On perjantai ja on alkamassa seminaari arkistoista. Outo tunnelma Svenska litteratursällskapetin (SLS) juhlasalissa: äänittäminen kielletty, samoin kuvaaminen ja videoiminen. Edes yleiskuvaa salista ei saa ottaa. Ollaan arkistojen äärellä ja ollaan "herkkien" asioiden äärellä. Seminaarissa on tarkoitus puhua siitä, miten arkistojen aineistoista voisi löytää vinkkejä edesmenneiden ihmisten HLBTI-ominaisuuksista. Maallikko alkaa mielessään kysellä: salaillaanko täällä arkistossa? Senkö takia Uuno Kailas oli pitkään elämäkerroissa "kauneuden erakko", että häntä koskevaa tietoa ei arkistosta valunut ulos?
Aamun esitelmissä alkoi paljastua, miten arkistot joutuvat elämään erilaisten vaatimusten ristipaineissa. On arkistoja koskevaa lainsäädäntöä ja on sopimuksia, joita tehdään, kun arkistolle luovutetaan jotain henkilöä koskevaa materiaalia. Luovuttaja voi määritellä, mikä osa materiaalista on pidetävä salaisena. Näin ollen kulttuurihenkilön jälkeläiset voivat sanoa, että esim. homoseksuaalisuutta koskevat osat asiakirjoista pysyvät salaisina, vaikkapa rakkauskirjeet läheiselle. Menenisyydessä joissakin maissa arkistoväki aktiivisesti teki valikointia. "Herkät" paperit pantiin omaan mappiin, jota ei näytetty kysyjille.
Petra Hakala (SLS) puhui ensin arkistojen vastuusta. Arkiston henkilökunta joutuu pohtimaan monia eettisiä kysymyksiä. Onko esim. suojeltava ihmisten yksityisyyttä ja integriteettiä. On lainsäädäntö, jota joutuu aina tilanteen mukaan soveltamaan, ja on esim. arkistojen kansainvälinen eettinen koodi.
HLBTI-historia on lyhyt. Suomen homoista ja lesboista löytyy järjestellmällistä tietoa vasta 1960-luvulta alkaen. Sitä aikaisempi historia on katkelmallista. On oikeuden pöytäkirjoja, potilaskertomuksia ja joidenkin tunnettujen ihmisten henkilöarkistoja. Ulla-Maija Peltonen (SKS, suomalaisen kirjallisuuden seura) kertoi, että on monia pieniä ryhmiä, joilla ei ole omaa historiaa, esim. vammaiset. HLBTI-ihmisten historiaa on varmaan vielä paljon kätköissä arkistoissa. Jotta se materiaali löytyisi, tutkijoilta vaaditaan, että arkistojen materiaaleja on käytävä läpi uudella silmällä, luovasti. Materiaaleissa saattaa olla pieniä vihjeitä, joista voi päätellä, että kyseinen henkilö kuului johonkin HLBTI-ryhmään. Tutkija joutuu käyttämään erilaisia johtolankoja ja vihjesanoja. Arkistot ovat kehittyneet heteronormatiivisen paineen alla, ja muunlaisia identiteettejä etsiessä joutuu käyttämään pikku vihjeitä. "Onneton nuoruuden rakkaus" voi olla vihjaus ko. henkilön homoseksuaalisuuteen. Tai: hänellä oli "helleenisiä tapoja".
Tuula Juvonen, tutkija Jyväskylän yliopistosta, on kirjoittanut tamperelaisesta HLBTI-historiasta hienon kirjan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Siinä esiintyy monia ihmisiä omilla nimillään, kuten Salmelainen. Mutta jotkut nimet on jätetty pois. Tiedot on saatu haastattelemalla esim. lapsia, ja nämä eivät halua, että heidän isästään kerrotaan seksuaalisuuteen liittyviä yksityiskohtia. Jopa media voi alkaa ryöpytyksen asiasta.
Juvonen teki gradunsa Hilda Käkikoskesta (1864-1912), ja Juvonen kertoi kiinnostavasti, miten hän pääsi perille Käkikosken lesboudesta. Vanhemmissa elämäkerroissa jätettiin aina pois se lause, joka olisi paljastanut tämän asian. Oli pakko hakeutua alkuperäisen kirjeenvaihdon ja päiväkirjojen äärelle.
Erityisesti kannatta mainita Työväen arkiston muistitiedon keruukilpailu vuonna 2005. Vaikka materiaali onkin varsin suppea, nyt on saatu arkistoon aika uutta tietoa erilaisista HLBTI-ryhmistä: mm. nahkahomon elämää, ikääntyvän pariskunnan elämää (kun toinen alkaa nopeasti vanheta), jne.
Mari Koli kertoi selvitystyöstä, jota hän teki Hagar Olssonista ja tämän rakkaudesta Edith Södergraniin. Käytännössä he tapasivat vain neljä kertaa. Vanhemmat heternormatiiviset elämäkerrat kertovat sivutolkulla Hagarin rakkaudesta Väinö Aaltoseen, vaikka se oli vain ohimenevä välähdys. Väinö Aaltosella oli samaan aikaan monia naisseikkailuja ja jossain taustalla myös oma vaimo. Sen sijaan Hagar Olssonin todellisista rakkauksista heteronormatiivisissa elämäkerroissa lähes kokonaan vaietaan.
Työväenmuseon HLBTI-kokoelma
Leena Ahonen Tampereen Työväen museosta kertoi heidän HLBTI-kokoelmastaa. Se on suppea, mutta sen pohjalta on jo ollut pari näyttelyä, viimeksi Vantaan museossa. Seuraavassa haastattelussa Leena Ahonen kertoo Työväen museon kokoelmasta.
