I will looove yooou...
Moulin Rougen Come what may soi päässäni tänä tuulisena sunnuntai-iltana.
Huomenna olisi mentävä taas opinahjon pariin, parin viikon loman jälkeen. Tuntuu toisaalta ankealta, mutta saapahan nyt taas rutiinia elämään.
Ei ehdi miettiä niin paljon turhia.
Paikallaan olo alkaa totisesti ärsyttää.
Haluan LIIKKUA!
Haluan ELÄMÄÄ!
Kävin katsomassa elokuvateatterissa elokuvan Tähtisumua.
Se elokuva herätti minussa paljon.. ajatuksia. Ensinnäkin rakastuin kyseiseen seikkailudraamafantasiaan, mutta yksi asia pisti minuun. Se hehku, mikä naisesta hohkasi kun hän näki rakkaansa.
Se sai minut tajuamaan, miten paljon oikeasti kaipaan rakkautta, vaikken sitä myönnäkään.
Tavallaan tuntuu et haluis olla taas jonkun kainalossa ja rakastunut.
Tavallaan en halua kokea sen kuin yhden ihmisen kanssa ja sitä en voi enään kokea, se kuuluu menneisyyteen.
Hmmmmmm.
Kaikki lähtevät luotani ja vielä oman itseni takia.
Osaan olla hirmuisen ilkeä jopa tärkeimmillekin.
Sanon ettei kiinnosta ja sitten itken kun olen taas yksin.
Perkeleen tunnevammainen.
"Tramal kapselit saattavat heikentää ajoneuvon kuljettajan ja koneen käyttäjän reaktiokykyä myös ohjeiden mukaisesti käytettynä. Tramal-kapselit voivat aiheuttaa potilaalle myös huimausta, vapinaa, näköhäiriöitä ja havaintohäiriöitä, oksentelua, ummetusta, hikoilua, suun kuivumista, päänsärkyä, tokkuraisuutta."
Kaikenlaisia särkylääkkeitä sitä valmistetaankin..
Noniin, eilen, 17.10 lähti pieni tyttö ensimmäistä kertaa leikkaukseen. Oikean nilkan nivelsiteet vahingoittuvat pahasti jo yli vuosi sitten (melkein kaksi vuotta sitten, itseasiassa..) ja nyt tämä vasta korjattiin.
Kipsi jalassa, lääkkeet on niin vahvoja että väsyttää ja oksettaakin. Onneksi minulla on koira, joka nukkuu vieressäni. Kaksikin, itseasiassa, äidinkin pentu on innostunut nukkumaan vatsani päällä kun tajusi etten minä oikeastaan mihinkään liiku.
Ja suuri kiitos äidilleni ja siskolleni jotka hoitavat minua <3
Nyt voisi mennä ottamaan nokoset.
Ei tee mieli lukea, vaikka pitäisi opiskella.
Väsyttää vaan, tekisi mieli maata kasvot vasten tyynyä.
Olo on yksinäinen, vaikkei pitäisi olla.
Suututtaa, vaikkei ole syytä.
..leikkaus ylihuomenna.
Tulis jo talvi kunnolla.
Talvi, talvi, oi talvi!
Sitä olen ma niin odottanut.
Alku syksystä alkaa se kaipaus. Sitä muistelee valkoista lunta, joka kertyy kuusenoksille. Hevosen lämpimän, paksun karvan, johon voi upottaa sormensa jos tallilla palelee. Kirkkaina tuikkivat tähdet kun kello on jo reilusti yli puolenyön ja pureva kylmä nipistelee poskipäitä.
Noihin asioihin kyllästyy ehkä sitten kun talvea on mennyt kuukauden verran, mutta nyt minä odotan sitä innoissani.
Ystäväni uskalsi myöntää minulle vihdoin, että hän on lesbo. Kyllä minä sen tavallaan tiesin, ehkä tunnistin "siskon sieluni". Ilahdutti silti kuulla, että hän on päässyt sinuiksi itsensä kanssa. Se sai minut pohtimaan vähän asioita. Aloin miettiä sitä, kuinka homot eivät välttämättä edes tahdo paljastaa seksuaalista suuntautumistaan yhteiskunnan negatiivisen suhtautumisen vuoksi.
..sitä pelkään vähän minäkin. Tai en, en pelkää yhteiskuntaa tai vieraita. Pelkään, miten oma perheeni reagoisi. Sydämessäni tiedän, että he rakastavat minua sellaisina kuin olen, mutta silti paljastaminen tuntuu niin kovin vaikealta.
Muistan kun lapsena itkin öisin, ettei äiti tykkää minusta jos tykkään tytöistä. Voi niitä aikoja.
Blogit ovat minusta hassuja. Ei oikein tiedä mitä niihin uskaltaa kirjoittaa - tai itseasiassa, miten ne pitäisi aloittaa.
Ööh. Moi. Olen pieni tyttö suuressa maailmassa, tähtisen syystaivaan alla. Tykkään istua kalliolla ja katsella suurta avaruutta viileän hengityksen höyrytessä. ..Minulla onkin maailman paras ystävä, koira, joka istuu vierelläni ja tuijottaa samaa taivasta vieressäni.
Ehkä ensi kerralla kirjoitan jotain älykästä.