Lampibumerangi

Kaksi viikkoa ei-mitään ja sitten pääsen tapaamaan ystävää.
Pakko on kai lopettaa rakastamani koulutus.
Ei jaksa käydä.
Ja otan aivan liikaa stressiä toisten ongelmista. Toisten. Yhden ihmisen. Ottaisin ne omikseni jos vain voisin ja jos se helpottaisi tuota toista. Jos hän saisi niin toteutettua unelmansa.
Ehkä soitan hänelle taas joku päivä. Haluaisin käydä halaamassa häntä ja kertomassa, että tahtoisin kovasti hänelle kaikkea hyvää ja tahtoisin auttaa jos vain voin.
En ole koskaan sanonut sitä hänelle.
Kolmen viikon päästä sitten kai tapaan hänet, mutta siihen on niin kovin pitkä aika.

Tuo kaikki johtaa jälkiin käsissä.
Nämä katoavat kyllä, mutta tiedän kuinka aiheutan huolta ja stressiä ystävilleni näin. Se onkin ainoa asia jota kadun tässä.
Olen syönyt lääkkeitä nyt yli kaksi kuukautta. Onko tapahtunut muutosta? Ei?

Piirsin tänään hirtetyn enkelin. Idea tuli The Usedin laulusta Cut Up Angels. Siitä tuli oikein kaunis.

Sieltä minä kaapista tulin. Äidille.
Tekstiviestillä ja vastaus näyttääpi tältä:
"Minulle on tärkeintä, että teistä tulee itsenäisiä ja omaan elämäänne tyytyväisiä omillaan toimeentulevia ihmisiä. Tuen teitä ratkaisuissanne, olivatpa ne mitä tahansa. Minä en voi määrätä kenenkään elämän suuntaa."

Enempää en ryhdy analysoimaan. Yli kymmenen minuuttia hänellä tuon viestin kirjoittamiseen meni, joten ehkä on jotain yritetty miettiäkin asiaa.

Toivon kovasti, että isäkin hyväksyy asian.
Kysyä en voi, kun hän kuoli 2002 marraskuussa, mutta minulle olisi niin tärkeää, että hänellä ei olisi ongelmaa tämän kanssa.
Voi kun saisin tietää.

Joskus.
Kun seura on ollut hyvää
Edellisessä entryssä kirjoittamani "miitin jälkeinen masennus" iskee jo ennen tapaamisen loppua.

Niin kävi eilen. Olin ystäväni (välitieto: ilmeisesti turha toive enemmästä) luona ja illalla iski tietoisuus siitä, että aika on kohta kulunut. Lähden huomenna.
Ystävä nukkui. Katsoin sitä etäisyyttä, joka meidän välillämme oli.
Se oli todellakin "vain" ystävyyttä. Halusin kovasti käpertyä siihen ihan viereen, mutta tunsin sen vääräksi. Jos hän ei kerta halua olla muuta kuin ystävä, niin se olisi väärin. Eikö?
Käänsin selkäni ystävälle ja itkin.
Ja nukahdin siihen.

Halattiin pitkään kun tänään lähdin.
Olisin tahtonut sanoa, että rakastan häntä, mutta en sanonut.
Ennen sanoin niin mielelläni ihmisille. Sitten toinen ystäväni kertoi aika selvästi, että en saisi sanoa niin. Sain siihen selityksen viime viikolla kun kysyin. Saisin ilmeisesti taas sanoa, mutta en enää uskalla. Sain minä aikaisemminkin luvan, mutta en silti saanut.
En ole käyttänyt sanaa "rakastaa" sen jälkeen melkein ollenkaan.

Mutta niin. Olen kuitenkin onnellinen, että saan olla ystävä. Ettemme sopineet ettemme enää tahdo nähdä toisiamme. Minulla on mukavaa hänen kanssaan.
Mutta minua pelottaa kuinka paljon olisin valmis hänen puolestaan antamaan. Perinteisesti olen ollut itsekäs, mutta tänään antaisin jokaisen pienen jaksamisen rippeeni hänelle, jos vain voisin. Enkä kaipaisi mitään vastaan.

On surullista etten voi liikkua tässä eteenpäin. En ole kai valmis vielä päästämään irti. Haluaisin olla hänelle puhtaasti ystävä jos hän niin tahtoo, mutta en voi olla miettimättä, että voiko jostain joskus tulla jotain. Voiko se onnistua jos odotan?
Ei pitäisi.

Tapasin viikonloppuna ihmisen joka muistutti toista ihmistä ja toi mieleen hankalia muistoja. Hän ei itse tiennyt sitä, mutta oli todella hankalaa jutella hänelle kun ajatukset oli ihan muualla, asioissa joita en välttämättä olisi ollut valmis muistamaan.

Mutta olin miittaamassa mukavia ihmisiä viikonloppuna ja minulla oli hauskaa. Ainoa oli sitten tuo ja tämä kunnon angstikin iski vasta nyt.
Liitän tämän normaaliin "miitin jälkeiseen masennukseen", kuten nimitän sitä. Se tulee aina yömiittien jälkeen. Hirveän surullinen olo, kun olen joutunut jättämään mukavia ihmisiä. Kaipaisin heitä vielä ympärilleni.
Ei olisi vielä voimia palata arkeen.

Huomenna on jaksettava sitten kouluun. Samoin ylihuomenna. ja ylihuomisen huomenna...

Masentaa taas. Perjantaina kaiken piti olla niin hyvin. Elämä oli hymyillyt jo pari viikkoa, minulla oli hauskaa ja kaikki oli niin täydellistä.
Nyt en millään jaksaisi korvata negatiivisia ajatuksia positiivisilla. Tiedän, että se auttaisi, mutta ei ole voimaa siihen nyt. En jaksa.

Pirun masennus, olisikohan joku hyvä haltiatar joka vain taikasauvaansa heilauttamalla saisi kaiken kuntoon. Ettei tarvitsisi syödä lääkkeitä tai käydä missään psykillä.