Kaksi viikkoa ei-mitään ja sitten pääsen tapaamaan ystävää.
Pakko on kai lopettaa rakastamani koulutus.
Ei jaksa käydä.
Ja otan aivan liikaa stressiä toisten ongelmista. Toisten. Yhden ihmisen. Ottaisin ne omikseni jos vain voisin ja jos se helpottaisi tuota toista. Jos hän saisi niin toteutettua unelmansa.
Ehkä soitan hänelle taas joku päivä. Haluaisin käydä halaamassa häntä ja kertomassa, että tahtoisin kovasti hänelle kaikkea hyvää ja tahtoisin auttaa jos vain voin.
En ole koskaan sanonut sitä hänelle.
Kolmen viikon päästä sitten kai tapaan hänet, mutta siihen on niin kovin pitkä aika.
Tuo kaikki johtaa jälkiin käsissä.
Nämä katoavat kyllä, mutta tiedän kuinka aiheutan huolta ja stressiä ystävilleni näin. Se onkin ainoa asia jota kadun tässä.
Olen syönyt lääkkeitä nyt yli kaksi kuukautta. Onko tapahtunut muutosta? Ei?
Piirsin tänään hirtetyn enkelin. Idea tuli The Usedin laulusta Cut Up Angels. Siitä tuli oikein kaunis.
