""Me nähdään niin harvoin nykyään, joten voisitko olla pilaamatta yhteisiä hetkiä typerällä käytöksellä."
Niimpä niin. Sehän olen aina minä joka ne hetket pilaa. Minä olen aina huvikseni kiukuttelemassa ja haastamassa riitaa. Minustahan on sangen hupaisaa kun äiti-tytär -suhde on todella huonossa jamassa. Minähän suorastaan rakastan sitä kuinka minut leimataan jatkuvasti huonoksi ihmiseksi koska käytän vääriä sanoja, ilmeitä, äänensävyjä, tunteita, asentoja, jännitän vääriä lihaksia. Minä yksinkertaisesti teen aina kaiken väärin.
Mahtoikohan koskaan käydä mielessä että "väärällä" käytökselläni yritän suojella itseäni enemmiltä kolhuilta, joita tuonne sisimpään on jo kertynyt liian paljon, ja niin sanottu rakkautesi vain satuttaa entisestään. Eipä ole tainnut tulla huomatuksi myöskään ahdistusta jotka jokainen hetki kanssasi, aikataulusi ja määräämäsi asia aiheuttavat. Ahdistuksen myötä tullutta itkua, hengityksen pidätystä huimaukseen asti, hiusten repimistä, sormien vääntelyä, käsien puremista ja muuta ahdistuksesta aiheutuvaa itsensä vahingoittamista ei niitäkään ole kovin helppo nähdä, vai?"
Tommosia tuntemuksia oli eilen. Kirjoitin aikamoisen tunnekuohun aikana.
Ensi kertaa sain kirjoitettua kunnolla tuntemuksia niiltä hetkiltä kun äidin läsnäolo ahdistaa. Ja niitä hetkiä on aina kun äiti sattuu olemaan kotona. Mut on pienestä saakka opetettu että vanhemmille ei saa sanoa vastaan eikä vanhemmille saa suuttua. Vanhemmat on aina oikeassa. En saa koskaan näyttää nyrpeää naamaa, osoittaa olevani vihainen tai huonolla tuulella. Jos on sattunut jotain joka ei voisi paskaakaan kuulua huoltajilleni, on minun silti pakko kertoa.
JUMALAUTA MÄ OON JO 17 VUOTTA, EN 7!!!!!!
Nyt osaan suuttua, mutta vielläkään ei ole sanoja joilla kertoa äidille suoraan että haluan pois. Että useita kertoja on olen pakannut repun valmiiksi lähteäkseni tuulettamaan ajatuksiani.
Usein olen yrittänyt eri keinoin purkaa negatiivisia asioita mieleni perukoilta. Olen koittanut puhua, piirtää, kirjoittaa niin tarinoita, lauluja kuin runojakin. Mutta se muuri joka estää ulkomaailmaa pääsemästä sisälle, estää myös minua pääsemästä ulos. En pysty kertomaan miltä tuntuu elää perheessä jossa asiat eivät ehkä ole niin huonosti kuin joillakin on, mutta tarpeeksi huonosti, että joka kerta kun äiti huutaa minua alas tekemään vaihteeksi jotain, purskahdan itkuun.
Ja koska tiedän että monilla muilla menee tavalla tai toisella minua huonommin, tuntuu jotenkin väärältä kertoa näistä asioista, oli ne kuinka kipeitä tahansa.
