Eräs nuori tyttö tuli raskaaksi 16-vuotiaana. Koska hän oli kristillisestä kodista, hän halusi synnyttää lapsen. Mutta vanhempiaan uhmaten päätti luovuttaa lapsen adoptoitavaksi, koska eli villiä nuoruuttaan. Myöhemmin vakiinnuttuaan hän oli jälleen raskaana, ja iloinen uudesta mahdollisuudesta. Lapsi syntyi terveenä ja äiti oli onnellinen. Mutta yllättäen lapsi menehtyi kätkytkuolemaan muutaman kuukauden ikäisenä. Äiti kamppaili syyllisyyden kanssa ja oli varma siitä, että lapsen kuolema oli Jumalan rangaistus. Tuossa tilanteessa on luonnollista tuntea syyllisyyttä. Meillä on taipumusta siihen, olimme uskovaisia tai emme.
Onneksi nykyisin ei tarvitse tuntea syyllisyyttä mistään - tämä kaikki on vaan peliä:
On näet mahdollista, että elämme jonkun muun luomassa simulaatiossa, sanovat johtavat tiedemiehet. Olemme osa äärimäisen hienosti toteutettua peliä, jota ohjailee meitä huomattavasti kehittyneempi taho, ehkä ihan vaan huvin vuoksi:
http://nyt.fi/a1478486397483
"Ainakin käsillä on yksi parhaista järkiperusteista sille, että jonkinlainen luoja voi olla olemassa."
Niinpä niin, uskon että Vatikaani näkee myös simulaation takana Jumalan. Eli syyllisyydestä emme pääse eroon vaikka miten rimpuilisimme. Mutta eikö ole ihan tervettä pohtia omaa osuutemme siihen, mitä meille tapahtuu?
Onneksi nykyisin ei tarvitse tuntea syyllisyyttä mistään - tämä kaikki on vaan peliä:
On näet mahdollista, että elämme jonkun muun luomassa simulaatiossa, sanovat johtavat tiedemiehet. Olemme osa äärimäisen hienosti toteutettua peliä, jota ohjailee meitä huomattavasti kehittyneempi taho, ehkä ihan vaan huvin vuoksi:
http://nyt.fi/a1478486397483
"Ainakin käsillä on yksi parhaista järkiperusteista sille, että jonkinlainen luoja voi olla olemassa."
Niinpä niin, uskon että Vatikaani näkee myös simulaation takana Jumalan. Eli syyllisyydestä emme pääse eroon vaikka miten rimpuilisimme. Mutta eikö ole ihan tervettä pohtia omaa osuutemme siihen, mitä meille tapahtuu?
