Tässä kohden voi vallan hyvin kysyä, että kuinka monta sataa vuotta ajastaan jäljessä kulkee Suomen luterilainen kirkko? Naispappeuskysymys on kuin purukumi kengän pohjassa. Se on jo pureskeltu moneen kertaan ja periaatteesa heitetty menemään, mutta irti siitä ei päästä niin millään.
Lueterilaisessa kirkossa ja sen ympärillä häärivissä, ääneikkäissä liikkeissä homoseksuaalisuus on edelleen osalle heistä tuomittavista asioista tuomituin. Homoavioliitto on näille ihmisille täydellinen kauhistus.
Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että homot ovat päässeet Suomessa naimisiin, vaikkakaan ei kirkon alttarilla, jo yli kymmenen vuoden ajan.
No sentään vain 200 vuotta jäljessä, muslimit ovat vähintään 1000 vuotta jäljessä. En todellakaan käsitä että miksi Suomen luterilaista kirkkoa halveksutaan tällä palstalla, ei meitä sentään kivitetä. En käsitä myöskään sitä että Muslimeita täällä kaunistellaan ja muutenkin ei täällä kukaan niitä arvostelu, lukuunottamatta muutamaa nimimerkkiä. Ei se, että on vähemmistö, tarkoita aina sitä että ovat liittolaisia. Vähän suhteellisuudentajua tänne, kiitos!
Edesmenneen kardinaalin mieltä onkin painanut lähinnä huoli siitä miten katolinen kirkko selviää tulevaisuudessa. Hän on nähnyt selvästi sen että menneisyyden arvoihin turvautumalla ja historiassa tehdyt vääryydet kieltämällä ei nykyaikana enää pitkälle potkita! Katolisella ja muunkaanlaisilla kirkoilla ja lahkokunnilla ei ole enää sellaista mielenhallinnan monopolia kuin muinaisuudessa, ne menestyvät vain siellä missä ihmisten valistustaso on alhainen tai suorastaan olematon!
Teollisuusmaat elävät nyt voimakkaasti tietoyhteiskunnan räjähdysmäistä kehitystä, mikä suurelta osin johtuu Internetin ja siihen kytkeytyvien tietokanavien kasvusta. Uskova pääsee nyt helposti käsiksi tietoon omastaan ja muistakin uskonnoista muutamassa minuutissa. Kirkkoihin sitoutunut ihminen voi joutua helposti kosketuksiin ja keskusteluihin muunuskoisten ja myöskin uskonnoista luopuneiden kanssa. On hyvin mielenkiintoista seurata, millä tavoin niin katolinen kuin muutkaan kirkkokunnat ja lahkot selviävät nykyisestä aikakaudesta jos ”lampaat” eivät enää koe kirkon taikka lahkokunnan oppia omakseen! Siinä eivät auta pannajulistukset enempää kuin kirkkokurikaan jos ”lampaat” äänestävät jaloillaan.
Se, mikä pätee yksilötasolla, pätee pitkälti myös kollektiivisessa psykologiassa. Ihmiset lienevät pikkuhiljaa kasvamassa henkisesti aikuisiksi ja uskaltavat ottaa vastuuta omasta elämästään. Vapauden ja vastuun liiton ymmärtäminen ei olekaan ihan helppo rasti, jos sen haluaa elää todeksi - siis todella todeksi. Uskonnolliset ryhmittymät ovat kuin muutosvastarinnassa rimpuilevia, tyhjän pesän syndrooman puristuksessa kouristelevia emoja, joiden on vaikea hyväksyä sitä, että lampaat ovat kasvaneet teiniangstista vastuullisiksi ja itsenäisiksi aikuisiksi yksilöiksi. Mitä vaihtoehtoja on? Hyväksyä se tosiasia, että ihmisillä on vapaus ja vastuu elää elämänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Tämä lienee ainoa tie säilyttää yhteys seurakunnan jäseniin, ehkä jopa jalostaa sitä. En minä kirkkoa moiti, mutta en myöskään tarvitse sitä ja sen hyväksyntää elääkseni täysipainoisen onnellista elämää. Mutta ei se tarkoita, ettenkö haluaisi olla yhteydessä. Kirkko maksaa kovaa hintaa siitä, ettei suostu tunnustamaan ihmisyksilöiden integriteetin pyhyyttä ja todellista arvoa.
