Lampibumerangi

Tein eilen jotain anteeksiantamattoman typerää.
Minulla ei pitäisi olla enää ystäviä, että en voisi satuttaa heitä.

Silti minulle kerrottiin eilen kaksi kertaa, että he rakastavat minua.
Tiedän sen. Ja rakastan minäkin heitä.
Mutta rakkaus ei tuo toimeentuloa. Rakkaus ei ratkaise ongelmiani.

Vaikka he ovat tärkeimpiä ihmisiä elämässäni, he eivät voi ruokkia ja majoittaa minua (tai vaikka voisivatkin, kieltäytyisin kunniasta).
Mutta aika selittää tulee ehkä toiste.

En osaa sanoa mitä he eilen tunsivat, mutta oma oloni oli koko päivän todella huono. Kaipaan kovasti kosketusta ja he ovat liian kaukana auttamaan minua siinä.
Soitin kyllä. Aamun puhelu oli täynnä hiljaisuutta. Nautin puhelun taustamelusta, heidän äänistään, kuuntelin sitä, kuinka he ovat olemassa. Tärkeät ihmiset.
Myöhemmin päivällä oli enemmän puhetta.

Pyysin kyllä anteeksi, mutta en tiedä kuuluiko se oikeasti sinne toiseen päähän.

Opinko jotain?
Sinusta välittää useampi kuin luulet.
Ystävät (myös eläinystävät lasketaan) ovat korvaamattomia
Älä enää ikinä tee noin.

Mitä voi tehdä lohduttaakseen ahdistunutta? Miksi minua välteltiin?
Miksi se kyynel kuitenkin poimittiin silmäkulmasta?
Minulla on ympärilläni melkoisen kummallinen pyörremyrsky, joka heittelee meitä kaikkia mielivaltaisesti. Joskus pääsen tyynelle, mutta aina se nappaa taas mukaansa.
Se on hyvin hämmentävää.

Ehkä joskus vuosien päästä tiedän miten tämä päättyi, mihin myrsky loppui, mutta nyt en osaa edes arvailla.
En tiedä miksi en vain antaisi olla, koska se kai olisi kuitenkin kaikkein parhainta. Liian tyhmä ja ihastunut?

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa DTM:ssä, kun olin kuitenkin Helsingissä ja ystävä sattui olemaan siellä.
Aivan hassu viikko se olikin. Ensin olin Helsingissä keskiviikkoon (lähdin lauantaina) ja perjantaina lähdin tapaamaan erään ihanan, pienen yhteisön jäseniä Jyväskylän lähelle. Tulin sieltä pois sunnuntai-iltana.
Paljon tapahtui, paljon sain kuulla ja paljon tuli mietittävää.
"Miittikrapulaa" ei koskaan tullut ja sen poisjäänti sai miettimään syitä.
Johtui todennäköisesti siitä, että tapaaminen oli oikeaa tunteiden vuoristorataa. Suurimman osan aikaa olin melko pahalla tuulella (syistä joista keskustelin ystäväni kanssa sitten miitissä), sitten oli surullisia hetkiä ja ratkiriemukkaita hetkiä. Mitään siltä väliltä ei oikeastaan ollut kuin hyvin vähän aikaa aina välillä.

Huh. Toivottavasti tämä viikko on hiukan rauhallisempi.