Lesbot ja homot ylös masennuksesta!

kesäpoika kirjoitti:
"Jos kuoleman jälkeen menet valoon ja koet taivaallista mielentilaa ikuisesti..olet saanut juuri sen, mitä on luvattu."


Öh.. Siis miten voi kokea taivaallista mielentilaa ikuisesti, jos kerran tuo fyysinen elin (aivot), joka kokemisen mahdollistaa, mätänee ja sen mukana kaikki data mikä siihen tallentunut, ja kaikki mahdollisuudet kokea yhtään mitään? Mikä on se mikä kokee jotain tajunnan kadottua ja aivojen maaduttua?

Se on mahdollista siten, että aika lakkaa olemasta, kun kuolee. :) Niin että se hetki, joka maanpäälle jääneille on vain pieni hetki, voi olla kuolleelle itselleen.. ajattomuus. Kun puhutaan kokonaan toisesta todellisuudesta, niin eihän siellä ole enää fyysisiä rajoitteita, ja ihminen on sidottu aikaan vain ollessaan fyysinen. Fysiikan perustotuuksia kun on se, että aikaa ei varsinaisesti ole olemassa, se on vain tapa mitata ja kokea muutosta. Kuollessaan ihminen lakkaa muuttumasta, ja irtautuessaan fyysisistä rajoitteista hänen on mahdollista olla ajaton, vaikka hänen aikansa elossa olevien silmin olisikin jo ohi. Kaksi totuutta voi olla totta yhtä aikaa ja kaksi todellisuutta olemassa toisiinsa kietoutuneina.

(Tämä teoria kuolemasta on mun rakkain oma teoriani, josta olen hyvin ylpeä. Ihan hauskaa joutua selittämään sitä jollekin, koska sitten vasta huomaa onko teoriaan jäänyt aukkoja.) :)

Kertokaa jos selitys kuulosti liian utopistiselta, koska se on kyllä ihan konkreettinen, eikä vaadi mitään erityisabstraktista ajattelua. Mä en ehkä vaan osaa selittää kovin hyvin.

Mistä toisesta todellisuudesta on oikein kyse? Jos veisimme ajattelutapasi äärimmilleen päätyisimme solipsismiin, jonka mukaan voimme varmasti tietää vain oman olemassaolomme. On aivan totta, että meillä jokaisella on oma subjektiivinen todellisuutemme, joka muodostuu havainnoistamme, tunteistamme, ajatuksistamme, kokemuksistamme jne, mutta lukuisat subjektiiviset todellisuudet eivät häivytä sitä tosiseikkaa, että on olemassa myös objektiivinen todellisuus, josta nuo lukuisat subjektiiviset todellisuudet muodostuvat ja jota ne peilaavat. Tuota objektiivista todellisuutta pyritään hahmottamaan mm. erinäisin luonnontieteellisin menetelmin. Sikäli kun mitään ylipäänsä voidaan tietää niin tiedämme, että noita objektiivisia todellisuuksia on vain yksi. Henkimaailmaa tai "taivasta" ei empiiristen havaintojen mukaan ole olemassa, joten ne eivät voi olla osa objektiivista todellisuutta.

Ihminen ei kuollessaan lakkaa muuttumasta. Kuollessaan ihmisen aineenvaihdunta pysähtyy, eikä immuunivaste enää puolustaudu mikrobeja ja hajottajaeliöitä vastaan, jonka johdosta elämän varrella ympäristöstä kerätyt raaka-aineet, joista keho on DNA:n ohjeiden mukaan rakennettu, pilkotaan ja siirretään ravintoketjun mukaisesti muihin eliöihin. Näin käy myös neuronien dendriitteihin tallentuneille kemiallisille muistijäljille, joista ihmisen "Minä" on muodostunut. Mikä ihmisessä mielestäsi irtautuu fyysisistä rajoitteista ja on ajaton? Sieluko?

Mutta voiko sellaista käsitettä kuin "ajattomuus" olla olemassa sellaisessa todellisuudessa, jossa käsitettä "aika" ei ole olemassa? Sellaisessa todellisuudessahan koko käsite olisi aivan käsittämätön.

Ja jos puhutaan toisesta todellisuudesta, milläs perusteella me voimme olettaa, ettei siellä olisi fyysisiä rajoitteita?

Itse en kyllä usko kahteen totuuteen muualla kuin politiikassa, missä on olemassa erikseen puheiden totuus ja tekojen totuus :)

Saa sitä sieluksikin kutsua, itse käyttäisin mielummin sanaa minuus. Se osa, joka on kokijana. Fyysisesti ihminen toki yhä muuttuu senkin jälkeen, kun minuus on "irronnut", pysähtynyt. Juuri sen muutoksen takia kuollut onkin pysyvästi poissa tästä todellisuudesta. Ja tämän todellisuuden mittapuulla kuollut on todella mennyt, koska hänhän jäi meidän kannaltamme mitaten aikaan, joka meni jo, jota hän tavallaan jäi kokemaan, mutta jonka ohi elävät jatkoivat ja meille se on mennyttä.

Vaikka meidän maailmastamme käsin sitä onkin vaikea hahmottaa, niin on myös olemassa asioita ilman aikaa, niin uskon.

Empiirisesti (kokemusperäisesti) tutkien kuolemanjälkeisyys nimenomaan on olemassa. Siitä on kokemuksia. Objektiivisesti me emme osaa tutkia sellaisia asioita, jotka eivät ole fyysisesti mitattavissa. Se ei tarkoita, etteikö niitä olisi olemassa, tai voisi olla.

Objektiivisia totuuksia on meille vain yksi. Siitäkin me kuitenkin tiedämme vain sen verran, mitä meihin valikoituneet aistit kertovat. Voi olla sellaistakin, minkä kokemiseen vaadittavaa aistia meissä ei ole. Jos henkilö on syntymästään sokea, on täysin mahdotonta selittää hänelle, mitä näkeminen on, miltä se tuntuu. Hänen näkökulmastaan tuntuu varmaan oudolta, miten muut ihmiset tietävät niin paljon asioita, joita hän ei voi tietää ympäristöstään. Samaan tapaan meidän on mahdotonta kuviytella, mikä olisi ja miltä tuntuisi sellainen aisti, jota meillä ei ole, ja mitä se voisi kertoa.

Kesäpoika, nyt kun mainitsit syntymästään asti sokeat ihmiset niin tuli mieleeni, että mahtaako missään olla tietoa, kokevatko myös nuo sokeat ihmiset valo- ja tunneli-ilmiön kuoleman lähellä käydessään? Jos kyseessä tosiaan on oikeasti olemassa oleva "tila" joka on reaalimaailman aistien (kuten näköaistin) ulkopuolinen, pitäisihän heidänkin se kokea täysin samalla tavoin.

Tai elleivät koe, herää epäilys, onko valotunneli-ilmiössä kyse vain mielen sopukoista esiin tulevista muistijäljistä, joita kuoleman lähestyessä elimistön prosessit nostavat esiin.

"Mutta voiko sellaista käsitettä kuin "ajattomuus" olla olemassa sellaisessa todellisuudessa, jossa käsitettä "aika" ei ole olemassa? Sellaisessa todellisuudessahan koko käsite olisi aivan käsittämätön." En minä osaa sanoa, millaisia käsitteitä siellä on. Ihmisellä on varmaankin ne samat käsitteet, jotka hän voi muistaa..? Tässä törmätään samaan ongelmaan, kun törmään aina yrittäessäni selittää millaisena näen Jumalan. Oikeastaan on valheellista jos sanon uskovani Jumalan "olevan olemassa", koska olemassaolo on käsitteenä niin rajallinen ja pieni. Kuitenkin kun puhutaan isoista asioista, niin käytössä on vain ne sanat, jotka osaan. Siksi onkin välillä vaikea selittää, mitä tarkoittaa. Tiedän, mitä haluan sanoa, mutta sanoja siihen ei ole. Ajattomuus on sanoista lähinnä sitä, mitä takoitan. Oikeastaan ajattomuus ei kerro mitään siitä, millaista "siellä" on, se vain kertoo yhden asian, joka on toisin verrattuna siihen, miten me olemme oppineen kokemaan.

"Ja jos puhutaan toisesta todellisuudesta, milläs perusteella me voimme olettaa, ettei siellä olisi fyysisiä rajoitteita?" Aika mittaa muutosta. Elävä ihminen muuttuu koko ajan, koska hän on sidoksissa muuttuvaan, elävään vartaloonsa. Jotta voi olla ajaton, ei voi olla sidottuna muutokseen. Näin ainakin tuntemassamme todellisuudessa. Tietysti voi miettiä, mitä kaikkea muuta aika voi olla kuin vääjäämättömästi etenevää.. voiko se esimerkiksi kerrostua. Sitä on mahdoton tietää täältä käsin.

Sokeiden tunnelikokemuksista en tiedä mitään.. musta ei kuitenkaan ole välttämätöntä, että sokea näkisi kuollessaan, jotta ilmiö on totta. Hän voi yhtä hyvin kokea sen omasta persoonastaan käsin, hänhän ei muutu, vaikka sen valon kokemiseen ei tarvitakaan toimivia silmiä. Toisaalta, jos sokea on nähnyt valon, tietääkö hän sen olevan näkemistä ja osaa kutsua sitä oikein? Mielenkiintoinen huomio. :)

Keskustelu on täällä aiheesta rönsyillen uskon kysymyksissä. Sen johdosta:

Jeesus sanoi:
"Minä olen tie, totuus ja elämä."

Hän myös sanoi (Tuomaalle):
"Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!"

Tässä olisi taas oikea koko siteerata Aku Ankkaa :-(


Sinänsä uskontokeskustelu aiheen "Lesbot ja homot ylös masennuksesta!" alla on ihan paikallaan, sillä varmaankin uskonto on yksi suurimmista syyllisistä siihen miksi homoja ja lesboja (yms) masentaa.

Onhan Aku Ankka näemmä joillekin uskonnollista kirjallisuutta^. Siteraa, Jukka, kaikella innolla!

Soo soo, pojat. Ei saa tapella.

Sivuhuomautus: noita mun kuolemanjälkeisyyksiä ei välttämättä tarvi nähdä uskonnolliselta kannalta. Mä puhuin ihan tietoisesti valosta, enkä arvottanut sitä etukäteen miksikään kristinuskon pyhäksi henkilöksi tai Jumalaksi. Ei tuo ollut uskonnollinen kannanotto, sanoin vaan, että uskonto, ateismi ja tiede on kaikki mahdollisia yhtä aikaa, se on näkökulmakysymys, miten tapahtuman määrittelee.

Niin. Kun puhuu kyllin epämääräisesti, on mahdotonta erottaa ovatko kyseessä suuret viisaudet, täydellinen hölynpöly vai jotakin siltä väliltä. :)

TIETENKIN kyseessä on suuri viisaus. ;D

Pointtini ei ollut olla epämääräinen, vaan kun henkilö kuoleman jälkeen kokee menevänsä kohti valoa, on tulkinnanvarainen asia, miten kukin valon kokee. Uskova kokee menevänsä kohti Jumalaa, ateisti menee kohti valoa, vaikka kumpikin tarkoittaa samaa ilmiötä. En koe hyödylliseksi alkaa tässä keskustelussa vääntöä siitä, kumpi on oikeassa. Olkoon jokainen oikeassa omalla kohdallaan. Eikö?

Kysyy herra Epämäärä

Epämääräisyydellä viittasin lähinnä siihen, mitä tarkoitat kuolemalla. Totesit aikaisemmin:

"Empiirisesti (kokemusperäisesti) tutkien kuolemanjälkeisyys nimenomaan on olemassa. Siitä on kokemuksia."

Monet keskusteluun osallistuneet tuntuvat tarkoittavan kuolemalla peruuttamatonta tapahtumaa. Tällä tavoin tulkittuna edellä mainittu toteamuksesi on hölynpölyä: mistään kuolemanjälkeisestä ei voi olla kokemusperäistä tietoa, sillä kuolleet eivät palaa kertomaan.

Sinä taas ehkä tarkoitat kuolemalla jotakin kohtaa "kuolemisen prosessissa", josta on vielä mahdollista palata elävien kirjoihin. Tällaisessa tilassa olevia ihmisiä kutsutaan yleensä elottomiksi, ei kuolleiksi.

Mikä sinulle on se hetki, jolloin ihminen mielestäsi kuolee? Kun hengitys pysähtyy? Kun sydän pysähtyy?

Kuolema ei ole mikään yksi tietty hetki, se on pitkä prosessi, jonka tarkkoja rajoja on vaikea määritellä. Onnettomuusperäisesti kuolevan ihmisen kuolema on monin tavoin erilainen kuin ihmisen, joka kuolee vanhuuden väsyttämänä tai pitkään sairastettuaan. Saattohoidossa työskentelevät hoitajat ovat kertoneet tunnistavansa kuoleman hajun, joka tulee ihmiseen ennen elintoimintojen lopullista pysähtymistä. Siinä on kyse jo alkaneesta kuolinprosessista, jossa elin toisensa jälkeen lakkaa toimimasta. Jotkut solut kuolevat nopeammin, jotkut hitaammin. Hiukset ja kynnet kasvavat vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin, kun ihmisen sydän on pysähtynyt, ja hengitys ja kaikki aivotoiminta loppuneet. Osittain hänen elimistönsä on siis vielä silloin elossa.

Joidenkin mielipiteiden mukaan esimerkiksi syöpään kuolevan ihmisen kuoleman alkamisen ajankohdaksi pitäisi määritellä se hetki, jolloin ensimmäinen pahanlaatuinen solu syntyi hänen kehossaan. Tosin silloin vanhuuten kuolevan ihmisen kuoleman alkamisen ajankohta olisi syntymä, tai mahdollisesti jo hedelmöitys.. vai olisiko se sen munasolun tai siittiön kehittyminen, josta hän syntyi? :) Elämä ja kuolema ovat osa samaa jatkumoa, eikä niiden välinen raja ole luonnostaan tarkka, jos sitä on ollenkaan. Raja on vain määriteltävä jonnekin. Laulun sanoin: elämä on kuolemista.

Virallinen kuoleman määritelmä vaihtele maittain. Joissain tapauksissa korostetaan välttämättömien elintoimintojen pysähtymistä ja toisissa aivojen tilaa. Mun ymmärtääkseni Suomessa kuolema määritellään aivojen toiminnan loppumisen perusteella.

Jos ollaan tarkkoja, niin kulttuurisidonnaisen kuolemanhetken määrittelyn erojen takia sitä, mitä joissain maissa kutsutaan kuolemanjälkeisyydeksi, pitäisi toisissa kutsua kuolemanaikaisuudeksi, kun puhutaan näistä kuolemakokemuksista. Määrittelyn vaikeus ei kuitenkaan tässäkään aiheessa muuta konkreettisten tapahtumien todenperäisyyttä. Mun ajatukseni kuolemanjälkeisyydestä pysyvänä tilana on ajatus ajattomuuden kokemisesta, joten oikeastaan on jollain tapaa paradoksaalista keksustella siitä, onko se kuolemanaikaisuutta vai -jälkeisyyttä, ja milloin se tapahtuu. Nuo kysymykset kun ovat aikaan sidottuja.

Jos se tekee täsmällisyydestä nauttivan JohnnyFinlandin iloiseksi, voin sanoa, ettei se, mitä näissä kokemuksissa on koettu ole kuolema, vaan kuolemaa. Osa prosessia, joka jää keskeneräiseksi, kun jo loppunut elintoiminto saatetaan uudelleen toimivaksi ja tapahtumiin tulee peruutus. Voin kyllä lisätä käyttämääni sanaan sen yhden ylimääräisen aa:n, se ei ole mikään ongelma. :)

Siihen, mikä minun mielestäni henkilökohtaisesti on kuoleman hetki, en osaa vastata, eikä siihen kysymykseen vastaaminen ole oleellistakaan esittämieni ajatusten pitävyyden kannalta. Minä en näet ole tutustunut niihin kuolemakokemuksesta kertovien aivojen solukemiallisten muutosten ajankohtaan ihmisen kuolemaprosessissa, koska en ole pitänyt sitä ensisijaisen tärkeänä tietona.

Minua kiinnostaa eniten se, mitä tapahtuu ja vasta toissijaisesti se, miten se pitäisi tarkkaanottaen määritellä.

Olen ehkä epätäsmällinen, mutta koska kuitenkin olen lähinnä ajatteleva enkä fysiologinen olento, niin minulle kuolema oli se hetki teho-osastolla, jolloin minulle valkeni, ettei tästä enää selvitä. Ensin tulee pelko ja kauhu ja sitten tulee tyyneys, hiljainen kuoleman odottaminen, kuolemaan alistuminen. Ainoa suuremmin negatiivinen ajatus, jotka olisi voinut muotoilla viimeisiksi sanoikseni jos olisin ne jaksanut tuossa tilanteessa lausua olivat: "Minä en kerinnyt edes kunnolla elää!".

Kun rajakokemuksen jälkeen minua elvyteltiin ja rupesin sitten toipumaan, olin kuitenkin henkisesti kuoleman maassa ja kuoleman ajatuksissa. Sitä ei lisännyt se, että minulle annettiin lisäaikaa vain pari vuotta. (Nyt niitä vuosia on jo toista kymmentä).

Kaikki ulkopuoliset olivat, että "hienoa kun selvisit" eivätkä ymmärtäneet -yhtä sairaanhoitajaa lukuunottamatta- etten minä ole enää se sama henkilö, joka teho-osastolle vietiin. Muille sanoin, että Saatana sanoi minulle helvetissä "Pahenna tapasi tai joudut Taivaaseen!". Minä elin kuin jokainen hetki olisi viimeiseni.

Kesäpoika kirjoitti: "Mun ajatukseni kuolemanjälkeisyydestä pysyvänä tilana on ajatus ajattomuuden kokemisesta, joten oikeastaan on jollain tapaa paradoksaalista keksustella siitä, onko se kuolemanaikaisuutta vai -jälkeisyyttä, ja milloin se tapahtuu. Nuo kysymykset kun ovat aikaan sidottuja."

Eikö mainitsemasi "kokeminen" ole myös aikaan sidottu asia? Eikö itse asiassa mikä tahansa verbillä kuvattavissa oleva asia ole aikaan sidottu?


Pora-liike kirjoitti: "Minä elin kuin jokainen hetki olisi viimeiseni."

Tuo on sikäli hyvä tapa elää, että tietää edes kerran olevansa oikeassa.

Välikommentoija, törmäämme taas sopivien termien puutteeseen. En osaa parempia sanoja ilmaistakseni sitä, mitä ajattelen.

JohnnyFinlandin viesti sai mut miettimään samaa asiaa vähän uudelta kannalta.. :) sen seurauksena vaeltelin aamuyöllä levottomasti kotona edestakaisin, kun kovaa juoksevat ajatukset eivät oikein anna vartalollekaan sijaa levätä.. Ajatusprosessi kaikkineen oli jokseenkin tämän näköinen:

On totta, että jossain kohdassa kuolemisprosessia tulee vastaan raja, jonka jälkeen paluu takaisin elämään ei enää ole mahdollinen, eikä kukaan ole voinut palata takaisin kertomaan, mitä sen jälkeen tapahtuu. Matka kohti valoa on ikäänkuin matka kohti kuolemaa, eikä ehkä varsinainen kuolema itse, kokonaisuudessaan, sikäli kun nämäkään asiat ovat selkeästi erotettavissa toisistaan.

Tähän asti me tiedämme, että kokemus matkasta, valosta ja kaiken täyttävästä rauhan ja onnen tunteesta ovat kaikki ihan perusteltuja, mahdollisia tapahtumia, eikä sitä kiellä sen enemäpää tiede, ihmisten kokemukset kuin uskontokaan (kristinusko). Päinvastoin, nämä kaikki tukevat kokemusta. Nyt ihminen siis on valossa, mutta hänen kuolinprosessinsa jatkuu yhä. Tieteen näkökulma on, että lopulta kaiken aivotoiminnan pysähtyessä kaikki ihmisen kokeminen loppuu ja sitä seuraa tyhjyys, loppuminen, katoaminen. Nyt liikutaan taas vaikeasti hahmotettavalla alueella: ihminen siis EI KOE loppumista, eikä tyhjyyttä, eikä pimeyttä, eikä mitään muutakaan, sillä pointtihan oli nimenomaan siinä, että hän ei enää koe. Hän ei siis ikäänkuin tiedä loppuneensa. Kuolleen ihmisen kannalta hänen viimeinen totuutensa on siis hänen viimeinen kokemuksensa, kokemus onnesta valossa. Ehkä juuri tuo sen jälkeinen fysiologiaan perustuva kaiken kokemisen loppuminen on se asia, joka tuo onneen ajattomuuden, sillä sen jälkeen ei ole enää mitään ja ajan kokemiseen tottunut ihminen ei osaa tulkita katoamista, eikä edes tunne sitä itse.

Asia on siis näinkin tarkastellen juuri niin kuin aiemmin selitin. Ihminen tavallaan "jää kokemaan" viimeistä hetkeään, vaikka meidän ajallamme mitaten hänen olemassaolonsa on jo ohi. Kokemaan jääminen on aikaan viittaava ilmaisu, ja siksi väärä. Edellä olevasta selityksestä saattaa olla ymmärrettävissä, mitä sillä yritän kertoa, vaikka ilmaisuni on täysin väärä, ja kaukana siitä, mitä yritän kuvata, vaikka se onkin parhaiten sitä kuvaava..

kesäpoika kirjoitti: "Jos se tekee täsmällisyydestä nauttivan JohnnyFinlandin iloiseksi, voin sanoa, ettei se, mitä näissä kokemuksissa on koettu ole kuolema, vaan kuolemaa."

Olen ilostunut.

kesäpoika kirjoitti: "JohnnyFinlandin viesti sai mut miettimään samaa asiaa vähän uudelta kannalta.."

Olen kaksinkertaisesti ilostunut. :)

Mä olen ollut jo useamman kerran ilostunut, kun oon huomannut sun pehmentäneen kirjoitustesi linjaa hyökkäävyydestä uteliaisuuteen. Ehkä se on aina ennenkin ollut sitä ja sanavalinnat vaan on hioutuneet sosiaalisemmiksi, mutta kuitenkin vaikutus on aivan toinen. Kiitos moisesta huomaavaisuudesta. :)

Hei, tänne voin kai sitten kirjoittaa mua vaivanneesta 'ongelmastani'.
Itse olen lesbo, eikä se ole koskaan ollut mikään ongelma, en pitänyt ongelmana kertoa sitä kellekään, en edes äidille enkä myöskään psykiatrilleni. Se oli ohimennen sanottu ilmoitusasia. Jos he eivät olisi sitä hyväksyneet, niin se olisi ollut sitten heippa. (itselläni ollut jonkinasteinen masennus, joka on kuitenkin hoidossa piristävillä lääkkeillä ja säännöllisillä psykiatri-käynneillä)
Mutta varsinainen asia on eräs paras ystäväni. Hän sairastaa masennusta ja ollut vajaa pari kuukautta suljetulla psykiatrisella osastolla sisällä ja nyt lähiaikoina hänet siirretään pitempiaikaiselle suljetulle osastolle. Olin alusta asti sitä mieltä, että se on hänelle just oikea paikka, koska hän tarvitsee apua. Hän on mulle todella tärkeä ihminen ja siksi se vaikuttaa myös muhun todella vahvasti. Olo on avuton, en voi tehdä mitään. Fyysisesti en voi olla läsnä (ehkä kerran kuussa näen häntä, jos sitäkään), koska opiskelen parinsadan kilometrin päässä. Ystäväni kuitenkin tietää mun pysyvän silti hänen lähellään - vaikka vain henkisesti. Onneksi on puhelimet!
Kysymykseni onkin; kuinka kauan kestää, että masennuksesta pääsee eroon? Pelkään sen masennuksen kuitenkin olevan jotenkin läsnä ystäväni elämässä vielä pitkään, mutta että hän selviäisi siitä. Ja miten mun pitäisi toimia, että tekisin oikein? Niin ja, ystäväni on myös lesbo, mutta en usko sen olevan mitenkään 'osasyyllinen'. Sen perusteella, mitä hän nyt siitä on puhunut.

Kiitos, jos joku osaa antaa joitakin neuvoja.

Ei siitä ikinä pääse lopullisesti eroon. Aina se on olemassa vähintään hukkaan menneenä aikana.

Onhan tässä viimeisten 4 vuoden ajan ollut masennusta ajoittain, mutta jotenkin olen aina pyristellyt siitä irti. Psykologin ja polin johtavan psykiatrin luona kävin, kunnes noin 1,5 vuotta sitten lopetin kokonaan ihan yllättäen. Ajattelin vain, että "En minä tätä tarvitse". En silti sano etteikö terapialla olisi ollut pienintäkään vaikutusta minuun. Välillä se vain pahensi oloa, ja joskus sai tuntemaan minut paremmaksi. Paniikkihäiriöistä kärsin ajoittain myös, koska olen niin ujo ja huono liian sosiaalisissa tilanteissa. Olen melko vähäpuheinen ja puhun vain ihmisille joista pidän, tai jos on aivan pakko. Olen huono luomaan kontakteja uusiin ihmisiin.

Tämä on tällaista vuoristorataa, välillä olen niin iloinen ja sitten tunnen itseni taas täysin mitättömäksi. Kuitenkin osaan nauttia elämän pienistäkin iloista, vaikka tämä tuntuu välillä niin vaikealta.