Yritin kirjoittaa jutun mahdollisimman objektiivisesti ja jättää henkilökohtaisen mielipiteeni selvästi erottuvaksi ja erilliseksi.
Tuosta kuningattaren käsissä olevasta ratkaisusta pattitilanteessa ei ole taidettu Suomen mediassa puhua mitään. Parin viime vuosikymmenen aikana vaalitukset ovat Britanniassa ollet niin selviä (Thatcherin nousu ja pudotus, Blairin nousu), että pääministeri on ollut selviö. Aikaisemmin monarkin vetoapua on tarvittu aina joskus, joskin harvoin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään tavattomasta epädemokraattisesta asiasta, sillä aika monella valtionpäämiehellä on jonkinlainen mahdollisuus jos ei ratkaista niin ainakin yrittää antaa neuvoja tukkeutuneissa hallitusneuvotteluissa.
Oma kantani on, että jos saisin valita valtionpäämieheksi joko sellaisen, joka aktiivisesti tahtoo tehtävään, käy kampanjan ja saa usein hiukan yli puolet annetuista äänistä (joka ei tarkoita samaa kuin yli 50 % väkiluvusta) tai biologisesti periaatteessa sattumanvaraisen henkilön, jonka virkakausi edellyttää pääsääntöisesti yhden tai useamman lähisukulaisen kuolemaa tai vakavaa sairastumista, niin ottaisin jälkimmäisen.
Monarkian, tai tarkemmin ottaen monarkin, aseman tajuaa vasta kun katsoo mietteliäänä sitä pientä vanhaa rouvaa, joka kesäkuun toisena lauantaina vilkuttaa asuntonsa parvekkeelta. Silloin huomaa, että kyse on instituutiosta, joka määritellään usein henkilöiden kautta, mutta jonka perusluonne ei enää nykyään ole persoonallisuuksista riippuvainen.
Norja on Suomea vain vajaat parikymmentä vuotta vanhempi nykyaikaisena kansallisvaltiona, mutta siellä haluttiin kuningas kun maa itsenäistyi rauhanomaisesti Ruotsin kruunun alta. Suomea viimeisimpänä de facto hallinnut hallitsijasuku taas päätyi murhattavaksi vallankaappauksen yhteydessä. Suomen kuninkaaksi kaavaillun saksalaisruhtinaan valtaistuimen kohtaloa ei tainnut ratkaista ensimmäisen maailmansodan lopputulos. Jos sortokaudet olisivat jääneet väliin ja itsenäistyminen olisi tapahtunut vähemmän myrskyisässä ilmastossa, niin Helsingin kauppatorin laidalla saattaisi hyvinkin olla kuninkaanlinna.
Tuosta kuningattaren käsissä olevasta ratkaisusta pattitilanteessa ei ole taidettu Suomen mediassa puhua mitään. Parin viime vuosikymmenen aikana vaalitukset ovat Britanniassa ollet niin selviä (Thatcherin nousu ja pudotus, Blairin nousu), että pääministeri on ollut selviö. Aikaisemmin monarkin vetoapua on tarvittu aina joskus, joskin harvoin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään tavattomasta epädemokraattisesta asiasta, sillä aika monella valtionpäämiehellä on jonkinlainen mahdollisuus jos ei ratkaista niin ainakin yrittää antaa neuvoja tukkeutuneissa hallitusneuvotteluissa.
Oma kantani on, että jos saisin valita valtionpäämieheksi joko sellaisen, joka aktiivisesti tahtoo tehtävään, käy kampanjan ja saa usein hiukan yli puolet annetuista äänistä (joka ei tarkoita samaa kuin yli 50 % väkiluvusta) tai biologisesti periaatteessa sattumanvaraisen henkilön, jonka virkakausi edellyttää pääsääntöisesti yhden tai useamman lähisukulaisen kuolemaa tai vakavaa sairastumista, niin ottaisin jälkimmäisen.
Monarkian, tai tarkemmin ottaen monarkin, aseman tajuaa vasta kun katsoo mietteliäänä sitä pientä vanhaa rouvaa, joka kesäkuun toisena lauantaina vilkuttaa asuntonsa parvekkeelta. Silloin huomaa, että kyse on instituutiosta, joka määritellään usein henkilöiden kautta, mutta jonka perusluonne ei enää nykyään ole persoonallisuuksista riippuvainen.
Norja on Suomea vain vajaat parikymmentä vuotta vanhempi nykyaikaisena kansallisvaltiona, mutta siellä haluttiin kuningas kun maa itsenäistyi rauhanomaisesti Ruotsin kruunun alta. Suomea viimeisimpänä de facto hallinnut hallitsijasuku taas päätyi murhattavaksi vallankaappauksen yhteydessä. Suomen kuninkaaksi kaavaillun saksalaisruhtinaan valtaistuimen kohtaloa ei tainnut ratkaista ensimmäisen maailmansodan lopputulos. Jos sortokaudet olisivat jääneet väliin ja itsenäistyminen olisi tapahtunut vähemmän myrskyisässä ilmastossa, niin Helsingin kauppatorin laidalla saattaisi hyvinkin olla kuninkaanlinna.
