Sitä tahtoo olla tapana kavuta niin nopeesti niihin vaalenpunasiin pilvilinnoihin, että sitä unohtaa kuinka korkealta sitä sitten putookaan.
Mulla on aina tapana masentua sateella. Sitten rupee miettimään asiota. Vikoja, vääriä tekoja, häpeää ja –mun suosikkia- miten kaikki vois olla paremmin. ”Mä voisin olla sitä ja mä voisin olla tätä…” ”Sit se saattas ehkä pitää musta.” Eiks se, ettei kelpaa, kerro huonosta omastatunnosta? Ja mitäpä sille huonolle omalletunnolle tekis? Nostas sitä!!? No miten? Voiko sitä ostaa kaupasta? En meinaa oo viime päivinä kylpeny hyvässä omastunnossa. Jatkuvaa valehtelua ja kelpaamattomuutta 24/7.
Sitä aina vaan vannoo ettei koskaan enää, mutta senkun kiertää kehää.
Tänään tuli mieleen, että eihän mulla oo kun yks ystävä, jolle kerron tälläsiä asioita. Mikäköhän siinäkin on, etten vaan pysty olee oma itteni muitten edessä? Se on ainoo joka tietää musta oikeesti paljon asioita. Itse asiassa ainoo joka tietää että oon hintti.
Sit ku kulkee pää maata kohti koulussa, ni kukaan ei vaivaudu ees kysymään mikä on. Ja jos sanon että on vähän vaikeeta ni sieltä huudetaan takasin, että ”Millai sulla nyt voi olla vaikeeta. Sun elämäshän on niin helppoo! Mullahan niitä ongelmii täs on.” Toisaalta, en useemmi näytä vitutusta koulussa vaan pyrin purkaa sen ittekseen. No tottahan se on, että tämä angsti johtuu siitä, että en vaan koskaan löydä ihanaa poikaystävää. Tai vaadin sit vaan aina niin hirveesti ja sit oon kuiteski itte tällänen.
Nyt tunnen taas maan pinnan. Täytyy vaan nousta omille lyödyille jaloilleen ja kiivetä ylös täältä rotkosta.