Morjens. Onpa siitä aikaa kun oon viimeksi plokiin raapustellu. No nyt on taas sattunu ja tapahtunu niin paljon, että ihan samanlaisesti on käynyt kuin kakarana kannellisten päiväkirjojen kanssa. Kevät meni tiiviisti töiden merkeissä ja alkukesä vieläkin kiireisemmin. Kesäloman vietin australiassa tyttöni sylissä ja nyt sitä taas olla öllötetään täällä sateisesssa ja pimeässä. Tässä kaukosuhteessa ei kyllä ole mitään järkeä. Katkolla ollaan taas varmaan 20:ttä kertaa.
Toiset marisee, jos välimatkaa on joku 200 kilsaa. Voi jeekana mikä ongelma. Suomessa se ei ole homma eikä mikään järjestää yhteistä aikaa. Mutta kuvitteleppa, että rakkautesi kohde onkin 30 000 tuhannen kilometrin päässä, kahdeksan tunnin aika-eron takia olette "hereillä" samaan aikaan bout 8 tuntia päivässä (se yksi 8 tuntia lasketaan pois työpäivän mitasta, ei siis varsinaista hereilläoloaikaa) Lennot maksaa ihan saakelisti ja ei se niinkään onnistu, et nähdään puolitoista kuukautta vuodesta. Jos ei velkaa olisi, niin myisin romuni ja lähtisin sinne välittömästi, mutta oma vastuuntunto asioiden hoitamisesta, laskujen maksamisesta ajallaan ym. pitää minut täällä. Olenko siis hullu? vai realisti? ehkä olen sopivasti molempia, ei kai tässä auta muu kuin maksaa ne laskut ajallaan ja mennä päivä kerrallaan ja katsoa jos tulevaisuus kaiken muuttaa voi :)
