keskiviikko

Suutelee minua Alepan maitohyllyllä, jos yritettäis sitten olla ihan oikeasti yhdessä. Vie arabian rantaan valokuvaamaan ja Bristolin hämärälle parvelle, kietoutuu minuun peittojen alla. En oikein ymmärrä tätä todeksi. Et sitten pussaile muita tyttöjä enää, etkä säkään sit hei ja feisbuukkiin ei sit laiteta joo ei tarvi laittaa. Yhtäkkiä huoneessani onkin Terhi, se jonka poissaolo on kiduttanut minua kaksi pitkää viikkoa 14 pisintä päivää. Jonka sanat ovat kaikuneet korvissani, saaneet vihaamaan ja kaipaamaan. Yhtäkkiä peittoni alta näkyy taas vaaleat lyhyet hiukset, liian lyhyet se sanoo, pehmeä iho ja huoneessa vaeltaa se tuoksu joka saa pidättämään hengitystä. Pelkään että kohta herään tästä käsittämättömästä unesta ja kaikki palaa ennalleen.