Minä olen nuorena kipuillut homouteni kanssa. Tiedän mitä on oman homouden kanssa kipuilu - aiheutui kipuilu mistä hyvänsä.
Omalla kohdallani kipuilu aiheutui siitä, että käsitykseni homoudesta oli virheellinen; itse olin ja olen jotain ihan muuta kuin se, millainen kuva minulla homoista ja homoudesta oli.
Minä kipuilin nimenomaan homouteni kanssa. En suoranaisesti asenteiden kanssa, uskonnottomana en uskonnon kanssa eikä ympäristökään suoranaisesti torjunut.
Amerikkalaistyylinen homokulttuuri on omalla tavallaan vaikeuttanut homomiesten elämää ylläpitämällä stereotyyppistä mielikuvaa homoelämästä. Mielikuva homoista on monipuolistunut viime vuosina esimerkiksi näitten urheilijoitten ansiosta, mutta yhä edelleen näen, että homomiesten representaatiot mediassa pyörii tietynlaisten persoonien ja elämäkertojen ympärillä. Homo on aina esimerkiksi koulutettu, hyvin toimeen tuleva, tyylikäs ja urbaani, tai sellaiseksi pitää muuttua heti kaapista tulemisen jälkeen. Entä jos on vaikka nelikymppinen teollisuuden työntekijä, joka pelkää taloudellisen tulevaisuutensa puolesta, eikä voi kuvitellakaan kaapista tulemista ympäristön asenteiden takia? Paljonko näitä miehiä lohduttaa se, että homot stailaa heteropareja televisiossa? Homomiehet kokevat toisin sanoen ulkopuolisuutta ei pelkästään suhteessa heteroseksuaaliseen enemmistöön, vaan myös suhteessa homokulttuurin valtavirtaan.
Mietin usein myös sitä, miten kaapista tulemiseen ja sen lopputulokseen vaikuttaa se, että joutuu torjumaan seksuaalisuutensa, eli keskeisen osan omaa ihmisyyttään, juuri siinä elämänvaiheessa, kun muut ihmiset tutkivat sitä mielensä kyllyydestä. Kaikki se ihmissuhteilu, jota nuoret ihmiset yleensä pääsevät kokeilemaan, ja jota pidetään yleisesti ihmiselämän itsestäänselvyytenä, on monilla homomiehillä jäänyt kokematta. Siitä syystä monilla ei ole enää vanhempana keinoja hahmottaa omaa seksuaalisuutta muuten kuin anonyyminä cruisailuna öisissä puistoissa, eli yritä siinä nyt sitten kuvitella jotain parisuhdetta, kun koko käsite on jäänyt muodostumatta emotionaalisesti. Vaikka kaapista jossain vaiheessa ulos tulisikin, niin ei se muuta sitä tosiasiaa, että seksuaalisuuden ja nk. romanttisten tunteiden kokemus on jäänyt vaillinaiseksi ja että tämä leimaa tavalla tai toisella ihmissuhteita kenties koko loppuelämän.
Mediaa ei voi syyttää kaikesta, mutta valitettavasti sillä on ollut valtava vaikutus siihen, mitä muut ja myös me homot itse kuvittelemme homoista. Viime vuosiin asti varmaan 90% kaikista tv-sarjoissa, sketsiohjelmissa ja elokuvissa esiintyvistä homoista on ollut naismaisia pikkurilli pystyssä sössöttäviä hyypiöitä, jotka vierastavat hiostuttavaa urheilua/työtä ja tykkäävät baletista. Näillä 'ominaisuuksilla' varustetut henkilöt oli kaikkien heti helppo tunnistaa homoiksi ilman asian suoranaista sanomistakin. Nämä karikatyyrit ovat iskostuneet kaikkien mieleen ja siten saaneet paljon pahaa aikaiseksi. Jos joku sanoo olevansa homo, nuo mielikuvat yhdistyvät heti häneen. Joten kuka haluaa sanoa olevansa naismainen sössöttävä hyypiö?
Sitten kun homous on vain yksi ominaisuus kaikkien muiden mahdolisten persoonallisuuden ominaisuuksien joukossa, olemme saavuttaneet todellisen tasa-arvon. Homous ei ole erilaisuutta, eikä se automaattisesti sisällytä tai pois sulje muita ominaisuuksia. Mutta niin kauan kun jonkun äiti sanoo kuten ym. artikkelissa "Olisinpa tiennyt, olisinpa ollut enemmän selviällä asiasta. MUTTA hän ei ollut erilainen kuin muut tienoon tenavat. Hän keskittyi opiskeluun ja kouluun. Hän urheili aktiivisesti. Hän pelasi jalkapalloa high schoolissa," on vielä paljon tehtävää...
Masa kirjoitti: "Kaikki se ihmissuhteilu, jota nuoret ihmiset yleensä pääsevät kokeilemaan, ja jota pidetään yleisesti ihmiselämän itsestäänselvyytenä, on monilla homomiehillä jäänyt kokematta."
Tuo väite pitänee paikkansa laajemmalti tilanteeseen viitisenkymmentä vuotta sitten. Havaintojeni mukaan tuolla väitteellä ei ole pohjaa enää tänä päivänä. Paljon paikkoja tapaamiseen on sekä fyysisesti, että sähköisesti tarjolla, sellaisia, joista ei silloin viisikymmentä vuotta sitten osattu unelmoidakaan.
Itse en ole täysin tyytyväinen ToF-hahmojen laajasta homoseksuaalisuuteen yhdistetystä näkyvyydestä. Pelkään sen vahvistavan homouteen liittyviä stereotypioita ( http://ranneliike.net/teema/maarittaako-tom-of-finland-jo-liikaa-homokuvaa?aid=12803 ), vaikka nykypäivänä malleja ja tietoa on esillä moninkertaisesti muutaman vuosikymmenen takaiseen verrattuna.
Vielä ToF-postimerkkien kohdalla nosto oli minusta asiallinen; hieno postuumi kunnianosoitus taiteilija Touko Laaksoselle. Sittemmin on kuitenkin tapahtunut suoranainen "vyörytys" ja asiaan on liittynyt puheenvuoroja, joissa ollaan rakentamassa ToF-maailman hahmoista jonkinlaista jalustalle nostettua arkkihomon prototyyppiä, ja Laaksosesta piirtäjänä jonkinlaista homojen yhdenvertaisuuden esitaistelijaa. Itse näen hänet kuitenkin ahdasmielisten asenteiden uhrina, joka onnekkaasti kuitenkin onnistui löytämään oman tilan elää ja toteuttaa seksuaalisuuttaan.
Ymmärrän toki, että asenteeni liittyy henkilökohtaiseen nuoruuden kipuiluuni: en nuorena 1980-luvulla löytänyt samastuttavaa homoa hahmoa; toinen tietämämi "prototyyppi" oli määkivästi puhuvat "neidit" ja toinen sitten tämä ToF-koppalakkityyppi. Olettamaani homokuvaan kuului tietysti kyltymätön seksuaalisuuden toteuttaminen ja holtittomien yhdyntöjen kautta leviävät taudit, aids mukaanlukien. Vasta aikuisena ymmärsin, ettei kuvani ollut oikea.
Vielä tuosta "nuoruuden säädön väliin jäämisestä", joka monilla vanhemmilla homoilla on totta. Itse pääsin kyytiin ehkä noin viimeisellä mahdollisella asemalla. Silti varsinainen nuoruus kaapissa vaikutti varmasti kykyyni ottaa vastaan rakkautta ja antaa rakkautta. Olen ymmärtänyt, että ihastumisiin ja rakastumisiin aina liittyy jotain epävarmuutta, mutta teini-iän kokemukset ihastumisten kyseenalaistamattomasta yksipuolisuudesta seurasivat matkassa pitkään. Usko pysyvyyden mahdollisuuteen ja molemminpuoliseen tahtoon kasvoi hyvin hitaasti.
Olen monasti miettinyt sitä, miten monikin asia olisi voinut mennä omalla kohdallani toisin, jos oman nuoruuteni aikana olisi ollut esillä homoja, jotka edustavat (periaatteessa tervehenkisten) urheilijoita - ja muitakin jotka ensisijaisesti ovat näkyvillä muutenkin kuin homoutensa tähden. Toki samaan hengenvetoon; minulle ei kerrota, mitä olisi tapahtunut - ja näin on nyt hyvä.
Pahimmillaan nuoruuden itsetorjunta voi uskoakseni johtaa kyvyttömyyteen solmia pysyviä parisuhteita ja esimerkiksi siihen, että oma väliin jäänyt nuoruus ei päästä otteestaan vielä keski-iässä ja myöhemminkään; yritetään etsiä "viattoman rakkauden kokemusta" suorastaan pakonomaisesti niistä ikäryhmistä, mistä se ei aikanaan ollut mahdollista.
Nykyisten nuorten suhteen tilanne on tietysti toiveikkaampi, kun esillä on sekä fiktiivisiä hahmoja että tosielämän henkilöitä varsin laajalti, inhimillistä moninaisuutta edustaen. Urheilijoiden ja muidenkin stereotypioita rikkovien henkilöiden ulostulot tarinoineen ovat uskomattoman tärkeitä. Heitä tarvitaan esikuviksi.
