sitten oivalsin, että olin kiinnostunut tästä naisesta todella kaikilla tasoilla. Ja sen jälkeen vasta aloin ajattelemaan suhteen mahdollisuutta - mitä? minäkö? naisen kanssa? niin.. no joo..... niin tietenkin! Ja meillä oli suhde. Ihana suhde. Minun ensimmäinen.

Joku teistä kirjoitti siitä, että ei jaksaisi omaksua "poikkeavan" identiteettiä. Tämän tapaisia olen miettinyt itsekin. Varsinkin nuorempana olen ollut aika paljon erikoisuuden tavoittelija. Halusin poiketa muista ja korostaa omaa yksilöllisyyttäni - mikä lienee aika tyypillistä teini-iässä. Siitä on kuitenkin jäänyt tietynlaien käsitys itsestäni, haluan olla muuta kuin muut. Joissain tilanteissa nautin siitä, että minulla on tyttöystävä ja lukeudun seksuaalisesti poikkeaviin. Silloin olen turvallisesti omassa lokerossani. Monesti asia taas on minusta melko neutraali. Siitä on pikkuhiljaa tulossa neutraalimpi, kun se ei enää ole ihan uutta. Joskus on silti myös niitä tilanteita, joissa bisseys/lesboshteeni tuntuu vähän vaikealta, ei niin luontevalta. Yleensä tämä ilmenee vanhempieni seurassa - äiti saattaa kysyä mitä tyttöystäväleni kuuluu, ja minusta siitä on jotenkin hassua puhua. Menen hämilleni ja tekisi mieli vaihtaa puheenaihetta. Ehkä siinä on kyse jännityksestä, vanhempani ovat tienneet vasta reilun vuoden. Yleensä asia myös muuttuu luonnollisemmaksi kun keskustelu etenee. Mutta välillä tunne on niin outo, että sen perusteella voisi vaikka alkaa kyseenalaistamaan elämäntilannettani... Oletteko muut kokeneet tällaista? Kysymykseni vie vähän alkuperäisen aiheen ulkopuolelle, mutta millaisissa tilanteissa te kyseenalaistatte bisseyden/lesbouden sen löydettyänne?

Ihmetellen talvilomalle :)

Melkoinen paketti ajatuksia, tunteita ja ennen kaikkea pohdintoja tämä keskusteluketju. Tämä on varmaankin parasta, mitä cyper-age ja ihmisten (niin siis nimenoman IHMISTEN) kohtaaminen täällä virtuaalimaailmassa voi olla. Tulee pohdittua asioita toisen ihmiseen peilaten - ainakin osa meistä muuten jäisi yksin miettimään.

Olen 37v ja lapsesta alkaen tietoinen siitä etten ole keskinkertainen (heh - näin äitini minut kuvasi positiivisesti kun puolisen vuotta sitten kerroin hänelle ensimmäistä kertaa ihastuneeni naiseen). What ever - siis olen kahden lapsen äiti, eronnut ja onnellinen siitä, että lopultakin olen rehellinen itselleni.

Edelliseen viestiin kommentoisin, että joskus tosiaakin väsyttää olla jotenkin erilainen. Mutta eihän sitä pidäkään olla "jotain" vaan kait kuitenkin löytää luonteva tasapaino itsensä kanssa. Silti ymmärrän oivallisesti (kait?) mitä ajat takaa. Itselleni on (hmmm....pitäis lukea että oli....ja toivottavasti tulee olemaan) täysin luonnollista hyväillä naista, enkä koe henkisesti enkä fyysisesti siinä kahden ihmisen suhteessa mitään keinotekoista. Kuitenkin suhteestani keskusteleminen äitini tai vaikka siskoni kanssa ei tunnu luontevalta. Lähteekö se minusta vai tuleeko jännite keskustelukumppanista?

Aiemmissa viesteissä on kuvattu hyvinkin avoimesti tuntemuksia, joita rakkaus on herättänyt. Itse olen ennen kaikkea hämmentynyt ja humaltunut siitä onnellisuuden ja hyvänolon tunteesta, joka syntyy minulle siitä, että minä hyväilen minulle rakasta naista. En tiedä kuinka moni (vai kaikki?!) teistä pystyy seuraamaan ajatuksen juoksuani, mutta pointtini on, että miessuhteissani olin keskittynyt omaan tuntemukseeni vastaanottavana osapuolena, kun minua hyväiltiin (...vai mitähän se nyt oli). Nyt sain aivan mielettömän hyvänolon tunteen siitä, että sain koskettaa rakastamaani naista. Sen taivaallisen pehmeyden jälkeen ei miehen karkea poski saa aikaan pienintäkään värähdystä.

Puhun menneessä muodossa, koska tämä hävyttömän hauska rämäpää ikäänkuin putosi taivaasta syliini. Minähän otin ja rakastuin - elämäni antoisin kokemus se pari kuukautta, vaikka sydämeen koskee nyt. Yes - but I am smiling! Siitä jäi myös hyvä fiilis, että aivoni eivät missään vaiheessa valahtaneet housuihin, vaan pysähtyivät jonnekin sydämen tienoille - jotenkin tämä ihastuminen ja suhde rämäpäähän liikkutti minua tunnetasolla, jonka olemassa oloa ennen en huomannutkaan. Rakastaminen, ilman että omistaa on aika haastava juttu. Haluan luottaa siihen, että elämällä on minunkin varalle vielä suunnitelma. Tällä hetkellä on kieltämättä fiilis, että todennäköisyys hauskan, sydämellisen, minusta pitävän naisen osumisesta kohdallani on suurinpiirtein sama kuin se, että seuraavaksi paaviksi valitaan lesbo. Vanhalla iällä vasta oikein virittäytyneenä ja kehä-III:n ulkopuolella asuvana....pitäisiköhän hakea sitä paavin virkaa vai reipastua ja lähteä ihmisen ilmoille, pois tästä koneen äärestä ;-).....optimistisena päädyn vaihtoehtoon nro2.

....tosin luulenpa palaavani vielä tällä palstalle.

Ihan pakko kommentoida nopeasti ennen viikonlopun rientoja:

weibi kirjoitit: "Itselleni on (hmmm....pitäis lukea että oli....ja toivottavasti tulee olemaan) täysin luonnollista hyväillä naista, enkä koe henkisesti enkä fyysisesti siinä kahden ihmisen suhteessa mitään keinotekoista. Kuitenkin suhteestani keskusteleminen äitini tai vaikka siskoni kanssa ei tunnu luontevalta. Lähteekö se minusta vai tuleeko jännite keskustelukumppanista?"

Juuri näin minäkin koen. Naiseni seurassa on tunne luonnollinen, mutta nuo tilanteet joita edellä pohdin olivat nimenomaan niitä, joissa määritän itseäni sosiaalisesti. Musta on oikeesti lohdullista kuulla, että joku muukin kokee aiheen vähän kiusallliseksi tai ei-niin-luontevaksi joissakin tilanteissa. Tähän pitäisi kai antaa itselle lupa. Ei me kuitenkaan olla koskaan valmiita ihmisiä, aina on jokin asia tai tilanne vaikeampaa kuin toinen.

Näissä tunnelmissa lähden viikonloppua viettämään. Kiva kun olet seurassamme weibi!

Pois koneen äärestä on hyvä idea. Ruokaakaan ei synny reseptisivuja selailemalla, vaikka niistä saattaa olla joskus apua. Ruokametaforassa pysyäkseni ruoasta haaveilu ei ole kovin mukavaa, jos haaveilu pitkittyy liikaa. Tiedän mistä puhun, sillä gf poistui kuvioista kun sain lapsen. Onneksi viimeinen yhteinen yö oli sentään tämän vuosituhannen puolella.

Ihmiselle toteuvat ne asiat joihin hän on valmis ja kyvykäs. Ei siihen vaikuta asuinpaikka, ikä tai asema katolisessa kirkossa.

Hei weibi, ainakin minä pystyn seuraamaan ajatustasi kun sanot näin:
"Itse olen ennen kaikkea hämmentynyt ja humaltunut siitä onnellisuuden ja hyvänolon tunteesta, joka syntyy minulle siitä, että minä hyväilen minulle rakasta naista. En tiedä kuinka moni (vai kaikki?!) teistä pystyy seuraamaan ajatuksen juoksuani, mutta pointtini on, että miessuhteissani olin keskittynyt omaan tuntemukseeni vastaanottavana osapuolena, kun minua hyväiltiin (...vai mitähän se nyt oli). Nyt sain aivan mielettömän hyvänolon tunteen siitä, että sain koskettaa rakastamaani naista. Sen taivaallisen pehmeyden jälkeen ei miehen karkea poski saa aikaan pienintäkään värähdystä."

Vaikka en olekaan suutelemista (kymmenen vuotta sitten) pidemmälle naisen kanssa edennyt, niin juuri tämä on se mihin olen omissa pohdinnoissani omasta seksuaalisuudestani ja kiihottumisestani päätynyt, siis että en ole oikeastaan koskaan pitänyt miestä kiihottavana vaan sitä toimintaa miehen kanssa ja sitä, mitä mies tekee minulle. Naisen kanssa voisi nauttia nimenomaan siitä toisen koskemisesta ja katsomisesta aivan eri tavalla, kuin miehen, kun miehen katsominen ja koskeminen ei niin kovin nautinnollista minusta ole ollut. Kun joskus saisi elämänsä sillä tavalla järjestykseen että olisi mahdollisuus antaa itsensä ihastua ja enemmänkin naiseen. Olenhan minä nytkin vähän ihastunut, mutta parisuhde mieheni kanssa on sellaisessa vaiheessa etten voi mihinkään ryhtyä.

Sanoin viime viestieni jälkeen miehelleni että olen bi, mikä ei tullut hänelle mitenkään yllätyksenä eikä hän siitä ollut milläänsäkään. Sanoin myös kysyttäessä olevani vähän ihastunut mutta että en mihinkään ole ryhtymässä. Tosin kysyin, että saisinko mennä sänkyyn ihastukseni kohteen kanssa jos tämä minua lähestyisi, ja sain leikkimielisen luvan tähän, josta en saanut selvää oliko mieheni tosissaan vai ei, joten en nyt sitten tiedä. Mutta en mihinkään ole ryhtymässä, koska me olemme muuttamassa mieheni kanssa erilleen kuukauden päästä ja on tarkoitus katsoa vaikuttaisiko tämä positiivisesti parisuhteeseemme. En ihan vielä haluaisi kokonaan erotakaan, kun lapsi on melko pieni, vaikka toisaalta olemme enemmän kämppiksiä kuin pariskunta nykyisin.

Minäkn ymmärrän ja tunnistan tuon weibin pohdinnan. Aikaisemmassa elämässäni miesten kanssa olin itsekin niitä vastaanottavaisia. Minusta oli ihanaa tulle hyväillyksi. Yhdyntä oli mulle aina vaikeaa, koska kärsin hyvin kievästä vulvodyniasta (emättimen seudun kroonista kipua, jonka esitetään olevan vahvasti psyko-fyysinen vaiva). Tuo kipu oli ollut mulla aina, enkä osannut olla siitä kovin ihmeissäni. Luulin vain olevani tavallista tiukempi tai jotain... Kunnen eräs gynekologi osasi diagnosoida vaivan ja se sai nimen ja "määrityksen". Yhdyntä siis oli aina vähän vaikeaa, mutta kyllä se aina haluttaessa silti toteutettiin - kipu hävisi kokonaan noin minuutin sisällä. En tiedä missä määrin johtui vulvodyniasta, mutta miehen kanssa en koskaan kiihottunut niin, että olisin voinut ajatellakaan vaginaorgasmia. Mutta jos minulle ei annettu orgasmia jotenkin muuten, tunsin itseni petetyksi. Minä harrastin seksiä saadakseni oman orgasmini. Onneksi tämä oli poikaystävilleni ihan selvä asia, että molemmat saavat.

Nykyään avovaimoni kanssa rakastelu on enemmän nautintoa, leikkiä, vuorovauikutusta. Haluan koskettaa häntä, haluan olla se joka tekee, ja haluan antautua hänen kosketeukselleen aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Miesten kanssa rakastelin silmät kiinni, nyt haluan nähdä, koskea, katsoa, maistaa, tuntea ja nauttia. Olen huomattavasti enemmän läsnä. Ja aktiivinen. Ja jos en joka kerta (jostain syystä) saa omaa orgasmiani, olen onnellinen ja värisevä siitä mitä sain tehdä hänelle. Vulvodynian oireita en ole tuntenut kertaakaan sen jälkeen, kun olen aloittanut naissuhteeni. En silloinkaan, kun kosken itseäni tai käyn gyniksellä. Kipu tuntuu hävinneen ihan kokonaan... Sinänsä mielenkiintoista ja ihanaa.

En halua mitätöidä edellä kirjoittamaani, mutta ainkain silloin aluksi muistan pohtineeni myös, että johtuiko vapautunut, nauttiva seksuaalisuuteni naisista vai olinko vain kypsynyt ja tullut varmemmaksi omasta seksuaalisesta käyttäytymisestäni? Olisinko voinut kokea saman vapautumisen sopivan miehen kanssa? Ainahan näitä asioita voi miettiä puhki ja ympäri ja selittää ne olemattomiksi.... :)

Nyt on mullakin taas pitkästä aikaa jotain tänne sanottavaa.
Näitä Teidän ihastumistarinoita on kerta kaikkiaan ihana lukea.

Se naisen tuoksu.. siis Hänen. Mä muistan hyvin selvästi JUST niitä samoja tunteita..
Minä ja Hän työskentelimme samassa firmassa. Aina enemmän ja enemmän aloin odottamaan, milloin hän taas siitä ovesta tulee.. ja itse en jotenkin edes huomannut sitä! Tunsin vaan miten sydän löi kovempaa tahtia, kun Hän tuli lähelle.. ja huomasin että olin ruvennu katsomaan onko mulla juuri silloin tukka hyvin ja onko meikit jne..:) Sitä paitsi tärkeä on kai tässä mainita, että meidän välillä tapahtui yksi seikka, jonka jälkeen aloin vihata Häntä. Siis ihan eri syistä. Hän satutti yhdellä tavalla minulle hyvin läheistä ihmistä ja sitä kautta myös minua. Vaikka ei suoraan minulle mitään tehnytkään. Mutta jotenkin sielun sisimissaan jossain syvällä piilossa tykkäsin Hänestä silti.
Aika meni.
Mä tarkkailin Häntä..
Hänen käsiä..
Hänen kasvoja..
Hänen hymyä..
sitä mitä Hänellä oli päällä..
Rakastin Hänen naurua..
.. jotenkin Hän oli vaan niin helvetin seksikäs!
vaikka en edes halunnu tykätä Hänestä!

Tiesin/luulin että Hän oli hetero. Hän taas oli ”päättänyt” joku aika, että minä olen lesbo. Myöhemmin siis kertoi mulle, että yksi päivä vaan hoksas sen. :)

Käytiin työporukoissa monesti baarissa ja huomattiin että meillä kummasti synkkää vaan erittäin hyvin. Puhuttiin maasta ja taivaasta ja koirista. Onneksi Hänkin rakasti niitä yhtä paljon kun minä!

Töissä ei juteltu mitään ylimääräisiä kun vaan työasioita.

Aika meni, kunnes taas sattumalta satuttiin samaan baariin.
Muistan yhden erittäin tärkeän lauseen jonka Hän silloin mulle sanoi: ”..siis mähän oon umpihetero..”

Pienessä sievässä tietenkin ihmiset käyttäytyy vähäsen eri tavalla… Anyway.. päätyttiin yhdessä DTM-mmään (gay-club Hesassa jos joku ei satu tietämään) ja puhuttiin ja puhuttiin .. muistan että en nähnyt eikä kuullut mitään muuta kun vaan Häntä. Ja näin niitä huulia.. Kunnes Hän sitten sanoi yhtäkkiä:
”Vitsi kun tekis mieli pussata Sinua..”
Mä menin paniikkiin. No okei.. sen jälkeen me suudeltiin.. ja suudeltiin .. ja mulla vaan meni jalat alta. En ollut ikinä elämässä kokenut sellaisia tunteita. Vaikka mulla olikin monia suhteita naisten kanssa ollut ennen sitä. Ja VAIKKA me oltiinkin aikamoisessa kännissä.. muistan sen älyttömän hyvin. Kaiken. Ja siitä päivästä lähtien siellä baarissa lähtien ollaan oltu yhdessä. Rakastuimme niin palavasti, että oikeasti tunsin sisällä että palaan halusta Häneen. Ja sama kyllä Hänkin tunsi..

Meillä alkoikin menemään niin hyvin, vaikka kumpikaan ei ollut sitoutuva tyyppi, kumpikaan ei halunnut mitään suhdetta.. ja kaikenlisäksi toinen meistä oli umpihetero!
MUTTA tämän umpiheteron kanssa ollaan oltu yhdessä nyt 2v. ja 6 kk naimisissa. Meillä on oma koti, oma koira, oma elämä. Emme kestä olla päivääkään ilman toinen toista.. ja ihmetellään ollaanko me jotenkin kummajaisia kun emme saa tarpeeksi toinen toisesta. Kotonakin roikutaan toinen toisessa kiinni kaikki illat:):) No TIETENKIN joku voi tässä sanoa että ollaan oltu vasta niin vähän aikaa yhdessä.. mutta meillä menee hyvin ja Rakkautta riittää yllin-kyllin.

Tällainen tarina siitä, että kyllä ystävyyssuhteistakin voi tapahtua ihmeitä.
Vaikka mä en olisi ikinä Häntä bi-ksi eikä lesboski arvannut.. eikä Hän itsekään erityisemmin. Mutta kaikki voi muuttua.. ja kaikki on mahdollista..
Tämähän oli mini-versio Meidän tarinasta… halusin vaan ilmoittaa että kyllä Teilläkin toivoa on Teidän sala-ihastuksien kanssa:)
Toisaalta pitäisi muistaa myös se, että saatta olla että ei käy samanlainen tuuri kun mulla ja voikin menettää hyvän ystävän jos ihastuminen paljastuu.
Merkkejä pitää kyllä seurata!:)

Kiitos toivosta:) Kuulostaa just siltä mistä itsekin päiväunelmoin..

Tosta miten erilaista kaikki on naisen kanssa. Olen siis lähes kokematon fyysisestä puolesta naisen kanssa, mutta kai fantasiatkin jotain kertoo ja ne on juuri tollasia kuin edellä olevat kertomukset. Ainahan sanotaan, että miehille visuaalinen puoli on tärkeä ja noin, mut kaiketi se on naisellekin jos partneri on sopiva. Kaikki siinä toisessa on ihanaa ja haluais vaikka vaan katsella(mitä siis kyllä nykyään teenkin pelkästään..). Ja ihastuminen on jotain ihan muuta kuin koskaan kehenkään mieheen. Pistää sukat pyörimään jaloissa. Ja miten seksikäs Hän on autoa ajaessaan..

Täytyy vielä sanoa, et on ihanaa löytää kohtalotovereita ja lukea toisten tekstejä, jotka ovat aivan kuin omista ajatuksista.
Pirtsakkaa päivänjatkoa kaikille!

Pakko on tulla taas piiiiiitkästä aikaa lukemaan tänne teidän kuulumisia! Ja kertomaan omia! :)

Uusivuosi oli ja meni! Ja kivasti menikin! Me viihdytään hirmuhyvin yhdessä tämän minun ihastukseni kanssa. Selvisin jopa saunomisesta!! ;D Ollaan vietetty monia hyviä viikonloppuja yhdessä tuon vuodenvaihteen jälkeenkin! Ei tosin pariskuntana, vaan hyvinä ystävinä jotka toivottavasti rakentaa parisuhdetta hiljalleen. Minä, joka olen seksuaalisuuteni jo itselleni selvittänyt, haluaisin edetä nopeammin, mikä tekee tilanteesta välillä ahdistavankin.. Minulle itselleni siis. Helpotusta tuo ajatus siitä että ihastukseni välittää minusta kyllä, hän tarvii vain aikaa ajatustensa selvittämiseen. Hän on tämän itse minulle kertonut ja luotan siihen että hän myös niin tekee. Ainakin hän haluaa pitää tiiviisti yhteyttä ja tahtoo viettää aikaa yhdessä mahdollisimman paljon. Meillä ei siis asioiden "paljastuminen" todellakaan katkaissut välejä, selvitti vain että molemmat on korviaan myöten ihastuneita.. Vaikka aluksi ehkä muuta mietinkin.

Raastavaa on että minä koen suurta tarvetta päästä hänen lähelleen, en siis välttämättä tarkoita suoranaista seksiä, vaan halauksia, suudelmia, kainalossa makoilua, käsi kädessä olemista, siis läheisyyttä! Ja koska hän ei vielä ole ajatuksissaan selvittänyt asiaa itselleen, en uskalla näin häntä lähestyä.. Missä kohtaa voi alkaa ajatteleen ettei ahdistele toista, tai hoputa toista tarpeettomasti? Missä kohtaa uskaltaa alkaa rakastaa (vaikka minun kohdalla ei siitä enää kaukana olla..)?
Me olemme myös niitä ikisinkkuja, joiden ajatuksiin seurustelu ei ole vuosikausiin sopinut.. Lisäksi kaikkien huonojen parisuhdeyritysten jälkeen, olemme molemmat varovaisia ja opetelleet ajatuksen, että parisuhde on huono ajatus, sellaiset tunteet tulee kuolettaa heti.. Minä olen tämän ajatuksen jo melkein selättänyt. Nyt ajattelen että ehkä sitä oikeaa ei varmaan ole vaan aiemmin vastaan tullut. Ja nyt sydämeen on iskenyt ajatus, että tämä ihana nainen se olisi.. Ja siksi tämä odottelu ahdistaa välillä toden teolla.. Liian usein mieleen hiipii ajatuksia että odotellessa toinen saa tunteensa kuoletettua, koska ei uskalla ajatella asioita, tai ei uskalla edetä.. Tai mitä jos minä kyllästyn odottamaan.. yms.. Huokaus.. Ehkä tää tästä helpottaa jossain kohtaa.. Toisaalta meidän tilanne on kuitenkin aika hyvä! Ehkä mä vaan jatkan odottelua. Tai sitten joku ilta käytän tätä samaa kommenttia, jonka muistaakseni Withyou kertoi saaneensa vaimoltaan, eli "tahtoisin niin pussata sua.." :D

Olen miettinyt kun aika monet on kokenu niitä fyysisiä haluja ihastuksiinsa ensin, niin mulla oli toisin päin.. En mä ensin ajatellu että voi miten haluankaan tätä naista, vaan mulla kolahti se ajatusten kohtaaminen ja samanlaisuus.. Ihastuin melkein saman tien siihen miten hän täydentää mun ajatuksia, tai jos aloitan jonkun lauseen hän melkein voisi jatkaa sen loppuun.. Hänen tapansa toimia ja tehdä esim. koirien kanssa on melko lähellä omaani.. Se että löysin sielunkumppanin, oli se mikä sai minun vatsaan perhoset ensin.. Vaikuttaisiko tähän se että mun seksielämä on ollut vilkasta aina, ja olen aina voinut nauttia seksistä myös miesten kanssa. Olen sinkkuvuosina opetellut tunteettoman seksin taidon, siis seksi miesten kanssa on ollut suoritus, jonka tarkoitus on tuoda minulle hyvä olo. Ja siinä sivussa myös sille miehelle.. Ja se on onnistunut mainiosti. Julmaa ja kylmää ehkä mutta niin totta. Ajattelin siis että minun seksielämäni ei ole huonontunut eikä vähentynyt ennen tämän naisen tapaamista, niinkun monella teistä jotka elätte parisuhteessa miehen kanssa.. En siis fyysisesti etsinyt uutta kohdetta fantasioilleni, vaan ehkä sitä psyykkisen puolen tyydyttäjää.. Mutta nopeastihan toki heräsi myös seksuaalinen halu ihastustani kohtaan ja nyt näen siitä jo unia. Välillä jopa hereillä ollessa! Hih! ;)

Tulipa pitkä ja sekava teksti, toivottavasti joku jaksaa lukea! :)

Ihana lukee muuten uusien ihmisten tarinoita täältä! Ja vanhempien kuulumisia myös! Halit kaikille! :)

Päädyin siis tosiaankin viimeksi siihen, että luovuin virkahakemuksesta Vatikaaniin ja patistin itseni liikenteeseen. Sattumoisin olin Hesassa, joten kävin testaamassa DTM:n. Juttuseuraa ei löytynt, enkä kyllä aktiivisesti etsinytkään - ihmiset tuntuivat olevan omissa porukoissa liikenteessä. Hauskaa kuitenkin oli, sillä painoin jammata soolona tyyliin "wannabe dancing queen". Varmaan melkein viis tuntia putkeen ja melkein puhtaasi PepsiMaxin voimalla. Jalat hiukan maitohapoilla - eilen otin uusinnan täällä Käpykylässä. Kävin veivaamassa musiikin tahdissa opiskelijabileissä - niissä on se hyvä puoli, että mun ikäinen mummo saa tanssia ihan rauhassa - ei tuu miehet ahdistelee ...eikä kyllä naisetkaan :-(

Huomenna jälleen vuorossa Hesa - meinaa kyllä mennä väkisin ihan ylikuntoon, mutta jospa sitten pitäisin tauon!

Katinan viestiä kommentoisin sen verran, että eikös tuo ole luonnollisin juttu, että haluaa läheisyyttä rakastamansa ihmisen kanssa. Tietysti täytyy kuunnella toista, mutta surullistahan se olisi, jos rakkaus jää vaille vastakaikua vain sen takia, että itse ei rohkaistu kiintymystään ja toiveitaan ilmaisemaan. Muistelenpa joskus lukeneeni, että vaikka kaikesta ei aina voi absoluuttisen rehellinen ollakaan, niin kolmesta asiasta tulee pyrkiä kertomaan niin totuudenmukaisesti kuin vaan itse pystyy: mistä pidät, mistä et pidä ja mitä odotat toiselta.

Niih...siis teoriassahan jopa minä hallitsen lähes kaiken. Käytännössä yhteys aivoihini pätkii välillä. Mutta sillä mennään mitä on saatu!

P.S. Jos joku tarkkasilmäinen ihmettelee nimimerkistäni tällä kertaa puuttuvaa i:tä, niin voinhan se uteliaimmille selittää. Jos laitan i:n loppuun, on kyseessä diminutiivi - mutta tänään en tunne oloani ollenkaan pieneksi.

Hei hei, "myöhään heränneet" :) ??

Joka päivä niin innolla odotan Teidän kuulumisia.. mutta olette pysyneet hiljaa.

No.. kevät on kohta täällä, kyllä alkaa kuulua säpinää varmaan!!

Oikein hauskaa päivää Teille!

Terv, always Withyou:)

Moikka taas!
Hiljaisen oloista on ollut, missäs kaikki luuraa.. Ajattelin kirjotella vähän uusimpia kuulumisia. Tarkoitushan oli kertoa tälle ihastukselleni, että tuleva kumppani voi sitten olla nainenkin. No, tilaisuuden tullessa jänistin, ei ole ihan helppoa kaiken arkipäiväisen sekaan sanoa, et niin muuten, mä taidan olla bisse. Heh, heh.. Joten asiasta puhuminen siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Kun ollaan jossain kahden ja tähtien asento on oikea;)

Kerroin sit kuitenkin parhaalle ystävälleni (sisko ilman verisidettä:)) asiasta. Oli aika pelottavaa toisaalta ja toisaalta tietysti hyvä. Ystävä otti tosi rennosti ja oli kyllä yllättynyt, mutta ei onneksi ottanut etäisyyttä tms. mitä ystävyydestä huolimatta pelkäsin. No, nyt siis olen jollekin kokonainen ja voin jutella myös tosta ihastuksestani, tuntuu hyvältä. Helpottavaa.

Ihastuksen suhteen ei mitään uutta, omat fiilikset on pysyneet samoina ja tuntuu kuin saisin vastakaikua.. Olotilassa ei suuremmin valittamista ole, joten odottelen ja kattelen, jospa kevättä kohti jotain tapahtuis;) Käytiin baarissakin jopa kahdelleen, ehkä uusintakerta voisi olla hyväksi:) Pitäis varmaan vetää polla ihan sekaisin, niin uskaltaisi tehdä jonkun rohkeamman liikkeen. Tavallaan ei kumpikaan olis niin vastuussa teoistaan. On tää jännää.

illanjatkoja!!

Eipä sitten tarvii enää tätäkään miettiä.. En tiedä mistä johtuu mutta tämä minun ja ihastukseni hyvin alkanut suhteen rakentaminen loppui sitten viime sunnuntaina.. En tiedä vaikuttaako järkisyyt sitten niin paljon hänelle, että ahdistui. Hän on siis täysin järki-ihminen. En usko että tunteet ovat hävinneet minnekään, ainakaan käytöksestä sitä ei huomaa.
Nyt olen sitten ihan rikki. Uskaltauduin luottamaan ja pieleen meni. Tämä oli täysi yllätys, isku vasten kasvoja. Epäilyni on että hän ei halua riskeerata ystävyyttä aivan kuten en minäkään halunnut. Mutta nyt tuntuu niiiiiiiin pahalle, etten tiedä miten voin sitä jatkaa.. En halua olla vain sielunkumppani, kaksoisisko ja maailman paras ystävä.. Tai maailman ihanin nainen joka hänella on ilo pitää ystävänä. Vaan jotain vielä enemmän.
Voi itku..
Ja sitten vielä morkkis ja itsesyytökset päälle, mitä tein väärin. Pyrin olemaan painostamatta mutta painostinko silti.. Ihastuminen on minulle niin vaikeaa, että ehkä menee taas jokunen tovi ennen kun siihen pystyn. :'(

Katina.. toivon Sulle vaan jaksamista. Voin kuvitella, kuinka paha olo Sulla on.
Naisten välisen ystävyyden välillä menee sellainen raja.. kun ollaan todella läheisiä ystäviä..
ja joskus kun sen rajan yli jompi kumpi tekee askelen, on olemassa riski, että
voi menettää ystävyydensä kokonaan. Mikä on surullista.
Sinun tapauksessa on kuitenkin epäselvä se,
että pelästyikö hän kokonaan sitä asiaa ja hänellä ei ole minkäänlaisia tunteita Sinua kohtaan
vai juokseeko hän itseltäs karkuun.. jos hänellä onkin tunteita.. ja hän pelkää sitä juuri?
Ja tietenkin jos teidän tiet nyt aivan erikeen menee tai on mennyt,
niin siinä ei ole muuta neuvoa kun sitä, että aika parantaa.. se aika on sellainen maaginen juttu,
mikä oikeasti on totta, vaikka kuinka helvetin paljon satuttaakin tällä hetkellä. Kaikki mikä ei tapa, se vahvistaa!
Kokemusta on. Monesti.
And there`s tons of fish in the sea:)!!

PIHLAJA: voisitko edes parilla sanalla ilmoittaa miten Sulla on mennyt??

Hei minunkin puolestani.

Katina, tuntuu kurjalta puolestasi. Ihastumiset ja pettymiset voivat olla kipeitä asioita. Useimmiten ovatkin. Olet kauan odottanut ja toivonut, nyt sinulla varmaan on tyhjä ja väsynyt olo. Kirjoititkin, että kelaat taaksepäin ja mietit mitä teit väärin.

Ihastuminen, toivominen, unelmoiminen - ne eivät ole väärin. Me emme saa tietää toisen tunteista, ellei niitä selvitetä. Ei kai sekään voi olla väärin. Ei varmaan ole oikeaa ja väärää, mitä olisit voinut tehdä. Älä ole itsellesi ankara ajatuksissasi.

Olet olut rohkea, kun olet ottanut tunteesi ja haaveesi puheeksi ihastuksesi kanssa. Aika osoittaa, oliko tuo ihminen sinulle enemmän romanttinen ihastuminen vai voisiko välillänne jatkua vielä lämmin ystävyys. Se ei ehkä ole sitä mitä koet haluavasi - aika osoittaa senkin.

Vanha klisee on totta: aijan kuluessa asiat selviävät, tunteesi helpottavat ja elämä kulkee taas leppoisammin. Aika osoittaa, mitä teidän välillänne vielä tulee olemaan. Se ei ehkä lohduta sinua nyt, mutta se on silti totta.

Toivon sinulle voimaa jaksaa ja antaa ajan ja elämän viedä eteenpäin.

Hmh, withyoun tavoin minäkin mietin Pihlajaa... Miten olo ja elo nyt ovat?

Kiitos huolenpidosta! Olen edelleen käynyt täällä säännöllisesti, mutta vain lukemassa. Elämä on ollut aika kaaosta, siis töissäkin, enkä ole oikeasti vain ehtinyt enää pukea ajatuksiani sanoiksi. Mutta johtuu se siitäkin, että olen ollut superahdistunut, todella puhti pois. Siihen liittyy montakin asiaa, mutta perusahdistuksen syy on edelleen sama. Luulen, että oon päässyt väsymään liikaa siksi, että en ole niin pitkään aikaan pystynyt kunnolla relaamaan viikonloppuisin. On tuntunut siltä, että pitää vetää jotain roolia, mikä on ollut pidemmän päälle henkisesti vielä rasittavampaa kuin aluksi tajusinkaan. Olemme kyllä miehen kanssa välillä jutelleet, mutta silti... Viikolla on työssä stressiä, ja kun viikonloppu tulee, on toisenlaista stressiä, joten tuntuu että on aina stressiä. Tällaista siis kuuluu! Olisi ollut kyllä mukava kertoa jotakin piristävämpää...