Liian aito uneksi

Mitä voi tehdä lohduttaakseen ahdistunutta? Miksi minua välteltiin?
Miksi se kyynel kuitenkin poimittiin silmäkulmasta?
Minulla on ympärilläni melkoisen kummallinen pyörremyrsky, joka heittelee meitä kaikkia mielivaltaisesti. Joskus pääsen tyynelle, mutta aina se nappaa taas mukaansa.
Se on hyvin hämmentävää.

Ehkä joskus vuosien päästä tiedän miten tämä päättyi, mihin myrsky loppui, mutta nyt en osaa edes arvailla.
En tiedä miksi en vain antaisi olla, koska se kai olisi kuitenkin kaikkein parhainta. Liian tyhmä ja ihastunut?

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa DTM:ssä, kun olin kuitenkin Helsingissä ja ystävä sattui olemaan siellä.
Aivan hassu viikko se olikin. Ensin olin Helsingissä keskiviikkoon (lähdin lauantaina) ja perjantaina lähdin tapaamaan erään ihanan, pienen yhteisön jäseniä Jyväskylän lähelle. Tulin sieltä pois sunnuntai-iltana.
Paljon tapahtui, paljon sain kuulla ja paljon tuli mietittävää.
"Miittikrapulaa" ei koskaan tullut ja sen poisjäänti sai miettimään syitä.
Johtui todennäköisesti siitä, että tapaaminen oli oikeaa tunteiden vuoristorataa. Suurimman osan aikaa olin melko pahalla tuulella (syistä joista keskustelin ystäväni kanssa sitten miitissä), sitten oli surullisia hetkiä ja ratkiriemukkaita hetkiä. Mitään siltä väliltä ei oikeastaan ollut kuin hyvin vähän aikaa aina välillä.

Huh. Toivottavasti tämä viikko on hiukan rauhallisempi.