"Mä oon, mikä oon", julistaa Heinolan kesäteatterin vuoden 2007 musikaali "Lainahöyhenissä" (La Cage aux Folles), joka sai ensi-iltansa New Yorkin Broadwaylla jo 1970-luvulla. Nyt se on viimeinkin saatu esitettäväksi Suomeen.
Lainahöyhenissä on musikaalikomedia, jonka pääosassa on keski-ikäinen herrapari Georges (Eero Saarinen) ja Albin (Markku Nenonen). Albin on myös Georgesin omistaman Saint-Tropez'laisen homoyökerhon valovoimaisin, ja draamakuningatarmaisin, tähti Zaza.
Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun Georgesin poika, Jean-Michel (Oula Kitti) saapuu kotiin kertoakseen menevänsä naimisiin elämänsä rakkauden Annen (Jenni Kitti) kanssa.
Taidamme kuulla hääkellojen soivan?
Asiassa on muutama pieni mutta...
...kuten se, että Annen isä on äärikonservatiivisen PPM-puolueen senaattori (Oiva Lothander) ja hän on vaimoineen (Sinikka Sokka) tulossa seuraavana päivänä illalliselle.
...ja kuka kertoisi Albinille, ettei hän saisi tulla illalliselle?
Ohjauksesta vastaava Tiina Brännare on tehnyt hyvää työtä: termi "kesäteatteri" varmasti tuo monille mieleen ensimmäisenä harrastelijaryhmän, joka näyttelee 'vähän sinne päin' ja sovitukset tunnetuista näytelmistäkin ovat hieman huteria.
Tästä "perinteisestä" konseptista Lainahöyhenissä on äärimmäisen ilahduttava poikkeus:
Näyttelijöiden ja tanssijoiden eleet, ilmeet ja koko kehonkieli oli mukavaa katseltavaa - muutamat olivat myös harjaantuneet tekemään ranneliikkeitä sujuvasti!
Lisäksi asusteet olivat loistokkuudessaan drag-queeneille soveltuvat ja pukuloistoa näytännössä nähdäänkin reilummanpuoleisesti.
Mistä tahansa asiasta tietty löytyy parantamisen varaa. Lainahöyhenissä se mielestäni liittyy Eero Saarisen otteeseen henkilöhahmoonsa. Välistä mieleen pakostikin pyrki tunne, että hän oli liian "äijä" ollakseen homoyökerhon omistaja ja naimisissa toisen miehen kanssa. Ajoittain vaikutti, että tehdäkseen mieliksi pojalleen, Georges on valmis lakaisemaan muutaman vuosikymmenen mittaisen suhteensa maton alle tuosta noin vaan, ilman mitään sen kummoisempia perusteluita. Tämä hieman särähti korvaan.
Ja samalla tietenkin tällainen asenne heijastui myös Jean-Micheliin, joka tuosta noin vain pyytää isäänsä heivaamaan "äitinsä" muualle yhden illan ajaksi.
Onneksi asetelma korjaantuu näytelmän loppua kohden ja muutenkin tällaiset kritiikin kohteet on näytöstä seuratessa helppoa unohtaa. Esimerkiksi Albinin esittämän "Mä oon, mikä oon" -numeron aikana Markku Nenosen lavakarisma pääsee todelliseen vauhtiin ja esityksestä huokuva tunne värisytti jopa kahdeksannella rivillä saakka!
Ehkä yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista Lainahöyhenissä on nuoren Georgesin ja Albinin kohtaaminen, missä aivan sykähdytävällä tavalla yhdistettiin laulun ja modernin tanssin kautta mennyttä ja nykyistä aikaa. Kohtaus saa varmasti nuortenparien kädet hakeutumaan toistensa käsiin, kyyneleen herkemmän ihmisen silmäkulmaan ja yleisöstä tuskin kukaan jää kylmäksi.
Kaiken kaikkiaan, Heinolan Lainahöyhenissä on ilahduttavan ajankohtainen kannanotto homoparien nykyiseen asemaan.
Kun tällainen asiapitoinen musikaali yhdistetään osaavaan ohjaukseen, hienoon näyttelijätyöhön ja taitaviin tanssijoihin saadaan tulokseksi kesäteatteria, jota tekee mieli mennä katsomaan uudestaankin - koko perheen voimin.