Pride-kuukautena haluan kertoa oman tarinani, millaisen polun pitkänlinjan homomies on joutunut kulkemaan rikollisleimasta itsekunnioituksen omaavaksi, tasavertaiseksi ja lopulta avioliitossa olevaksi Suomen kansalaiseksi.
Tausta tälle kirjoitukselle on YLE TV:n Efter Nio -ohjelma vuodelta 2018, teemana häpeä. Haastateltavana oli kirjailija Christer Kihlman (1930-2021), joka kertoi kokeneensa häpeää koko ikänsä. Hän on julkisesti kertonut olevansa bi-seksuaali.
Häpeäni alku
Minun häpeäni realisoitui jossakin esimurrosiän paikkeilla. 4-5 vuoden ikäisenä esiintyi tunteita, joille ei ollut vielä nimeä. Tunteilleni tuli nimi paljon myöhemmin kylällä liikkuneiden kertomusten kautta inhottavista miehimyksistä, joiden tekemisistä liikkui mitä mielikuvitukellisimpia tarinoita. Samaan aikaan ihmettelin hiljaa mielessäni, että miksi juuri nuo asiat kiinnostavat kovasti heteromiehiä ja miksi niistä pitää puhua myös ääneen vaikkapa saunailloissa.
Ajattelin silloin, että minä en ole millään tavalla sellainen ihminen kuin tarinoissa kerrottiin. Myönteisiä esimerkkejä ei tuolloin ollut. Vain eräs Monsieur Mosse, oikealta nimeltään Raimo Jääskeläinen (1932-1992). Hän rakasti julkisuutta ja teki sen hyvin vastenmielisellä ja moraalittomalla tavalla. Hän myös rakensi esiintymisillään monen ihmisen mieleen kielteisen ja kliseisen homomiehen karikatyyrin.
Saatavilla oli lähinnä homoseksuaalisuuden tuomitsevaa tietoa. En ymmärtänyt, että rikoslaissa puhuttiin vain homoseksuaalisista teoista. Olla homoseksuaali ei siis ollut silloinkaan rikollista. Edes sitä tietoa minulla ei alkuun ollut. Ainoa keino oli salata ominaispiirteeni kaikilta, myös omalta perheeltä. Häpesin syvästi tuota piirrettäni. Koko nuoruuteni pelkäsin paljastuvani.
Häpeääni pahensi se, että homoseksuaalisuus oli siihen aikaan määritelty myös sairaudeksi. En tuntenut itseäni millään tavalla sairaaksi. En myöskään halunnut muuttua esimerkiksi heteroksi. Sellainen ajatus ei ikinä edes käväissyt mielessäni.
AIDS leimasi homoyhteisöä pahasti
80-luvun alussa HIV-infektio iski ensimmäisenä amerikkalaiseen homoväestöön. AIDS leimattiin alkuun häpeälliseksi homorutoksi. Siitä leimasta homoyhteisö vapautui vasta pitkän ajan kuluttua, josko vieläkään aivan kokonaan.
Terapia auttoi
Henkinen paine kävi kuitenkin lopulta niin kovaksi, että turvauduin ensin yleislääkäriin, joka mitään tutkimatta määräsi testosteroni-tabletteja. Niillä ei ollut mitään vaikutusta. Hän olisi kirjoittanut myös LSD-tabletteja. Siihen aikaan niiden uskottiin voivan hoitaa myös homoseksuaalisuutta. Onneksi luin kirjoituksen, jossa varoitettiin LSD:stä. En lähtenyt kokeilemaan. Päädyin lopulta psykiatri ja kirjailija Oscar Parlandin asiakkaaksi. Olin lukenut jostakin hänen kirjoituksensa, jossa vaadittiin muuttamaan suhtautumista homoseksuaaleihin. Häpeäni purkaminen alkoi hänen vastaanotoillaan. Hänen terapiassaan kävin parin vuoden ajan.
Nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni olin äärettömän ujo. Pelkäsin jokaista julkista esiintymistä. Tietoliikennealan ammattilaisena esiintymiskokemusta ei juurikaan tarvittu. Päätin tehdä asialle jotakin. Lähdin kouluttautumaan monipuolisesti psykologiaan. Samaan aikaan liityin useaan yhdistykseen, joissa joutui pakosta esiintymään.
Julkinen esiintyminen lopetti viimeisetkin häpeän tunteet
Vuosien kuluttua päädyin SETAn vapaaehtoiskouluttajaksi kertomaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Pesti kestikin peräti 15 vuotta. Esiinnyin hyvin erilaisille yleisöille, suurin taisi olla 500 henkeä. Huippuna voisi pitää luentoani kansanedustajille eduskunnan auditoriossa, ei tietenkään istuntosalissa. Se oli aikaa, jolloin valmisteltiin lakia rekisteröidystä parisuhteesta. Päivi Räsäsenkin kanssa tuli vaihdettua ajatuksia luentoni aikana.
Tänä päivänä omaan seksuaaliseen identiteettiini liittyvä häpeä on lähes tyystin poissa. Joskus saan vielä itseni kiinni hetkellisesti tuon kaltaisesta häpeästä. Tiedostan sen heti historiani jäänteeksi jossakin mieleni perukoissa. Koen olevani tasapainossa itseni kanssa. Seksuaalinen identiteettini on osa minua, eikä se miksikään muutu.
Olen hyvin iloinen nähdessäni nuorten sateenkaari-ihmisten elävän luontevasti oman seksuaalisen identiteettinsä kanssa. Monelle heistä se ei ole mikään erityinen juttu. Meillä on nykyisin myös mahtava joukko tukijoita. Tämä näkyi vaikkapa PRIDE-paraatissa silloin kun sen järjestäminen oli mahdollista. Tällä hetkellä kannan huolta transihmisten asioiden hitaasta etenemisestä. He ovat joutuneet ja käyvät edelleen samankaltaisen taistelun oikeuksistaan kuin aikanaan homot ja lesbot. Olen omalla tavallani heitä tukemassa, periaatteena antaa hyvän kiertää.
Juttukuva: Kuvaaja cottonbro palvelusta Pexels
