No niin. Olen nyt muutaman päivän viihdyttänyt ystäviäni melkoisella viskibassollani. Olen siis onnistunut saamaan pikku-lokilta keuhkoputkentulehduksen. Ja näyttää kyllä nyt siltä, että olen taas uuden viikon alussa poissa töistä. Mutta kun ei ääni kulje ja yskittää niin ei minusta oikein töitä tekemään ole.
Perjantaina siis kävin lääkärillä ja tohtori totesi että lepoa tarvitaan. Ymmärsin levon sillä, että tapaan ihastuttavaa ihmistä kaupungilla ja käydään asioilla ja kaljalla ja istumassa puistossa. Mutta oli taas huippua kyllä. Tapaaminen ihmisen kanssa, jolle voi puhua mistä vaan ja tuntea olonsa rennoksi, on tavallaan kuitenkin sitä parasta parantumista ja sairaslomaa, vaikkakin tätä toipumista suoritetaankin pihalla. :)
Olen myös tässä pohtinut taas ihmisten tapaa kiintyä toisiin ihmisiin, ihan jo vaikka puhuttaessa ystävyydestä. Toisille se tarkoittaa kaiken muun pois sulkemista elämästään, jotta voi elää tuolle kiintymyksen kohteelle ja toisille taas tarkoittaa vain hieman liian pitkään kestävää halausta. Voi kun meitä onkin niin moneen junaan. Sillä näiden asioiden ja tunteiden ja tuntemusten välissä tasapainottelu vaatii paljon. Saati että pitäisi oppia lukemaan ihmisiä.. Ja toimimaan kuten toinen kokee parhaaksi.
Kai tämä kuume sekottaa ajatuksia sen verran ettei oikein tunnus siltä että saisin mitään järkevää kirjoitettua.
No mutta kuitenkin, eilen kävin pikku-lokin ja uuden daaminsa kanssa katsomassa ehkä parasta tanssia ikinä! Aivan uskomattomat fiilikset jäivät sen suunnattoman intensiivisen esityksen jälkeen. Aivan uskomatonta, ja pikku-lokki on kuitenkin vienyt minua mukanaan jos jonkinmoisiin upeisiin tanssiesityksiin, mutta tuossa eilisessä nimenomaan se intensiivisyys ja tunne oli jotain upeaa.
Ja toki oli hauska myös tavata tätä pikku-lokin uutta daamia, kovin oli viehättävä ja mukava ihminen. Sopii varmasti hyvin joukkoomme.
Ja on kyllä ollut taas suunnaton ahdistus asioista. Siitä kuinka aiemman elämäni ystävä toteaa minulle että on huolissaan elämästäni, koska siinä minulla tuntuu kaikki aina menevän päin persettä. Juu, melko meiltä ylentävä kommentti, eikö? Ei yhtään ihme siis että tuolla sain taas kyyneleet silmiini. En tiedä onko asia aivan noin, etenkin kun olen kuitenkin juuri alkanut taas nauttia kaikesta tästä, lukuun ottamatta niistä haamuni aiheuttamista harmeista, mutta niistäkin olen toipumassa. Haamuni taas oli samoilla mestoilla kuin minäkin. Ei tervehtinyt, eikä ilmoittanut että olisimmeko voineet tavata. Hänen saapumisestaankin kuulin ohi mennen ystävältäni. Ehkä minunkin on parempi lopettaa yrittäminen, koska ei tapaamiseni selkeästi kiinnosta. Ei minun tarvitse tuollaista katsella eikä ottaa vastaan.
On vain jotenkin ollut siis sellainen tunne, että jotakin puuttuu elämästä. Vaikka kaikki onkin siis hyvin, mutta palatakseni tuohon vaivanneeseen ahdistukseen. Kun tuntuu vain että välillä kaipaa sitä läheisyyttä ja pieniä silityksiä ja hyvän yön-suukkoja.. Eli tuntuu toisinaan siis hieman yksinäiselle. Että siitä se ahdistuneisuus on kai johtunut. Vaikka onkin ystäviä ja ihania muita ihmisiä elämässä, niin jotain puuttuu.
Kaikenlisäksi vielä olen menettänyt liikaa ajatuksiani eräälle ihmiselle. Hyviä ajatuksia hyvälle ihmiselle, mutta koska olen ujo, pysyy kaikki vain niissä ajatuksissa.. Mutta kivoja perhosia vatsanpohjalla..
*köh*
