Helsinki Pride 2012: Puistohomot - kirja 1960-luvun lopun homokulttuurista (juttukommentit)

Kirjassa käsitellään varmaankin puistobiseksuaaleja ja puistohomoja.
- Kaikki kun ei ole niin homoa, kuin miltä ensi silmäyksellä ehkä näyttää.

Joskus on mielessä käynyt, ehdittiinkö toisenlaista homohistoriaa tallentaa, eli onkohan enään elossa ketään heistä yli 1 000 ihmisestä, jotka tuomittiin vankilaan ennen 1971 siitä syystä että olivat "rakastelleet väärin" yksissämiehin, tai yksissänaisin. Heidän kokemuksistaan tuolta ajalta olisi mielenkiintoista ollut kuulla.

Toisaalta nykyään olen itse ollut puistotouhuista sitä mieltä, että koska yleiset ja kaupunkien järjestyssäännöt kieltävät suutelua ja hyväilyjä pidemmälle menevät seksiaktit julkisilla paikoilla, yleisissä puistoissa ja uimahalleissa, seksuaalineutraalisti heteroiltakin, emme me homot tai biseksuaalitkaan voisi oikein vaatia mitään erioikeuksia seksuaalisen suuntautumisen julkitoteuttamisessa - koska sehän veisi pohjan pois myös tavoitteelta tasa-arvoiseen avioliittoon. Sekä yhtäläiset oikeudet että yhtäläiset vastuut on syytä olla samat. Muutoin vedetään matto, perusteet alta tasa-arvoisuuden haluilta, jos ei halutakaan olla tasa-arvoisia.

Toisaalta rakastelu, tunteitten kera, luonnon helmassa, etenkin kesällä on mitä parhainta elämäniloa. Useimpia ei vaan erityisemmin elähdytä ajatus "joutua" puolipakosti seuraamaan toisten seksin harrastamista. Parasta ehkä olisi varata kaupunkiympäristöissäkin enempi alueita Luonnolliselle rakastelulle ja laittaa sinne kyltit "Ken tänne mielii käydä, voi kaikki estot päältään pois heittää".

Tuon tiimoiltahan voisi julkipuistohalukas poppoo ehkä marssia Pridessäkin. AlaPääkaupungissamme ei ole tainnut vielä näkyä myöskään maailmalla melko yleisesti järjestettyjä nudisti-fillarointi-tempauksia. Saatika edes ride on bi:kes -juttuja.

Kommenttia muokattu: 26.06.2012 klo 10:36

Jutun kirjoittaja kertoo, kuinka jossain aktivistien keskustelutilaisuudessa oli 80-luvulla rytätty "puistokulttuuri" täysin kelvottomaksi. Tuo asenne "puistoja vastaan" näkyy vielä nykyisin tiukkapipoisuutena "sisätiloihin toteutettuja puistoja" vastaan, paitsi jos ne ovat ravintoloita tai baareja anniskeluoikeuksin.

Helsingin Sanomat / HS Kirjasto nostaa esiin Puistohomot -kirjan, ja kuvaa sen olevan kirjeiden muotoon laadittu raportti homomiesten seksuaalisesta käyttäytymisestä 1960-luvun Helsingissä, ja siten ainutlaatuinen ( https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008002876.html ). Suurta roolia näyttelevät tapaamispaikat. Helsingin Sanomien juttua kommentoiva esittää, että kirja kertoo vain alimman sosiaaliluokan homoista ja heidän ongelmistaan. Kommentoijan mukaan ylemmissä piireissä oltiin usein naimisissa ja vaimo tiesi miehen suuntautumisen - ja oli monesti itsekin toisin suuntautunut. Aikalaiskertomukset kuitenkin kertovat, että myös ylempiin kansankerroksiin kuuluvia oli tällaisissa ympyröissä etsimässä kontaktia.

***

Palaan vielä tuohon edellä mainittuun anniskeluoikeuksin varustettuun sisätilakruisailuun. Tässä vajaassa kymmenessä vuodessa deittisovellukset ovat lyöneet läpi siten, että kruisailu tapahtuu lähinnä bittipuistossa - deittailusovelluksissa. Ne paikat (baarit), joissa liikeideana oli tarjota puitteet (ja tehdä tili virvokkeilla) miehistä seuraa etsiville miehille, ovat pitkälti menettäneet liiketaloudellista perustaansa. Ehkä vielä eräät alakulttuurit elättävät cruisailuun perustuvaa anniskelutoimintaa.

Onneksi Laaksossa on säilynyt vielä tätä katoavaa kulttuuriperintöä. Helsingin kaupungin olisi syytä ryhtyä toimiin Laakson cruisingkulttuurin suojelemiseksi ja voimistamiseksi.

Suotakoon katoavan kulttuuriperinnön harjoittaminen pienilukuiselle joukolle, kunhan eivät häiritse muita virhvyöhykkeen käyttäjiä.

Nähdäkseni tässä on kyse aineettomasta kulttuuriperinnöstä, jota ylläpitää lisäksi vähemmistö. Tästä syystä sen tulisi nauttia valtiovallan taholta samanlaista suojelusta kuin esimerkiksi saamelais- tai romanikulttuurille annetaan. Olisi todella sääli jos vuosikymmenien mittainen perinne häviäisi Helsingistä (vrt. Yrjönkadun uimahalli).

Niin, onhan siinä tietynlaista kulttuuriperinnön makua; vielä jossain määrin elävä silta aikaan, jolloin intiimiä seuraa toisesta miehestä etsivät joutuivat etsimään monenlaisia keinoja voidakseen toteuttaa läheisyyden ja seksin tarvettaan. Nykyaikana on paremmat mahdollisuudet seuran hankkimiseen, mutta kaiketi jotkut kokevat tällaisen ulkoilmassa tapahtuvan "kruisailun" jollain tavalla lisäpotkua tuovana, että haluavat seksuaalisuuttaan näin toteuttaa.

Seksuaaliterapeutti Tiia Forsström kertoo Vantaan Sanomien jutussa luontoseksistä ( https://www.vantaansanomat.fi/paikalliset/4174125 ) ja ottaa esiin myös vähemmistön "kesäseksin", joka jutun mukaan "on aina ollut vähän villimpää ja spontaanimpaa kuin normiheteroilla". Forsström kertoo siinä, että homokulttuurissa ulkoilmaseksi tai julkinen seksi on kuulunut osaksi alakulttuuria. Paikkoina tällaiseen ovat olleet julkiset käymälät ja puistot. Minun mielestäni tällainen toiminta tulee ehkä hivenen mauttomasti glorifioiduksi, kun Forsströmin mielestä "siitä voimme olla hieman kateellisia heille". Monien miehestä seuraa etsineen miehen kohdalla selitys on kuitenkin vähemmän kateutta herättävä: muut mahdollisuudet olivat vähissä.

Sinänsä tällainenkin "aineeton kulttuuriperintö" on, noh, ainakin joillekin tyydytystä tuottavaa.