Olin juuri yhteydessä ylilääkäri Juhani Lähdevirtaan ja pyysin oheislukemista tämän illan Yle Teeman aids-ohjelman katsojille. Lähdevirta antoi minulle luvan julkaista johdantoluvun artikkelistaan, joka on julkaistu Yksityislääkäri-lehdessä n:o 3, touko-kesäkuu 2008. Neuvottelen parhaillaan koko artikkelin julkaisuoikeuksista FinnQueer-verkkolehteen.
Soitin myös miehelle, jonka kumppanin saamasta diagnoosista koko sensaatiokirjoittelu alkoi, kun kliininen tutkimusryhmä vuodatti tiedot iltapäivälehtiin kesällä 1983. Olen haastatellut tätä miestä nimellä "Hannu Antero" Aids-tukikeskuksen 10-vuotisjulkaisuun "Paniikista positiiviseen elämään" vuonna 1996. Alkuvaiheessa luultiin, että hän olisi Suomen ensimmäinen hiv-tartunnan saanut. Myöhemmin on tarkentunut, että hän ei ollutkaan ensimmäinen, vaan ainoastaan ensimmäinen julkisuuteen tullut.
"Hannu Antero" kertoi, että hän on jo muutaman vuoden ollut normaalilla varhaiseläkkeellä. Hän tuntee olevansa henkisesti ja fyysisesti erinomaisessa kunnossa.
Onko kenellakaan tietoa mista tama ohjelma olisi ulkosuomalaisille hankittavissa? Minulla ei ole paasya Ylen ohjelmistoon joka ei ole netin kauttta nahtavissa. Yritan ymmartaa suomalaisten ajatuksia homoseksuaalisuudesta oman syntymavuoden ajoilta (1984) ja sen jalkeenkin, ja tama koko AIDS/HIV-tapahtuma (-fiasko) on siihen niin syvassa yhteydessa etta haluaisin todella nahda dokumentin joka on vihdoin tehty tasta aiheesta - vaikka mainitut valaisevat nettiartikkelit olenkin jo lukenut.
Hyvä TV-ohjelma, tosin odotan edelleen krittistä ja analyyttista TV-ohjelmaa siitä millaista politiikkaa Valle ja kumppanit todella ajoivat ja mihin heidän politiikallaan olisi jouduttu. Tämä ohjelma pääsi tähänastisista lähimmäksi tilanteen kokonaiskuvaa.
Olli Stålström kirjoitti: "
Soitin myös miehelle, jonka saamasta diagnoosista koko sensaatiokirjoittelu alkoi, kun kliininen tutkimusryhmä vuodatti tiedot iltapäivälehtiin kesällä 1983. Olen haastatellut tätä miestä nimellä "Hannu Antero"
"Hannu Antero" valiitteli ettei pääse katsomaan Yle Teemaa, koska hän juuri nyt lekottelee Kanarian saarten uimarannalla. "Hannu Antero" kertoi, että hän on jo muutaman vuoden ollut normaalilla työeläkkeellä. Hän tuntee olevansa henkisesti ja fyysisesti erinomaisessa kunnossa."
Erinomaista!
Myös vuonna 1987 hivin saanut pitkäaikainen elinkumppanini on elossa.
Dokumentissa mainittu poliisin "laiskuus" puuttua vähemmistöön kohdistuvaan väkivaltaan elää nykyäänkin, jotkut asiat eivät muutu. Eduskunnan oikeusasiamies vain sanoo, että poliisilla on oikeus valita duuninsa. On siinä helppo homma!
Kuinkahan tämä vuosikymmenten takaisten tapahtumien kaivelu ja tv-kameran edessä nyyhkiminen palvelee tätä päivää ja niitä ihmisiä, jotka juuri nyt ovat seksuaalisesti aktiivisessa iässä? Mielestäni ei mitenkään.
Tuo on karmeaa historiaa. Se oli samaan aikaan sairausepidemia ja sosiaalinen epidemia. Kenelläkään ei ollut kunnollista reseptiä kuinka hommat hoidetaan oikein. Tapahtumien toistuva jauhaminen julkisuudessa on mielestäni lähinnä meidän vanhojen ukkojen ja ämmien horinaa ja samalla yritystä terapoida silloin meille syntyneitä traumoja. Nyt pitää katsoa eteenpäin, kuinka hiv-positiiviset henkilöt saavat tarvitsemansa avun ja kuinka välitetään oikealla tavalla tieto taudin vaarallisuudesta tämän päivän ihmisille.
Kuuluin aikanaan Vallen tutkimuksessa mukana olleeseen ryhmään. Olin koko ajan tietoinen osallistumisestani tieteelliseen tutkimukseen, siinä verrokkiryhmään, koska en ole viruksen kantaja. Henkilökohtaisesti minulla ei ole huomautettavaa tuon tutkimuksen eettisestä puolesta. Olin tyytyväinen, että sain säännöllisesti yksityiskohtaista tietoa omasta terveydentilastani.
Heppulin tekstistä tuli mieleen keskustelu 90-luvun alussa erään homon kanssa.
Tuo homo kannatti koko kansan pakkotestausta erittäin innokkaasti. Hän uskoi Vallen metodien olevan ratkaisu ongelmaan. Tuo homo oli sitä mieltä, että kaikki tartunnan saaneet on löydettävä ja tarvittaessa eristettävä. Kikka-pohjainen propaganda "asian ratkaisemiseksi" oli mennyt hyvin perille.
Yritin selittää tälle homolle, että hänen omat päätöksensä siitä millaista seksiä hän harjoittaa on se mikä ratkaisee onko hän riskissä saada hiv vai ei. Kansan jatkuvakaan pakkotestaaminen ei tuo 100% turvaa jos hän ei harjoita turvaseksiä. Osa tartunnan saaneista kun saa kuitenkin tuloksen "hiv-neg" vaikka näillä tartunta olisikin (ikkuna-aika tartunnan toteamisessa, tartunnat ulkomailta). Tämä tieto näytti ahdistavan ko. henkilöä todella paljon. Hän kuitenkin edelleen vaati pakkotestien käyttöönottoa.
Kysyin minkä vuoksi - hiviähän ei voiteta testaamalla vaan seksikäyttäytymistä muuttamalla. Sitten minulle valkeni ja kysyin: "Onko tässä takana nyt se, että kun nämä vaaralliset hiv-positiiviset on löydetty, niin sitten sinä saat naida ympäriinsä ilman kumia ja pelkäämättä, että tauti osuu kohdalle?"
Hän vastasi: "Kyllä".
Ei siinä voinut paljon muuta ajatella, kuin että "Vit*n idiootti! Tuo tyyppi on valmis uhraamaan ihmisten vapauden, kansalaisoikeudet ja yksityisyyden sen vuoksi että saa naida ilman kumia jatkossakin! Eikä tuo metodi edes takaa sitä, että hän ei tartutaa saisi!!! Halvalla menee!"
> "Kuinkahan tämä vuosikymmenten takaisten tapahtumien kaivelu ja tv-kameran edessä nyyhkiminen palvelee tätä päivää ja niitä ihmisiä,
> jotka juuri nyt ovat seksuaalisesti aktiivisessa iässä? Mielestäni ei mitenkään."
Ihmisioikeudet ovat ajankohtainen asia vielä vuonna 2009.
sekoitin näköjään yhden ja saman henkilön kommenteiksi vaeltajan ja jukan kommentit - anteeksi - ja vastasin kuin yhdelle henkillölle ... sitä se alkava (?) dementia teettää ...
FinnQueer julkaisee tänään uusintana lähetettävän Yle Teeman dokumentin "Hiljaa virtaa veri" oheislukemiseksi apulaisylilääkäri Juhani Lähdevirran omakohtaisen raportin kesän 1983 tapahtumista. Lähdevirta julkaisi oheisen pohdinnan lääketieteen etiikasta ja historiasta Yksityislääkäri-lehdessä nro 3/2008:
> Minun mielestäni hiv-tartunnasta ei tarvitse kertoa, mutta turvaseksiä
> on harjoitettava. Turvaseksin kanssa ei ole mitään väliä sillä onko
> seksikumppani hiv-positiivinen vai hiv-negatiivinen.
Höpönlöpön. Ei ole olemassa mitään "turvaseksiä". On vain turvatonta ja vähemmän turvatonta seksiä. Jos kumi menee rikki HIV-positiivisen kanssa niin se toden totta ON vaarallisempaa kuin kumin rikkoutuminen negatiivisen kanssa. Tottakai omasta tartunnasta on kerrottava potentiaaliselle kumppanille! Kertomatta jättäminen voidaan mielestäni aivan perustellusti rinnastaa tapon yritykseen. HIV-positiivisen toistuvasti kokema pettymys siitä, että potentiaalinen kumppani yhtäkkiä löytääkin muuta tekemistä ei ole mikää peruste olla kertomatta. Kyse ei ole positiivisen ihmisen valinnasta. Jokaisen on itse saatava päättää, haluaako harrastaa seksiä positiivisen kanssa vai ei. Kertomatta jättämällä HIV-positiivinen ottaa tuon päätösvallan potentiaaliselta kumppanilta itselleen.
Ilopilleri kirjoitti:
> "Jos kumi menee rikki HIV-positiivisen kanssa niin se toden totta ON vaarallisempaa kuin kumin rikkoutuminen negatiivisen kanssa."
Mutta mihin nyt taas unohtuu se yksinkertainen totuus, että kuka tahansa seksikumppani voi olla hiv-positiivinen?
Lisäksi huomautan, että hiv EI tartu helposti. Riski suojaamattomassa anaaliyhdynnässä on joissain lähteissä 1,5% ja usein sen kerrotaan olevan selvästi myös tätä pienempi (esim. viite 1). Ja jos kumppani on toimivalla hiv-lääkityksellä, niin hän on käytännössä tartuttamaton (1).
Ilopillerin logiikalla tartunnastaan tietävän, turvaseksiä harjoittavan ja toimivalla lääkityksellä olevan (siis käytännössä tartuttamattoman) henkilön pitäisi kertoa tartunnastaan. Samalla kuitenkin kolmasosa hiv-tartunnan saaneista ei edes tiedä tartunnastaan eikä siis kerro siitä. Samalla he ovat niitä kaikkein tartuttavimpia henkilöitä, sillä heidän virusmääränsä on suurin.
Minusta ratkaisu tähän tilanteeseen on hyvin yksinkertainen: Pitäisi ymmärtää, että kuka tahansa voi olla hiv-positiivinen - erillistä hiv-statuksen paljastamista ei tarvita.
Seksi on aina riskin ottamista. Toimivaa turvaseksiä ei ole seksikumppanin hiv-statuksen tietäminen, vaan sitä, että toimii _kaikkien_kanssa_ turvallisesti. Nämä kertomisvaatimukset luovat väärää turvallisuudentunnetta. Kolmasosa Suomen hiv-tartunnan saaneista ei tiedä tartunnastaan eikä siis sitä kerro.
Tartuntariski on suurin niiden ihmisten kanssa, jotka eivät tartunnastaan tiedä. Jos kumi siis hajoaa, mutta toinen sanoo "Ei mulla mitään ole", niin kyllä silti pitäisi olla huoli siitä, että hiv-tartunta on mahdollinen. Jos toinen osoittautuu hiv-positiiviseksi, mutta on toimivassa hoidossa, niin tartuntariski on hyvin hyvin pieni. Sveitsiläisten mukaan käytännössä mahdoton. (Tämän ei kuitenkaan pitäisi kannustaa ihmisiä naimaan ilman kumeja!)
Haluan vain sanoa, että ne todelliset riskit ovat jossain muualla kuin niissä todetuissa ja toimivassa hoidossa olevissa hiv-positiivissa. Ja että olisi ihan terveellistä, että ymmärrettäisiin, että kuka tahansa voi olla hiv-positiivinen. Ja että ne jotka eivät tartunnastaan tiedä ovat niitä kaikkein tartuttavimpia (koska virusmäärät eivät ole kontrollissa).
> "Jokaisen on itse saatava päättää, haluaako harrastaa seksiä positiivisen kanssa vai ei. "
Sitten pitää toimia niin, että ei harrasta irtosuhteita. Kuka tahansa kun voi olla hiv-positiivinen.
Jos seksiä jonkun kanssa haluaa, niin sitten pitää aluksi seurustella kolme kuukautta ilman seksiä. Ja antaa alussa keskinäinen uskollisuuslupaus sekä mennä käsi kädessä hiv-testiin. Ja hakea ne tulokset yhdessä.
Tässä, kuten muissakin seksuaalimoraalia koskevissa väittelyissä, on aiheellista että kaikki osapuolet perehtyvät ensin tutkittuihin tosiseikkoihin, ettei turhaan aloiteta asiatonta ja riepottelevaa kiihkoilua ja loanheittoa (joka on pitkälle leimannut Ranneliikkeen keskustelupalstoja, ainakin menneiyydessä).
Jokainen voi tutustua miesten välisen seksin ilmenemismuotoihin ja riskeihin Aids-tukikeskuksen julkaisemassa tutkimuksessa, jonka alkuvaiheen suunnittelussa ja toteuttamisessa itsekin olin mukana:
Siinä on tosi perusteellinen ja ajantasainen käsikirja miesseksin riskeistä.
On melko turhaa ja turhauttavaa käydä teoreettista ja käytännön elämästä vieraantunutta keskustelua siitä, kuinka turvallista "turvaseksi" on. Pitää puhua suoraan ja käytännöllisellä tasolla.
Tutkimuksessamme totesimme saman minkä ulkomaillakin, että kondomitkin voivat hajota ja tätä oli esiintynyt vähäisessä määrin. Vetoaminen kondomien hajoamisprosentteihin vie keskustelua spekulatiiviseksi. On syytä puhua konkreettisesti tartuntamekanismeista.
Hi-virus leviää infektoituneen henkilön sperman välityksellä. Siksi sisääntyöntävässä seksissä on aina pieni riski myös kondoimin kanssa. Sen sijaan seksitekniikoissa, joissa spermaa ei kerta kaikkiaan pysty pääsemään toisen ihmisen limakalvoille, ei ole edes teoreettista riskiä. Amerikkalaisessa ehkäisyvalistuksessa tämä sääntö on nimeltään
"Cum on me, not in me".
"Eli lennätä päälleni,älä sisääni". Siinä on takuuvarma ehkäisyperiaate satunnaisissa suhteissa. Kiinteissä suhteissa kumppanit voivat testauttaa itsensä odotettuaan varoajan verran. Jos heidät todetaan negatiivisiksi, he voivat sitten harjoittaa kaikkia seksin muotoja - tietenkin edellyttäen että molemmat ovat välttäneet ulkopuolista seksiä.
Siinä onkin asian moraalinen ydinkysymys: miten voin luottaa kumppaniini? Mutta siinä on jo kyse luottamuksesta, kommunikaatiosta ja moraalista. Ei kondomin kestävyydestä.
Olisi ollut toivottavaa, että Valle ja muut olisivat pitäytyneet asiallisessa ja rauhallisessa tiedottamisessa pelottelun ja irrationaalisten kauhukuvien maalaamisen sijasta. Jotkut Vallen letkautukset, joilla hän teki otsikoita, olivat aivan hulluja, esim. että hiv tarttuu kun homomiehet työntävät kielensä toisen peräsuoleen. Olisihan Vallen pitänyt tietää lapsia tehneenä perheenäitinä, että sperma ei lennä miehen kielen päästä.
Mutta kun piti päästä julkisuuteen ja otsikoihin, kliiniset tutkijat alkuvuosina päästivät mitä tahansa hulluuksia ja sensaatiolehdistö löi niilä rahaa.
Minusta keskustelu tutkimuksen ja tiedottamisen etiikasta ei ole suinkaan "vanhojen äijien ja ämmien horinaa".
Sitä on välttämätöntä käydä yhä uudelleen, jotta emme toistaisi samoja virheitä syyllistämisen ja irrationaalisen tiedottamisen kautta.
Ennakkoluulot ja syyllistäminen elävät sukupolvesta toiseen. Lukekaapa artikkelini Ranskan vallankumouksen aikaisista homoseksipamfleteista, jotka oli pantu kuvitteellisen seksuaalisen vapautusliikkeen, Sodoman lasten nimiin:
Niistä käy ilmi sellainen Ranskan vallankumouksen aikanen ennakkoluulo, että juuri portugalilaiset naiset levittivät seksitauteja.
Jos Vallen ym. logiikkaa olisi noudatettu, ensimmäisen tasavallan oilisi pitänyt säätää viisumipakko, karanteeni ja pakkotesti kaikille Portugalista tuleville naisille. Olisiko sillä saatu kupan leviäminen ehkäistyä Ranskassa vuonna 1790?
Minusta tämä ei ole vanhan äijän horinaa. Joka ei ota oppia historiasta, joutuu toistamaan vanhoja virheitä.
Kiinnostava aihe ja keskustelu. Tuo kertomis/kertomatta jättämis -aihe on kai aika monimutkainen. Kai olisi paikallaan pohtia yhtä lailla sitä, että jos on velvollisuus kertoa, pitäisi olla myös velvollisuus kysyä. Kun kerran kahdesta osapuolesta on kyse.
Mielenkiintoinen keskustelu tosiaan. Tulee sopivasti kun juuri sai katsottua queer as folkin viisi kautta ja sielläkin heräteltiin ajatuksia kyseisen taudin suhteen. Pitää vielä lukea nuo linkit.
Hyvä Teemu T Kari, Kiitos linkistäsi Vallen tekstiin ylempänä. Kyllä tuossa antamassani FinnQueer-linkissä
(http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=322_6_1) on myös linkit kliinikkojen omaelämäkerrallisiin artikkeleihin. Siellä on linkit Sirkka-Liisa Vallen ja Jukka Sunin omiin artikkeleihin.
FinnQueerin toimitusperiaatteisiin kuuluu kuunnella molempia osapuolia.
Tuota Vallen omaa tekstiä lukiessani tuli mieleen pari tuttua ilmiötä.
Ensinnäkin tutkimusrahoituksen saamisen kannalta on merkitystä sillä, kuinka hyvin hakija osaa perustella hakemuksensa tärkeyden ja ajankohtaisuuden. Toiset näyttävät tässä kohden lisäävän vettä myllyyn; isot otsikot ja näkyvyys auttavat omaa asiaa. Isoihin otsikoihin taas tarvitaan isoja sanoja - mieluiten isoja uhkakuvia. Ainakin äkkiseltään vaikuttaisi siltä, että Valle on käyttänyt tätä korttia melko ahkerasti. Toinen asia on sitten se, että näin pitkän ajan kuluttua sellaista toimintaa voi olla aika vaikea myöntää edes itselleen (jos alkeellinen keittiöpsykologia sallitaan). Tämä voi johtaa siihen, että historiantulkinnoissa on tosiaan näkemyseroja.
Joka tapauksessa artikkelisi ja muut aihepiirin historiaan liittyvät dokumentit - kuten Lähdevirran kirjoitus - ovat hyvin kiinnostavaa luettavaa. Lääkärikunnan enemmistön toiminta asiassa herättää kyllä aika paljon kysymyksiä näin jälkikäteen.
Piti vielä lisäämäni - tarkoituksena ei siis ollut arvostella ansiokasta artikkeliasi yksipuolisuudesta tai aineiston puuttumisesta. Kunhan laitoin tuon VAllen kirjoituksen näkyville kun siihen googlettamalla törmäsin.
Olli Stålström kirjoitti: "Minusta tämä ei ole vanhan äijän horinaa. Joka ei ota oppia historiasta, joutuu toistamaan vanhoja virheitä."
Olen kanssasi aivan samaa mieltä historian tuntemuksesta. Historiaan jämähtämistä pidän haitallisena.
Historian hyvin tuntevana ja toistamiisi menneisiin tapahtumiin nojautuen voisit nyt kertoa mitkä olisivat sinun täsmäohjeesi tämän päivän seksuaalisesti aktiiveille homomiehille.
Olin Aids-tukikeskuksen yhtenä kenttätyötä tekevänä tutkijana vuosina 1997-1998
yhdessä Jukka Lehtosen ja Kari Huotarin kanssa. Siitä käynnistyi ehkäisyprojekti,
jonka tämän hetkinen tila on seuraavassa teoksessa:
Rakkauden rajoilla on erinomainen teos, johon ei tarvitse minun mielestäni lisätä
tai siitä muuttaa mitään. En koe tarpeelliseksi sen enempää vääntää asiasta
keskustelupalstalla. Nykyisen Aids-tukikeskuksen jakama ehkäisymateriaali
perustuu tuohon tutkimukseen.
Hi-viruksen saamisen osalta ei voida puhua syyllisyydestä. Monesti ei ole kyse moraalin puutteesta eikä juuri koskaan rikoksesta. Syyllistäminen ei auta ketään.
Seksin osalta ihminen on vapaa (ei ole pakkoa) - ja vastuussa tekemisistään. On hyvä suojautua. Suojautumiseen on nykyisellään riittävät keinot. Ne myös toimivat erittäin hyvin. Järjestelmä, jossa vaaditaan täydellisyyttä. johtaa totalitarismiin. Ensinnäkin se on mahdoton ja toisekseen ei vedenpitävä kuitenkaan. Pakkoa on itse asiassa turhaa luoda HI-virustartunnan löytämiseksi. Kyse ei ole vaarasta, vaan potentiaalisesta vaarasta. Kertominen, mikäli suojaus on todella hoidettu, ei voi olla välttämätön tartunnan estämiseksi. Kertomistahan ei mikään tietenkään estä. Vastuuta on toisten ihmisten turvallisuudesta omalta osaltaan kantaminen. Se ei voi edellyttää luuloteltujen ja mahdollisten riskitekijöiden kartoitusta pakkokeinoin. Tällöin myös vastuu siirtyisi - siirtyisikö se yhtään turvallisemmalle ja varmemmalle taholle?
Olen tekemässä pientä historiallista artikkelia hiv/aids-paniikin alusta. Haluan tarkistaa muutaman asian Prätkäposti-lehdestä vuosilta 1983-1986. Kävin tänään yliopiston kirjastossa, jossa kerrottiin, että se on heidän ns. myrkkykaapissa, johon se on suljettu salaisena vuoteen 2033 saakka. Koska olen aika kärsimätön, en haluaisi odottaa niin pitkään saadakseni sen käsiini. Siksi kysyn täältä olisiko jollakin Prätkäpostin numeroita vuosilta 1983-1986. Olen valmis maksamaan pienen palkkion lainaksi saamisesta.
Lehden julkaisija voi itse määritellä lehtensä salaiseksi, jos siinä on esim. arkaluonteisesti ihmisten nimiä, tms. materiaalia. Tämän lehden julkaisija on päätynyt pitkään suoja-aikaan. Kyseessä on yhdistyksen jäsenlehti. Ei valtiomiestenkään arkistot ole avoimia ennen kuin määritellyn suoja-ajan jälkeen.
Tänään tiedämme että hän EI ollut ensimmäinen hivin saanut suomalainen. Ensimmäinen diagnosoitu oli hetero, mutta lääkärit halusivat salata sen, ettei hiv/aids olisi leimautunut heterotaudiksi.
"Hannu Anterosta" tein henkilöhaastattelun jo Aids-tukikeskuksen 10-vuotisjulkaisuun Paniikista positiiiviseen elämään (1996). Tuossa ylläolevassa jutussa hän kertoo olevansa reippaassa kunnossa 28 vuotta tartunnasta.
Tarkasti ja hillitysti ajatellen voitaneen sanoa että hiv/aids ei ollut homotauti eikä kuolemantauti.
Mikähän on syynä siihen, että se markkinoitiin sellaisena?
Keskustelussa näyttää esiintyvän usein sanat "pitäisi, tulisi ja olisi oikein". Mitä jos ihminen ei välitä siitä mikä on sinun mielestäsi oikein? Maailma hiv-positiivisen silmin kun ei aina näytä kovin oikeudenmukaiselta. Niin kauan kun yhteiskunta suhtautuu hiviin kuin varmaan kuolemaantuomioon, jonka kantaja pitää eristää, ei hiv positiivisiltakaan voi odottaa kovin hyvää suhtautumista yhteiskuntaan.
Järkevintä epidemianehkäisyä olisikin saada ihmiset tajuamaan, että tartuntariski on kaikkialla. Samaan aikaan tartunnansaaneita tulisi kohdella mahdollisimman normaalisti. Mitä paremmin he ovat osa yhteiskuntaa, sitä enemmän hekin välittävät itsestään ja kanssaihmisistään. Eivät onnelliset (ja taudistaan tietoiset) hiv-positiiviset tahallaan/välinpitämättömyyttään tartuntaansa levittele. Masentuneet, ahdistuneet ja taudistaan tietämättömät kylläkin.
Toinen vaihtoehto on testata kaikki ihmiset maailmasta salaa ja sitten tappaa/eristää kaikki sairastuneet. Siihen epidemia kuolee vähitellen. Se vain ei taida oikein sopia yhteen ihmisoikeuksien kanssa? Eihän?!
Olen Mike 79:n kanssa täsmälleen samaa mieltä. Voin perustella sen sekä kokemusperäisesti että tutkimustiedolla. Olin sosiologisena tutkijana perustamassa Aids-tukikeskusta sen alkuvaiheessa 1.1.1987. Muut työntekijät olivat Outi Hirvininiemi (Lithén) ja Hannele Lahtinen (sittemmin avioitui Martti Lindqvistin kanssa). Alkuvuosina kun ei parempaakaan löytynyt, minut pantiin vetämään tartunnan saaneiden itseapu- ja tiedostamisryhmää. Vaikka en itse ole possari, tunnen asian sisältä käsin koska amerikkalainen rakkaani Gus (katso blogini) on ollut positiivinen jo vuodesta 1986 lähtien. Tiedän siis millainen tuska ja pelko siihen liittyy. Silloin sitä pidettiin vielä homotautina, helposti leviävänä ja väistämättä kuolemaan johtavana.
Käsittelimme näitä pelkoja vertaisryhmässä viikottain. Monet kokivat länsimaisen yhteiskunnan silloin julmana painajaisena ja olivat itsemurhafiiliksissä kun siihen aikaan tuntui että elämältä ei ole odotettavissa enää muuta kuin sortoa ja kärsimystä. Erityisesti meitä loukkasi possareihin kohdistuva mieletön viha, pelko ja syylistäminen. Sitä vielä pahensi se, että kliiniset tutkijat Vallen johdolla ratsastivat julkisuudessa lietsomassa pelkoa ja virheellisiä uskomuksia possareiden vaarallisuudesta.
Lähes kaikilla meillä oli pelko perseessä kun lääkäritkin, joden pitäisi Hippokrateen valansa perusteella suojella potilaitaan ja pidättyä vahingoittamasta heitä, olivat pahimpien syyllistäjien etunenässä. Suurin osa meidän possareista oli silloin itsarifiiliksissä ja osa villteli ranteitaan. Me olimme monesti raivoissamme siksi, että tietyt sensaatiolääkärit ja roskalehdet lisäsivät tahallaan paniikikia ja syyllistämistä. Oman varjonsa heitti vielä se, että kokoontumistilamme ikkunasta oli suora näkymä Katajanokan vankilaan. Niinä päivinä possareita leimattiin "vastuuttomiksi" ja "tahalliiksi tartuttajiksi" ja uhattiin vankeudella.
Kuitenkin suurin osa possareista oli erittäin vastuullisia ja varovaisia. Itse asiassa valtaenemmistö ryhmämme jäsenistä eli silloin täydellisessä selibaatissa. Jatkuva myrkynkylvö keltaisen lehdistön taholta oli masentanut ja vienyt sekä elämänhalun että seksin halun. Lehdistön ja sensaatiolääkärien hyökkäily julkisuudessa oli johtanut siihen, että monet possarit tunsivat itsensä sekä masentuneiksi että lilkaisiksi. Siinä kunnossa ei ollut itsestään selvää ajatella itsensä suojaamista.
Näin selvästi, miten jatkuva syyllistäminen ja sortaminen johtivat epätoivoon ja välinpitämättömyyteen omasta elämästään. Minä ja muut koimme itsemme hyvin riittämättömiksi, voimattomiksi ja haavoittuviksi siiinä tilanteessa. Onneksi meillä oli hyvät tukiverkostot. Martti Lindqvistin kanssa sittemmin avioitunut Hannele Lahitinen antoi terapiaa ryhmämme possareille ja työnohjausta minulle ja muille tukarin työntekijöille. Meillä oli alkuvuosina sellainen maailmanlopun pelko, että menin Outin kanssa arkkipiiispa John Vikströmin puheille pyytämään apua vuonna 1983. Tiesimme, että hän oli 1960-luvulla julkisesti moittinut sen aikaista sensaatiolehdistöä syrjintään kiihottamisesta ns. "homopesä"-jutussa.
Arkkipiispa Vikström antoi kirkolle tehtäväksi aloittaa sielunhoito ja neuvonta hiv/aids-sektorilla, jossa alkoivat kirjoittaa Martti Lindqvist ja Jussi Nissinen. Onneksi saimme apua myös sosiologian ja kansanterveystieeiden professorelta, jotka olivat juuri olleet mukana tekemässä Rakkauden monet kasvot -teosta, joka julkaistiin 1984. Sekin rauhoitti mieliä kun siinä kerrottiin että suomalaisten homojen seksitavat olivat hyvin hillittyjä ja että hiv ei tartu sosiaalisten kontaktien kautta. Sosiaaliministeri Vappu Taipale peruutti kesälomansa voidakseen antaa meille tukea.
Kun me saimme tukea yhteiskunnan ylärakenteelta, jaksoimme antaa lähitukea tartunnan saaneille ja pelkääjille. Useimmiten siihen riitti vain tarkka kuunteleminen, vakavasti ottaminen - ja lämmin kosketus. Yksi pahimpia henkisen kärsimyksen aiheuttajia oli se, että ihmiset kiersivät kaukaa tartunnan saaneiksi epäillyt, joiden kuviteltiin jopa ilmateitse levittävän tartuntaansa. Poliisien ja monien infektiolääkärien harjoittama leimaaminen ja kohtelu oli esineellistävää ja epäinhimillistä. Alkuvaiheessa lääkäreillä oli avaruuslentäjän kypärä pään suojana ja poliisi käsitteli tartunnasta epäiltyjä räikeän keltaiset kumihanskat käsissään. Ronald Reaganin aikana amerikkalainen poliisi otti käsiinsä keltaiset kumihanskat ja pamput käydessään homoaktivistien mielenosoituksia vastaan.
Näin sisältä käsin miten tuollainen epäinhimillinen provosointi ja leimaaminen sai kohteensa epätoivon valtaan. Yksi ryhmäni jäsenistä oli se nahkamies, josta sensaatiolehdet tekivät otsikoita, että hän olisi "riehunut" poliisiasemalla ja "roiskuttanut verta" polisiien päälle. Tosiasiassa tämä henkilö oli joutunut poliisin provosoivan käytöksen ja vieraantuneen vihamielisyyden kohteeksi, mikä oli sekoittanut täyteen lääkkeitä pumpatun nuoren kaverin. Näin selvästi miten tämä sama mies oli kuin eri ihminen kun kutsuin hänet mukaan Aids asiallisesti -kirjan julkistamistilaisuuteen ravintola Elitessä vuonna 1987. Poliisin koulutuksessa olisi hyvä puhua etiikan kultaisesta säännöstä. Jos suhtaudut lähimmäiseesi kunnioituksella, saat kunnioitusta itseäsi kohtaan. Jos hakkaat ja alistat, saat aikaan vastarintaa.
Aluksi hovimestari pelästyi nähdessään silloin jo lehdistöstä tutut kasvot pöytäseurueessamme. Pyysin että hivin lääketieteestä kirjoittanut Kristiina Tuormaa piti lyhyen esityksen hovimestarille siitä, että hiv EI tartu sosiaalisissa yhteyksissä, eikä edes ravintola Elitessä.
Huomasin, että kaikkein tärkeintä hiv-positiivisten ryhmässä oli se, että minä ryhmän vetäjänä en pelännyt heitä enkä suhtautunut etäisesti. Heille oli hyvin tärkeää tulla halatuiksi ja poskelle pussatuksi, koska skandaalilehdistö ja sensaatiolääkärit olivat saaneet heidät tuntemaan itsenä spitaalisiksi. Huomasin, että rauhallinen hyväksyminen ja syliin puristaminen olivat sananmukaisesti parantava kosketus.
Onneksi saimme parin vuoden torjuntataistelun jälkeen mukaan riittävän määrän itse positiivisia ihmisiä vertaistukijoiksi ja tarpeeksi yhteiskunnallisia isokenkiä ja organisaatioita, jotta pahin paniikki saatiin hillittyä noin vuoteen 1986 mennessä, jolloin WHO ja Yhdysvaltain tiedeakatemia ryhtyivät tehokkaasti jakamaan oikeaa tietoa ja rauhoittelemaan mieliä viestillä: "Taistelemme sairautta, emme ihmisiä vastaan".
Tämän verkkolehden palstoilla on paheksuttu sitä, että olen "jämähtänyt" historiaan. Jokainen saman taistelun kokenut muistaa tapahtumat loppuelämänsä aivan kuin olisi joutunut tykistökeskitykseen Karjalan kannaksella. Minä aion saarnata hyvinvoivan enemmistön diktatuuria vastaan niin kauan kunnes minut heitetään ulos tältä foorumilta. Sen jälkeen jatkan tarvittaessa häirintävapaissa tiedotusvälineissä.
Olen jo sopinut, että emeritusarkkipiispa John Vikström kirjoittaa maaliskuussa FinnQueeriin miten hän koki aids-paniikin tulon Suomeen.
Pyysin sanomassa 34 Ollia kertomaan "mitkä olisivat sinun täsmäohjeesi tämän päivän seksuaalisesti aktiiveille homomiehille."
Vastauksena tuli kehotus lukea satasivuinen tieteellinen tutkimus. Ohje on mielestäni vain huitaisu ja yhtä tyhjän kanssa. Kukaan nuori homomies, jonka päässä takoo 99,99% ajasta vain yksi ajatus, ei jaksa keskittyä lukemaan moista teosta, olipa se kuinka ansiokas tahansa. Ollilla ei tunnu olevan oikeasti sanottavaa tämän päivän seksuaalisesti aktiivisille nuorille.
AIDS-historian tutkiminen on toki tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on saada seksuaalisesti aktiivisille henkilöille oikea viesti perille nyt.
Kirjoitin Martti Lindqvistin poismenon johdosta seuraavan muistokirjoituksen netti-Helmiin vuonna 2004 hänen toiminnastaan homojen, lesbojen, transihmisten, possareiden ja mielenterveyskuntoutujien rinnalla kulkijana:
