SKAM 3. tuotantokausi YLE areenassa
» Norjan TV:n nuorisosarjan kolmannen tuotantokauden keskipisteenä poikapari
YLE-areenassa norjalaissarja Skam 3. tuotantokaudellaan kertoo kahden pojan välisen rakkaustarinan, ja mielestäni niin hyvin, että kaikkien pitäisi tämä katsoa. Palauttaa tulevaisuudenuskon ja tiristää kyyneleen. Vahva suositus!
http://areena.yle.fi/1-3666602Kuulin tästä sarjasta ensimmäisen kerran joskus vuosi sitten, ensimmäisen tuotantokauden jälkeen. Taisin silloin katsoa yhden jakson, jonka jälkeen koko homma unohtui. Viime marraskuulla minulle vinkattiin sarjasta pariinkin otteeseen, nimenomaan Isakin ja Evenin vuoksi. En koskaan jostain syystä päätynyt edes vilkaisemaan näitä syksyn 2016 jaksoja, vaikka taisivat tuolloin olla NRK:n sivuilla katsottavana Suomestakin vielä. Kyse ei varsinaisesti ollut kielimuurista; ymmärrän puhuttua norjaa juuri ja juuri sen verran, että katsominen olisi ollut mahdollista.
Kun Hesari nyt kirjoitti asiasta, niin päädyin katsomaan koko kolmannen tuotantokauden Yle Areenasta.
Vaikka ikäni puolesta voisin helposti olla henkilöhahmojen isä, niin silti ymmärrän hyvin, miksi sarja on erittäin suosittu - ja myös sen, miksi hahmot ovat helposti samastuttavia; ovat tavallisuudessaan uskottavia. Tarinasta löytyi asioita, joiden kanssa itsekin kasvaessaan on ollut vastakkain - niin homouden kuin muunkin nuoruuden kipuilun suhteen.
Tämän päivän nuoret suhtautuvat homouteen - ja moniin muihinkin asioihin - hitusen avoimemmin kuin nuoret neljännesvuosisata sitten. Toki tässä kyse on käsikirjoitetusta tarinasta. Silti ajat ovat muuttuneet, ja ollaan Oslossa, jossa mennään meistä 5..10 vuotta edellä avoimuudessa.
Ja ei, ei tuosta illan mittaisesta rupeamasta tosiaan silmät ihan kuivana selvinneet... ;)
On avauduttava vielä hieman... Tarina upposi paljon syvemmälle kuin illalla osasin kuvitellakaan - nimim. vain muutaman tunnin viime yönä nukkunut. Uni ei ollut tulla, koska jotenkin jouduin "tiloihin" ja tarina otti yön pimeydessä vallan.
Joskus ennen vuosituhannen vaihdetta näin Beutiful Thing -elokuvan. Vaikutus ei kuitenkaan ollut lainkaan tähän verrattava - vaikka mukana oli tragediaa ja muitakin mausteita. Ehkä tarina ei vain ollut riittävän samastuttava, tai sitten olin vielä "uuden nuoruuden" lumoissa kaapin ovien auettua suhteellisen hiljan, ja perspektiiviä oli niukasti.
Hahmot eivät tässä(kään) herättäneet sinänsä tuntemuksia, mutta tarina käänteineen senkin edestä. Se nimittäin sai miettimään omaa elämää ja omia ajatuksia neljännesvuosisata sitten. Niitä, jotka enemmän tai vähemmän tiedostettuina toiveina, unelmina ja pelkoinakin olivat, mutta ilman tilaa toteutua. Ei ollut uskallusta eikä kenties ymmärrystäkään yrittää. Sen sijaan hautasin koko asian omalta osaltani moneksi vuodeksi. Katsoin muiden edesottamuksia ja säätöä lähinnä ulkopuolisena. Ehkä sitten teini-iän ja varhaisaikuisuuden ulkopuolisuuden kokemus pukkasi esiin nyt ja näin.
En ole mitenkään hukatuista teinivuosista katkera tai nykyelämän suhteen onneton, enkä haikaile "uutta mahdollisuutta". Siitä ei ole kyse. Asioita on tapahtunut sittemmin ja elämää on voinut elää "nyt". Mutta ehkä olisin lempeämpi ja siedettävämpi ihmisenä? Toisaalta, ehkä ymmärtäisin itsensä kanssa kipuilevia nykyistä huonommin? Mene tiedä. Eihän meille ilmoiteta, mitä olisi tapahtunut.
Joka tapauksessa jotain sellaista nousi pintaan, josta en vielä tässä vaiheessakaan seuraavaa päivää ole ihan toipunut. Siitä olen iloinen, että nuoruuttaan nyt elävillä voi olla yksinkertaisempaa. Ehkä vetistelyssä (joo, ei se ollut mitään silmänurkassa ollutta kosteutta, vaan jotain josta pienempi vuoripuro olisi ollut kade) oli kuitenkin enemmän voitonriemua siitä, että maailmaa on saatu näiden kysymysten suhteen muutettua paljon - ja nykynuorilla on paremmat eväät elämään omana itsenään.
Minäkin katsoin koko tuotantokauden eilen ja reaktioni oli saman suuntainen kuin sinulla, smo.
"...jotain sellaista nousi pintaan, josta en vielä tässä vaiheessakaan seuraavaa päivää ole ihan toipunut. Siitä olen iloinen, että nuoruuttaan nyt elävillä voi olla yksinkertaisempaa."
Tämä.
Tosin itselläni on vielä joku katkeruuden ja elämättömän elämän peikko taustapeilissä. Ehkä paljon muutakin.
En tiedä, onko hävettävää sanoa, että sarjan kolmoskausi on mielestäni parasta käsikirjoitettua draamaa (ainakin) pitkään aikaan. En osaa lopettaa hehkuttamista. Onhan tuo tietysti klisheillä varustettuja ns. "tihennettyä todellisuutta".
Sinänsä lukioikäisten maailma ei lopultakaan ole muuttunut niin paljon, etteikö omasta nuoresta minästä saisi vielä helposti kiinni. Sosiaalinen media on siihen verrattuna uutta, tuloksena tosiaikainen ja tiiviimpi yhteydenpito kaverien kanssa. Suosittelenkin tätä sarjaa myös some-vastaisille; sosiaalisen median ei tarvitse vähentää naamakkain näkemistä.
Toinen asia on, että - sanovat pessimistit mitä sanovat - täällä Pohjoismaissa nuoret hyväksyvät homouden (oikeastikin, ei vain tuossa käsikirjoitetussa draamassa) jo ainakin siellä-täällä niin hyvin, ettei enää tarvitse piilotella - vaikka ei kaapistatulo edelleenkään esimerkiksi kaveripiirille tai vanhemmille ole yksinkertainen juttu. Mutta ei enää tarvitse luikahtaa homobaarin hämärään.
Tämän kauden päähahmon Isakin kaapistatulossa oli erinäisiä piirteitä, jotka toivat elävästi mieleen omat ajatukseni silloin joskus, esimerkiksi ennakkoluulot homoutta kohtaan: omat tuntemukset ja ennakkoluulot olivat ristiriidassa. Ehkäpä juuri nuo Isakin ennakkoluulot ja niiden haastaminen tarjosivat minulle vahvan samastumiskohteen. Minun maailmassani ei ollut "Eveniä" asioita jouduttamassa, mutta kylläkin joitain salaisia (ja oletan, että tyystin yksipuolisia) ihastumisia. Eikä ollut "Eskildiä" potkimassa perseelle. Enkä ollut lukioaikana bilehai, joten sosiaalinen elämäkin pyöri hieman vaatimattomammissa puitteissa. Se, mikä Isakilta kävi muutaman kuukauden mittaisessa tuotantokaudessa, vei minulta runsaan vuosikymmenen. Olin lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, kun ensimmäistä kertaa pääsin konkreettisesti juopumaan lemmestä umpi-ihastuneena - vaan tulipa sitä pudottuakin kovaa ja korkealta. Ja sen jälkeen elämään rohkaistuneena jonkin verran säädettyäkin, kaikenlaista. Kolmekymppisenä alkoi yhä jatkuva vakiintuneisuuden aika.
Jamppaa tai Jampan historiaa en tunne, enkä tiedä elämänsä kipupisteitä. Uskoisin, että nuoruuden väliin jäämisestä huolimatta elämää on vanhempanakin. Se tietysti on vanhempana ja viisaampana (itsestäni en jälkimmäisen osalta mene takuuseen) erilaista. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeammalta taitaa tuntua esimerkiksi antautuminen toisen ihmisen suhteen tavallaan hyvin suojattomaan ja haavoittuvaan tilaan, etenkin jos sellaisesta ei ole aiempia kokemuksia ja pelko tylyn mahalaskun mahdollisuudesta on tiellä. Sitä ikääntyessään helposti esimerkiksi kyynistyy (pari)suhdekysymyksissä - jos tietysti sellaista ylipäänsä kaipaakaan. Jos omaan elämäänsä ei ole tyytyväinen, niin omien ajatusten selvittäminen jonkun muun kanssa on yksi keino parantaa elämänsä laatua ja saavuttaa toivomaansa. Jos ei omasta piiristä löydy sopivaa, niin onhan ammattilaisiakin tarjolla.
Kuulostaa smon reaktio ja tarina tosi tutulta.
En itsekään kadu elettyä tai elämätöntä nuoruutta, mutta olisihan moni asia voinut mennä toisin. Aika statistin roolissa elin muiden ihmissuhdesäädöissä myötäeläen.
Koska mitän vertaisryhmää ei itselläni lukiossa ollut väitän, että jos olisin tuon sarjan nähnyt 15-vuotiaana, se olisi hyvinkin voinut avata padottuja tunteita ja lukkoja. Ei voi olla kuin iloinen siitä että tällainen sarja on tämä päivän teineille tehty.
Hmm. Olen nyt katsonut 3. tuotantokauden 1. ja 2. osan.
Joko ideaali tai Norja näyttäisi jumiutuneen Beverly Hills 2å352+9803497692875+09385 aikoihin.
Onpa jännä, kuinka elokuvien ja tv-maailman pääosahomot ovat suurimmaksi osaksi maskuliinisesta päästä, kun taas julkisuuden ja realityn homot ovat suurimmaksi osaksi feminiinisemmästä päästä. Mitäköhän tuosta pitäisi ajatella?
Tuossa sarjassa Eskild edustaa ns. feminiinisempää homokuvaa, kun taas itsensä kanssa kipuileva Isak toisenlaista. Monelle nimenomaan maskuliinisemmalle nuorelle oman homouden tajuaminen ja hyväksyminen voi olla rankempi juttu stereotypioihin liittyvien odotusten vuoksi.
EDIT: Edellä mainitulla saattaa olla tekoa sen kanssa, että minkälainen kuvasto on näkyvillä; onko kaapissa olevien ja kaapin ovet auki elävien kuvastoissa joitain eroja.
Hmm.... Niinkö se oikeasti menee?
Näkisin, että fiktiivisen maailman - elokuvat, kirjat, sarjat, sarjakuvat, porno - homoideaalissa - Will (ei Jack), Broke Back Mountain, Northstar, ei femmet - ollaan myös vähän hakusassa sen suhteen, mitä keskiverto homous on...
Minusta Skamin malli "oj, hopsan, olen ihan tavallinen kivannäköinen heteroporukoissa viihtyvä jannu, mutta pidänkin pojista" vaatii aivan poikkeuksellista tuuria. Sellaista, jota vain harvoilla on.
Onko kyse lopultakaan "tuurista", vai onko kyse useamminkin tragediasta, ja uhratuksi jää kokonaisena itsenä oleminen?
Hetkonen. Tuosta vastauksesta päättelen, ettei Skamin 3. kausi olekaan ihan niin ennalta arvattava. Ehkäpä vain tukin turpani ja katson sen joku kerta kokonaan.
Yritän välttää spoilaamista.
Edellinen kommenttini ei suoranaisesti sisältänyt viittausta sarjaan, vaan oli enemmänkin yleisluontoinen huomio siitä, että poikaporukassa nuoruutensa viettäneen ei ole helppoa tulla kavereilleen kaapista. Pelko porukan reaktioista ja jopa kaverien menettämisestä ei ole ihan mikään pikku juttu. Ja aina pahempi, jos ei ole täysin sinut oman suuntautuneisuutensa kanssa.
Itsehän lukioiässä ja sen jälkeen pyörin heteroporukoissa, sen mitä pyörin. Mopokin oli jossain vaiheessa. Täysi-ikäistymisen jälkeen käytiin poikaporukalla viikonloppuisin Helsingin yössä. Viihdyin toki, mutta muiden suhteilutouhuja seuratessani koin vahvasti ulkopuolisuutta. Ja olin syvällä kaapissa. Pelko oman suuntautuneisuuden paljastumisen mahdollisista vaikutuksista piti kaapin ovet visusti kiinni. Minua ei varmasti voinut pitää mitenkään erityisen "maskuliinisena", mutta ei kyllä "feminiinisenäkään".
Se, mikä minusta iski ilmat useamman kerran pihalle, oli päähenkilöiden (kiitos näyttelijöiden/käsikirjoituksen/ohjauksen/kameratyöskentelyn) kyky tuoda ilman sanoja esiin omasta menneisyydestä tuttuja ilon, surun, pelon, toivon, pettymyksen, epätoivon, hämmennyksen, ahdistuksen ja helpotuksen tunteita. Kuten aiemmin totesin, sarjan todellisuus ja draama ovat "tihennettyä" ja tarina oli tietysti eri kuin omani, mutta monet Isakin eteen vyöryneet asiat (ja varsinkin niiden herättämät tunteet) olivat jossain muodossa omasta kokemuksesta tuttuja.
Kolmoskauden päähenkilön ja muidenkin hahmojen tarina on kehittynyt jo ykkös- sekä kakkoskausien aikana. Tällä tuotantokaudella tapahtumahorisonttina on Isakin näkemä, jolloin näemme vain sen, mitä Isak näkee. Kahdella aiemmalla kaudella esim. Isakin tekemiset nähtiin niiden tuotantokausien päähahmojen silmin.
Sinänsä ihan samaa mietin kuin Yesman, ja vähän aikaa ärsytti, että näin sitä minulle, joka lukiossa tykkäsin rokokoo-tyylistä, en osunut palloon, ja lähinnä tyttöporukoissa viihdyin, jäisi taas se pieni hassu homosivurooli, ja heteronoloiselle päärooli, jossa nyt vaan sattuu poikaan ihastumaan.
Mutta olen ihan samaa mieltä smon kanssa, että draamalliset ansiot tässä on suuret, samaistumispintaa tunnetasolla riittää, ja kun katsoin myöhemmin ne pari ekaa tuotantokautta, niin Isakin homouskin sai hivenen taustoitusta.
Suosittelen ehdottomasti katsomaan koko kauden.
Ns. "heteronoloiselle" sosiaalisesti aktiiviselle kaapistatulon haastetta lisäävät sukupuoliroolit, eräänlainen "kokonaisvaltaisen miehisyyden" vankila. Tällaisessa eläneelle homoksi itsensä tajuavalle on irtiotto entiseen yleensä väistämätön - jos ei halua iäksi jäädä kaappiin. Ensin pitää asiaa puida itse, sitten miettiä vanhempien ja muun lähipiirin suhtautuminen. Mitä vahvempi suhde kaveripiiriin on ollut, sen vaikeampaa se on - varsinkin jos kaveripiiri ei koskaan ole viestittänyt sellaista, että homous ehdoitta hyväksytään. Ja kun homoudesta ei ole puhuttu, niin mistäs sellainen viesti sitten tulisi. Nykynuorten kohdalla ehkä toivo kuitenkin elää.
Väitän, että kaveripiirillä voi olla jopa isompi merkitys kaapistatulossa kuin vanhemmilla, koska kaveripiiri liittyy itsenäiseksi kasvamiseen.
Jos taas tällaista "miehisyyden" vankilaa ei ole niinkään ollut, niin siltä osin kamppailu voi olla vähän helpompi. Toisaalta totutuista sukupuolirooleista poikkeavalla on kasvanut riski kaikenlainen rankkakin kiusaaminen homotteluineen ja muineen.
Olen tuntenut lähes aina vastenmielisyyttä kaikenlaisia tv-sarjoja kohtaan, oli niissä hetero- taikka homoteemoja. Suomalaiset suosikkisarjatkin olen jättänyt väliin. Poikkeuksena oli kauan sitten (1990-1996) esitetty poliittinen satiiri Hyvät herrat. Minua kiinnosti, kuinka Mikko Roiha tarjoilee homotarjoilija Timon eli "Håkanin" roolin.
Katsoin nyt SKAMin kolmannen tuotantokauden jaksot lähes putkeen. Siihen tarjoutui tilaisuus siksi, että jet-lagin ja ison aikaeron (+9 h) vuoksi vuorokauteni on sekaisin ja vain puolivalot päällä. Muuten en olisi näin paljoa aikaa uhrannut tv:lle. Parin ensimmäisen jakson jälkeen ajattelin, että tällainen teinimeininki ei minua kiinnosta pätkääkään. Luin kuitenkin näitä keskusteluja sarjasta ja päätin katsoa kaikki kymmenen jaksoa, kun oikein muutakaan ei nyt jaksa tehdä. Se kannatti.
Olen erittäin vaikuttunut. Sarjan viimeiset osat koskettivat kyyneliin asti.
Olen nyt katsonut koko 3. tuotantokauden ja edelleen vähän aiemmilla linjoillani: nuorten elämä näytetään sarjassa kovasti stilisoituna. Tarina on toki kaunis. Mielenterveysteema oli irtiotto pahimmasta idealisoinnista.
Pidän tarinan päähenkilöitä ja tapahtumien kulkua edelleen kovin harvinaislaatuisina verrattuna oikeaan elämään. Jos kyseinen harvinaisuus kävisi jotenkin ilmi, ristiriitaakaan ei olisi. Minusta näyttäisi kuitenkin, että nimenomaa sarjassa esitetty asetelma on homofiktion päävirtaa. Laajempien joukkojen eteen tuotava versio homoudesta, ja sellainen, joka saavuttaa suosiota näyttäisi perustuvan ulkonäöllisesti ja käyttäytymiseltään skaalan maskuliinisemmassa päässä oleviin miehiin. Homojen itsensäkin eteen tarjoillaan homoutta heterojen tai biseksuaalien kautta. Samalla, ainakin omassa nuoruudessani, oli hyvin hankala löytää vastaavaa mukaansa ottavaa samaistuttavaa maskuliinista versiota homoudesta ei-fiktiiviseltä puolelta. Toivottavasti asia tasapainottuu. Fiktiiviset hahmot ovat loppujen lopuksi kuitenkin juuri sitä, fiktiivisiä.
Skamissa "straight acting" teemaa lähestytään jonkin verran Isakin ja Eskildin laimeassa yhteenotossa sekä viimeisessä jaksossa, kun Isak myöntää eläneensä valheessa aiemmin (norjaksi hän käyttää sanaa fejk/fake). Eskildin pitäisi ilmeisesti edustaa "silmiinpistävää" homoa, mutta hänetkin on stilisoitu kovin heteroksi verrattuna elävään elämään.
Se, mitä olen porukastamme eri puolilla maailmaa saanut nähdä on, etteivät ihmiset välttämättä sure homouttaan sinänsä, vaan sitä, etteivät edusta tätä "kelpaavaa" homoa. Eli median tarjoilemaa "olen tavallinen miesporukoissa viihtyvä suosittukin mies, mutta homo"- versiota. Skamissa "outolintu"-ongelmatiikka on kokonaan sivuutettu. Luulisin, että kyseinen "outolintuus", ainakin Suomessa, leimaa nuorten homojen elämää edelleen huomattavasti yleisemmin kuin omasta sukupuolesta viehättyminen itsessään.
En oikein näe, että suvaitsevaisuutta ajaa se, jos mainstreamissä straight homoa pidetään esillä ja femme tai queer homo piilossa. Edit: Tässä vähän epäselvässä hajatelmassa yritän jotenkin tavoittaa sitä ristiriitaa, että mainstreamin fiktiossa homous idealisoidaan á la Broke Back Mountain, kun taas nähtävillä olevat julkisuuden hahmot ja reality piirtää hyvin erilaisen homokuvan, enemmän femmen.
Itselle puhuttelevin idealisointi oli 3. tuotantokauden lopun katharsis. Se, että ihminen saa vähän sekoilla ja silti ympäristön ihmiset antavat anteeksi ja pitävät sinusta. Ja elämä menee eteenpäin.
En käy kiistämään Yesmanin havaintoja. Me näemme ja koemme tarinan oman elämänkokemuksemme kautta. Tiedä, vaikka tuo toisenlainen homous joskus mahdollisina tulevina tuotantokausina tulisikin käsiteltäväksi? Kaikkea ei voi aina ahtaa samaan pakettiin.
Edellä oli viittaus suomenkieliseen tekstitykseen. Itseäni hieman harmittaa käännöstyön laatu. Varsinaisiin virheisiin en ole mielestäni törmännyt, mutta dialogeissa nyanssit loistavat poissaolollaan. Puhutun norjan ymmärrykseni puutteet veivät seuraamaan tekstitystä samalla, ja usein tuli olo, ettei nyt ajatus mennyt kuitenkaan ihan noin latteasti.
EDIT: rupesin miettimään asiaa lisää, joten lyhyesti jatkoa...
SKAM on käsikirjoitettua fiktiota. Se on selvä. Kuitenkin Julie Andem tuotantoryhmineen ovat uppoutuneet sarjassa käsiteltäviin teemoihin poikkeuksellisen syvästi ja pyrkineet perehtymään tuonikäisten todellisuuteen esimerkiksi laajoin haastatteluin.
Julkisuuden henkilöt ja reality ovat toki todellisuutta - mutta hyvin, hyvin tiukan mankelin läpäissyttä sellaista. Ei oikein voida puhua vastaavuudesta laajojen kansankerrosten kanssa. Siinä mielessä en käyttäisi julkkiksia ja realityä mittapuuna.
Näkisin enemmänkin, että SKAM toi kolmannella tuotantokaudella nimenomaan samastumiskohteen valtavirtaan "uppoaville" homopojille, toi toivoa asian suhteen kipuileville. Todennäköisesti kaverit alkunikottelun jälkeen hyväksyvät. Todennäköisesti perhekin hyväksyy. Kun lakkaa pettämästä itseään, ei maailma lopukaan - vaan voi kenties tuntua paremmalta.
En kiistä, etteikö tosielämässä Yesmanin kuvaama "outolintu" joutuisi kipuilemaan. Luulen ymmärtäväni sen, mitä Yesman pyrki sanomaan. Mutta onko "outolintu"-ongelmatiikka jotenkin yleisempää kuin SKAM-sarjassa nähty asetelma, jossa homo onkin valtavirtaan "uppoava"?
Ilmeisesti Yesmanin omasta kokemuksesta on ajatus tosielämän maskuliinisempien homotyyppien puutteesta? Voisiko syynä kuitenkin olla se, että tällaiset tyypit eivät ole kiinnittäneet huomiota - eivät vain ole tulleet tunnistetuiksi homoina? Entäs kun mietitään niitä tyyppejä, jotka ovat myöhään aikuisiällä löytäneet homoseksuaalisuutensa, kenties vasta aviomiehinä ja isinä? Jostain nekin tyypit ovat kuitenkin tulleet. Ja jokin heidät on jättänyt kaappiin.
Omakin tähänastinen elämäni on ollut kovin harvinaislaatuinen, suorastaan ainutkertainen. Kuten meidän kaikkien. En tiedä, olenko sitten jotenkin erityisesti "kelpaava homo"?
Kun aloin (joskus varmaankin 12..13-kesäisenä) tiedostaa, että kiinnostunkin tyttöjen asemesta pojista, oli vastassa asiaan liittyvä häpeä tuntemani homokuvan vuoksi. Siinä asiassa koin vahvan samastumisen Isakiin.
Homoutta ei kotilähtöisesti ollut minulle olemassa sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan. Ei ollut homokielteisyyttä, mutta eihän asiasta tietenkään puhuttukaan. Juuri ennen murrosikää tuli joka tuutista aids-hysteriaa ja sen "yhteys" homoihin kävi minulle hyvin selväksi. Homoudesta puhuttiin, eikä mitenkään hyvässä yhteydessä. Se vaikutti omiin käsityksiini paljon. Noin muuten tiesin nahkaan pukeutuvat homot koppalakkeineen, ja tiesin lespaten ja määkien puhuvat meikkaavat homot. En tiennyt muunlaisista homoista.
Jonkinnäköisen "konkreettisen" kuvauksen homojen elämästä sain ensimmäisen kerran pornolehdestä, todennäköisesti Kallesta, jossa oli aina muutama "homoaiheinen" sivu; muutama tarina ja jotain seksitauti- ja aids-valistusta ynnä muuta sellaista. Ja kontakti-ilmoituksia. Näin 80-luvun vyöryessä kohti 90-lukua. Ainakin yhdellä, jos ei useammallakin, kaverilla oli moisia lehtiä; patjan alla piilossa taikka jossain laatikon pohjalla. Itse en kehdannut/uskaltanut sellaisia ostaa. Niistä lehdistä sitten joskus ihmeteltiin naisen vartalon ihmeellisyyksiä kaksin tai muutamankin hengen voimin. Homosivujen yli tietenkin hypättiin tai korkeintaan päätä pyöritellen naureskeltiin. Varmasti minä itsekin. Joskus kuitenkin saatoin hätäisesti tutkailla noita homosivuja, kun jäin esimerkiksi kaverin ruokaillessa toviksi omin nokkineni. Luin esimerkiksi muutaman palstan mittaisen tarinan jonkun homoseksuaalin seikkailusta jossain kruisailupuistossa jossain Italian kaupungissa. Kirjoittaja kuvaili kohtaamiaan erilaisia kikkeleitä hyvin moninaisin sanankääntein; miltä tuntuivat suussa ja miltä takapuolessa, ja miten kiihottavalta takana olevan huohotus tuntuikaan puuhun nojatessa. Vieressä oli jokin sukupuolitauti-aiheinen juttu ja valistusta turvallisesta seksistä. Ja jossain toisessa lehdessä oli kuvaus jostain homobaarista, jonka pimeissä huoneissa meno oli kuin edellä mainitussa puistossa ikään. Ja sitten oli niitä lyhyitä kontakti-ilmoituksia; salaista seuraa, alistuva mies haluaa mekko päällä piiskaa luotettavalta isännältä jne jne. Varmaan mukana oli muutakin, mutta ei niin, että olisin lyhyistä ilmoituksista saanut jonkin muunlaisen kuvan.
Enkä minä ollut sellainen. En halunnut (silloin, sittemmin enkä nyt) sellaisia asioita, mitä nuo edustivat. Mutta muuta en oikein ymmärtänyt olevan oikeissa homohommissa olemassakaan.
Kaipasin vain kivaa toista poikaa, jonka kanssa olisi voinut vaan olla eri tavalla kuin kaverien kanssa, lähekkäin yhdessä ja sellaista - olla hellä ja saada hellyyttä. Jos sellainen olisi toteutunut ja sitten olisi johtanut johonkin vakavampaan ja/tai fyysisempään, niin se varmasti tapahtuessaan olisi ollut ok. Vaikka en tietenkään mitään vakavampaa pojan kanssa osannut edes kuvitella.
Koska ennakkoluuloissani oletin, että homohommat on lähinnä jyystöä ja juoksemista uuden jyystön perässä.
Yläasteella ja/tai lukiossa homoseksuaalisuutta käsiteltiin hyvin lyhyesti biologiassa, terveystiedossa ja lukiossa psykologiassakin, parin teorian kautta. Biologia: kerrottiin, että pieni prosentti ihmisestä kiinnostuukin omaa sukupuoltaan edustavista henkilöistä, ja jossain vaiheessa taidettiin mainita myös transsukupuolisuus (silloin transseksuaalisuus). Terveystieto: kerrottiin, että jotkut kiinnostuvat omaa sukupuoltaan edustavista henkilöistä ja että nuorena monilla voi olla tällainen vaihe. Psykologia: se on ehkä synnynnäistä tai mahdollisesti varhaislapsuuden kokemuksiin liittyvää. Kaikissa tapauksissa asiaa lähestyttiin sellaiseen sävyyn, että tällaisia on - ehkä tuolla jossain.
Missään yhteydessä ei mitenkään tullut esiin rohkaisua muille kuin tyttö+poika -vaihtoehdolle, ainakaan silloin kun puhuttiin seurustelusta ja kodin perustamisesta. Pienessä teinin mielessä olisi kai pitänyt olla kapasiteettia tajuta, että myös poika+poika toimii lopulta ihan samoilla eväillä kuin tyttö+poika.
Omien tulkintojen lopputulos: heterot seurustelee, menee naimisiin ja perustaa kodin ja elää siten kuin minä haluaisin elää, mutta homot vaan harrastaa jossain (irto)seksiä. Minä en tuntenut toisaalta olevani homo, mutta ei toisaalta ollut mitään käsitystä, mitä muutakaan olisin lopulta ollut. Ja olla sellainen oli minusta sitten hävettävää. Eikä siitä voinut puhua. Kenellekään.
Kasva siinä sitten omien ennakkoluulojen vellonnassa jotenkin (homo)seksuaalisuuden suhteen eheäksi.
Toki sitten aikaa myöten (l. runsaassa kymmenessä vuodessa) ymmärsin asiaa enemmän ja sain noita umpisolmujani purettua. Ja lopulta jouduin toteamaan kaikkien omien pelkojeni olleen täysin turhia. Myöhemmin olen käynyt katsastamassa ne pelkoa herättäneet pimeät kellaritkin - ja ymmärtänyt, että olemme kaikki erilaisia, haluamme erilaisia asioita elämältämme, mutta olemme yhdenvertaisia. Riippumatta siitä, olemmeko heteronoloisia vai outojalintuja.
Yesman mainitsi myös "suvaitsevaisuuden ajamisen". Sinänsä homoteeman (neutraali tai myönteinen) kaikenlainen esilläolo mielestäni "ajaa suvaitsevaisuutta" yleisesti homoseksuaalisuus-ilmiötä kohtaan.
"Mutta onko "outolintu"-ongelmatiikka jotenkin yleisempää kuin SKAM-sarjassa nähty asetelma, jossa homo onkin valtavirtaan "uppoava"? "
Tätä ei taideta tietää kovin hyvin. Joissain paikoissa "uppoavuus" on jopa elinehto, "outolintuus" tappaa. Olisi kiinnostavaa tietää enemmän porukastamme. (Kuten olen niin usein todennut).
"Ilmeisesti Yesmanin omasta kokemuksesta on ajatus tosielämän maskuliinisempien homotyyppien puutteesta?"
Oma historia varmaan vaikuttaa. Kirjoitin tähän ensin smo:n tapaan esimerkkejä elämästäni, mutten tohdikaan julkaista tuota lyhyttä kappaletta. Tekstiäni katseltuani, summaisin kokemani äärimmäiseksi ja ristiriitaiseksi. Jos mukana olisi ollut hitusen enemmän onnea, olisin saattanut, en pelkästään uskaltautua tutustumaan minulle jaettuihin kortteihin tarkemmin, myös voittaa niillä äärettömästi, sen sijaan, että keskityin pyrkimyksiin vaihtaa korttini ja voittamaan edes vähän.
Omalla kohdallani fiktio taisi toimia vähän karhunpalveluksena.
"Voisiko syynä kuitenkin olla se, että tällaiset tyypit eivät ole kiinnittäneet huomiota - eivät vain ole tulleet tunnistetuiksi homoina?"
Tämä "uppoavien" näkymättömyys lienee osa vähän hankalaa yhtälöä. Vyyhtiä, joka varmaan keriytyy vapaaksi omallakin painollaan ajan kanssa, kun kulttuurievoluutio muuttaa homojen asemaa.
edit: kielioppi
SKAM:in elokuvan kohderyhmään en kuulu, mutta siitä huolimatta sarja kosketti voimakkaasti. Vääjäämättä tulin miettineeksi sitä, millaisen homonuoruuden/-teiniyden minä olen elänyt. Eipä ole kehumista. Päällisin puolin tavallisen nuoren elämää niissä raameissa, jota silloinen varsin köyhä ympäristö tarjosi. Homouteni oli tiukasti piilossa. Muutama divarista löytynyt homoaviisi oli piilotettuna ja salaa silloin tällöin katseltavana. Ei ollut esikuvia, eikä myöskään asiallista tietoa. Kielteistä, homoja syyllistävää tietoa kyllä oli tarjolla. Se ei kuvannut minua millään tavalla. Siitä kaikesta tuli vain paha mieli.
Suurin huoleni oli ajatus siitä, etten tule koskaan löytämään ihmistä, joka pitäisi minusta ja josta minä voisin tykätä, koska olen homo. Muutama epäonnistunut tutustuminen oli, mutta ei mitään sen vakavampaa. Olin lopulta uskaltautunut menemään Psyke ry:n kerhoiltoihin ja tutustunut siellä muutamiin ihmisiin. Jossakin vaiheessa Psyken aktiivi kertoi tuntevansa henkilön, joka on ilman kumppania. Hän voisi olla minulle kiinnostava henkilö. Meidät kutsuttiin Töölön rannan kahvilaan ja esiteltiin siellä. Tutustuminen lähti liikkeelle hyvin hitaasti. Katselimme toisiamme pitkään ajatuksella, että voisiko meistä sittenkin tulla pari.
Homopiireissä sai kuulla toistuvasti väitettä, että homosuhteet eivät koskaan onnistu, eivätkä ole pitkäikäisiä. Tuon ajatuksen kanssa päätimme jatkaa päivä kerrallaan, aivan kuten SKAMin kolmosjakson pariskuntakin. Tasan vuoden tutustumisen jälkeen muutimme yhteen. Tykkääminen ja pitäminen lisääntyivät hiljalleen. Nyt sitä yhdessäelämistä on jatkunut jo pian 44 vuotta. Kohta pääsemme ihan oikeasti naimisiin.
Päätin antaa hyvän kiertää. Olen ollut puhemiehenä muutamille homopareille. Osa noista parisuhteista on onnistunut ja jatkuvat.
Yhteiselämämme ei ole ollut pelkkää auvoa. Mieheni suku teki aivan kaikkensa saadakseen meidät erilleen toisistamme. Pitkään jatkuneet tapahtumat kulminoituivat siihen, että mieheni äiti yritti minun edessäni puukottaa poikansa. Onneksi poika pääsi pakoon siitä tilanteesta.
Mieheni suku ei tajunnut, että mitä enemmän he lisäsivät painetta meitä kohtaan, sitä tehokkaamminen he liittivät meitä yhteen. Turva oli toisissamme. On jopa mahdollista, että ilman noita rankkoja kokemuksia parisuhteemme ei olisi kestänyt.
Omille vanhemmilleni homouteni oli alkuun vaikea pala. Pitkään he sitä sulattelivat ja lopulta hyväksyivät. Isäni totesi minulle: "Joillakin ihmisillä on ruskeat silmät, toisilla vihreät. Jotkut pitävät tytöistä, toiset pojista." Miehestäni tuli vanhemmilleni luottohenkilö, josta he tuntuivat tykkäävän jopa enemmän kuin meistä omista lapsistaan.
Kaikenlainen ulkopuolisuuden tunne ja paikkansa löytämättämyys varsinkin nuoruudessa luo hirvittävän riskin syrjäytyä, oli taustalla “outolintuus” tai mikä muu hyvänsä syy. Ei olisi sen paremmin inhimillisistä kuin kansantaloudellisistakaan syistä varaa laskea ihmisiä eristäytymään. Tärkeintä on, että ihmiset pitäisi saada herätettyä miettimään asioitaan itse, rohkaista hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.
Toinen asia on tavalla tai toisella joukosta poikkeavien syrjiminen ja eristäminen, kiusaamisineen kaikkineen. Sellaisen tunnistamiseen ja sen ehkäisyyn pitäisi panostaa - ja lapsia/nuoria pitäsi entistä painokkaammin rohkaista siihen, että otetaan mukaan sen asemesta, että jätetään ulkopuolelle. Pahintahan on, kun aikuiset suhtautuvat välinpitämättömästi syrjimiseen ja jopa antavat sellaiselle hiljaisen tukensa. Itselläni on ollut onnea; en ole koskaan jäänyt vaille jonkinlaista sosiaalista verkostoa, enkä ole joutunut kiusatuksi ainakaan määräänsä enempää. On ollut perhe ja kavereita. En varmaankaan poikennut “liikaa” massasta. Päädyin kuitenkin piilottamaan osan itsestäni (itseltänikin), työntämällä vuosiksi syrjään toiveet lähemmästä ihmissuhteesta.
Syrjäytymisen ehkäisyssä erilaiset nuorison (ja miksei vanhempienkin) aktivointiprojektit ovat mielestäni ihan oikeasti usein aika metsässä, sen mitä minä niistä tiedän. Niiden puitteissa lähinnä pakotetaan ja painostetaan projektin piiriin päätyneitä tekemään asioita, joiden merkitystä eivät oikein ymmärrä, eivätkä sitten saa projektista mitään irti. Pahimmillaan ne voidaan kokea omista epäonnistumisista seuraavaksi rangaistukseksi.
Vaikeimmin “lukossa” olevia on samalla vaikein tavoittaa tai saada autettua, koska juuri ne lukot voivat estää parhaan mahdollisen avun; mahdollisuuden käsitellä asiaa joko omin voimin tai hakeutumisen käsittelemään asiaa jonkun osaavamman kanssa.
Näiden hlbti-kysymysten kohdalla avoimuus ja tiedon jakaminen ovat tuottaneet tulosta. Suhtaudun myös hyvin toiveikkaasti siihen, että kouluopetuksen heteronormia saadaan uuden opetussuunnitelman tuella murrettua. Se tuo hlbti-vähemmistöihin kuuluville tilaa hengittää. Olisi myös hyvä kehittää mekanismeja, joilla vastahakoisissakin ympäristöissä tämä inhimillisyyteen liittyvä moninaisuus (ja sen hyväksymisen tärkeys) tulisi käsitellyksi tarpeellisen painokkaasti.
Pitäisiköhän SKAM ottaa mukaan opetusohjelmaan, sekä lukion että ammattikoulun ensimmäiselle luokalle? Tai ehkä jo peruskoulun viimeiselle luokalle? Silloin vielä kaikki ovat lähtökohtaisesti “kyydissä”. Ymmärtääkseni pahin riski pudota kelkasta on peruskoulun jälkeen, kun oppivelvollisuuden jälkeen ei ole enää velvollisuutta osallistua edes jollain tavalla. Tai pistää ainakin opettajat pakollisena täydennyskoulutuksena katsomaan sarja - ja käsittelemään sen jälkeen näkemäänsä. Aiemmillakin tuotantokausilla on esillä tärkeitä teemoja.
Fiktion sijaan olisi parempi perustaa tiedostamisen harjoittelu kouluissa todellisuuteen. Jos tällaisen osaksi haluttaisiin audiovisuaalista materiaalia, niin laadukas dokumentti lienee tarkoituksenmukaisempi (vaikka nekin tuppaavat olemaan vähän stilisoituja joskus). Fiktiivinen, erityisesti heterojen mallintama kuva homosuhteesta ei taida ajaa tarkoitusta realistisemmalla mahdollisella tavalla.
Ehkäpä vaikka Argentiinasta Salida de emergencia (2012) Emergency Exit sarja.
Miksikäs ei. Olennaista olisi, että näitä asioita käsiteltäisiin siten, että ne saisivat kosketuspintaa nimenomaan siellä, missä eniten olisi tarvetta.
BTW, mistä oletus (yksinomaan) "heterojen mallintamasta"?
No, joo. Ehkä ajattelematon lause. Tarkoitin varmaan pikemminkin "heteromallia" kuin "heteroiden mallintamaa". Ei toki ole periaatteessa merkitystä, mitä suuntautumista Julie Andem, Tarjei Sandvik Moe, Henrik Holm tai Carl Eggesbø edustavat. Aika näyttää (ja äkkigooglauksella instagram-kuvien perusteella näytetään jo tehdyn johtopäätelmiä). Mutta sillä lienee merkitystä, millainen kuva loihditaan näkyviin. (Edit: yksittäisetkin kuvat saavat painoaan suurempaa merkitystä niin kauan kuin kuvia ei juuri ole). Silläkin lienee merkitystä, että ihailu voisi kohdistua selkeästi "omien" tekemisiin tai saavutuksiin.
Minusta asioiden käsittely draaman keinoin voi olla varsin hedelmällistä, varsinkin, kun taustatyötä kerronnan kohteena olevaan maailmaan tutustumiseksi on tehty huolella. Lisäksi suomalaisesta näkökulmasta SKAM-sarjan maailma edustaa melko läheisesti omaa kulttuuripiiriämme.
Omasta mielestänikin hyvä dokumentti on aina hyvä dokumentti. Mainittu Salida de emergencia lienee ihan katsomisen arvoinen. Aion tutustua siihen. Pikaisen (siitä kertovaan tekstiin) perehtymisen perusteella en oikein löydä siitä työkaluja edellä kuvaamiini tarpeisiin, kuitenkaan. Varmasti paljoon muuhun kylläkin.
Mutta mikä on tuo mainittu "heteromalli"? Tai millainen on "ei-heteromalli"? En hahmota.
Vielä jäi mietityttämään tässä käsitelty homouden ja muun "erilaisuuden" välinen yhteys. Kuinka vahva se on, verrattuna koko väestöön?
Kuten Yesman yllä kirjoitti, olisi kyllä kiinnostavaa tuntea paremmin homovähemmistöä, tutustua tarinoihin ja niistä loihdittuihin tilastoihin; millainen on ollut lapsuus/nuoruus, miten ja missä iässä tuli havahduttua (homo)seksuaalisen suuntautuneisuuteensa, millainen prosessi oli tulla kaapista (vai tuliko varsinaisesti ja erikseen taikka onko siellä ehkä yhä - ja jos niin miksi niin). Olisi paljon kysymyksiä.
Mitään kunnollista tutkimusta ei kai ole tehtynä, kun aihepiirissä on ajettu ehkä hieman turhan vahvasti queer-näkökulma edellä. Perustasoa edustava aateneutraali vertaileva profiilin rakentaminen (verrattuna koko populaatioon) on ehkä jäänyt marginaalia enemmän korostavan queer-näkökulman pyörittelyn varjoon (jos kohta tuollekin tutkimukselle on varmasti paikkansa).
Itse en tunne yhtään jalkapalloa tai jääkiekkoa jossain seurassa nuorena pelannutta, sittemmin homona kaapista tullutta. Toisaalta tunnen joukosta erottuneita ja esimerkiksi rankasti koulukiusattuja sittemmin kaapista tulleita. Valtaosa tuntemistani (omaa ikäpolveani edustavista) homoista edustaa kuitenkin enemmän-vähemmän "massaan uponnutta" lajia. Olisi mielenkiintoista myös selvittää, miten tämä on (mahdollisesti) muuttunut olojen hissukseen vapautuessa.
En edelleenkään voi tietenkään faktoista puhua, mutta olisin kovin kiinnostunut oman oletukseni osuvuudesta; korostuuko "erilaisten" näkyvyys homovähemmistöissä siksi, että muutenkin oman tien kulkijoilla on tavallaan "vähemmän menetettävää" avoimena olemisessa kuin massaan "uppoavilla"? Joskus jo vuosia sitten katselin erään homobaarin asiakaskuntaa "sillä silmällä" ja miettien, etten suurtakaan osaa kadulla vastaan kävelemässä välttämättä tunnistaisi homoksi. Ne selvästi "oman tien kulkijat" sitten erottuvat - ja vaikuttavat järjestään myös oman tiensä löytäneiltä, ehkä myös itsevarmemmilta.
Mutta onko "outolintuus" jotenkin erityisellä tavalla sidoksissa homoseksuaalisuuteen?
Mulla oli ihan samat fiilikset kuin smo:lla. Toi sarja iski todella kovaa ja vei omaan nuoruuteen. Ja täytyy sanoa että myös vähän masennuin kun palasin niihin muistoihin. Olin nuorena aika samanlainen kuin Isak. Pidin homoutta stereotypisenä ja tungin itseäni kaappiin vaikka yhdellekään läheiselle se ei ollut ongelma myöhemmin. Ysärillä pikkukylän homolle homous oli populaarikulttuurin sivuhenkilö, vähän neiti jolle hyvin heteronormatiivinen kaveriporukka nauroi. Teinin äly ei riittänyt ymmärtämään että siinä ei ollut mitään naurettavaa ja että nää hahmot on oikeassa maailmassa olemassa ja mahtavia ihmisiä. Mulle merkkas sillon se että rajataanko mut ulkopuolelle. Nauretaanko mulle. En uskaltanut yrittää tehdä mitään ihastuksille ja kovetin itseni.
Se, että tässä oli kaksi eri näkökulmaa homouteen oli kaunista. Mä haaveilin teininä pysäyttävästä rakkaudesta mut en tehnyt sille mitään kun pelkäsin mitä muut ajattelee. Mua harmittaa ihan hirveesti se ansa minkä rakensin itse internetin avulla.
Rakastin tätä sarjaa, mutta en tiedä pystynkö katsomaan sitä uudestaan. Haavat on näköjään liian syvät.
"Mutta mikä on tuo mainittu "heteromalli"? Tai millainen on "ei-heteromalli"? En hahmota."
Logiikka menee näin: Heteroseksuaalinen nainen ja heteroseksuaalinen mies ovat keskimäärin erilaisia. Homo mies virittyy seksuaalisesti heteron naisen tavoin. Homo mies voisi siis olla muiltakin kuin vain virittymisominaisuuksiltaan keskimäärin erilainen kuin hetero mies. Jos siis homo mies ja hetero mies muodostavat ominaisuuksien suhteen omat "normaalijakaumansa" (Gaussin käyrä), tilanne, jossa homo mies esitetään "heterosti", ei vastaa keskimäärää, vaan poikkeustilannetta. Oletan toki, että homo- ja heteromiesten gaussit ovat lähellä toisiaan, ja menevät limittäin, niin, että heterojen joukossa on miehiä, joilla on paljon "homoisia" piirteitä ja päin vastoin, homojen joukossa on miehiä, joilla on paljon "heteroisia" piirteitä, mutta nyt puhumme keskiarvosta, suurimmasta lukumäärästä homomiehiä.
Keskiarvon ulkopuolisessa fiktiivisessä kerronnassa ei ole mitään pahaa sinänsä, mutta siitä tulee merkittävää tilanteessa, jossa esimerkkejä on vähän. Siitä tulee tavallaan oma ansansa ja kaappinsa. Olisihan hassua jos tavoiteltava homoideaali perustuukin ominaisuuksiltaan heteromieheen, jos reaalihomo olisikin keskimäärin hitusen jotain muuta. En toki tiedä, miten nämä jakaumat oikeasti menevät, eikä kukaan tunnu tietävän. Olisi hauska tietää. Hypoteesini perustuu ehkä n. 120:n homo - ja biseksuaalin miehen subjektiiviseen otantaan, joiden subjektiivisena verrokkina toimii ehkä muutama sata heteroa miestä.
"Mua harmittaa ihan hirveesti se ansa minkä rakensin itse internetin avulla. "
Voisiko tästä saada kuulla lisää? Se kuulostaa vähän "fiktioansalta", jota yritin edellisissä kommenteissani ruotia.
Jotta saataisiin kokonaiskuva siitä, millaisia "me" olemme, pitäisi jotenkin päästä käsiksi myös syvällä kaapissa ja/tai kulissisuhteessa eläviin. Ilman heitä kuva olisi vääristynyt - ja uskoakseni juuri epäilemääni suuntaan. Onko avoimesti suuntautuneisuutensa kanssa elävien ja kaapissa elävien välillä merkittävää eroa sen suhteen, paljonko habituksessa on "heteroisia" ja "homoisia" (huom. lainausmerkit) piirteitä? Ja ovatko em. piirteet kulttuurista omaksuttuja vai syvemmällä olevia?
"Jotta saataisiin kokonaiskuva siitä, millaisia "me" olemme, pitäisi jotenkin päästä käsiksi myös syvällä kaapissa ja/tai kulissisuhteessa eläviin. Ilman heitä kuva olisi vääristynyt - ja uskoakseni juuri epäilemääni suuntaan. "
Jep. Viimeksi kun yritin keskustella otannan vinouksista, ei ajatusta tunnuttu ymmärtävän lainkaan.
Mikä on kiinnostavaa ja liittyy esim. Skamiin, Broke back mountainiin ja täälläkin lainatun arvion mukaan nyt myös Tom of Finland- elokuvaan: mainstreamiin suunnattu fiktio tuntuu suosivan tietynlaista homomiestä ja nimenomaa sellaista, joka ei ihan samalla yleisyydellä näyttäisi esiintyvän realityssä, dokkareissa ja elävässä elämässä (ainakin oman kokemukseni mukaan).
"Onko avoimesti suuntautuneisuutensa kanssa elävien ja kaapissa elävien välillä merkittävää eroa sen suhteen, paljonko habituksessa on "heteroisia" ja "homoisia" (huom. lainausmerkit) piirteitä?"
Olisi kiinnostava tietää. Avoimesti ulkona olevien joukossa ja kaapissa elävissä näyttäisi olevan toki monenlaista porukkaa. Ääripäitä tällä hetkellä (asia muuttunee) edustavat ehkä: a) sellaiset, jotka eivät ulkonäkönsä tai käyttäytymisensä perusteella käytännössä koskaan ole kaapissa olleetkaan ja b) erityisen hyvän itsetunnon omaavat (avoimuus, rehtiys ja valmiudet puolustaa itseään tarvittaessa fyysisesti ovat perinteisesti "ei outolintu" ominaisuuksia). Jälkimmäisten suunnassa kyse on lopulta valinnasta: heidän joukostaan osa lienee kaapissa tietyissä miljöissä aina siihen päivään asti, että homouteen ei liity lainkaan negatiivista sosiaalista kuormaa. Joo, eli hypoteesini on: avoimesti ulkona olevien ja kaapissa elävien homomiesten ominaisuuksien jakaumissa on eroa. Mutta mikä on homojen miesten ominaisuuksien kokonaisjakauma, en tiedä. Otaksun, että kultttuurievoluution edetessä homojen ominauusjakauma saa vahvistusta "uppoavampien" suunnalta, muttei silti ole sama kuin keskivertojen heteromiesten ominaisuuksien jakauma (välissä on vielä biseksuaalien gaussin käyrä.. ;). Mutta totuus olisi joka tapauksessa kiinnostava tietää.
" Ja ovatko em. piirteet kulttuurista omaksuttuja vai syvemmällä olevia? "
Itse otaksun niiden olevan biologisia. Sukupuolisuus on sen verran vanha ja pohjimmainen konstruktio eliöissä, että ei liene kaukaa haettua, etteivätkö sukupuolisuudessa sijaitsevat variaatiot leimaisi yksilön olemusta kokonaisuudessaan. Tämä liittyy dimorfiaan ja siihen, että miksi nainen näyttää ja tuntuu naiselta ja mies mieheltä. Moni kertoo käyttäytyneensä nuoruudessaan "enemmän homon tavalla" ihan itsekseen, ilman esikuvia. Ja muokanneensa käyttäytymistään iän karttuessa miehisen mainstreamin suuntaan. Osaksi tuohon muokkaamiseen lienee vaikuttimena ympäristön hyväksyvät nyökkäykset ja paheksuvat katseet. Ja osana tätä nyökkäystä saattaa toimia fiktion kuvasto. Mutta nuoruusajan "homoisuus" tai "ei homoisuus" lienevät sitä puhtaampaa myötäsyntyistä komponenttia.
Ihmisten valikoituminen realityihin ja dokkareihin on omanlaisensa prosessi, eikä mielestäni peilaa todellisuutta yleistettävästi. Realityt ovat ihan oma lajinsa. Dokkaritkin näkökulmineen, painotuksineen ja aiheineen ovat tavallaan todellisuuteen pohjautuvaa "käsikirjoitettua" tarinaa; todellisia ihmisiä, mutta autenttisuuden ja draaman rajamailla häilyviä. Toisinaan onnistuu paremmin kuin toisinaan.
***
SKAM-sarjaan liittyen tuli äsken lenkillä mieleen yksi asia... Olen jutellut sarjasta joidenkin sen katsoneiden (hetero)naisten kanssa - sellaisten, joilla on jo jonkin verran elettyä elämää takanaan ja perspektiiviä teinivuosiinsa (yhtään sarjaa katsonutta heteromiestä en tiedä). Heidän silmissään kolmoskausi ei ollut mitenkään erityinen (joo, pari söpöä poikaa löysivät toisensa vaikeuksien kautta). Sen sijaan ensimmäiset tuotantokaudet (ja etenkin kakkoskausi) olivat aiheuttaneet voimakkuudeltaan vastaavanlaisia (samastumis)reaktioita kuin kolmoskausi minulle ja näemmä joillekin muillekin.
Että kyllä kai tuossa sarjassa on (ilmeisesti hyvän taustatyön ansiosta) onnistuttu jollain tavalla tavoittamaan ihmisten kokemuksia.
Heh. Myös minä palasin lenkiltä. Vanhankaupunginlahden ympäri, juoksimmeko toisiamme vastaan? ;)
"Ihmisten valikoituminen realityihin ja dokkareihin on omanlaisensa prosessi, eikä mielestäni peilaa todellisuutta yleistettävästi."
Toki, mutta valikoituminen fiktioon lienee vieläkin voimakkaampaa.
"Heidän silmissään kolmoskausi ei ollut mitenkään erityinen (joo, pari söpöä poikaa löysivät toisensa vaikeuksien kautta). Sen sijaan ensimmäiset tuotantokaudet (ja etenkin kakkoskausi) olivat aiheuttaneet voimakkuudeltaan vastaavanlaisia (samastumis)reaktioita kuin kolmoskausi minulle ja näemmä joillekin muillekin. "
Niin, itsellänikin samaistumisen vaje vaati nimenomaa homoista kertovaa materiaalia siihen, että ymmärsin paremmin "ahaa, näinhän tässä ja tässä tilanteessa yleensä tunnetaan". Siihen asti vaikkapa heterojen rakkauskomediat näyttivät kovin turhanpäiväisiltä.
Ei taidettu törmätä, koskapa itse olin Töölönlahdella.
Toivotaan, että erilaisia samastumiskohteita tulee yhä enemmän, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautuneisuuteen katsomatta. Merkit ovat joka tapauksessa mielestäni myönteisiä sen suhteen.
Ansa jonka rakensin internetin avulla on varmasti monelle ysärillä teini-iän maaseudulla eläneelle tuttu. Kun ei ollut keskustelukumppania, eikä koulussa käyty asiaa läpi niin homo kuva ja itsemäärittely piti tehdä internetin avulla. Tai televisiosarjojen. Ja kun olin todella heteromainen enkä saanut linkitettyä itseäni mitenkään annettuun populaarikulttuurin homoon, käyttäydyin kuin Isak tässä sarjassa. Musta tuli ehkä vähän syrjivä tiettyä homotyyppiä kohtaan ja soimin itseäni homoudesta. Sen takia toivotan skamin kaltaiset sarjat tervetulleiksi. Todella kypsästi tehty ja olisi avannut munkin kaltaisen teinin silmiä maailmalle.
"Ja kun olin todella heteromainen enkä saanut linkitettyä itseäni mitenkään annettuun populaarikulttuurin homoon, käyttäydyin kuin Isak tässä sarjassa. "
Olet sitä mieltä, että esim. tv-sarjojen fiktiohomo on "homoisampi" homo? Tämä menee juuri päin vastoin kuin mitä itse havaitsen. Onko tämä nyt jokin ulkonäköasia sitten?
Toki ulkonäkö on osa habitusta.
En minäkään koko 90-luvulla löytänyt homoista julkkiksista tai fiktiivisistäkään hahmoista samastumisen kohdetta. Britti-QAF:n Vince (Craig Kelly) oli ensimmäinen TV-fiktion hahmo, joka antoi etäisen samastumiskokemuksen. Suomessa sarjaa näytettiin 2000-luvun alussa, jolloin olin kuitenkin jo varsin sinut itseni kanssa ja ehtinyt jo jonkin aikaa katsomaan ympärilleni. Noihin aikoihin ajoittuu myös Salkkareiden Kallen kaapistatulo, mutta sitä sarjaa en seurannut. Jotkut ovat kertoneet Kallen merkityksestä itsensä hyväksymisessä.
Jos pysytään SKAM-sarjan piirissä, niin minusta Eskild edustaa olemukseltaan keskivertoa "feminiinisempää" homomiestä, vaikka ei ehkä vahvimmin ulkonäkönsä osalta. (Toki tunnen muutaman henkilön, joiden kokonaisvaltainen olemus saisi Eskildin tuntumaan suorastaan "äijältä" - ja jännä kyllä yksi näistä tunnustautuu biseksuaaliksi ja yksi on perheellinen hetero, kahden lapsen isä.) Even nyt on monessakin suhteessa vähän "mysteeri", ja Isak on olemukseltan varmaankin hieman "keskivertohomoa" maskuliinisempi - ei kuitenkaan mitenkään erityisen paljon, mielestäni. Jos yhtään osaan nykyteinejä arvioida.
"SKAM-sarjaan liittyen tuli äsken lenkillä mieleen yksi asia... Olen jutellut sarjasta joidenkin sen katsoneiden (hetero)naisten kanssa - sellaisten, joilla on jo jonkin verran elettyä elämää takanaan ja perspektiiviä teinivuosiinsa (yhtään sarjaa katsonutta heteromiestä en tiedä). Heidän silmissään kolmoskausi ei ollut mitenkään erityinen (joo, pari söpöä poikaa löysivät toisensa vaikeuksien kautta). Sen sijaan ensimmäiset tuotantokaudet (ja etenkin kakkoskausi) olivat aiheuttaneet voimakkuudeltaan vastaavanlaisia (samastumis)reaktioita kuin kolmoskausi minulle ja näemmä joillekin muillekin.
Että kyllä kai tuossa sarjassa on (ilmeisesti hyvän taustatyön ansiosta) onnistuttu jollain tavalla tavoittamaan ihmisten kokemuksia."
Paras kaverini (nainen, hetero) hehkutti minulle SKAMia tuossa olisiko ollut viime viikolla. Hän oli katsonut 1. ja 2. tuotantokauden maratonina. Minä tietysti hänelle vastahehkutin, että niin on upea sarja! Mutta että itse loikkasin suoraan 3. tuotantokauteen. Pyysin jo ennakkoon häneltä kommentteja kolmannesta kaudesta kun se teki aikamoisen vaikutuksen minuun. Mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä hän on 3. kaudesta.
Ja terveisiä lenkiltä täältä Talista.
Fiktion ja Tosi-tv:n antamasta homokuvasta on keskusteltu tällä sivustolla joskus muinoinkin (
http://ranneliike.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=20&thrdid=2806 ).
Mainituksi tuli esimkerkiksi Suomen FAB-5 (Sillä silmällä). Siihenhän oli valikoitunut/valittu homouden feminiinisempään stereotypiaan istuvia henkilöitä. Esillä keskustelussa oli myös fiktiosarjoja (britti-QAF, jenkki-QAF, L-koodi ja joukko muitakin). Ja sitten oli mainontoja myös parista julkkiksesta.
Tuokin runsas vuosikymmen sitten käyty keskustelu vahvistaa käsitystäni siitä, että yleistä "keskivertoa" edustavan homohahmon tuntuminen epäuskottavalta "keskiverrolta" homolta johtuu ensisijaisesti median luomien mielikuvien ja (kaapissa olevien tai ainakin julkisuuteen hakeutumattomien) "heteronoloisten" yleisen näkymättömyyden yhteisvaikutuksesta.
Julkisuuteen "homona" hakeutuneet näyttävät helposti tekevän stereotyyppisistä homouteen liitetyistä piirteistä osan tavaramerkkiään. Häpeämättä - ja tietysti hyvä niin.
Homostereotypioita, ennakkoluuloja ja "liian" kaunista (kaiketi feminiinistä) ulkonäköä on käsitelty myös reilu kymmenen vuotta sitten "Nättipoikasyndrooma?"-ketjussa (
http://ranneliike.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=2&thrdid=2664 ).
Määrittääkö Tom of Finland jo liikaa homokuvaa (
http://ranneliike.net/teema/maarittaako-tom-of-finland-jo-liikaa-homokuvaa?aid=12803 ) edustamansa alakulttuurinsa kautta, on kysymys tavallaan toiseen suuntaan.
Minusta ollaan vähän tilanteessa, että "alakulttuureita ja pride-värikkyyttä vierastava, tyyleistä ja trendeistä piittaamaton jantteri" (lainaus omasta tekstistä) on eräänlainen väliinputoaja jo pitkään jatkuneessa julkisuuden "homokuvan ääripäihin" liittyvässä kissanhännänvedossa: yhtäällä on feminiinisyyden stereotypiat ja toisaalla on maskuliinisuuden stereotypiat - ja homoseksuaalisuutta lähestytään edelleen korostuneesti noiden kautta.
...joten, häviäjiä ovat oman seksuaalisen suuntautuneisuutensa kanssa painivat esikuvaa ja samastumiskohdetta etsivät Isakit.
Onpa tosiaan mietityttänyt. Huomaan ainakin, että tällaisessa aiheessa jos missä terminologia on hyvin vähän vakiintunutta. Arvotukset vaihtelevat. En edelleen tiedä, mikä on keskiverrosti homoisaa, muttei se mitään. "Alakulttuureita ja pride-värikkyyttä vierastava, tyyleistä ja trendeistä piittaamaton jantteri" (ja jos Isakia ajatellaan, niin lisäisin tähän vielä ulkonäöllisesti keskiarvon yläpuolella oleva, tyttöjen keskuudessa suosittu) tuntuisi joka tapauksessa olevan viime aikojen main stream fiktion keskiössä. Mikäs siinä. Ehkä lähinnä toivon, että seuraavaksi tämä tyyppi ilmaantuisi myös julkisuuden hahmojen, realityn ja dokkareiden joukkoon. Koska jos näin ei käy, niin sitten on tavallaan vain synnytetty uusi potentiaalinen fiktioansa muiden joukkoon. Vaikkapa Danny Watts lienee esimerkki siihen suuntaan, joten kyllä tämä tästä varmaan omallakin painollaan asettuu, ajan kanssa.
"Minusta ollaan vähän tilanteessa, että "alakulttuureita ja pride-värikkyyttä vierastava, tyyleistä ja trendeistä piittaamaton jantteri" (lainaus omasta tekstistä) on eräänlainen väliinputoaja jo pitkään jatkuneessa julkisuuden "homokuvan ääripäihin" liittyvässä kissanhännänvedossa: yhtäällä on feminiinisyyden stereotypiat ja toisaalla on maskuliinisuuden stereotypiat - ja homoseksuaalisuutta lähestytään edelleen korostuneesti noiden kautta.
...joten, häviäjiä ovat oman seksuaalisen suuntautuneisuutensa kanssa painivat esikuvaa ja samastumiskohdetta etsivät Isakit."
Kuten jo aiemmmin kommentoin (tässä ketjussa tai jossain toisessa) niin tunnistan itseni todella hyvin tuosta "alakulttuureita ja pride-värikkyyttä vierastava, tyyleistä ja trendeistä piittaamaton jantteri" kuvauksesta. Enkä pidä tässä sanaa "jantteri" todellakaan negatiivisena vaan lähinnä neutraalina. Minulla ei ole minkäänlaista tarvetta uhriutua, mutta tavallaan koen olevani jonkinlainen väliinputoaja. Nuorena tunsin olevani häviäjä ihan pelkästään homouteni takia (riippumatta siitä, millaisia esikuvia oli tai lähinnä ei ollut minkäänlaisia). Nyt päälle nelikymppisenä, en tunne olevani häviäjä, mutta kyllä tietyllä tapaa yhä väliinputoaja vailla näkyviä vertaisryhmiä "omieni" joukossa.
Miksi jokin tietty ihmistyyppi yleensä ilmestyisi dokumentteihin, realityyn tai julkisuuteen?
Dokumentti nimestään huolimatta ei ole kuva maailmasta, johon vain jostain ilmaantuu tasapuolisesti asioita tai ihmisiä. Hyvin harvoin dokumentin tekemisen motiivina on luoda maailmasta kattavaa yleiskuvaa. Dokumenttien tekemiseen ajaa halu esimerkiksi herättää keskustelua, parantaa maailmaa ja saattaa ihmisiä tietoiseksi aiheista, joista dokumentin toteuttavat kokevat vaietun tai joihin katsovat tarpeelliseksi saada muutosta.
Keksisiköhän joku dokkarintekijä sitten aiheekseen selvitellä vallitsevan homokuvaston ulkopuolelle jäävien nuorten ongelmaa löytää samastumiskohdetta muualta kuin fiktiosta? Ja vielä jollain taikakeinolla ehkä saisi metsästettyä esilläoloa karttavia ja vallitsevaa homokuvastoa häpeäviä nuoria kertomaan omasta homoudestaan ja asiaan liittyvistä tuntemuksista? Sitä odotellessa.
Reality ja muu julkisuus on hyvin erikoinen paikka tai sanotaanko mieluummin tila. Sinne hankkiutuu poikkeusyksilöitä. Usein taustalla on poikkeuksellisia taitoja, intohimoja ja palava halu olla esillä. Realityissä korostuu ehdottomasti noista viimeinen - eikä siitä sen enempää.
Viihdemaailmassa he, joiden homoseksuaalisuus ei ole "ilmiselvää", mieluummin pysyttelevät kaapissaan. Joitain "ilmiselviäkin" jää kaappiin. Muutama rohkea on tullut kaapista. Niin taitaa olla urheilunkin kohdalla, jossa asenteiden vuoksi kynnys olla avoin vaihtelee esimerkiksi lajeittain. Yksilölajeissa on ehkä helpompaa. AP Liukkosenkin oli erikseen tultava kaapista, koska halusi kiven pois sydämeltään. Ylevämpien taiteiden piirissä lienee reilummin vapauksia olla oma itsensä muussakin suhteessa kuin seksuaalisen suuntautuneisuutensa osalta. Kulttuuripiirit lienevätkin olleet pakopaikka kynnelle kykeneville etenkin menneinä aikoina.
On myös hyvä muistaa, että homoja lienee parisen prosenttia miehistä. Suomen julkisuuden homot lasketaan joissain kymmenissä. Vähissä kun ovat, niin yksi tunnettu homo määrittelee suhteellista osuuttaan laajempaa viiteryhmänsä joukkoa.
Ja Yesman, mainitsemaani "keskivertoa" voit sovittaa kevennettynä painoksena siihen paikkaan, minkä itse ilmaisit näin: "ominaisuuksien suhteen omat 'normaalijakaumansa' (Gaussin käyrä)".
"Miksi jokin tietty ihmistyyppi yleensä ilmestyisi dokumentteihin, realityyn tai julkisuuteen?"
Öö. Miksi mikään asia ilmestyy niihin? Koska aihe on jollain tapaa kiinnostava, merkityksellinen tai joku tuntee velvollisuudentuntoa tms. Voisihan se olla vloggaajakin. Pointti, ja luulin, että omasikin oli se, että yleinen homokuva tuntuisi olevan hieman epätäydellinen. Fiktiivisen "uppoavan homon" sijaan ei-fiktiivinen roolimalli lienee tarpeen.
"Ja Yesman, mainitsemaani "keskivertoa" voit sovittaa kevennettynä painoksena siihen paikkaan, minkä itse ilmaisit näin: "ominaisuuksien suhteen omat 'normaalijakaumansa' (Gaussin käyrä)"."
Öö. Ilmaistaan sitten tarkemmin. En edelleenkään tiedä, mitä sisältää homoisuuden 1 standardideviaatio mahdollisella normaalijakaumalla. Eikä kukaan tunnu tietävän. Kaikenlaisia käsityksiä näyttää löytyvän.
Näymme olevan paljolti samaa mieltä.
Mainitsemaani uimari AP Liukkosta voinee kyllä eräällä tavalla pitää "homokuvaa" täydentävänä esikuvana, joskin tämä on jo aikuinen ja ulkopuolella useimpien tavallisen arkikokemuksen. Minusta on pieni haaste löytää tosielämässä "uppoavan homon" tyyppiin sijoittuvaa (nuorta) vloggaajaa tai vastaavaa, joka kuitenkin samalla tuo esiin avoimesti homoutensa. Näillä "uppoavilla homoilla" on yksi vika: ei ole todennäköisesti taustalla mitään sellaista, mikä olisi pistänyt katsomaan peiliin ja pakottanut käymään asioita pahki kovinkaan varhaisessa vaiheessa. Ja siitä se: onko "heteronoloisuudessa" kyse lopultakaan "tuurista", vai onko kyse useamminkin tragediasta, ja uhratuksi jää kokonaisena itsenä oleminen? Ehkä ajat vielä muuttuvat, kun homouteen liittyvät ennakkoluulot ja kielteiset asenteet vähenevät?
Ja tuon "keskiverron" suhteen olen varmaan ihan yhtä pihalla kuin sinäkin. Yritin jotenkin ruuvata asteikkoa siten, että sekä yleisluontoisempi että sinun vihjaamasi lähekkäiset/limittyvät "homo- ja heteromiesten gaussit" tulisivat huomioiduksi. Näen asian oman historiani kautta. Moni tyyppi, jota olen aluksi luullut homoksi stereotypioista kummunneiden tulkintojeni vuoksi, onkin osoittautunut heteroksi. Toisin päin on tullut yhtäläisesti yllätyksiä vastaan. Toki joskus oletus on osunut oikeaankin.
Keskustelu täällä on ihan sivistynyttä, mutta olisipa hauska nähdä teidän keskusteleva face-to-face, ja miten aito kontakti vaikuttaisi keskusteluun.
Neljännen (ja ilmeisesti viimeisen) tuotantokauden traileri on julkaistu (
http://skam.p3.no/ ). Trailerissa Evenistä tulee verta. Kauden päähenkilö on Sana.
Skam on tehnyt minuun vahvan vaikutuksen. Katsoin ensin kolmoskauden ja sitten koko sarjan alusta alkaen siihen asti, kuin sitä on esitetty.
Nyt SKAM on valmis, loppu ja takana.
Edelleen voin sanoa, että draaman keinoin on mahdollista saada ihmisiä miettimään itse, ja sitä kautta ymmärtämään asioita. Tätä sarjaa varten oli tehty paljon taustatyötä, ja se antaa tarinalle aivan erityistä arvoa. Kuten jossain todettiin, nuorille suunnattuja ohjelmia on ennen ja jälkeen SKAM-sarjan, etenkin ajallisesti. Ja se, mitä jatkossa tavoitellaan on se, mihin SKAM pystyi.
Mielenkiintoista keskustelua. Halusin mainita, että vaikka olen lähes 40-vuotias heteronainen, Skamin kolmas kausi teki minuun ehdottomasti suurimman vaikutuksen. Suuremman vaikutuksen kuin yksikään sarja vuosiin ja myös suuremman vaikutuksen kuin sarjan muut kaudet. Internet on täynnä faniblogeja ja -sivustoja, jotka on omistettu yksinomaan Evenille ja Isakille -enkä ihmettele. Erinomaiset näyttelijät, hyvä käsikirjoitus ja liikuttava rakkaustarina varmaankin koskettavat vaikka ei olisi suoraa samaistumispintaakaan. Kolmoskausi todellakin räjäytti pankin Skamin suhteen ja on ollut sen kuuluisin kausi. Parhaimmillaan 1,3 miljoonaa katsojaa on seurannut Skamia yksinomaan Norjassa viikoittain ja Tarjei S Moe (Isak) ja Henrik Holm (Even) voittivat yleisöäänestyksessä vuoden TV pariskunnan palkinnon Gullruten gaalassa. Isakia näytellyt vasta 17-vuotias Tarjei oli ehdolla vuoden parhaaksi miesnäyttelijäksi. Tällä hetkellä hän on yksi Norjan suurimmista julkkiksista huolimatta siitä, että hän ei ole sosiaalisessa mediassa, käy yhä samaa Nissenin lukiota, jossa Skam kuvattiin, ja on kaikin puolin keskittynyt näyttelijän työhön eikä kuuluisuuteen. Sarja ainakin ylitti roimasti varsinaisen kohderyhmänsä rajat (60 000 norjalaista 16-vuotiasta tyttöä tekijänsä sanoin). Voisi sanoa, että Skamin kolmas kausi oli erityisen rakastettu myös heterokatsojien puolelta.
Minun näkökulmastani oli virkistävää nähdä medialle vähän vähemmän tyypillinen homorooli. Onnellinen loppu tuntui myös erityisen tärkeältä. Skamin kolmoskauden taustalla oli nuorisopsykologi, joka on asiantuntija nimenomaan nuorten homoseksuaalisuuden suhteen (itsekin homo). Hän painotti haastattelussa kuinka tärkeää on, että mediassa tuotaisiin esiin se näkökulma, että homojakin on monenlaisia eikä aina langettaisi samoihin stereotypioihin. Häntä kuulemma kiitetään kauden jokaisen jakson lopputeksteissä.
Yhtenä vinkkinä, että ehkä vähemmän maskuliininen homopäähenkilö löytyy australialaisesta sarjasta Please Like Me, joka löytyy Netflixistä. Suosittelen todella! Aivan mahtava sarja ja oma suosikkini, jonka tekee erityiseksi myös se, että sarjan omasta elämästään kirjoittanut Josh Thomas näyttelee myös itse päähenkilöä.
