Päivän teemaksi sopii Spiegelin artikkeli homoseksuaalisista ihmisistä ja tiedeyhteisöstä. Tarina alkaa siitä, kuinka prof. Bernd Simon otettiin vastaan Manchesterin yliopistossa. Psykologian laitoksen esimies kyseli, miten ilta meni ja kertoi, että Manchesterissä on vilkas gay-elämä; hyviä baareja ja kapakoita.
Simon on Kielin yliopistosta ja hän on avoimesti homo. Hänen henkilötiedoissaan lukee, että hän on toiminut homo- ja lesbopsykologien yhdistyksessä. Hän sanoo, että Saksassa näin avoin vastaanotto olisi ollut mahdoton. Hän elää Hampurissa brasilialisen arkkitehdin kanssa. Joku aika sitten hän meni filosofisen tiedekunnan dekaanin kanssa kahvilaan. Dekaani tiedusteli, mitä hänen vaimonsa tekee. Simon vastasi elävänsä yhdessä miehen kanssa. Sen asian käsittely loppui siihen kuin seinään.
Onko homoseksuaalisuus yhä ongelma yliopistoissa? Kulttuuritieteilijöiden ja psykologien keskuudessa ehkä ei, mutta lääketieteen edustajien, juristien ja teologien keksuudessa se on ongelma. Seksuaalista suuntautumista ei paljasteta, ettei ura vaarantuisi. Avointa syrjintää ei noilla konservatiivisilla aloilla ole, mutta on piilossa olevaa syrjintää.
Simon itse muistaa työhönhakutilanteen Kielissä. Huolimatta tieteellisistä ansioista häntä ei haluttu. Hän on tutkinut homoseksuaalisuuteen liittyviä luokitteluja ja asenteita. Homo, joka tutkii homoutta. Eikö se nyt ole vähän nurinkurista.
Ulospäin viime vuosina tasa-arvo on lisääntynyt. Parisuhteessa elävät homo-yliopisto-opettajat saanevat lähiaikoina samat palkkaedut kuin vastaavat heteropariskunnat. Mutta homoseksuaalisuuden tutkimusta ei pidetä pioneerityönä eikä erityisen tärkeänä tieteellisenä työnä. Historioitsija Jens Dobler kertoo, että siitä, joka homona tutkii homoseksuaalisuuteen liittyviä asioita, sanotaan, että hän toimii "omassa asiassaan" eikä sellaista tutkimusta oteta vakavasti. Joutuu automaattisesti nurkkaan. Olisi monia kiinnostavia, tutkimisen arvoisia kysymyksiä, kuten esim. homoliittojen yhteiskunnalliset vaikutukset.
Otto-Suhrin politiikan instituutissa Berliinissä Hans Joachim Mengel johtaa syrjintää tutkivaa keskusta (CSDSO). Syrjintää tarkastellaan seksuaalisen suuntautumisen näkökulmasta. Luennot ovat suosittuja ja on luotu ulkomaisia kontakteja. Laitos on Berliinin vapaan yliopiston (FU) alaisuudessa. Yliopisto on niin ylpeä laitoksesta, että se mainitaan FU:n etusivuilla. Mutta moraalisen tuen lisäksi ei ole saatu taloudellista tukea. Avajaisiin ei ilmaanunut yliopiston edustajia. Syrjintä näkyy tällaisena.
Monet tutkijat eivät halua nimiään tähän yhteyteen. Mutta esim. saksalainen tutkimusyhteisö DFG hylkää helposti sellaiset apuraha-anomukset, joissa esiintyy liian monta kertaa sanat homo tai lesbo. Asian kertoo hampurilainen tutkija.
Kirjallisuustieteilijä Volker Woltersdorffilla on ollut onnea. Hän tutkii Berliinin vapaassa yliopistossa sadomasokistisia alakulttuureja. Mutta hän pääsi mukaan laajempaan tutkimusprojektiin, jossa selvitellään "performatiivisia kulttureja" eikä joutunut suoraan hakemaan DFG:ltä tukea. Hän on tutkinut paljon coming-outia ja muita homo- ja lesboteemoja. Mutta hänkin myöntää, että homo- ja lesboteemoilla on vaikea päästä heteroiden dominoimiin verkostoihin. Hän tuntee tutkijoita, jotka sen takia ovat luopuneet homo- ja lesboteemoista.
Monilla lesbotutkijoilla on vielä vaikeampaa, koska he kohtaavat lasikaton, joka on tulee myös hetero-naistutkijoilla nopeasti vastaan. Lesbotutkija joutuu erityisen tarkasti miettimään, mitä hän kertoo omasta elämästään, kun hänen työtään arvioidaan. Helposti saa leiman "tutkii omaa asiaansa".
Bremeniläinen sosiologi Rüdiger Lautmann tuli kaapista jo 1970-luvulla. Silloin oli oltava kaksi kertaa parempi kuin heterotutkijat, jotta hänet olisi otettu vakavasti.
(Lähteenä Spiegelin artikkeli Queere Köpfe)