Paluu

Kuten joku on ehkä saattanut huomata, olen aktivoitunut taas foorumeilla, kuten myös uutistoimituksen puolella.

Tämä johtuu siitä, että viisumini umpeutuu tammikuun alussa, ja joudun puoliväkisin palaamaan Suomeen. Yhdysvaltojen vaikeasta työllisyystilanteesta johtuen en pystynyt löytämään yliopiston jälkeistä työpaikkaa, mikä olisi ollut ainoa mahdollisuuteni viisumin jatkamiseksi. Hain keväällä opiskelupaikkaa maisterintutkinnon suorittamiseksi, ja olin sitä jonottamassa kuukausitolkulla paikkaa loppujen lopuksi saamatta.

Nyt sitten pitäisi aloittaa elämä uudestaan Suomessa, kuvataiteen kandidaatin paperit rikkaampana, ja tuhansien eurojen opintolainan kanssa. Amerikkalainen sulhaseni sentään seuraa perässä, joten ihan nollasta en onneksi joudu aloittamaan.

Vähän omituinen olo, kun ei ole mitään tietoa mitä seuraava vuosi tuo tullessaan. Siviilipalvelus tai vaihtoehtoisesti vankeusrangaistus on vielä suorittamatta, eikä ole mitään hajua kumman aion tehdä. En tiedä jatkaako opiskelua, vai hakea jostain töitä. En edes tiedä minne aion asettua asumaan. Vanhempien nurkissa on nuorenparin kuitenkin vähän ankea asustaa. Tavallaan tuntuu samalta, kuin kuusi vuotta sitten Italiaan muuttaessa, niinkuin kävelisi silmät kiinni kohti vesirajaa, tietämättä missä se alkaa, ja kuinka syvää vesi on.

Omalla tavallaan tuntuu myös, että viimeiset kuusi vuotta eivät ole merkinneet juuri mitään Suomeen palatessa. En ole valmistunut ammattiin, tai edes oikeastaan saanut selville mihin ammattiin haluan valmistua. Toki olen monta kokemusta rikkaampi, enkä kadu valintojani, mutta jotenkin on olo, kuin olisin palaamassa lähtöruutuun.

On kuitenkin totta, että pienituloiselle, kaksikansalliselle homoparille Yhdysvallat eivät ole ainakaan tällä hetkellä hyvä paikka asua. Työttömänä ulkomaan kansalaisena minulla ei ole ollut kohta puoleen vuoteen pääsyä peruspalveluihin kuten terveydenhuoltoon. Omalla tavallani olen myös kaivannut Suomea viime aikoina.

Hieman hirvittää se, kuinka iso kulttuurishokki muutto on -sekä minulle että miehelleni. Asuttuani vuosikaudet ulkomailla, en ole pitänyt suomalaisista kavereistani yhteyttä kuin muutamaan harvaan. Mieheni tuntee Suomessa vain perheeni. Ja olen huomannut jo nyt pienten erojen merkityksen; kirjoittaessani uutisjuttuja suomeksi tulee helposti käytettyä englanninkielisiä paikannimiä ja kielioppisääntöjä. On hassua ajatella, että taidan puhua englantia paremmin kuin suomea.

Mutta lienee turha kammota asioita, joita ei voi muuttaa. Olen onnellinen, että olen löytänyt jonkun joka rakastaa minua tarpeeksi seuratakseen minua toiselle mantereelle. Uskon, että yhdessä pystymme ylittämään melkein minkä tahansa esteen.