Laukaus rannalla

Minun käsitykseni siitä, mitä Antille loppujen lopuksi oikeasti tapahtui, on jäänyt pelkästään huhupuheiden ja sen varaan, mitä tapahtumista sittemmin lehdissä uutisoitiin. Pienellä paikkakunnalla sattuma saikin varsin paljon huomiota, ja sen ympärillä velloi paljon juoruja. Itse tosin jäin niistä pitkälti paitsi, sillä siihen aikaan olin jo muuttanut kaupunkiin, ja kaikki saamani oli toisen, kolmannen tai neljännenkin käden informaatiota.

Sain kuulla, että hän oli saanut surmansa oman käden kautta, onnettoman tapahtumaketjun seurauksena. Jokin viikonloppuilta hän vei kotoaan metsästyskiväärin kylille, ampui sillä erään tuttavansa ja muutaman tunnin kuluttua itsensä. Mies, jonka hän surmasi, oli meidän ikäisemme tai paria vuotta nuorempi, elämän sivukujille harhautunut tyyppi, jolla oli käsittääkseni kahnauksia poliisin kanssa ja hän oli ilmeisesti sekaantunut myös huumeisiin. Joku väitti että motiivina oli ollut humalassa hetken mielijohteesta tehty kosto, joku taas väitti kyseessä olleen mustasukkaisuuden. Varmuutta en asiasta koskaan saanut. Antin teon taustalla lienee ollut päihdeongelmaa ja masennusta; todennäköisesti monen vuoden epäonnen lopullinen kulminoituma.

Ammuttuaan vihaamansa henkilön Antti oli kadonnut useiksi tunneiksi ja löytynyt lopulta kuolleena läheisen meren rannalta. Hän oli istunut siellä kai tuntikausia, kunnes hän oli ymmärtänyt aikansa koittaneen, vienyt kiväärin piipun suuhunsa ja laukaissut.

Hänen elämänsä päättyi vasta kaksikymmentäkuusivuotiaana, reilu kymmenen vuotta siitä, kun olimme tavanneet ensimmäisen kerran. Nyt hän on ikuisesti poissa. Hän liukui minun ja kaikkien muidenkin ulottumattomiin, ennen kuin hän ehti edes kasvaa kunnolla aikuiseksi. Kuollessaan hän asui vielä kotonaan isänsä kanssa, eikä hän koskaan päässyt itsenäistymään, kokeilemaan elämää omilla jaloillaan.

Olen sata kertaa kuvitellut mielessäni hänen elämänsä viimeiset tapahtumat, miten hän päätyi surmaamaan toisen ihmisen. Todennäköisesti hän oli tuntenut sisällään jo pitkään tyhjyyttä, päiviensä valuvan hukkaan. Kenties mikään ei tuntunut enää miltään, kuten syvästi masentuneet sisällään kokevat. Humalassa hän saa mielijohteen; nyt hänen olisi kerrankin mahdollista näyttää, että hän on jotakin, että hänen elämällään on merkitystä. Että hän on voimakas ja että hänellä on valtaa, että häntä on pelättävä. Kun hän otti aseen mukaansa, ajatteliko hän käyttävänsä sitä? Ehkä hänen suunnitelmansa oli vain pelotella, niin kuin elokuvissa ja poliisisarjoissa tapahtuu. Viet piipun pahiksen kaulalle, katsot häntä tiukasti ja pelottomasti, ja uhkaat seuraavalla kerralla tappaa hänet, mikäli hän ei ota opikseen. Lopuksi vielä lyöt nyrkillä leukaan, ennen kuin kävelet pois. Eikä tuo toinen osapuoli enää koskaan hyppisi silmillesi.

Mutta nähdessään vihamiehensä jokin meneekin vihaan. Kenties kivääri ei saakaan tätä pelkäämään, vaan päinvastoin – hän alkaakin nauraa, sättiä ja provosoida. Sokea raivo saa Antista vallan, aika pysähtyy, ja hänen kasvoilleen nousee hyytävän kylmä ilme. Hän tuntee nousevansa tilanteen yläpuolelle, elämänsä ja koko maailman taakse, tarkkailemaan kaikkea ulkopuolisena kuin Jumala, moraalin ja normien tuolle puolen. Ja se on tila, josta ei ole paluuta. Hän laukaisee aseen, ja luoti iskeytyy minne iskeytyykin, kohtalokas silmänräpäys tuntuu kestävän ja kestävän, sekuntien, kenties minuuttien ajan.

Jos joku näkee tapahtuman, hänen kasvoillaan on järkyttynyt, epäuskoinen katse. Kenties hän heittäytyy maahan tai pakenee silmittömän kauhun vallassa, peläten joutuvansa seuraavaksi ampujan uhriksi. Mutta Antti ei ole kiinnostunut hänestä tai heistä, vaan hänen katseensa on nauliintunut maassa makaavaan viholliseensa, josta elämä on vähitellen irtaantumassa, samalla kun verinoro valuu katukiveystä pitkin. Hänen huomionsa on keskittynyt noihin kuluneisiin kolmeen sekuntiin, jotka erottivat hänet vapaudestaan ja surmaajan ikuisesta taakasta. Niin vähäpätöinen aika, mutta jonka kuluttua kaikki on äkkiä peruuttamattomasti toisin; aikaa ei kukaan osaa kääntää kulkemaan toisinpäin, lyhintäkään sekunnin murto-osaa ei saa kulumattomaksi. Ja hän vetäytyy paikalta, laukauksen äänen yhä kaikuessa hänen korvissaan, ja se tuntuu ahmaisevan kaiken, mitä hänen elämässään on siihen mennessä ollut ja mitä siinä olisi joskus tulevaisuudessa oleva.

Minun on helppo ymmärtää hänen paenneen villin luonnon yksinäisyyteen. Ei pelkästään sen vuoksi, että kyläpahanen on sen verran eristyksessä viereisistä asutuskeskuksista, että sitä ympäröi kilometrien pituinen vihreän vyöhyke joka ainoassa ilmansuunnassa, mutta uskon hänen hakeutuneen luonnon hiljaisuuteen myös aivan tarkoituksella. Ilmansuunnaksi, jonne hän aseineen pakeni, hän valitsi lännen, jossa havumetsä muuttuu nopeasti lepiköksi ja pehmeä varpujen peittämä maa rantakivikoksi, kunnes sekin antaa lopulta periksi eteen avautuvalle Perämeren sinisenharmaalle ulapalle. Olen miltei varma, että hän etsi jonkin sopivankokoisen kiven istuutuakseen sellaiseen paikkaan, missä luonto on koskemattomimmillaan ja missä ei voinut nähdä juuri mitään ihmisen kädenjälkeä, ei kesämökkejä eikä rantalaitureita veneineen, ja missä kylän ostoskeskuksen valot olivat pelkkä kajastus jossakin kaukana, kaukana metsän takana. Sinne eivät kantautuneet moottoritiellä kulkevien ajoneuvojen äänet, ja hiljaisuuden rikkoivat vain hänen haukkova hengityksensä ja vesilintujen huudot sarastavassa aamussa. Ehkä pieni tuulenvire loiskutti pieniä aaltoja kivikossa ja nälkäiset kalat rikkoivat veden pintaa saalistaessaan liian lähelle uskaltautuvia hyönteisiä. Nouseva aurinko oli värjännyt meren poimuilevan hunnun vaaleanpunaiseksi, harmaansiniseksi ja keltaiseksi, ja sen vellomisessa oli jotakin huumaannuttavaa.

Ymmärsikö hän katselevansa auringonnousua elämänsä viimeisen kerran? Olen vakuuttunut siitä, että kyllä - juuri niin oli asian laita.

Uskon, että hän itki. Se oli lohdutonta, umpikujaan ajautuneen ihmisen vuolasta itkua, kuin leikki-ikäisen lapsen. Hän punnitsi eri vaihtoehtoja mielessään, ja ymmärsi, ettei niitä ollut. Hän oli tehnyt päätöksensä oikeastaan jo ennen paikalle tuloa. Hän tiesi elämänsä olevan lopussa ja lopulta hyväksyi sen. Ja se tyrehdytti itkunkin, ja tapahtumien saamien käänteiden aiheuttama järkytys, kenties katumuskin, muuttuivat pelkäksi kylmäksi välinpitämättömyydeksi. Ei ihan vielä, hän kenties ajatteli, mutta kohta.

Itkuiset ja punoittavat silmät olivat arat kirkastuvan auringon säteille ja hän siristeli niitä tuijotellessaan ulapalle. Kaukana häämötti saaria, niin että hädin tuskin niitä erotti. Kenties häntä halutti paeta sinne, eristäytyä yhteen niistä, elää erakkona, maailmalta ikuisesti paossa. Suudella maata, ottaa lämpenevä aurinko vastaan, itkeä uneen ja herätä kaikesta kuin pahan painajaisunen jälkeen, ja palata isänsä luo kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Varmasti hän ajatteli siihen asti kulunutta elämäänsä, tekoja, jotka jäivät tekemättä. Hän ajatteli isälleen tuottamaansa häpeää ja pettymystä, asioita, jotka jäivät sanomatta ääneen, salaisuuksia, jotka kulkisivat hänen mukanaan hautaan. Hän muisteli ystäviään ja lapsuutensa haaveita, ihmisiä jotka hänen elämäänsä sivusivat. Hänen ajatuksenkulkunsa kulki verkkaisesti ja viipymättä varhaislapsuudesta nuoruuteen ja ennenaikaisesti päättyvään nuoreen aikuisuuteensa.

Muistikohan hän myös minua? Piipahtiko hän muistoissaan myös rinnakkaisluokan hintelän pojan vierellä ja kaikissa noissa katseissa, salaisissa hymyissä, joita aikoinaan vaihdoimme? Oliko jotakin, mitä hän olisi halunnut minulle sanoa? Oliko hänen puhelimensa mukana, ja minun numeroni edelleen tallessa? Mutta numeroni oli tuossa vaiheessa vaihtunut, ja vaikka hän olisi yrittänytkin minua tavoitella, hän ei olisi saanut minua kiinni.

Lokit kaartelivat hänen yläpuolellaan, kun hän sormeili asettaan mielialan vaihdellessa määrätietoisuuden ja empiväisyyden välillä. Ei varmastikaan menisi kauaa, kun hänen kuolemansa jälkeen ne kävisivät yllättäen tarjoutuneen aterian kimppuun. Aikoinaan rakastamastani nuoresta miehestä tulisi pelkkä raadonsyöjien makupala, ja ne raatelisivat säälittä pieniksi riekaleiksi tuon lihan, jota itse en päässyt koskaan edes koskettamaan ja jota olisin halunnut hyväillä ja vaalia kuin suurinta aarretta, pyhää, kutkuttavaa ja kiellettyä. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut itse uhrautua ja kuolla sen puolesta. Vain pienen hetken jälkeen se lakkaisi olemasta.

Olisin halunnut olla paikalla. Jos vain olisin saanut olla läsnä, olisin ottanut hänet syliinsä kuin viattoman vastasyntyneen, silittänyt ja lohduttanut. Olisin yrittänyt saada hänet järkiinsä, luvata saavani vielä hymyn nousemaan hänen kasvoilleen. Ja vaikka se olisi osoittautunut turhaksi, olisin silti halunnut olla siellä, pitää hänen kädestään kiinni vielä siinäkin vaiheessa, kun piippu hakeutui hänen suuhunsa.

Mutta hän oli yksin. Vain tuuli humisutti tuoreita alkukesän lehtiä ja kala loiskautti veden pintaa hänestä piittaamatta, säikäyttäen yläpuolella leijuvaa, aamuauringossa kimaltelevaa hyttysten parvea. Piipun suu maistui ruudille ja raudalle, ja se tuntui kylmältä hänen kielellään. Oli kuin jostakin kaukaa, metsän uumenista joku olisi huutanut hädissään hänen nimensä. Se tuli liian myöhään.

Laukaus kajahti metsässä ja ääniaallot kimpoilivat saarelta ja rantakiveltä toiselle. Vain muutaman metrin päästä hänestä pelmahti lentoon äänen säikäyttämä siellä pesimässä ollut sorsalintu, joka pirskotti meren pintaa mennessään. Se oli viimeinen asia, minkä hän ehti havaita. Juuri kun kipu tuntui alkavan, se olikin poissa. Kaikki oli poissa.

Kaikki.