Riitasointuja

Ympäristö on kova sana. Kaikki rakastavat sitä. Hurraa, ekoilu! Energiasyöppöys pannaan! Maksetaan Greenpeacelle viisi euroa kuun 25. päivä ja maailma on pelastettu.

Mutta miten onkaan.

Ympäristösyöppöjen korporaatioiden kassavirrat sen kuin megalomaanistuvat ympäristömanian mainingeissa. Sutjakat kauppaporhot ovat jo kauan tienneet ympäristön myyntivalttiudesta. "Heh, heh, taotaan taaloja niillä tahkoaivoilla, ei ne mitään äkkää", he hymisevät lanseeratessaan yhä uuden kahvinkeitin-automalli-kaukomatkan, joka on niin vihreä, että oksat pois.

Oksat, totta mooses, pois. Sillä kaikki uusi kulutettava vaatii luonnonvaroja. Mikä lisäksi usein merkitsee vanhan pois heittämistä. Eikä tahvoaivomassa tosiaan hiffaa hölkäsen pöläystäkään. Tärkeintä on olla hyvä kansalainen eli kuluttaja. Omilla aivoilla ajattelu on pannassa tietoyhteiskunnassa siinä missä poppamieskulttuurissa.

Jätehuoltolain mukaan ihmisen ensisijainen velvollisuus on tuottaa mahdollisimman vähän jätettä. Koska maalaisjärki ei muuten näytä toimivan, olisi paikalla uuden kulutuskäyttäytymislain asettaminen muiden luonnonsuojelulakien yhteyteen, ja sen ensimmäisenä pykälänä olisi:

"§ 1 Ihmisen ensisijainen velvollisuus on kuluttaa mahdollisimman vähän & olla kekseliäs kaikenlaisten olemassa olevien & luonnonmateriaalien & -palvelujen uudiskäyttäjä, tahi hänet pistetään jalkapuuhun Helsingin rautatientorille tahi muuhun julkiseksi katsottavaan paikkaan, yltiöpäisen kuluttamisen ekologisen jalanjäljen suuruuteen suoraan verrannolliseksi ajanjaksoksi, kahdesta tunnista kahteenkymmeneen vuorokauteen, lääninhallituksen ja Pentti Linkolan päätöksestä, sietämättömästä kuluttamisesta, joka johtaa ihmiskunnan turmeluksen myötä elonkehän monimuotoisuuden voimakkaaseen supistumiseen & katalaan hyväksikäyttöön, & hänen jalkapuuhunsa kiinnitetään kyltti, jossa lukee seuraavaa: 'Tahkoaivo', tahi, tapauksessa jossa asianomainen väittää olevansa ekoihmisiä, 'Kaksinaismoralisti-tahkoaivo'."

Lakia ei taida tulla.

Poliitikotkin sen ovat sanoneet: yksikään puolue ei uskalla ajaa elintason alentamista, koska kansalaiset eivät sitä halua. Ihmisiä ajaa edelleen naiivi usko tekniikan ihmeitä tekevään vaikutukseen; odotetaan muutama kuukausi, vuosi tai vuosikymmen, niin voidaan pitää kaikki nautinnot, ja enemmänkin, ilman että luonto kärsii. Eikä sillä välin ole missään tapauksessa syytä karsia kulutustottumuksistaan - siispä tahkoaivoonnutaan.

"Niin, siihen ekosähköön voisi ehkä vaihtaa. Jos hoituu helposti eikä koidu kalliiksi. Toisaalta meillä on jo Fortumin kanssa sopimus. Eikö se mainosta itseään ympäristöystävälliseksi? Se on varma valinta."

Itku meinaa tulla.

Työvoimatoimistojen perustuslaillinen tehtävä valtiovallan edustajina on tarjota työtä kansalaisille. Suorat työhönosoitukset ovat kuitenkin nykyisin harvinaisia. Sen sijaan valtiovalta pitää työhönosoitukseen rinnastettavana luetteloaan työpaikoista, joihin kansalaiset voivat osoittaa itse itsensä. Jos kansalaiset eivät tässä onnistu, he ovat toimineet valtiota vastaan, koska eivät ole antaneet sen tarjota heille työtä. Koska työn tarjoaminen kansalaisille on valtion pyhä velvollisuus, on vastarannankiiskejä rangaistava karenssein ja sanktioin, nöyryyttämisestä puhumattakaan.

Pääpäsmärinä on niin sanottu aktiivinen sosiaalipolitiikka, joka tähtää keppi ja porkkana -menetelmällä - tosin yleensä taktiikalla "ellei porkkana houkuta, saat silti keppiä" - saamaan kansalaiset huolehtimaan valtion velvollisuuden toteuttamisesta. Aktiivista sosiaalipolitiikkaa sovelletaan lähinnä työttömiin - ei muihin sosiaalipolitiikan osa-alueisiin. Kätevää: koska työn tarjoaminen on vaikeaa, sysätään vastuu siitä kansalaisille ja syytetään heitä sen laiminlyömisestä.

On varmasti niitä, jotka tarvitsevat keppiä ja porkkanaa. On varmasti niitä, jotka vetävät välistä eivätkä välitä. Ja on varmasta niitä, jotka haluaisivat työtä mutta eivät sitä onnistu saamaan yrityksistä huolimatta. Tähän ryhmään kuuluu ehkä suurin osa työttömistä. Elleivät he "kuntouta" itseään kilpailukykyisiksi mallikansalaisiksi, heidät syyllistetään ja kuritetaan aktiivisiksi sosiaalihäpeäpilkuiksi.

Simputusta. Kukaan ei ole niskoitellut, mutta vedetään silti lärviin. Koska päättäjiä ei jaksa kiinnostaa koko asia. (Mitäpä he työttömyydestä tietäisivätkään!) Koska aktiivinen sosiaalipolitiikka vaikuttaa hyvältä keinolta hoitaa ongelma päiväjärjestyksestä, lakaista maton alle.

Jokaisella on vakiambitionsa. Kuka haluaa kuntoilla, kuka lukea sen Dostojevskin, kuka petrata armeliaisuuttaan. Vuosien mittaan unelma pölyttyy mielen vintillä ja aiheuttaa allergiaoireita: turhautumista, kalvavaa itseinhoa. Tie oman mielen helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla: itsekeskeisyyden aikakaudella itsetärkeyttä ylläpidetään vakuutuksella "sitten joskus".

Jos tottumuksen voima on suurempi kuin motivaatio, on aika luopua tavoitteestaan. Yksinkertaista fysiikkaa. Luopumus on tosin oma taiteenlajinsa. Se vaatii rehellisyyttä, oman saamattomuutensa kohtaamista. Ego ei tykkää hyvää. Mutta loppupeleissä turha taakka on turha taakka, eikö?

Homouden kanssa ollaan nykyisin sinut. Teinit kertoo porukoilleen ja ylpeilee kavereilleen. Ahtaista määrittelyistä on päästy: homo saa olla insinööri tai luutnantti; kolmannen vuosituhannen casanovakin on seksuaalisuudellaan leikittelevä bissemetro. Muuhun uskovat enää hikiset, kaljamahaiset körmyt, jotka ovat auttamatta ja iäksi out. Uskovaiset ovat oma asiansa, mutta hullujahan on ollut aina - heistä viis.

Mitä väliä, vaikka valtaosa homoista elää yhä kaapissa valtaosalle tutuistaan? Vaikka yli vuoden pituisen parisuhteen muodostaminen on mission impossible? Vaikka harrastuksissa, koulussa, töissä ja sukupiirissä saa toistuvasti huomata olevansa keskellä poikaporukan juttuja, joihin ei osaa luontevasti ottaa osaa? Jotka saavat tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi, erilaiseksi. Vaikka silloin tällöin tyttö osoittaa kiinnostusta ja hävettää kertoa, miksi hommasta ei voi tulla mitään? Vaikka homovitsit ovat edelleen mitä suurimmassa määrin in?

Itsensä kanssa sinut olevat homot ovat oma asiansa, mutta hullujahan on ollut aina.