Palatakseni takaisin blogin alkuperäiseen tarkoitukseen, eli sekavien ihmissuhteitteni vuodattamiseen ja suhteeseeni Espanjaan, luontevaa on aloittaa ensimmäisestä matkastani tuohon minulle niin erityislaatuiseen maahan.
Eli olin siis vasta viisitoistavuotias, sydämessäni kaikui vielä ensirakkauden herättämä suloinen sävel, ja seksuaalisuuteni nosti päätään, haparoiden kohti Anttia ja alusvaatekuvastojen hyvävartaloisia uroksia. Olin masturboinut jo vuosia aktiivisesti, ja nimenomaan vähäpukeisia, mieluiten tummia ja karvarintaisia miehiä. Noihin aikoihin yhtenä suosittuna alusvaatemallini toimi Tommy Rundgren, ja hän oli yksi suurimpia haaveitteni kohteita – olkoonkin, että hänen pullotuksensa ei koskaan tehnyt sen järisyttävämpää vaikutusta. Hänen avunsa olivat muualla, tummissa kiharissa hiuksissa ja sinisissä silmissä, jykevässä leveäharteisessa vartalossa ja vahvoissa käsivarsissa – ja ennen kaikkea lihaksikkaassa, usein syötävän suloisessa karvapeitteisessä rintakehässä. Varmaan vieläkin värisisin hänen käsittelyssään kuin hurmioitunut koiranpentu, jos joskus eksyisimme saman peiton alle. En muutenkaan ole koskaan ollut kokokuningatar, mitä tulee partnerin peniksen suuruuteen, toisin kuin ikävän suuri osa muusta homopopulaatiosta.
Yksi kiihottavimpia näkyjä, joka vielä kymmenien vuosien jälkeenkin saa veden herahtamaan kielelleni, on muuan nimetön komistus, jonka löysin isäukkoni Jallukokoelman sivulta varmaan jotakin kaksitoistavuotiaana. Mies on jotakin vajaa kolmekymmentävuotias, ruskeatukkainen, ja seisoo kuvassa alasti noin puolireiteen asti ulottuvassa rantavedessä. Hän on vasten matalalta paistavaa aurinkoa, ja hänen silmänsä ovat sen vuoksi jonkin verran sirrillään. Hänen suorat hiuksensa ovat pyyhekuivat, ja sen verran pitkät, että ne on saatu käännettyä kevyeen jakaukseen, ja hänen maskuliinisuuttaan korostaa testosteronin kirous: otsalta hieman vetäytynyt hiusraja ja päälaen hiusten havaittava ohentuminen alkavan kaljun kohdalta. Hänen kalunsa on ympärileikattu, ja hänen miltei pikimusta häpykarvoituksensa on kuvassa trimmaamaton, kuten noina vuosina oli tapana. Hän on juuri niin syvällä vedessä, että peniksen pää miltei hipoo veden pintaa, ja sen varren suonet risteilevät vahvoina ja verekkäinä varmasti sametinpehmeän, ohuen ja kostean ihon alla.
Mutta parasta hänessä oli hänen lihaksikkaat rintansa, jonka nännit olivat juuri sopivan leveät ja iltapäivän merituulen jäykistämät, ja niiden välissä kasvava puolituuhea, sukupuolihormonien lannoittama puolipitkä karvoitus, joka ohentui viettelevästi kohti napaa ja alavatsaa, sitten leventyen jälleen, yhtyen lopulta genitaalialueita kehystävään kiellettyyn karvamättääseen, vain harvojen ja valittujen kartoittamaksi sallittuun. Tuo yksilö oli suorastaan jumalainen, tai ainaki minun orastavan miehisyyteni mielestä - niin satoja kertaa kiehtovampi ja kiihottavampi kuin yksikään sivujen törröhuulisista pikkuprinsessahuorista.
Ulkomaanmatkani aikoihin ajatukseni pyörivät yläasteopintojen, edellä kaltaisten heräävien seksuaalikuvien, tietokone- ja lukemisharrastuksen välimaastossa. Matkustin veljeni ja vanhempieni seurassa, ja matkakohde oli tuohon aikaan keskiluokkaisissa perhekuvioissa mitä tavanomaisin ja tylsin – tänä päivänä tuossa tilanteessa matka ehkä suuntautuisi jonnekin Thaimaan Phuketiin – tärkeintä oli päästä keskitalvea pakoon ja mahdollisimman halvalla. En ollut koskaan nähnyt edes palmupuuta, ja jo pelkästään sellaisen varjon alla makaaminen tuntui ajatuksena paratiisinomaiselta. Lentomatkakin oli minulle ensimmäinen, viisitoistavuotiaalle (!), ja jo sen aikana kutkutti jännästi vatsanpohjassa. Mutta varsinainen ekstaasi alkoi viimein Gran Canarian laavaperäiselle maan kamaralle laskeuduttuamme. Tuo sama ihana tunne, jos kohta kokemuksen myötä kenties hieman lievempänä, valtaa varmasti paatuneimmankin matkaajan tämän hypättyään pimeistä talvipakkasista koneeseen, kun tämä ulos astuessaan tuntee keskipäivän auringon ensimmäiset säteet kasvoillaan. Ne ovat monille elämän onnellisimpia hetkiä, niin myös minulle.
Vuokramökkiin päästyämme loikkasin saman tien aurinkotuoliin ja nautin auringon lämmöstä, vihreästä luonnosta ja varpusten sirkutuksesta ympärilläni. Jopa veljeni idioottimaiset jutut tuntuivat tuossa ympäristössä siedettäviltä enkä muista meidän riidelleen matkan aikana kertaakaan. Se oli paratiisia, jos mikä. Tuohon aikaan olimme koko ajan toistemme kimpussa.
Hädin tuskin tunnen itseäni matkan aikana otetuista valokuvista. Olin juuri siirtynyt lapsuudesta teini-ikään, ja venähtänyt pituutta lyhyessä ajassa toistakymmentä senttimetriä. Olin aina ollut hoikka, mutta noina vuosina kukkakeppimäisempi kuin koskaan. Hiukset olivat vaaleammat kuin kertaakaan loppuelämäni aikana, ja silloisen muodin mukaisesti, suoraan sanoen kammottavasti siis, takaa mattinykäsmäisesti pitkät, suorat ja kampaamattomat. Monessa kuvassa minulla on neonoranssi lippalakki, väljät kirjavat bermudat, ja joko sandaalit tai lenkkarit tennissukkineen. Tyypillistä suomalaisen perhematkailijan tyylitajua, siis. Liikkeissä, jotka kameran suljin on saanut jähmettymään, on huojuvaa siroutta, ja näen vielä osittain lapsenomaisissa kasvonpiirteissä jotakin feminiinistä. Kuvissa olen uima-altaalla tai mökin pihalla leikkimässä kulkukissojen kanssa, tai sitten lukemassa auringon valosta nauttien. Nuoruuden viattomuutta – tietenkin. Nykyään lomakuvissani olen niistä miltei joka toisessa kaljapullo tai drinkkilasi kädessä, ja kainalossa on joko jokin uusi lomaheila tai muu ystäväni, enemmän tai vähemmän yhtä humalassa ja yhtä typerä ilme kasvoillaan. Hiukseni ovat tummemmat kuin silloin olivat, ellen sitten ole vaalentanut niitä, kuten minulla usein on tapana tehdä ennen lomamatkaa, korostaakseni skandinaavista geeniperimääni. Niskatukasta olen luopunut jo viisitoista vuotta sitten eikä minua saa enää missään olosuhteissa kasvattamaan sitä takaisin, sanoivat muotivirtaukset sitten mitä tahansa.
Eniten olen kuitenkin tyytyväinen vartalossani tapahtuneisiin muutoksiin: laihat luut ovat viimeinkin saaneet lihaa ympärilleen ja alan näyttää mieheltä, en miltään androgyyniseltä riu’ulta. Kun en itse tunne sellaista ihmistyyppiä kohtaan vetovoimaa, en itsekään halua olla sellainen. Kannan parransänkeni ylpeydellä siinä muitakin kehoni sekundaarisia sukupuolitunnusmerkkejä – mukaan lukien säärikarvoja ja jopa rintakarvojani, vaikka ainakin Etelä-Euroopassa on jo parin vuoden ajan ollut muotia ajella rantakaudeksi karvoitus pois.
Kissat, kulkukissat minä muistan. Perheemme on aina ollut jokseenkin kissahullua porukkaa, ja se näkyi myös perhematkallamme. Vuokrapuutarhamme oli koko ajan täynnä puolivillejä kissoja, kun emme malttaneet olla ruokkimatta ja paijaamatta niitä. Emme edes ymmärtäneet pelätä kulkutauteja, joita ne saattoivat levittää. Eläinrakkautemme sai fobioista yliotteen.
Muistan isän kömpelöt yritykset puhua taksikuskien kanssa englantia. Sanomattakin selvää, että sananvaihdoista ei juurikaan järkevää keskustelua kehkeytynyt, etenkin kun ottaa huomioon espanjalaisten taksikuskien kielitaidon ja sen tosiasian, etä ulkomaalaiset, usein vielä humalaiset, suhteellisen rahakkaat ja aluetta tuntemattomat matkalaiset merkitsevät heille vain helppoa riistonkohdetta. Mitä sekavampi keskustelu, sitä hämmentyneempi asiakas, ja sitä helpompi häntä on vähän höynäyttää pienellä kiertoajelulla.
Muistan Maspalomasin loputtomat hiekkasärkät, joilla samoilimme isän kanssa eräänä iltana, kun aurinko laski valtameren taakse. Atlantilta puhaltava merituuli oli hyytävän kylmä, mutta santaan oli varautunut lämpöä, ja se hiveli jalkateriä suloisesti. Aaltopäät syöksivät vaahtoa, simpukoita, pikkukiviä ja roskaa, ja vaikka sen viileydessä ei tehnytkään mieli kylpeä, meren kauneus kouraisi minua sanomattoman syvältä. Olin aikaisemmin nähnyt vain Itämeren, Perämeren ja Jäämeren. Atlantin suuruus tuntui tikahduttavan minut, olin kuin yksi miljardeista pikkukivistä, joita sen virtaukset kuljettavat mukanaan mantereelta toiselle. Kun tuuli puhalsi Afrikasta tai etelästä päin, siinä oli mukana aavistus tropiikin vihreyttä – saatoin mielikuvissani sukeltaa viidakon siimekseen kaikkien niiden uhanalaisten ja eksoottisten eläinlajien keskuuteen, joista olin luontolehdistä lukenut ja joita niin syvästi halusin ihmisen tuhovoimalta varjella.
Paluumatkalla taksille, kun jälleen kuljimme tuon Maspalomasin mini-Saharan halki, olin lumoutunut kaikesta tuosta eksotiikasta. En ollut Suomen erämaita samoilleena partiolaisena tottunut subtropiikkiin, ja maailman suuruus oli kertaheitolla häikäissyt minut. Kävelimme isän ja veljeni kanssa noita samoja polkuja, joita niin monet kerrat olen sittemmin aikuistuttuani kävellyt aivan toisenlaisten aatoksien vallassa, tuolloin onnellisen tietämättöminä ympärillämme tapahtuvasta homokruisailusta. Muistan, että näimme joitakin alastomia miehiä hiekkasärkkien laeilla tähystelevän jonnekin kaukaisuuteen, mutta emme tynnyrissä kasvaneina pohjalaisina osanneet yhdistää sitä yleismaailmalliseen homokulttuuriin. Ei sellaiset asiat käyneet pienissä mielissämmekään. Arvelimme sitä joksikin epäseksuaaliseksi nudistikulttuuriksi. Tuskin olisi tarvinnut kovinkaan montaa metriä kävellä alueella harvakseltaan kasvavien mehi- ja pensaskasvien katveeseen, kun olisi voinut kuulla seksuaalisuudestaan nauttivien miesten hekumallista voihkintaa ja lihan läiskettä, kenties venyvän kumin räpsähdyksiä.
Muistan vain yhden miehen koko matkan ajalta – huoneistohotellikeskuksen vastaanottoapulaisen. Hänellä hyvin tummanruskeat tai mustat, alati hymyilevät silmät, lyhyet kiharat hiukset ja kauluspaita, joka oli aina ylimmistä napeista auki, niin että hänen karvaisen rintansa yläosan näki sisäänkäynnille saakka. Hän oli pitkä, hoikka mutta harteikas. Hänen kätensä olivat leveät, ja kämmenselät karvaiset; hänen äänensä oli voimakas ja englantinsa kovin korostunutta. Kaiken kaikkiaan siis hyvin tyypillinen etelämaalainen. Muistan tunteneeni jotakin tukahdutettua vellontaa sisälläni aina hänen ohi kävellessämme, aina kun hänen kasvonsa ja villisilmänsä kohdistuivat minuun, aurinkoisina kuin kanarialaiset keskikesän päivät.
Otimme hänestä yhden valokuvankin, nyt muistan. Kuvassa hän nauroi ja rutisti äitiä miehekkäästi, ja kuvan otettuamme tunsin salaista tyytyväisyyttä. Kotiin palattuamme aina silloin tällöin kaivoin sen esiin ja haaveilin, vaikken aina osannutkaan pukea tuntemaani sanoiksi tai uskaltaa antaa sen livahtaa vielä aivorungosta aivokuoren tietoisuuteen saakka.
